Ei ole tarkoitus tehdä Tähtivaeltajablogista mitään Tähtivaeltaja-lehden markkoinintipaikkaa, mutta ehkäpä yksi mainoshenkinen postaus vuodessa tai kahdessa on silti sallittu.
Ohessa siis linkit tarjouksiin, joista irtoaa Tähtivaeltajia-lehtiä huomattavasti normaalia edullisempaan hintaan. Tarjoukset ovat voimassa kesä- ja heinäkuun ajan.
Tähtivaeltaja-kesätarjous 2008-2015
Tähtivaeltaja-kesätarjous 1994-2007
Tähtivaeltaja-kesätarjous 1985-1993
Hyviä lukuhetkiä toivotellen!
Alice Through the Looking Glass
– Liisan seikkailut peilimaailmassa
Tim Burtonin muutaman vuoden takainen Liisa Ihmemaassa -adaptaatio (2010) oli törkeä loukkaus Lewis Carrollin rakastettua nonsense-klassikkoa kohtaan. Brittiohjaaja James Bobinin masinoima Liisan seikkailut peilimaailmassa -jatko-osa ei pärjää sen paremmin.
Jo filmin alussa paukkuvat tykit, kun Liisan (Mia Wasikowska) komentama purjelaiva pakenee merirosvoja. Järjetöntä toimintasähellystä riittää myös Ihmemaassa, jonne Liisa lähtee parantamaan Hullua Hatuntekijää (Johnny Depp). Entinen vastarintajohtaja on kuolettavan masentunut, koska kaipaa kotikylän tuhossa menettämäänsä perhettä.
Vaikka Liisa kuinka jaksaa toistaa, ettei mikään ole mahdotonta, hän ei usko, että hattumaakarin perhe olisi yhä elossa. Mutta kenties heidät voisi pelastaa matkaamalla menneisyyteen? Ja sehän onnistuu sieppaamalla herra Ajan (Sacha Baron Cohen) kronopallon, joka pitää aikaa pyörittävän kellokoneiston käynnissä. Ei ole niin väliä, vaikka moinen tempaus saattaa tuhota koko maailmankaikkeuden.
Sitten sinkoillaan menneessä ja opitaan, että valheella on pitkät jäljet ja perhe on huisin tärkeä.
Siinä missä Carroll heitti perinteisen syy ja seuraus -ajattelun jorpakkoon, pyritään elokuvassa niputtamaan kaikkien hahmojen elämät tiukasti rajatuiksi jatkumoiksi. Jokaisen henkilön taustalta löytyy yksi traumaattinen kokemus, joka on muovannut hänet sellaiseksi kuin hän on. Näitä tapahtumia kehiteltäessä on vieläpä turvauduttu hävettävän kuluneisiin kliseisiin.
Poissa ovat myös Carrollin päättömät sanaleikit ja hämmästyttävät ihmeolennot. Aitoon riehakkuuteen ei riitä yksi aikasanonnoilla pelleily tai edellisestä elokuvasta mukaan lainatut, nyt tyhjyyttään kumisevat sivuhenkilöt.
Linda Woolvertonin kaavamainen käsikirjoitus ei ole selvästi ilahduttanut edes näyttelijöitä. Wasikowska vaeltaa ympäriinsä kuin olisi eksyksissä olemattomien digihahmojen keskellä. Jo pitkään alamaissa pyörinyt Depp tekee puolestaan uransa yrjöttävimmän roolisuorituksen pellelespaavana Hatuntekijänä. Ehkä häiritsevin on silti Cohenin Aika-tulkinta, josta jäävät mieleen lähinnä päälle tunkevat Borat-maneerit – hahmossa kun olisi ollut ainesta parempaankin.
Visuaalisesti Liisan seikkailut peilimaailmassa on Disney-mausteista, värikästä satufantasiaa. Tosin kuvasto on huomattavasti köyhempää kuin ensimmäisessä elokuvassa.
Susikehno sillisalaatti, joka saa ikävöimään hölynpölyä, kierulointia ja hinkuroivia muvuja.
Toni Jerrman
Tiivistelmä:
Tähtivaeltaja-palkinto Margaret Atwoodille
Margaret Atwoodin Uusi maa -romaani (Otava) on voittanut Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden 2015 parhaana suomeksi julkaistuna tieteiskirjana. Asiantuntijaraadin mukaan Atwoodin teos ottaa terävästi kantaa nykyajan arveluttaviin kehityskulkuihin. Kirjailija käsittelee merkittäviä globaaleja teemoja taitavasti ja kehottaa ihmiskuntaa heräämään todellisuuteen ennen kuin on myöhäistä. Samalla romaani valaisee hyvinkin konkreettisella tavalla uskontojen syntymekanismeja ja tarinankerronnan voimaa.
