Year: 2015

Sarjakuvat – Saga

tonitahtivaeltaja Katuojan pohjalla, Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

SagaAlbumiKansiWEBKatuojan pohjalla: Saga

Imagen julkaisema Saga-sarjakuva kertoo toivosta. Se on tuoreen isän kirjoittama fantasia kahdesta rakastuneesta ihmisestä. He joutuvat keskelle epätoivoista taistelua, jonka panoksena on sekä heidän että vastasyntyneen lapsensa elämä. Samalla Saga on myös tieteisfantasia puisten avaruusrakettien, magian, kummitusten ja hämähäkkisalamurhaajien kansoittamasta maailmasta. Tarinan ytimessä muhii silti arkkityyppisen tunnistettava tarina rakkaudesta ja vanhemmuudesta.

Brian K. Vaughan on luonut Sagan 2000-luvun synkkien aikojen vastapainoksi. Kaikki alkoi siitä, kun hän pohti, voisiko antaa toisen tyttärensä ylipäätään syntyä ankeaan todellisuuteemme. Vanha Star Wars ja Flash Gordon -fani päätti kirjoittaa tarinan, jonka sydämessä sykkii toivo siitä, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin.

Saga3WEBMitään lässytystä Vaughanin luotsaama ja Fiona Staplesin kuvittama Saga ei kuitenkaan ole. Jo sarjakuvan ensimmäisillä sivuilla juuri lapsen saaneen parin auvo loppuu lyhyeen, kun heitä jahtaavat sotilaat päätyvät veriseksi mössöksi. Täpärästi kiinnijäämisen välttäneet Alana ja Marko ovat pakomatkalla: he ovat karkureita koko galaksin laajuiseksi levinneen sodan vastakkaisilta puolilta.

Parivaljakon haluavat kiinni – elossa tai kuolleena – niin taikuuden hallitsevat sarvipäiset wreathit kuin Landfall-planeetan siivekkäät humanoidit. Ikiaikaisen vihollisrodun kanssa vehtaaminen on paitsi kiellettyä, myös yhteiskuntajärjestystä järkyttävä tabu. Puhumattakaan pariskunnan siivekkäästä ja sarvipäisestä rakkauden hedelmästä…

Saga4WEBEsikuviensa mukaisesti Saga ei ole niinkään scifiä vaan avaruusmiljööseen sijoittuvaa fantasiaa. Yleensä maanläheisissä aiheissa pysytellyt Vaughan (mm. Y – The Last Man) irrottelee nyt hulvattomilla avaruusvisiolla, joita sarja tykittää lukijan eteen melkeinpä yhden per sivu: palkkasoturien suosimassa bordellissa työntekijät ovat pelkkää suuta ja jalkaa, avaruuslaivoja kasvaa myyttisessä rakettimetsässä ja taikuus käyttää polttoaineenaan lunta tai salaisuuksia. Kaikki käy, kunhan se palvelee juonta tavalla, joka asettaa päähenkilöille mielekkäitä
haasteita.

Saga2WEBLiiallinen maailmanrakentelu on useiden fantasiakirjoittajien helmasynti, jonka Vaughan välttää suvereenisti. Sagan maailman peruspalikat ovat paikallaan ja teemat – rakkaus ja syntymä kontrastina sodalle ja kuolemalle – selkeitä. Tästä huolimatta mikään ei kahlitse tekijöiden mahdollisuuksia toteuttaa edes hulluimmilta tuntuvia päähänpistojaan.

Fiona Staples on uusi nimi sarjakuvan kentällä, mutta Sagan perusteella hän on mainio ammattilainen ja kelpo pari Vaughanille. Staples hallitsee sekä eeppiset avaruusmaisemat että hahmojen kehonkielen nyanssit. Jälkimmäisiä tarvitaankin, sillä Vaughanin tendenssi kirjoittaa ilmeikkäitä ja sanavalmiita hahmoja, joilla on tunnistettavat maneerit, ei ole kadonnut mihinkään. Ei, vaikka hahmokatraasta löytyy esimerkiksi robottiaatelinen Prinssi Robotti IV, jonka pää on herran ajatuksia heijasteleva putkitelkkari.

