Toni Jerrman

Kolumni – Pääkirjoitus 3/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Viime numerossa esittelimme laajoissa artikkeleissa Suomi-kumman mestarin, Pasi Ilmari Jääskeläisen, sekä kanadalaisen Nicholas Eamesin, joka kirjoittaa rockista inspiroitunutta fantasiaa.

Tällä kertaa vuorossa ovat brittikumman taituri Laura Mauro, jonka teksteistä löytyy vahvoja Suomi-kytköksiä, ja taiwanilainen Chi Ta-wei, jonka queer-henkinen Kalvot-romaani on kerännyt ylistystä ympäri maailman.

Mauro ammentaa kummaan kauhuunsa aineksia muun muassa suomalaisista kansantaruista. Selkeimmin tämä näkyy Otavaisen olkapäillä -pienoisromaanissa, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen sisällissodan maisemiin. Kirjailija nostetaan esiin artikkelin, haastattelun ja moneen otteeseen palkitun Kristiina Drewsin suomentaman novellin siivin.

Chi Ta-wei -kattauksesta vastaa luottotoimittajamme Kaisa Ranta. Haastatteluun pohjautuvassa artikkelissa puhutaan muun muassa Kalvot-romaanin menestyksestä sekä itäaasialaisesta genrekirjallisuudesta ihan ylipäätään.

Tähän lehteen suunniteltu kotimaisen kirjailijan haastattelu ei valitettavasti toteutunut, mutta palaamme asiaan myöhemmissä numeroissa.

Tähtivaeltaja on jo vuosikymmenet toiminut myös suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden ponnahduslautana sekä pidempien projektien mahdollistajana. Uransa alkupuolella Tähtivaeltajassa sarjakuviaan julkaisivat muun muassa sellaiset nykyisin isot nimet kuin Petri Hiltunen, Sami Toivonen, Jouko Ruokosenmäki ja Anssi Rauhala.

Pitkistä jatkumoista pisin on Pekka Mannisen Teräslilja-sarjakuva, jonka ensimmäinen jakso nähtiin Tähtivaeltajassa 2/90 – ja joka porskuttaa yhä.

Toinen hyvä esimerkki on Kivi Larmolan vuosina 2019–2023 julkaistu Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -kokonaisuus, joka on sittemmin koottu kehutuksi albumiksi. Ilman Tähtivaeltajaa tämä Puupäähatulla-palkitun taiteilijan pääteos ei todennäköisesti olisi koskaan nähnyt päivänvaloa.

Vastaavia tapauksia ovat Pertti Jarlan jo kolmanteen jaksoonsa edennyt pitkäaikainen unelmaprojekti Unilähetyksiä Kuusta ja Kari Sihvosen tässä lehdessä käynnistyvä toivon ja optimismin kiintopiste Funtzie. Sihvosen vinkeä luomus ammentaa vaikutteita niin 1960-luvun pop-taiteesta kuin vanhoista amerikkalaisista sarjakuvistakin.

Tästä päästään tai ollaan pääsemättä aasinsiltaa pitkin huomioon, jonka mukaan uskon järjen voittoon. Olen vakuuttunut siitä, että hallitus tajuaa perua lyhytnäköiset budjettileikkaukset, jotka kohdistuvat kulttuuriin, sosiaalialan järjestöihin ja kansalaistoimintaan. Todellisuudessahan moisilla leikkauksilla ei saavuteta minkään sortin säästöjä, vaan ainoastaan haitataan Suomen talouskasvua ja lisätään yleistä pahoinvointia. Eli loppupeleissä kasvatetaan kuluja.

En myöskään suostu uskomaan, että yksikään suomalainen todella ajattelisi, että köyhyys on jokaisen oma valinta ja kuka vain voi halutessaan kävellä mihin tahansa hyväpalkkaiseen työhön. Tai että vain sellainen kulttuuri, joka tuottaa rutkasti rahaa, on arvokasta.