Uusi maa -romaanin on suomentanut Kristiina Drews, ja se päättää Atwoodin päätyöksi kohoavan MaddAddam-trilogian. Trilogian muut teokset ovat Oryx ja Crake (2003) ja Herran tarhurit (2010).
Helsingin Science Fiction Seura on jakanut Tähtivaeltaja-palkintoa vuodesta 1986 lähtien.
Koko tiedote:
Tähtivaeltaja-palkinto 2016
Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2015 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Otavan julkaisemalle
MARGARET ATWOODIN romaanille UUSI MAA.
Teoksen on suomentanut Kristiina Drews.
Kanadalainen Margaret Atwood on pitkän linjan kirjailijamestari. Uusi maa -romaani (MaddAddam, 2013) päättää Atwoodin päätyöksi kohoavan MaddAddam-trilogian, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2003. Uusi maa vetää onnistuneesti yhteen kunnianhimoisen romaanisarjan yhteiskuntakriittiset teemat.
Tekstiltään valovoimainen MaddAddam-trilogia käsittelee merkittäviä globaaleja teemoja taitavasti, inhimillisen kokoisesta näkökulmasta. Osittain takaumien kautta kerrottu, sisäkkäisiä tarinoita hyödyntävä rakenne muodostaa sarjan päätösosassa huimaavan kokonaisuuden, jolla on paljon sanottavaa juuri meidän ajallemme.
Atwoodin visio ottaa terävästi kantaa nykyajan arveluttaviin kehityskulkuihin. Harvinaisen kattava kokonaisnäkemys kehottaa ihmiskuntaa heräämään todellisuuteen ennen kuin on myöhäistä. Osansa kirjailijan huomiosta saavat niin suuryritysten ylivalta, sosiaalinen eriarvoistuminen kuin ekokatastrofitkin. Lähitulevaisuuden kauhukuvassa rikkaudet ovat valuneet harvojen käsiin, luonto on pelkkää kauppatavaraa ja ihmishenki lähes arvoton.
Tältä maailmalta putoaa lopullisesti pohja, kun yhden ihmisen koordinoima pandeeminen joukkotuho pirstoo ihmiskunnan pieniksi, eloonjäämisestä taisteleviksi yhteisöiksi. Kuinka ihmisen psyyke käsittelee kaiken tutun ja turvallisen romahtamista, kun jopa perusasiat, kuten ravinnon ja suojan löytäminen tuottavat lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia?
Uusi maa -romaanin paikoin jopa kuivan humoristinen kerronta keskittyy yhteisödynamiikkaan sekä tapoihin, joilla tuore selviytymistä ohjaava perimätieto muodostuu. Uusien elämää ohjastavien sääntöjen ja oppien juurtuminen tapahtuu lähes vaivihkaa ja usein väärinkäsitysten kautta. Samalla kuvaus valaisee hyvinkin konkreettisella tavalla uskontojen syntymekanismeja ja tarinankerronnan voimaa.
Ihmiskunnan rippeiden kanssa rinnakkain elää geneettisesti muokattu ihmislaji, jolla on omat lainalaisuutensa. Lempeät, lapsenkaltaiset crakelaiset on suunniteltu elämään sopusoinnussa luonnon kanssa, eivätkä he osaa odottaa muilta pahaa. Mutta ovatko kaiken särmänsä kadottaneet lammasmaiset crakelaiset enää aidosti inhimillisiä olentoja? Näiden kahden populaation yhteistyöstä sikiää silti toivo jonkinlaisen ihmisyyden säilymisestä tuhon keskelläkin.
MaddAddam-trilogiaan kuuluvat Kristiina Drewsin suomentamat teokset Oryx ja Crake (2003), Herran tarhurit (2010) ja Uusi maa (2015).
Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.
Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit
Tähtivaeltaja-lehden nettisivut:
Tähtivaeltaja
Tähtivaeltajablogi
Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)
The Angry Birds Movie
– Angry Birds -elokuva
Suomesta on ennenkin lähdetty valloittamaan maailmaa animaation voimin – hyvä esimerkki tästä on miljoonia katsojia kerännyt Niko – Lentäjän poika vuodelta 2008. Peliyhtiö Rovion tuottama Angry Birds -elokuva on kuitenkin aivan toisen kokoluokan teos. Yhdysvalloissa toteutettu tietokoneanimoitu toimintakomedia on tullut markkinointi- ja levityskuluineen maksamaan lähes 200 miljoonaa euroa. Käytännössä vihaiset linnut pyrkivät siis haastamaan Hollywoodin suurimmat animaatiostudiot kansainvälisesti hyvin tunnetun pelibrändin siivin.
Ulkoisesti Angry Birds -elokuva ei häviä tippaakaan kilpailijoilleen. Filmi on kaunista katsottavaa ja kankaille heijastetut kuvat täynnä viimeisen päälle toteutettuja yksityiskohtia. Myös hahmojen olemukseen ja heidän elinympäristöönsä on panostettu.
Leffasta löytyy paljon muutakin hyvää. Pelin simppeli perusidea ritsan avulla lingottavista linnuista, jotka romuttavat vihreiden possujen rakennelmia, on onnistuttu laajentamaan toimivaksi maailmaksi. Sitäkin tärkeämpää on, että pelin erilaisia kykyjä hallitsevista siivekkäistä on muokattu sympaattisia persoonallisuuksia, joiden tempauksia on ilo seurata.
Lentotaidottomien lintujen kansoittamalla saarella eletään tasapainoisessa onnelassa. Aurinko paistaa, ja hymyt ovat herkässä. Ainoa ärrinmurrinyksilö on valtavista kulmakarvoistaan tunnettu Red, jolla on kovin lyhyt pinna. Ulkopuolisuuden tunteiden kanssa kamppaileva lintu passitetaankin vihanhallintaterapiaan, jossa hän tutustuu saaren muihin kummajaisiin: vinkeän vauhdikkaaseen Sakkeen, räjähdysalttiiseen Pommiin ja pelottavasti murahtelevaan Tero-jättiin.
Yllättäen paratiisisaarelle tulla tupsahtaa laivalastillinen possuja, jotka vannovat ystävällisen yhteiselon nimeen. Siinä missä muut linnut juhlivat uusien tulokkaiden kanssa, on Red vakuuttunut näiden pahoista aikeista. Koska varoitukset kaikuvat kuuroille korville, apuun täytyy etsiä saaren suojelusenkeliksi kohotettu myyttinen Mahti Kotka – joka tosin saattaa olla pelkkää legendaa.
Fyysiseen kohellukseen luottavan filmin perusjuoni ei ole omaperäisyydellä pilattu, vaan noudattaa vanhaa kaavaa hyljeksitystä yksilöstä, josta kasvaa kansansa sankari. Vitsikkään toiminnan sivussa tuputetaan lastenelokuville tyypillisiä opetuksia yhteen hiileen puhaltamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä (paitsi jos toinen on sikamainen possu) sekä rohkeuden ja ystävyyden tärkeydestä. Mukaan on ympätty kuitenkin niin runsaasti huumoria ja visuaalista silmänkarkkia, että kokonaisuus viihdyttää lähes koko mittansa ajan. Lisäpisteitä kertyy lukuisista populaarikulttuuriviitteistä ja nyökkäyksistä alkuperäisen pelisarjan suuntaan.
Kiitosta on pakko antaa myös supersuloisista linnunpoikasista, joissa on parhaimmillaan jopa Kätyrien kaltaista viehätysvoimaa.
Animaatioelokuvien klassikoksi Angry Birdsistä ei ole, mutta kyllä sen mielellään katsastaa kerran jos toisenkin.
Toni Jerrman
Auringon ja äitienpäivän kunniaksi korppinaiset valtasivat blogin.
Tiina Raevaara
Korppinaiset
Like
Tiina Raevaaran uusin romaani on hienoisen hämäävä tapaus. Missään ei näet mainita, että se jatkaa kirjailijan edellisessä Yö ei saa tulla -romaanissa esiteltyjen parikymppisten päähenkilöiden tarinaa. Toki Korppinaiset-kirjan voi lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta tällöin kokemus on kovin toisenlainen, koska hahmojen aiemmin paljastetut luonteenpiirteet eivät väritä tarinan tulkintaa.
Neuroottiseksi persoonaksi helposti määriteltävä Johannes on jälleen pakkomielteiden vietävänä. Kuoleman ympärille kietoutuvat traumat ohjastavat nuoren, itseensä sulkeutuneen miehen valintoja. Päästäkseen eroon menneisyyden painolastista hän muuttaa isovanhempiensa aikoinaan asuttamaan, metsän siimeksessä sijaitsevaan kartanoon. Hän aikoo kutsua sinne nuoruuden rakastettunsa, Aalon. Tytön valoisassa seurassa elämä varmasti hymyilisi ja kaikki olisi hyvin.