Vaughan on etevä hahmokirjoittaja, jonka kyvyt nostavat Sagan mustavalkoisen perusfantasian yläpuolelle. Päähenkilöiden taustoista paljastuu vähemmän puhtoisia piirteitä, eikä uusperheen auvo ole suinkaan vailla ryppyjä. Vastaavasti ”pahat” hahmot kamppailevat omien henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten paineidensa alla. Alanaa ja Markoa jahtaavat murhamiehet toimivat pääosin pakon edessä, osana ikiaikaisen vanhaa sotakoneistoa, joka ei osaa pysähtyä.

Kyynisyys ja pessimismi ovat tiedostavan ihmisen helmasyntejä. Siksi loppuun asti ajatellut tarinat ovat usein lannistuneita ja lohduttomia. Vaughan, joka ei suinkaan ole mikään tyhmä jätkä, ottaa siis riskin. Mutta Vaughanin tasapainottelu onnistuu. Hän on saanut aikaiseksi tarinan, jossa on älyllistä terää mutta jonka pohjavire on lopulta positiivinen. Juuri vilpittömän humanisminsa ansiosta Sagasta voi hyvinkin kasvaa 21. vuosisadan merkkipaalu sarjakuvamuotoiselle avaruusoopperalle. Vapiskaa, Valerianit ja Flash Gordonit!

Saga1WEB

Otto Sinisalo

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/12.

Like aloitti Saga-sarjakuvan julkaisemisen Suomessa syksyllä 2014. Tähän mennessä sarjaa on ilmestynyt suomeksi yksi albumi.

Kirjat – Alastair Reynolds: Terästuulen yllä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

ReynoldsTerastuulenYllaWEBAlastair Reynolds
Terästuulen yllä
On the Steel Breeze
Suom. Hannu Tervaharju. Like

Terästuulen yllä on toinen osa Alastair Reynoldsin Poseidonin lapset -trilogiaa. Sarja käynnistyi Muistoissa sininen maa -romaanilla ja kertoo ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuteen.

Kirjan päähenkilö on edellisestä teoksesta tutun Akinya-suvun vesa, Chiku Akinya. Hän on monistanut itsensä kolmeksi identtiseksi ihmiseksi, jotka jakavat muistonsa. Yksi heistä jää Maapallolle, toinen lähtee tavoittamaan suvun matriarkan teille tietymättömille karannutta avaruusalusta.

Kolmas liittyy asteroideista muovattujen holoalusten armadaan. Miljoonia ihmisiä mukanaan kuljettava karavaani on matkalla kohti valovuosien päässä sijaitsevaa maankaltaista Crucible-planeettaa. Sinne heidät on houkutellut maailman pinnalla sijaitseva valtava rakennelma, todiste vieraan älyn aikaansaannoksista.

Tuhdissa romaanissa riittää salaisuuksia, jännitteitä ja juonenkäänteitä useammankin teoksen edestä. Lissabonin vanhassa kaupungissa tukikohtaansa pitävä Chiku Keltainen säntäilee ympäri aurinkokuntaa, kun hän ottaa selkoa pahankurisesta Arakne-tekoälystä. Verkottuneen maailmankaikkeuden solmukohtiin kätkeytynyt keinoäly punoo juonia, jotka saattavat johtaa koko ihmiskunnan häviämiseen.

Poliittinen kuhina ja kinastelu retken päämääristä sekoittavat puolestaan holoalusten elämää. Vain Chiku Vihreä tietää, että matkalaisille on valehdeltu – että todellisuus Cruciblessa on vallan toisenlainen kuin heille on uskoteltu. Tiedon myötä hän joutuu tekemään vaikean valinnan perheensä ja velvollisuuksiensa välillä.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta pintaraapaisu Reynoldin esiin vyöryttämistä teemoista ja visioista. Kirjailija kuvaa monipolvisesti Venuksen taivaalla riippuvia gondoleita ja ankarien sääilmiöiden ryöpyttämiä pintamaisemia. Saturnuksen Hyperion-kuun taiteilijayhdyskuntia ja mielikuvituksellisten holoalusten yhteiskuntajärjestelmiä. Älyltään kehittyneitä elefanttilaumoja ja totaalista toiseutta huokuvia massiivisia koneita. Kutkuttavia yksityiskohtia voisi luetella sivukaupalla.