Näin absurdeja lausuntoja voivat esittää vain venäläiset trollit, jotka pyrkivät horjuttamaan suomalaista yhteiskuntaa sekä lietsomaan vihaa ja eripuraa.

Tällaista hybridivaikuttamista vastaan on käytävä järjen, toivon, yhteisymmärryksen ja positiivisuuden asein.

Toni Jerrman

Elokuvat – The Crow

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Crow

James O’Barrin 1980-luvun lopussa luoma The Crow -sarjakuva on tummanpuhuva visio rakkaudesta ja kostosta. Alex Proyasin ohjaama ja Brandon Leen tähdittämä goottihenkinen elokuvaversio vuodelta 1994 toimii sekin erinomaisesti. Valitettavasti filmi jäi nousevan supertähden, kuvauksissa kuolleen Leen joutsenlauluksi.

Kun näin järeään aiheeseen palataan, sopii odottaa, että tekijöillä on jotain uutta ja ihmeellistä annettavaa. No ei ole. Rupert Sandersin masinoima The Crow on kliseisen lättänä pannukakku, jonka henkilökuvista ei löydy aidon tunteen häivääkään.

Karismattoman Bill Skarsgårdin tulkitsemana tarinan päähenkilö Eric Draven on muuntunut rasittavaksi emonyhveröksi, jonka toivoisi katoavan valkokankaalta alta aikayksikön. Ericin suurta rakkautta esittävä FKA Twigs pärjää paremmin Shellyn roolissa, mutta hahmojen keskinäinen kemia ei saa missään vaiheessa tulta alleen. Ilman tätä tunnesidettä koko tarinalta putoaa pohja.

Niinpä elokuvan tekijöiden on täytynyt keksiä kaikenlaisia vippaskonsteja, kuten toistoa, muisteluita ja vesimetaforia, jotta Ericin palava rakkaus ja oikeudenhimo saataisiin edes jotenkin perusteltua.

Jopa filmin pirullinen ilkimys jää platkuksi. Musiikkiin mieltynyt seurapiirien bisneshai, herra Vincent Roeg (Danny Huston), on tehnyt Saatanan kanssa diilin. Sen mukaan hän saa kekkaloida maan päällä loputtomiin, kunhan vain muistaa toimittaa jatkuvalla syötöllä viattomia sieluja Helvettiin. No höppäspöppäs.

Elokuvan ainoa toimiva kohtaus on oopperataloon sijoitettu verilöyly, jonka aikana kuolematon Eric niittää Roegin kätyreitä kuin viljaa. Se ei kuitenkaan kokonaista leffaa pelasta. Sitä ennen tuleekin jatkuvasti vilkuiltua kelloa, että koskas tämä vesikidutus vihdoin päättyy.

Nyt syntyi kyllä sen sortin ohraleipä, joka halventaa sekä alkuperäistä sarjakuvaa että Brandon Leen muistoa.

Toni Jerrman – 1 tähti

Kirjat – Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Solvej Balle
Tilavuuden laskemisesta I
Om udregning af rumfang I
Suom. Sanna Manninen. Kosmos

Solvej Ballen suuren suosion saavuttanut seitsenosainen kirjasarja alkaa auditiivisella kuvailulla. On kaksikerroksinen talo ja talossa ihminen, jonka läsnäoloa havainnoidaan pelkkien elämisen äänien perusteella. Kulkemista huoneesta toiseen, teen keittämistä, askelia portaissa, vaatteiden kahahduksia, ulko-oven kolahdusta. Vähä vähältä avautuu, kuka henkilöä havainnoi ja miksi. Vanhojen kirjojen kauppiaspariskunta Selter & Selter elää samassa talossa, päähenkilö Tara vierashuoneessa ja hänen aviopuolisonsa Thomas loppuosassa taloa, toisistaan tietämättä, murtuneen ajan erottamana.