Jo tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kertojana toimivan Johanneksen luotettavuutta – ja mielentervettä. Hänen ja Aalon suhde murhayrityksineen on aiemmin ollut niin myrskyinen, että Johanneksen käsitykset tulevaisuuden auvoisesta yhteiselosta vaikuttavat harhaisilta. Epäluuloja herättävät myös Johanneksen kertomukset taloon vuokralaiseksi asettuneesta Jaakosta, jota kukaan muu kirjan keskeisistä hahmoista ei tapaa – ja joka häviää yllättäen teille tietymättömille.
Lisäväreitä tarinaan tuovat sekä taloa rasittava historia että erikoisesti käyttäytyvät varislinnut. Lähes elävältä vaikuttava puurakennus kätkee sisäänsä salaisuuksia, kysymyksiä ja ihmiskohtaloita, joita Johannes yrittää epätoivoisesti setviä. Mitä piilee lukituissa huoneissa? Mistä on kotoisin vanha, verinen patja? Entä miten ja milloin hänen isänsä todellisuudessa kuoli? Tehtävää eivät helpota ullakolle asettuneet naakkaparvet tai sysimustat korpit, jotka herkeämättä tarkkailevat talon asukkeja – ja tunkeutuvat väliin sisätiloihin asti.
Oman tumman pilvensä Johanneksen ylle heittää läheinen rauniosairaala, jonka pahaenteisissä huoneissa on aiemmin tutkittu kuolemaa ja keinoja sen pysäyttämiseksi.
Siinä missä Yö ei saa tulla -romaanin lähdemateriaalina toimi E. T. A. Hoffmannin Nukuttaja-novelli, ammentaa Raevaara heijastuspintansa nyt Edgar Allan Poen klassikkotarinoista. Erityishuomiota saavat Korppi-runon ohessa kuoleman häilyvyydestä kertovat novellit Ligeia ja Totuus M. Valdemarin tapauksesta. Myös kuvaukset mieltäjärkyttävistä kauhuista, riutuvista naisista ja kaikennielevästä rakkauden tarpeesta yhdistävät Poen ja Raevaaran tekstejä.
Peloilla ja toiveilla pelaava Korppinaiset on vetävästi kirjoitettu mysteeriromaani. Sen teksti luo käsinkosketeltavan tummia tunnelmia ja kurkottaa syvälle päähenkilöiden psykologisiin mielenmaisemiin. Raevaara ei tyydy koluamaan tuttuja nurkkia, vaan yllättää moneen otteeseen käänteillä, joita ei arvaa ennakkoon – oli kyse sitten juonesta tai henkilöhahmoista. Niinpä goottilaisten romaanien perinteitä suomalaiskansallisesti modernisoiva teos pysyy uhkaavana koko mittansa ajan.
Raevaara ansaitsee pisteet myös varislintuihin ja kuolemaan kytkeytyvistä pohdinnoista, joihin on haettu selkänojaa aidoista tutkimuksista.
”En saisi antaa synkkyydelle periksi. Minä rakastin taloa, ja se rakastaisi minua takaisin.”
Toni Jerrman
Captain America: Civil War
Anthony ja Joe Russon ohjaamalla Captain America: Civil War -elokuvalla on paljon yhteistä Batman v Superman: Dawn of Justice -rainan kanssa. Molemmissa filmeissä tapahtumien käynnistäjänä toimivat sivulliset uhrit, jotka syntyvät superhahmojen välisten taisteluiden tiimellyksessä. Lisäksi kummassakin elokuvassa sankarit päätyvät nujakoimaan keskenään, koska eivät viitsi kuunnella, mitä toisella on sanottavaa. Kostajien kimppakiva käsittelee teemoja kuitenkin laaja-alaisemmin, vaikkei mikään järjenjättiläinen olekaan.
Maailman johtajat ovat kyllästyneet vapaana riehuviin superihmisiin ja päättävät, että tästä lähin trikoosankarit saavat toimia vain tehtävissä, joihin he saavat YK:n valtuutuksen. Hieman yllättäen aiemmin kovin rämäpäinen Rautamies (Robert Downey Jr.) on valmis alistamaan Kostajat Yhdistyneiden kansakuntien käsikassaraksi. Syyllisyyden tunteiden kanssa painiskelevan raikulipojan sijasta poikkiteloin asettuu hyveellisenä pidetty Kapteeni Amerikka (Chris Evans). Hän ei luota poliitikkoihin ja uskoo, että sankarit tietävät itse parhaiten, milloin heitä tarvitaan.