Tärkeään rooliin romaanissa nousee pohdinta ihmisten ja tekoälyjen suhteesta. Onko yhteinen tulevaisuus kahden näin erilaisen elämänmuodon välillä mahdollista vai tuhoaako toinen väistämättä kilpakumppaninsa?

Kysymykset suvaitsevaisuudesta, etiikasta ja eloonjäämisestä säteilevät myös kirjan muuhun sisältöön. Hahmot joutuvat kerta toisensa jälkeen tekemään valinnan väkivallan ja rauhanomaisen vastarinnan välillä. Ja vaikka romaani painottaakin tarvetta moraalisesti kestäviin ratkaisuihin, ei tapahtumien tuoksinassa vältytä päätöksiltä, jotka johtavat miljooniin kuolonuhreihin. Se on kova taakka kenen tahansa kannettavaksi.

Terästuulen yllä on hieno tieteiskertomus, jonka vietäväksi on ilo heittäytyä. Se hakkaa mennen tullen kelvon edeltäjänsä ja osoittaa, että Reynoldsilla riittää kunnianhimoa pyrkiä aina vain parempaan – oli kyse sitten tarinan älykkyydestä, ihmiskuvauksen tasosta tai scifististen ihmeiden ilotulituksesta.

Toni Jerrman

Teksti julkaistaan Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.

Elokuvat – Foliohatun alla 1

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Foliohatun alla , , , , , ,

BladeRunnerJulisteWEBFoliohatun alla
Osa 1: Blade Runner

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana.

Tämän palstan tarkoitus on paljastaa armotta valkokankaan kätketyt salaliitot. Esimerkiksi totuuden Bambin äidin ampujasta ja siitä, miten kaunotar oikeasti tappoi hirviön King Kongissa. Mutta aloittakaamme kaikkien rakastamalla klassikolla, Ridley Scottin ohjaamalla Blade Runnerilla (1982).

Näkevätkö androidit unia sähköisistä lampaista?

Elokuvan väite: Tyrell-korporaatio valmistaa täysin ihmisen kaltaisia replikantteja, Nexus kuutosia. Näiden tekeleiden elinaika on neljä vuotta, ja niitä käytetään avaruuden siirtokunnissa orjatyövoimana. Maan päällä ne ovat laittomia.

Totuus: Tyrell-korporaatio kaappaa avaruuden siirtokuntiin matkalla olevia köyhiä ihmisiä, pyyhkii heidän muistinsa ja myy heidät eteenpäin androideina. Uhreille vain uskotellaan, että he ovat keinotekoisia, ja neljän vuoden välein heidän muistinsa pyyhitään uudelleen. Tohtori Eldon Tyrell on oikeasti lahjaton huijari, ja hänen firmansa ainoa osaamisalue on muistin käsittely.

BladeRunnerK1WEBTodisteet

Elokuvassa ainoa keino erottaa replikantit ihmisistä on Voight-Kampff-testi. Tämä eriskummallinen koe mittaa ihmisen pupillien tahatonta laajentumista ja supistumista. Testi sisältää parhaimmillaan satoja provosoivia kysymyksiä tunnereaktioiden aikaansaamiseksi. (K1)

Jos kohteet olisivat aidosti keinotekoisia, olisi varmasti olemassa helpompiakin tapoja erottaa heidät ihmisistä.

Elokuvan päähenkilön, Rick Deckardin, löytämässä keinotekoisessa käärmeensuomussa on esimerkiksi mikroskoopilla luettavissa valmistajan sarjanumero. Miksei vielä hienompaa tekniikkaa edustavissa humanoideissa ole moista merkkiä vaikkapa jokaisen ihokarvan juuressa?

BladeRunnerK2WEBKun Deckard vierailee keinoeläinmarkkinoilla, näkyy yhdessä kojussa suuren miekkakalan koneisto. Tämä ulospäin aidolta näyttävä olento on täynnä mekaniikkaa ja johtoja. (K2) Miksi siis replikantit ovat sisuksiltaan verta ja lihaksia?

Monimutkaisen testin käyttö paljastaa myös, että Nexus kuutoset ovat yksilöllisiä – muutenhan heidän kasvonsa olisi helposti tunnistettavissa firman rekisteristä. Mutta miksi tehdä sotilas- tai lastausandroideista yksilöllisen näköisiä?

