Alien Private Eye
(ABC-versio, blu-ray)

Vik ”Viktor” Rubenfeldin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja leikkaama Alien Private Eye (1989) on niin ihanaa kasarikakkelia, että varsinkin filmin alkupuolella nauruhermot joutuvat koetukselle.

Jo alkutekstien aikana kuvaan astuu tarinan päähenkilö, yksityisetsivä Lemro (Nicholas ”Nikki Fastinetti” Hill), joka talssii kaupungin katuja kokovalkoisessa kasariasussa. Pian hänen ohitseen juoksee nainen, jota ajavat takaa pahiksen näköiset tyypit. Tämä ei tietenkään käy laatuun, joten Lemro rientää heti pelastamaan neitoa pulasta: ”Jou, päästäkää irti hänestä!” Sitten räjähtävillä ääniefekteillä tehostetut nyrkiniskut ja potkut kaatavat ilkimykset kanveesiin.

Seuraavaksi tapaamme etsiväsankarimme sekä Reneksi (Brenda Winston) paljastuvan kaunottaren Lemron kämpillä. Välittömästi sisään päästyään Lemro pistää levyn soimaan ja ryhtyy joraamaan näyttävin disco-elkein. Tämän jälkeen pariskunta tanssahtelee ja pussailee yökerhossa, jossa Lemro pääsee jälleen pistämään konnia kuriin. Käy ilmi, että muskeleitaan pullisteleva rikollispomo Kilgore (Cliff Aduddell) on lähettänyt kovanaamat paikalle. Hän haluaa saada käsiinsä Renen hallussa olevan salaperäisen kiekonpuolikkaan.

Nyrkkikäräjien jälkeen Lemro ja Rene päätyvät harrastamaan parasta seksiä, jota nainen on ikinä kokenut – vaikka ei se kyllä siltä näytä. Aktin päätteeksi selviää järkyttävä totuus: Lemro onkin Styx-planeetalta saapunut avaruusmuukalainen! Tämän huomaa siitä, että hänellä on suipot haltiakorvat, jotka hän normaalisti peittää hatullaan. Moinen paljastus saa Renen häipymään paikalta pikavauhtia.

Jossain vaiheessa tutustutaan myös Lemron takatukkakamuun, jonka jokainen repliikki sisältää sanan jäbä. Hänelle Lemro valittelee rakkaushuoliaan. Sankarimme on näet lätkässä hatkat ottaneeseen Reneen: ”Näenkö häntä enää koskaan?”

Koska Alien Private Eye yrittää epätoivoisesti olla moderni noir-filmi, mukana on tietenkin kohtaus, jossa Lemron etsivätoimistoon astahtaa kuuma femme fatale. Punahiuksinen Electra (Leeann Lee) haluaa palkata sankarimme etsimään muinaisesta Egyptistä kotoisin olevan esineen. Siihen kätketyt salaisuudet ovat äärimmäisen tärkeitä, sillä ne auttaisivat ymmärtämään länsimaisen kulttuurin kehitystä. Jaahastista.

Toimistoon änkeää myös herra Scama (John Alexander), joka haluaa löytää kiekon muotoisen esineen. Se on kuulemma taivaasta pudonnut atomipommi. Scaman uskottavuutta ei ainakaan paranna se, että hän yrittää puhua samanlaisella aksentilla kuin noir-klassikkojen vakiokasvo, Peter Lorre.

Jotta koko selostus ei mene yhtä pahaksi sekasotkuksi kuin itse elokuva, niin kerrottakoon, että myös Electra ja Scama ovat Styx-planeetalta saapuneita avaruusmuukalaisia. Heidän tavoitteenaan on palauttaa filmin juonellisessa ytimessä oleva kiekko takaisin kotiplaneetalleen.

Paha vain, että kiekon toinen puolikas on Kilgoren hallussa, ja tämän miehen perusfilosofia kuuluu: ”Syö lyijyä ja kuole!” Lisäksi hän valmistaa puolikkaansa avulla maailmankaikkeuden addiktoivinta huumetta ja murhaa mielellään myös oman jenginsä jäseniä. Kilgore tappaa parhaan kamunsa kauhuksi jopa papin, joka anelee häntä kääntymään pois pahuuden tieltä. Hui hirvitys!