Kaksikon skisma syvenee, kun tuhoisan pommiattentaatin tekijäksi paljastuu Kapteenin vanha kamu, pahisjärjestö Hydran aikoinaan aivopesemä Bucky (Sebastian Stan). Sekä Rautamies että viranomaiset ovat sitä mieltä, että entinen terroristiagentti on syytä tappaa välittömästi. Kapteeni haluaisi sen sijaan pitää Buckyn elossa, jotta tämän mahdollinen syyllisyys voitaisiin varmistaa ennen tuomion täytäntöönpanoa. Näin omatunto ja oikeudenmukaisuuden aate ajavat Kapteeni Amerikan lain silmissä rikolliseksi.
Kädenväännön yltyessä muutkin Kostajat joutuvat valitsemaan puolensa. Hätiin huudetaan myös tiimiin kuulumattomia yli-ihmisiä. Sitten koittaakin suuren luokan yhteenotto, jossa taitojaan pääsevät esittelemään muun muassa Musta Leski (Scarlett Johansson), Purppuranoita (Elizabeth Olsen), Haukka (Anthony Mackie) ja Musta Pantteri (Chadwick Boseman).
Laajasta henkilökaartista huolimatta kaikilla sankareilla on elokuvassa hetkensä ja roolinsa. Esimerkiksi Hämähäkkimies (Tom Holland) ja Muurahaismies (Paul Rudd) tuovat totiseen tarinaan kaivattua huumoria. Näiden heppujen temppuilua ja sanailua on ilo seurata, vaikka lapsenkasvoinen Holland onkin hämähäkkiasustaan riisuttuna maailmankaikkeuden nössöin Peter Parker. Lisäksi Jeremy Rennerin rennon karismaattisesti tulkitsema Haukansilmä toimii kuin häkä, ja Paul Bettany saa uutettua Vision-androidiin juuri oikeanlaista inhimillisyyden ja koneälyn välillä tasapainoilevaa vierautta.
Kaiken taustalla kulkeva juonikuvio ei kestä kriittistä tarkastelua, kuten eivät myöskään kaikki hahmojen reaktiot ja mielenliikkeet – ne kun on puristettu väkipakolla haluttuun muottiin, jotta päähenkilöt saataisiin nuijimaan vastaparinsa henkihieveriin.
Elokuvan toimintakohtaukset ovat näyttäviä, joskin lähes järjestään ylipitkiä. Poikkeuksen tekee vain lentokentällä käytävä huikea tiimitaisto, joka on niin rempseä ja riemastuttava sillisalaatti, että sen katsoisi mielellään toistamiseen heti filmin päätyttyä.
Kokonaisuudessaan Captain America: Civil War on hyvinkin kelvollinen Marvel-vääntö. Tosin leffan nimeäminen juuri Kapteeni Amerikan mukaan on hieman hassua, kun kyseessä on ennen muuta Avengers-elokuva – ja sellaisena huomattavasti parempi kuin Age of Ultron -edeltäjänsä (Tähtivaeltaja 2/15).
Yksi selkeä ongelma Marvel-filmeissä joka tapauksessa on. Koska tapahtumat ovat aina joiltain osin jatkoa aiemmin nähdylle, täytyisivät edellisten leffojen käänteet olla hyvässä muistissa kaikkien yksityiskohtien ymmärtämiseksi. Ja se on paljon vaadittu, kun elokuvia on jo valtava liuta – eikä yksikään niistä ole erityisen mieleenpainuva.
Toni Jerrman – 3 tähteä
Marvelin tähtien sota
Tähtien sota -sarjakuvat toimivat Dark Horse -kustantamon taloudellisena selkärankana yli 20 vuoden ajan. Matkan varrella suurin into katosi ja lehdet muuttuivat rutiininomaisiksi tekeleiksi. Kun Disney osti Lucasfilmin, Star Wars palasi takaisin Marvelin talliin.
The Force Awakens -leffaa odotellessa Marvel pukkasi liikkeelle useita tuoreita Star Wars -lehtiä, joiden tekijäkaartiin haalittiin nimekkäitä taiteilijoita. Näin voima palasi kertarytinällä sarjakuvamaailmaan.