BladeRunnerK3WEBElokuvassa suunnittelija J. F. Sebastian tunnistaa Royn ja Prisin Nexus 6 -replikanteiksi, koska ”he ovat niin täydellisiä”. Miten tämä väite sopii yhteen samassa porukassa liikkuneen Leonin kanssa, joka on sekä tyhmä että ruma? Hän jopa pyrkii Tyrellille työhaastatteluun omalla nimellään ja naamallaan, pistooli mukanaan! (K3)

Lue loppuun →

Elokuvat – Zipang

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

ZipangkansiWEBZipang
aka Jipangu
(UK-versio)

Kurpankannon kolon alla on mörrimöykyn pesä, ja sokea kriitikkokin löytää väliin kultajyvän. Kuten Kaizo Hayashin Zipang-elokuvan vuodelta 1990. Tämä on sen tason nerokkuutta, että moisesta lienevät kateellisia niin Takashi Miike, Quentin Tarantino kuin Alejandro Jodorowskykin.

Hayashi ei anna järjen tai logiikan kahlita itseään, kun hän maalailee valkokankaalle menneisyyden fantasia-Japania. Jigoku Gokurakumaru (Masahiro Takashima) on mestarillinen miekkamies, jonka näyttävä vaateparsi on saanut vaikutteita sekä historiasta että nykyajasta. Herran erikoinen miekka-arsenaali tuo mieleen golfmailasetit, ja tovereinaan hänellä on mm. mustanenäinen pelle, kääpiö ja mininorsu!

Zipang3WEBMiestä kaatuu kuin heinää, kun Jigoku tarttuu miekkaan. Yhdellä rupeamalla lakoaa helposti satojen vihollisten armeija – esimerkiksi kohtauksessa, joka on verettömyydestään huolimatta selvä kunnianosoitus Lone Wolf and Cub -elokuvasarjalle.

Tarjolla on myös lennokkaita taisteluita, joissa ninjasoturit singahtelevat puiden ja maankuoren välillä kuin parhaissa Hongkong-fantasioissa. Vastaan saattaa yllättäen astahtaa myös eurooppalainen aatelismies barokkipukuineen ja röyhelökauluksineen. Tai sokea miekkasankari Zatoichi, joka ei taidakaan olla niin sokea kuin on yleisesti luultu.

Zipang2WEBSpagettilänkkärimeininkiä leffan kuvastoon ujuttavat pyssysankarit, joista muikein on palkkionmetsästäjätyttö Yuri the Gun (Narumi Yasuda). Steampunkista muistuttavat värikkäät teknovimpaimet, kuten heittotähtifilmillä varustettu kiikarikamera ja söpöjä ohjuksia ampuva bambusinko.

Kaiken tämän inspiroituneen ja hullunhauskan meiningin keskeltä kiemurtelee myös juonikuvio, joka ei tosin ole niitä kaikkein koherenteimpia. Sen ytimen muodostaa Marco Polon muistiinpanoista tuttu legenda Zipangin kullantäyteisestä taikasaaresta. Elokuvan mukaan kultainen haaramiekka avaa portin tuohon myyttiseen valtakuntaan. Ja kuis ollakaan, Jigoku tovereineen törmää juuri kyseiseen miekkaan etsiessään aarretta maanalaisesta tunneliverkosta. Samalla mukaan tarttuu tatuoitu profeetta (Shu Ken), joka haluaa kipeästi palata takaisin Zipangiin.

Zipang1WEBZipangin pyhän vuoren huipulla jököttävässä palatsissa kohdataan kultainen muinaiskuningas (Mikijiro Hira). Hän on yhä katkera siitä, että ihmisten keskinäinen rakkaus on osoittautunut vahvemmaksi voimaksi kuin heidän tarpeensa palvoa jumalia. Auringottomaan rinnakkaisulottuvuuteen hylätty ylimaallinen herra ei katso tulijoita hyvällä silmällä. Varsinkaan kun paikalle saapuva profeetta haluaa vapauttaa morsiamensa jäisestä vankilasta, johon kuningas on tämän sulkenut tuhat vuotta aiemmin.

Sitten taistellaan kirkonkellohaarniskaan kultaisen vartensa sulkenutta jumaluutta vastaan. Omaa osaansa käänteissä näyttelee irtileikatun raajansa robottikädellä korvannut ninjapomo ja tämän väliin näkymättömäksi heittäytyvä armeijakunta.