Jatkossa sinne tänne haahuilevassa filmissä sattuu ja tapahtuu vaikka mitä. On autokaahailu, jossa roistojen ajoneuvo törmää kolmikaistaisella väylällä ainoaan tien varteen pysäköityyn autoon. On kohtaus, jossa Kilgore rukoilee apua ylemmältä taholta: ”Oi Hitler, joka olet Helvetissä, auta minua löytämään kiekko.” On universumin helpoin vieroitussessio maailmankaikkeuden koukuttavimmasta huumausaineesta.

Hienointa on kuitenkin romanttinen hetki, jossa Lemro muistelee kotiplaneettansa ihmeitä: ”Merissämme asuu älykkäitä kaloja, jotka viljelevät maata. Ruoho on hopeista, vuoret 16 kilometrin korkuisia. Kuita on viisi ja aurinkoja kymmenen.”

Toteutukseltaan Alien Private Eye on kaikin puolin amatöörimäinen. Niin kutsutut näyttelijät eivät osaisi näytellä edes ase ohimolla. Puisevan ilkeitä kovisirvistyksiä viljellään lähes joka kohtauksessa. Dialogi on ääliömäisen kliseistä, leikkaukset kömpelöitä ja musiikkiraita tasapaksua hissimusaa.

Onkin vaikea kuvitella, että kukaan täysijärkinen ihminen pystyisi katsomaan Alien Private Eyen läpeensä ilman pysyvää aivovauriota. Kulttikalkkunafaneille se tarjoilee kuitenkin niin täysipainoisen aterian, ettei jälkiruokaa jää edes kaipaamaan.

Levyn lisukkeista käy hyvin ilmi, miksi Alien Private Eye on niin kehno elokuva. Puolituntisessa haastattelussaan intoa puhkuva Vik Rubenfeld kertoo, ettei ollut aiemmin käsikirjoittanut, ohjannut tai leikannut yhtään elokuvaa. Myös filmin budjetti oli minimalistinen. Ongelmista huolimatta hän on yhä vakuuttunut siitä, että kaikki elokuvan parissa työskennelleet tahot näyttelijöistä alkaen tekivät aivan fantastisen upeaa työtä. Kumma kyllä, Alien Private Eye ei tuhonnut Rubenfeldin uraa. Jatkossa hän oli luomassa mm. Early Edition (suom. Aikavaras) -televisiosarjaa.

Filmin kuvaajana toiminut Jürg V. Walther paljastaa omassa 10-minuuttisessa jaksossaan, että elokuvassa pihtailtiin uusintaotosten kanssa ja kaikki kohtaukset laitettiin kerralla purkkiin.

Omassa vartin pätkässään Nicholas Hill myöntää, että filmikameran eteen astuminen oli hänelle jotain aivan uutta. Niinpä hänellä ei ollut hämärintäkään käsitystä näyttelemisestä tai elokuvan tekemisestä. Hänen onnistui silti ylipuhua pari yhtä uunoa kaveriaan leffan sivurooleihin.

Hillin elämäkerta voisi kyllä olla mielenkiintoista katsottavaa. Ennen ensimmäistä leffarooliaan taistelutaitojen ammattilainen hankki elantonsa osallistumalla laittomiin otteluihin. Jostain kummasta syystä elokuvaesiintymisiäkin kertyi vuosien mittaan parikymmentä. Siinä samalla mies päätyi alkoholistiksi ja huumeiden aktiivikäyttäjäksi. Aallonpohjasta selvittyään hän tuli uskoo ja toimii nykyisin perustamansa Gods Soldiers -seurakunnan pappina – kiertäen puhumassa mm. vankiloissa.

Arvoitukseksi jää, kuinka filmin muille näyttelijöille kävi, sillä monille heistä Alien Private Eye jäi ainoaksi valkokangasvierailuksi. Poikkeuksen muodostavat vain pitkän uran luoneet herrat John ”Gorilla” Alexander ja Robert ”Scunge” Axelrod.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.