Julkaisujen lippulaiva on Jason Aaronin käsikirjoittama Star Wars -lehti, jonka tapahtumat sijoittuvat alkuperäisen Tähtien sota -elokuvan jälkimaininkeihin. Toimintaa ja jännittäviä käänteitä riittää, kun Han, Leia ja Luke kumppaneineen syöksyvät lyömään kiilaa Imperiumin huoltoverkostoihin. Heidän vastavoiminaan häärivät mm. Darth Vader, Boba Fett ja Jabba the Hutt.
Aaron naputtelee paperille mukaansatempaavaa kerrontaa aidossa Tähtien sota -hengessä. Myös hahmokuvaus toimii. Tilaa saavat niin Luken painiskelu jedi-perintönsä kanssa kuin Hanin ja Leian keskinäinen kissanhännänveto. Voimiensa tunnossa paistatteleva Darth Vader on jylhää nähtävää. Lisäksi mukaan on uutettu uusia kiinnostavia hahmoja ja tarinankäänteitä.
Sarjan ensimmäisten numeroiden taiteesta vastaa John Cassaday. Hän tavoittaa suvereenisti niin Star Wars -näyttelijöiden kuin maailmankin visuaalisen ilmeen. Myös hänet sittemmin korvanneen Stuart Immosen kynänjälki on silmiähivelevän komeaa. Voima todella on kanssamme!
Läheskään yhtä hyvin ei toimi Kieron Gillenin ja Salvador Larrocan Darth Vader -lehti, joka ui kauemmas elokuvien asetelmista. Se jää myös piirrokseltaan keskinkertaiseksi.
Kuolontähden tuhoutumisen takia keisari on kovin pettynyt suojattinsa toimintaan. Darth Vader ei kuitenkaan katso toimettomana, kun hänet syrjäytetään imperiumin ykkösnyrkin paikalta, vaan alkaa punoa omia salajuoniaan. Niissä häntä auttavat mustaa lordia fanittava asearkeologi sekä kaksi murhanhimoista droidia – jotka muistuttavat ulkoisesti C-3PO:ta ja R2-D2:ta.
Kokonaisuus on varsin tavanomainen, eivätkä tekijät onnistu lietsomaan sarjaan aitoa ihmeen tuntua.
Oman minisarjansa ovat saaneet monet tutut hahmot, joten kaupasta voi bongata sellaisia Star Wars -julkaisuja, kuten Lando, Kanan ja Chewbacca. Tästä setistä paras on Mark Waidin käsikirjoittama ja Terry Dodsonin piirtämä Princess Leia.
Kun mitalit on jaettu, koittaa arki. Leia haluaisi jälleen mukaan tositoimiin, mutta kapinallisjohtajien mielestä hän on liian arvokas etulinjaan lähetettäväksi. Tämä ei sovi pippuriselle prinsessalle, joka livahtaa salaa etsimään viimeisiä yhä hengissä olevia alderaanilaisia. Vaikka rakas kotiplaneetta on räjäytetty pirstaleiksi, se ei tarkoita, etteikö prinsessalla olisi velvollisuuksia kansansa rippeitä kohtaan.
Mukaan vaaralliselle matkalle tarttuu lentäjäblondi Evaan, joka ei ole täysin vakuuttunut Leian pyrkimysten puhtoisuudesta. Yhdessä tämä kaksikko syöksyy avaruuden uumeniin, kohtaa vaaroja ja oppii jotain toisistaan. Kaikki huipentuu tunteita soittelevaan palopuheeseen: ”Me emme ole kuin vihollisemme. Me vastaamme vihaan viisaudella. Me vastaamme pelkoon mielikuvituksella. Me vastaamme sotaan toivolla. Jos yksikin alderaanilainen, joka suhtautuu luovuuteen palavalla intohimolla, pysyy hengissä, Alderaan jatkaa elämäänsä. Jokainen meistä on tärkeä.”
Princess Leia on sympaattinen ja hyväntuulinen avaruusseikkailu, jota kuljettaa kaksi vahvaa naishahmoa. Hienosti pelittää myös Dodsonin klassisen kaunis sarjakuvataide. Tätä ei yhdenkään Tähtien sota -fanin kannata jättää väliin.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/16 osana laajaa sarjakuvavuosikatsausta.
Foliohatun alla
Osa 7: Hellraiser
Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!
Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaan johtavaa informaatiota.