Hayashin komeilla kuvilla ja näyttävillä lavasteilla ryyditetty elokuva on humoristisen samuraitoiminnan ilotulitusta. Riemastuttava sillisalaatti, joka saa katsojat hurraamaan ja pomppimaan intomielisesti.

Zipang rulettaa!

Leffa ••••
Kuva •••
Lisät •

Lisukkeina vain muutama kehno still-kuva ja lyhyenläntä tekijäesittely.

Toni Jerrman

Teksti julkaistaan Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.

Sarjakuvat – Piko ja Fantasio: Leopardinainen

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

PikoFantasioLeopardikansiWEBPiko ja Fantasio: Leopardinainen

Vuonna 2010 suomeksi ilmestyneet Nuoren sankarin päiväkirja ja Tummanvihreä pikkolopoika -albumit kertoivat Pikon ja Fantasion edesottamuksista toisen maailmansodan melskeissä. Tuoreessa Leopardinainen-tarinassa (Egmont) palataan Brysselissä sijaitsevan Moustic-hotellin käytäville. Nyt tosin eletään vuotta 1946, jolloin natsivalta on enää ikävä muisto.

Aurinko ei silti paista esteittä risukasaan. Punanuttuinen hissipoika Piko on vajonnut alkoholismiin, sillä hän suree keskitysleireihin kadonnutta Audrey-tyttöä. Lehtimies Fantasio pähkäilee puolestaan Pariisin eksistentialisteista kertovan artikkelin kanssa. Eivätkä natsitkaan ole vielä sanoneet viimeistä sanaansa.

PikoFantasioLeopardi5WEBItse albumi käynnistyy Brysselin katoilta, kun yksisilmäiset robottigorillat ajavat takaa salaperäistä leopardinaista. Yön notkea tytär on etsimässä Kongosta varastettua taikakalua, jota ilman koko maa saattaa ajautua pirullisen Mustien uhrien herran valtaan. Ja tähän soppaan Piko ja Fantasiokin joutuvat sekoitetuksi.

Juonen peruskuvio on viehättävä sekoitus nostalgista pulp-retroilua ja postmodernia pop-tulkintaa. Parhaimmillaan olo on kuin vuosikymmenten takaista klassikkoa lukiessa. Tätä seikkaa korostaa Olivier Schwartzin silmiähivelevä, tyylitelty ligne claire -piirros, joka ottaa ilon irti ilmeikkäistä hahmoista sekä mennyttä maailmaa upeasti kuvittavista kaupunkinäkymistä. Päheistä autoista ja tyylikkäistä mainosjulisteista nyt puhumattakaan. Näin hienoa ja ajatonta sarjakuvataidetta kohtaa yleensä vain toiveunissaan.

PikoFantasioLeopardi1WEBYannin kehräämä tarinointi ei toimi yhtä hyvin. Liiallinen kohkaaminen, pakkomielteinen viittauksien ripottelu sekä totiset sivujuonteet syövät kokonaisuuden viehätysvoimaa. Mutta mitäpä olisi toisen maailmansodan jälkeinen Pariisi ilman Jean-Paul Sartrea ja boheemien filosofien suosimia hämyisiä baareja ja kahviloita!

Jatkoa leopardinaisen seikkailuille on luvassa, kun kaksiosaiseksi mainostetun tarinan jälkipuolisko joskus valmistuu. Sillä välin voi koristella kotinsa seinät tämän albumin ruuduista suurennetuilla julisteilla.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/14.

PikoFantasioLeopardi3WEB

Elokuvat – Yor, the Hunter from the Future

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

YorkansiWEBYor, the Hunter from the Future
aka Il mondo di Yor
(USA-versio)

Maailma on pullollaan mahtavia barbaarieepoksia. Tämä kävi ilmi jo vuoden 1992 ensimmäisessä Tähtivaeltajassa julkaistusta Miekkoja, magiaa ja muskeleita -artikkelista. Mutta edes tuossa tekstissä ei kehdattu mainita Antonio Margheritin luolabarbaariklassikkoa Yor, the Hunter from the Future (1983).

Valkoiseen peruukkiin ja lannevaatteeseen sonnustautunut Yor (Kapteeni Amerikkanakin mainetta niittänyt Reb Brown) hymyilee kuin Naantalin aurinko tuuletellessaan takapuoltaan karussa kalliomaastossa. Razzle-ehdokkuudella kukitettu pirteä tunnusbiisi kertoo, että Yor on miesten mies, huomisen mies, joka on eksyksissä eilisen maailmassa.