Aivan tavallisena marraskuun kahdeksantenatoista, kun Tara on antikvaarisilla kirjamessuilla Bordeaux’issa, ajan kulku on hajonnut. Hän päätyy elämään toistuvasti samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen.

Tara palaa kotiinsa Clairon-Sous-Boisin pikkukaupunkiin Thomas-miehensä luokse ja havaitsee olevansa yksin aika-anomalian kourissa. Thomas ikään kuin resetoituu joka yö takaisin samaan päivään eikä muista vaimonsa selittämästä oudosta tilanteesta enää mitään. Joka päivä selittäminen täytyy aloittaa alusta ja samalla kestää toisen hämmennys, pelko ja vähittäinen tottuminen outoon asetelmaan.

Pariskunta tekee tutkimuksia anomaliasta yrittäen löytää ratkaisun rikkoutuneelle ajalle: mitkä esineet katoavat, millä hetkellä yön aikana aika alkaa uudelleen, miten oudosta epäjatkuvuudesta voisi päästä pois.

Lopulta Tara ei enää jaksa selittää ja tyytyy elämään vieraana omassa talossaan. Hän varoo huolellisesti näyttäytymästä miehelleen, jotta tämän illuusio ajan katkeamattomuudesta säilyisi. Olohuoneen oven molemmilta puolilta kajastavat valot sekoittuvat toisiinsa, sen lähemmäs toisiaan kertoja ja hänen aviomiehensä eivät enää yllä.

Ballen kerronta on kaunista, niukkaa ja ilmavaa. Tara kirjoittaa tapahtumia muistiin sekä dokumentointimielessä, ajankuluna että oman muistinsa tueksi. Samalla pohditaan havainnoivaa mieltä ilman muistikuvia ja kontekstia: miten päivä muodostuu uudelleen aamulla herättyä, ennen kuin ihminen muistaa, kuka on tai missä ja milloin on. Tarinalinjaa kuljetetaan kahdessa tasossa. Vuoden mittaan päivät sekoittuvat toisiinsa.

Taran suhtautuminen tilanteeseensa on yksi tarinan oleellisista juonteista: miten tavallinen ihminen suhtautuu selittämättömään, käsittämättömään; murtuneeseen luonnonlakiin, jolle ei ole syytä tai selitystä. Toisteisista päivistä muodostuu prosessi, jossa Tara sopeuttaa itsensä kertautuneen päivän elämiseen ja löytää elämäänsä hetki hetkeltä etenevän, minimalistisen rytmin. Taran mielenterveyden hidasta horjumista kuvataan lyyrisesti, metaforien kautta.

Vuoden kiertyessä loppuunsa, uuden marraskuun kahdeksannentoista lähestyessä, Tara tekee vielä viimeisen irtioton pyristelläkseen vapaaksi. Loppu jää avoimeksi sarjan seuraavia osia varten.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Elokuvat – Alien: Romulus

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Alien: Romulus

Kahden erinomaisen elokuvan jälkeen Alien-leffasaaga on huidellut vähän missä sattuu – parin edellisen osan kohdalla jopa paljon missä sattuu. Fede Alvarezin ohjaama Alien: Romulus palauttaa sarjan kuitenkin juurilleen.

Ensimmäisen ja toisen filmin väliseen aikaan sijoittuva juoni on tiukkaa avaruuskauhua, jonka pyörityksessä kukaan ei kuule huutoasi. Pois on siivottu tympeä mahtipontisuus ja turruttava filosofointi. Nyt luotetaan hyytävään pimeyteen ja avaruusaseman käytävillä vaaniviin hirviöihin. Tyyliin, joka toimi loistavasti Ridley Scottin legendaarisessa Alien-filmissä (1979). Sieltä on kopioitu myös elokuvassa nähtävä teknologia, joka tarjoaa ihastuttavan paluun vuosikymmenten takaiseen scifi-kuvastoon. Aikaan, jolloin tietokoneanimaatiot eivät vielä olleet tehneet tieteistekniikasta elotonta tusinatuotantoa.