Hyvänä esimerkkinä tästä käyvät sellaiset Clive Barkerin kirjoittamat elokuvat kuin Hellraiser (1987) ja Hellbound: Hellraiser II (1988). Yhdessä ne muodostavat kokonaisen tarinan, jota voidaan pitää virallisena Hellraiser-kaanonina. Tämän jälkeen sarja meni täysin kuutamolle, joten jatko-osista ei tässä yhteydessä tarvitse välittää pätkän vertaa.
Kun elokuvan nimessä komeilee sana helvetti ja mainoslause kuuluu ”Hän repii sielusi kappaleiksi”, saattavat jotkut kuvitella, että filmeissä käsitellään henkimaailman asioista. Näinhän ei tietenkään ole asian laita. (K1)
Harhainen väärinymmärrys: Lemarchandin kuutio avaa oven helvettiin, jossa kenobiiteiksi kutsutut demonit piinaavat iankaikkisesti kuolleiden syntisten sieluja sadomasokistisissa leikeissään. Heidän johtajansa on muinaisen labyrintin keskustassa oleskeleva lihan, nälän ja halun mahtava jumala Leviathan.
Karu totuus: Lemarchandin kuutio on muukalaisolentojen automatisoitu koelaitos, jonka tehtävä on tutkia ihmisten häiriökäyttäytymistä toista ulottuvuutta hyödyntäen.
Paholaismainen laboratorio
Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Reitti kenobiittien sokkeloon on paljon yksinkertaisempi.
Kaiken keskiössä on infernaalinen vempain, eri muotoihin vääntyvä Lemarchandin kuutio. Kun palat saa käännettyä oikeisiin asentoihin, ulottuvuuksien väliset portit aukeavat. Konkreettisesti. Seinät repeävät ja niihin ilmestyy oviaukkoja, joista voi kävellä läpi. (K2)
Tämä ei vastaa perinteistä ideaa kadotuksesta, jossa piru vie sielun vasta kuoleman jälkeen. Tähän paikkaan kun voi saapastella sisään täysissä voimissaan, minkä oheen sieltä voi juosta ulos.
Itse asiassa pelikuution uhrien kärsimä kidutus kohdistuu vain ja ainoastaan heidän fyysiseen olemukseensa. Heidät voi repiä, silpoa, murskata massaksi tai polttaa, ja he vain kasvavat takaisin ennalleen. Moisen piirroselokuvamaisen palautumiskyvyn taustalla on todennäköisesti pitkälle viety nanoteknologia, eikä mikään yliluonnollinen taikuus.
Tämän käsityksen taustalle löytyy myös todistusaineistoa: Tohtori Channardin muuttuessa kenobiitiksi näemme miten hänen suoniinsa ruiskutetaan sinistä nestettä. (K3) Tämä tehdään käyttäen apuna metallisia neuloja ja läpinäkyviä muoviputkia, jotka näyttävät hyvin konkreettisilta ja teollisesti valmistetuilta. Mitään ruumiista irrallista henkistä osaa ei missään vaiheessa havaita.
Kun koeyksilö on kertaalleen käsitelty, hänen aineenvaihduntansa ei toimi enää normaalilla tavalla. Hänen haavansa pysyvät auki ja voivat vuotaa verta ikuisesti ilman, että moinen heikentää heitä tai vaarantaa heidän henkeään. (K4) Uhreille ei muodostu lainkaan rupea, mutta heillä on kyky imeä toisista ihmisistä verta, jonka avulla he voivat saada takaisin menetettyä lihaskudosta tai ihoa.
Tämä kyky yhdistää sekä kidutettavia että heidän näennäisiä kiduttajiaan.
On tärkeä huomata, että kenobiitit eivät todellisuudessa ole vankilansa valtiaita, vaan uhreja siinä missä selleihin sullotut ja kahleissa roikkuvat raukatkin. Näillä pirullisilla eliittivangeilla on jopa koukkuja ja teriä sisältävät haarniskat, joiden tehtävä on estää heidän haavojaan milloinkaan parantumasta, vaikka silpomisen suorittajina he ovat koko ajan kosketuksissa vieraan veren kanssa. (K5)
”Helvetin herrat” ovat siis tosiasiassa aivopestyjä koekaniineja. Kenobiittien näennäinen johtaja Pinhead ei edes muista olleensa ihminen, vaan hänet on saatu luulemaan itseään iättömäksi demoniksi. Mies on kuitenkin alun perin brittiarmeijan sotilas ensimmäisestä maailmansodasta, kapteeni Elliot Spencer. (K6)
Hän vaikuttaisi olevan vanhin kaltaisistaan, joten itse vankilakaan tuskin on niin muinainen kuin miltä se näyttää. Todellisuudessa mikään tässä keinoympäristössä ei ole ikuista, edes uhrien piina tai heidän vainoajiensa valta-asema.