Tapahtumat tosin sijoittuvat post-apokalyptiseen tulevaisuuteen, jossa suurin osa ihmiskuntaa on taantunut kivikautiselle tasolle. Lisäksi säteily on herättänyt henkiin isot kasat dinosauruksia.

Yor1WEBYorin timmeille lihaksille löytyy käyttöä, kun nykyisin virheellisesti kasvissyöjäksi kuviteltu Triceratops hyökkää sorean Ka-Laan (Corinne Cléry) ja tämän isähahmon, Pagin (Luciano Pigozzi) kimppuun. Hirmulisko ei peljästy edes Ka-Laan meikkejä ja permanentattuja hiuksia.

Yor hakkaa kivikirveellään Triceratopsin muussiksi ja saa kuulla olevansa ihan erilainen kuin kaikki muut miehet. Blondi poju onkin aina ihmetellyt, miksi ei ole kohdannut kaltaistaan kaunosielua. Ka-Laa on tietenkin ihan heikkona pelastajaansa.

Pian rauhaa ja rakkautta julistava Yor joutuu jälleen tarttumaan kirveeseensä, kun Apinoiden planeetalta karanneet luolastrumffit tulevat ja tappavat Ka-Laan koko heimon. Tyttö itse päätyy sininaamojen vangiksi.

Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen, sillä Yor kolkkaa lentoliskon ja rakentaa olennon siivistä riippuliitimen. Sitten tarvitsee vain syöksyä luolaan ilmateitse ja pelastaa neito pulasta.

Yor4WEBSeuraavaksi Yor, Ka-Laa ja Pag taistelevat tulisia tikkuja heiluttelevia hiekkamiehiä vastaan. Näiden ilkimysten luona sankarimme törmäävät mystiseen kaunottareen, jonka rinnalla roikkuu samanlainen medaljonki kuin Yorilla. Osaisiko nainen kertoa jotain Yorin heimosta?

Ka-Laa ei ole kilpakumppanista innoissaan, mutta onneksi tulokas menehtyy hetikohtsillään. Viimeisinä sanoinaan neitokainen kuiskaa Yorille: ”Suutele minua pikaisesti, sillä kuulen jumalteni kutsun.” Tätä ennen hiekkamiesten luola romahti, koska Yor piteli käsissään palavaa miekkaa. Tai sitten sortuma käynnistyi jostain vielä epätodennäköisemmästä syystä.

Sitten ollaankin jo rannikkokylässä, jonka asukkaat höpöttävät omalaatuisesta miehestä, joka saapui taivaasta tulisella linnulla. Lähistöllä on kuulemma myös salaperäinen saari, jota ympäröivät ikuiset myrskyt.

Ja tässä vaiheessa elokuva heittää uuden vaihteen kehiin. Juonipaljastuksia luvassa!

Yor3WEBKäy ilmi, että viimeiset korkean luokan teknologiaa hallitsevat ihmiset pitävät saarella tukikohtaansa. Mustahuppuisen Overlordin (John Steiner) johdolla he ovat kehittämässä tunteettomia androideja, joiden on tarkoitus lisääntyä ja täyttää Maa. Kunhan kaikki barbaarit on ensin tapettu pois kuljeksimasta. Jollain ihme logiikalla tämän tempun pitäisi pelastaa sivilisaatio.

Onneksi Yliherran alaiset eivät ole keisarinsa kanssa samaa mieltä ja nousevat Darth Vader -kypäriin sonnustautuneita androideja vastaan. Sankaroinnin keskeiset tempaukset on varattu tietysti Yorille. Värikkäät sädeaseet soittavat sinfoniaa, joka ei nouse lähellekään vuoden 1980 Flash Gordon -leffan tasoja.

Filmin lopussa saarnataan rakkaudesta ja suvaitsevaisuudesta sekä esitetään harras toive, että uuden uljaan Maapallon ihmiset eivät toistaisi esi-isiensä virheitä.

Wau! Yor, the Hunter from the Future on rakastettavan surkeaa kokkelia. Riemu on taattu varsinkin niinä hetkinä, kun filmi kuvittelee ihan oikeasti painivansa samassa sarjassa kuin Tähtien sota ja Kadonneen aarteen metsästäjät.