Tarina lähtee liikkeelle rujolta, pilvien peittämältä kaivosplaneetalta. Paikalle huijatut ihmiset ovat käytännössä Weyland-Yutani-yrityksen orjia, joiden työkomennus päättyy useimmiten kuolemaan. Muutaman nuoren joukkio päättää kuitenkin häipyä paikalta ja suunnata kohti lähintä aurinkokuntaa, joka ei ole Weyland-Yutanin kontrollissa. Tähän tarjoutuu oivallinen tilaisuus, kun he löytyvät hylätyn avaruusaseman, jossa pitäisi olla yhä toimivia kryokammioita.

Kuten saattaa arvata, ryhmä kohtaa asemalla muutakin kuin pelkkiä tyhjiä laboratorioita ja autioita käytäviä.

Filmin jännite toimii hienosti. Käsillä on vahvasti kulkeva, kurkkua kuristava kujanjuoksu kauhujen kamareissa. Mukana on sekä vanhoja että uusia elementtejä, joihin on saatu ujutettua aitoa uhkaa ja pelkoa. Kun hirviön hyytävä kita aukeaa hymyyn, on henkikulta herkässä ja katsojan odotukset korkealla. Lisäpisteitä ropisee avaruusaseman arvoituksellisesta käyttötarkoituksesta, joka avautuu askel kerrallaan.

Hahmoista eniten tilaa saavat nuori Rain (Cailee Spaeny) sekä hänen ”veljensä”, synteetti Andy (David Jonsson). Rainin isä on aikoinaan löytänyt Andyn kaatopaikalta ja kunnostanut siitä tyttärelleen enemmän tai vähemmän toimivan kaverin. Andyn ohjelmoinnin prioriteetti on Rainin suojeleminen, mutta voiko Weyland-Yutani-firman rakentamaan keinotekoiseen olentoon luottaa, kun tilanne kärjistyy? Varsinkin kun osa tiimistä kohtelee Andya kuin tunteetonta saastaa.

Kun vielä ohjaus ja rytmitys pelaavat hienosti painajaismaisten kauhutunnelmien nostattajana, niin johan Romulus pumppaa kunnolla uutta happoa xenomorphien suoneen. Toki mukana on turhan paljon lainauksia, viittauksia ja nyökkäyksiä edellisten leffojen suuntaan, eivätkä kaikki yksityiskohdat napsahda kohdalleen. Mutta ne nyt ovat pieniä kauneusvirheitä muuten viihdyttävässä kummitusjuna-ajelussa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Borderlands

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Borderlands

Kaksi omaa pelisuosikkiani on nyt kääntynyt eläviksi kuviksi. Fallout Amazonin Prime Video -striimauspalvelun tv-sarjaksi ja Borderlands Eli Rothin ohjaamaksi elokuvaksi. Fallout on kerännyt laajalti kehuja, mutta Borderlands pettää kaikki odotukset. Hyvin kuvaavaa on, että filmin nimekkäimmät näyttelijät, Jamie Lee Curtis, Cate Blanchett ja Gina Gershon, tekevät leffassa uransa surkeimmat suoritukset. Oikeastaan ainoa hahmo, joka toimii edes jotenkuten, on tietokoneanimaationa toteutettu Claptrap-botti, jonka äänestä vastaa Jack Black.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat takapajuiselle Pandora-planeetalle, joka muistuttaa hylätyn romuvaraston, hökkelikylien ja autiomaan ristisiitosta. Tästä on paikoin saatu irti värikkään hauskoja yksityiskohtia. Planeetalla vallitsee täysi kaaos, sillä sitä kansoittavat mielipuoliset tappajajengit, kriminaalien pohjasakka sekä legendaarista aarretta etsivät holvinmetsästäjät.