Vesa Lehtimäki:
Lego Star Wars: Small Scenes from a Big Galaxy
Minimiehet lumisateessa ja hiekka-aavikolla.
Kuten Tähtivaeltajansa tarkkaan lukeneet tietävät, Legon ja Tähtien sodan yhdistäminen on yksi kosmoksen upeimpia asioita. Mutta todellisuuden kätköissä piilee jotain palikkasettejä ja animaatioitakin hienompaa – Vesa Lehtimäen valokuvat Lego Star Wars -hahmoista. Ja nyt ne on saatu ihmisten ilmoille komeassa Small Scenes from a Big Galaxy -kirjassa.
Brittiläisen DK-kustantamon julkaisema teos on isokokoinen ja lähes 200-sivuinen. Se sulkee kovien kansiensa väliin suuret määrät ihastuttavia valokuvia, joissa Tähtien sota -elokuvista tutut Lego-hahmot seikkailevat niin Hothin lumikentillä kuin Tatooinen hiekka-aavikoilla. Lehtimäki on onnistunut uuttamaan suurten tapahtumien katveeseen sijoittuviin kuviinsa vahvaa tunnelmaa ja kerronnallista jännitettä.
Kirjan sivuilla eteen tulee hiekkamyrskyn keskelle eksyneitä iskujoukkojen sotilaita, Mos Eislyn kuuluisan kanttiinan pihalle hiekkakulkijansa parkkeeranneita jawoja, Hothin pintaa nuolevia lumikiitureita ja jättimäisten AT-AT-talsijoiden jaloissa vaeltavia iskusotilaita. Lumilyhdyn ääreen on hyvä hiljentyä auringon laskiessa.
Hienot sommitelmat, valon ja pimeyden hyväksikäyttö sekä kuvien taustalla sykkivät arkiset tarinat lisäävät teknisesti taitavien otosten vetovoimaa eksponentiaalisesti. Fotoissa pöllyävistä lumihiutaleista nyt puhumattakaan.
Lisäplussaa teos saa Lehtimäen teksteistä, joissa hän kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi kunkin kuvan ideasta ja toteutuksesta. Mukana on myös herran haastattelu, jossa hän avaa harrastuksensa taustoja.
Täyttä parhautta!
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/16.
Tähtifantasia-palkintoehdokkaat 2016 julkistettu
Helsingin Science Fiction Seura ry. jakaa vuosittain Tähtifantasia-palkinnon parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle. Vuoden 2015 käännösteoksista asiantuntijaraati on valinnut palkintoehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.
– Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi, suom. Raisa Porrasmaa) – ”Surrealistinen tieteisfantasia luotaa olemassaolon peruskysymyksiä sekä humoristisissa että kaihoisissa sävyissä.”
– Siri Pettersen: Odininlapsi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist) – ”Yllätyksekkäitä juonenkäänteitä ja virkeää maailmankuvausta, monipuolinen seikkailukirja sinnikkäällä sankarittarella.”
– Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko (Kirjava, suom. Satu Hlinovsky) – ”Hurmaannuttava lukuromaani on tehty loisteliaasta kerronnasta, kiehtovasta juonesta ja inhimillisistä henkilöhahmoista. Rothfussin teossarja antaa eeppisen fantasian lajityypille uuden mittapuun.”
– Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava, suom. Matti Rosvall) – ”Antologistikonkarin iskevimpiin lukeutuva valikoima klassikkonovelleja, välttämätöntä luettavaa kauhun ja fantasian harrastajalle.”
– Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, suom. Jaana Kapari-Jatta) – ”Taidokkaasti kuvitettu, kaikenikäisille suunnattu lyhytnovellien sikermä on täydellinen paketti niin haaveilua kuin kriittisen ajattelun herättämistä varten.”
Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, kirjailija ja kustannustoimittaja Anne Leinonen sekä fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.
Palkinnon saaja julkistetaan heinäkuun 1.–3. päivä Tampereen yliopistolla järjestettävässä Finncon-tapahtumassa.
Viime vuonna palkinnon voitti Terry Pratchettin romaani FC Akateemiset (Karisto, 2014). Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.
Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit
tähtivaeltajablogi 