YorSarjisWEBNyt kun joku vielä tajuaisi suomentaa Juan Zanotton ja Ray Collinsin Henga, el cazador -sarjakuvan, johon filmi perustuu, niin maailmankaikkeus olisi täydellinen.

Sillä välin on pakko etsiä käsiin Yorin tv-versio, jolla on mittaa yli kolme tuntia!

Leffa • tai •••••
Kuva •••
Lisät •

Lisämateriaalina pelkästään traileri.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/14.

Sarjakuvat – Before Watchmen

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

WatchmenotsWEB

Ennen Vartijoita

Before Watchmen

Kun DC ilmoitti aloittavansa uuden lehtisarjan Alan Mooren ja Dave Gibbonsin luoman Watchmenin pohjalta, moni piti hanketta silkkana rahastuksena.

Käytännössä vuonna 2012 ilmestyneisiin Before Watchmen -julkaisuihin on tarttunut innosta täristen. Kiitos tästä kuuluu tekijäkaartille, johon on saatu houkuteltua iso kasa jenkkisarjakuvan kovimpia nimiä aina Adam Hughesista Darwyn Cookeen.

NiteOwl1WEB

Before Watchmen -minisarjat eivät tietenkään kestä vertailua alkuperäiseen, mutta eipä tuo ole tarkoituskaan. Pikemminkin yrityksenä on ollut luoda hyvää sarjakuvaviihdettä, joka valaisee mielenkiintoisesti Watchmenistä tuttujen hahmojen historiaa. Ja tässä on onnistuttu.

Sarjat ovat myös käyneet hyvin kaupaksi. Niinpä alunperin ilmoitettua seitsemän lehden kokonaisuutta on täydennetty kahdella lyhärillä.

Suomeksi Vartijat ennen -kokoelmia on julkaistu kaksi: Minuuttimiehet & Silkkiaave ja Koomikko & Rorschack (Egmont, 2013).

MinutemenWEB

Silkkinen minuutti

Darwyn Cooken kirjoittama ja piirtämä Minutemen kertoo 1930-luvun lopulla syntyneen sankaritiimin seikkailuista. Tarina etenee kahdessa aikatasossa.

1960-luvulla seurataan harmaantuneen Nite Owlin muistelmien herättämää kuohuntaa. Yhä elossa olevat ex-kumppanit eivät katso hyvällä silmällä projektia, joka paljastaisi karut totuudet puhtoisten kulissien takaa. Sarjakuvan lukijat saavat kuitenkin nähdäkseen Minutemenien elämän karikot. Epäonnistuneet tehtävät, tulehtuneet henkilösuhteet ja väkivaltaiset kohtalot.

Siinä missä osa sankareista on liikkeellä vilpittömin aikein, hakevat toiset touhusta vain adrenaalipiikkiä tai rahaa ja julkisuutta. Esimerkiksi pedofiilirinkiä ei sovi tutkia, sillä se antaisi yleisölle aivan liian ankean kuvan todellisuudesta. Minuuttimiesten iloinen pukuleikki saa sarjan kuluessa kuitenkin monia synkkiä sävyjä.

SilkSpectre2WEBTraagisesta pohjavireestä huolimatta Minutemen jää hieman etäiseksi episodikoosteeksi. Sisällön hajanaisuuden korvaa kuitenkin Cooken nostalginen kynänjälki, jossa pin-up-taiteen kultakauden viiva kohtaa modernin ranskalaisbelgialaisen ligne clairen sekä retrofiilistä hehkuvan animaatiotyylittelyn.

Cooke vastaa myös Silk Spectre -sarjan käsikirjoituksesta. Amanda Connerin piirtämässä psykedeelisessä kasvutarinassa kuljetaan huomattavasti Minutemeniä kepeämmillä linjoilla.

Lue loppuun →

Kirjat – Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

PynchonWEBThomas Pynchon
Painovoiman sateenkaari
Gravity’s Rainbow
Suom. Juhani Lindholm. Teos

Thomas Pynchonin vuonna 1973 julkaistun järkälemäisen klassikon, Painovoiman sateenkaaren, suomennos on kulttuuriteko vailla vertaa. Kyseessä on toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva rakettimekaniikan ja polymeerikemian hervoton riemulaulu, jonka purskahteleva kerrontatyyli vähät välittää perinteisten muotojen rajoitteista. Juhani Lindholmin käännös on mestarillista työtä ja jo itsessään kolossaalinen saavutus alkutekstin kompleksisuuden ja tavattoman ilmaisullisen runsauden takia.

Pynchonin ominaistyyli on tajunnanvirtamaista, raskaslukuista tekstiseinää vailla luku- tai kappalejakoja. Sanojen rannaton tulva lähestyy kuvattavaa asiaa sykkyräisiä kiertoteitä ja pyrkii korvaamaan sanataiteellisen osumatarkkuuden silkalla likimääräisyyksien runsaudella. Kerronnassa viljellään päättymättömän pitkiä virkkeitä sekä kielellisiä harharetkiä. Lopulta juonen kaarikin pirstaloituu nykiviksi katkelmiksi.

Säännöllisin väliajoin kerronta erkanee tykkänään arkijärjen kahleista ja uppoaa hallusinatoristen näkymaisemien hetteikköihin. Väliin sanatulvasta kuitenkin huuhtoutuu esiin pieniä kielellisiä helmiä, lähes runon kaltaisia kauniita ja kirkkaita pysähtyneen hetken kuvia. Lukukokemuksena teos on varsin vaativa ja edellyttää lukijalta kärsivällisyyttä sekä tyhjäkäynnin sietoa.

Tarinalinjat sisältävät runsaasti roiseja pornografisia kuvauksia, jotka äityvät suorastaan rypemään groteskeissa yksityiskohdissa. Naisten rooli on valitettavasti typistynyt himon kohteiksi, joiden sielunelämällä ei juuri ole merkitystä. Teos on niiltä osin vahvasti aikansa lapsi.

Toinen leimallinen piirre ovat rikkaat kulttuuriviittaukset elokuvan ja musiikin saralta. Proosa ratkeaa toistuvasti hilpeäksi musikaaliksi laulusäkeistöjä, kuoro-osuuksia ja koreografioita myöten. Yllättävissä notkelmissa piilee myös salakavalia, riemastuttavia pikku anakronismeja. Kielellisen riemunkirjavuuden ja sekametelisopan vastapainoksi tekstistä pilkahtaa myös säkenöivän tarkkoja oivalluksia ja rutikuivaa ironiaa.

Useiden näkökulmahenkilöiden edesottamuksia seuraileva sodanaikainen odysseia harhailee Euroopan pohjoisosien halki. Hahmojen tarinakaarien merkittävyys aaltoilee, väkeä lappaa edes takaisin sekä valokeilassa että kulisseissa.

Perusasetelmana on Saksa vastaan Englanti. Molemmissa valtioissa kehitetään sodan kulun kääntävää rakettia, jonka toimintaprosessien jokainen yksityiskohta kuvataan tuskallisella, pakkomielteisellä tarkkuudella. Puhutaan vakoojista, soluttautumisesta ja valtioiden sotakoneistojen sisäisistä kähminnöistä – kaksoisagentit ja petturuus kytevät jokaisen hahmon tajunnan taustalla.

Sinikopioiden, kemiallisten kaavojen ja behavioristisen psykologian kryptisyys lähentelee jo salatiedettä, joka kohoaa lähes uskonnon tasolle. Kaiken läpäisee varsin oikeutettu paranoia, joka tekee kertojista epäluotettavia.

Tuhatsivuisessa opuksessa massiiviset määrät kovaa historiallista faktaa limittyvät erottamattomasti spekulaatioon ja puhtaaseen fiktioon. Saksassa odotellaan lopunaikoja, halki Euroopan järjestetään kuukausien mittaisia orgiastisia maailmanlopun bakkanaaleja. Hetkellisen kimalluksen kulissina on raunioituneita yhteiskuntia, kylmän meren pyyhkimiä miinoitettuja rantoja sekä romahtaneita kaupunginosia, joissa sanomalehtipaperiin käpertyneet katulapset tappelevat ruoanjätteistä yhdessä kulahtaneiden huorien kanssa.

Painovoiman sateenkaaren on arveltu tavoittelevan kirjalliselta tyyliltään sotatilassa olevan yhteiskunnan kaoottisuuden ilmiasua. Siinä se kieltämättä onnistuukin.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/14