Tarujen mukaan planeetalla sijaitsee muinaisen muukalaisrodun rakentama salainen holvi, johon on kätketty roppakaupalla teknologisia menestysreseptejä. Tätä saalista himoaa myös Atlas-suuryrityksen ilkeä johtaja, herra Atlas (Edgar Ramírez). Hän on muuten särmikkään henkilökatraan harmain hiirulainen.

Juoneltaan ja kuvastoltaan filmi on kuin isolla rahalla tehty toisinto 1980-luvun italialaisista B-luokan tieteistoimintahalpiksista. Herra Atlas haluaa saada käsiinsä pienen Tina-tytön (Ariana Greenblatt), joka on avain aarreholvin löytämiseen. Onneksi pupunallepommeja heittelevän tuittupäisen tytön suojana ovat kovapintainen palkkionmetsästäjä Lilith (Blanchett), uskomattoman taitava ex-sotilas Roland (Kevin Hart) sekä raivohullu naamarihemmo Krieg (Florian Munteanu).

Koska hahmoista laajimmin esillä on Lilith, hänelle on rakennettu tunteita vähemmän soitteleva traaginen menneisyys sekä tunteita vielä vähemmän soitteleva uljas tulevaisuus.

Eniten potentiaalia löytyy ihastuttavan villisti käyttäytyvästä Tina-tytöstä, mutta Greenblattin suoritus ailahtelee harmillisesti kelvosta surkeaan. Jos tähän rooliin olisi istutettu Kick-Ass-elokuvien aikainen Chloë Grace Moretz, niin johan homma olisi pelittänyt kuin hieho hiprakassa.

Filmi on tietysti toteutettu huumori ja toiminta edellä. Nauruhermoja onnistuu kuitenkin koskettamaan ainoastaan hupsuja heittoja laukova Claptrap-botti – ja sekin vain hetkittäin. Muuten menee kehnon yliyrittämisen puolelle. Erilaisia taisteluja leffassa piisaa niin runsaasti, että ne sulautuvat yhdeksi muodottomaksi massaksi. Mitättömän keskinkertaisuuden ylle mäiskintä kurottuu kerran ja silloinkin vain siksi, että tappelun aikana ämyreissä pauhaa Motörheadin Ace of Spades -klassikko.

Nyt ei todellakaan tehty Borderlands-peleille oikeutta.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Sarjakuvat – Tuomas Myllylä & Sari Sariola: Suomaat

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Tuomas Myllylä & Sari Sariola
Suomaat
Suom. Antti Koivumäki. Zum Teufel

Tuomas Myllylä tunnetaan eritoten rehevistä ja verisistä fantasiasarjakuvista, mutta toki hänen tuotantoonsa mahtuu myös väkevää scifiä ja kauhua. Yhdessä Sari Sariolan kanssa tehty Suomaat on kuitenkin siinä mielessä uusi aluevaltaus, että se edustaa viktoriaaniselle ajalle sijoittuvaa goottikauhua. Sarjakuva on julkaistu alunperin englanniksi nimellä Fenlands.

Irlannin kurjuutta ja nälkää Englantiin paennut Aisling O’Broin saa palvelijanpaikan Abercrombe-suvun synkästä kartanosta. Siellä asuu palvelijakunnan lisäksi vain vanha rouva Abercrombe, joka ei vakavan sairautensa vuoksi voi poistua huoneestaan. Ainoastaan palvelijoita kurittavalla rouva Williamsilla on lupa astua emännän kamariin. Toinen kielletty paikka on parikymmentä vuotta sitten kadonneen nuoren herran huone, joka on jätetty entiselleen siltä varalta, että poika vielä joskus palaisi kotiinsa.

Lisää synkkiä enteitä kartanon ylle kutoo paikkaa ympäröivä sumuinen suo sekä kertomukset usvaan kadonneista palvelijoista.

Lienee selvää, että tarinan keskiössä oleva riivattu rakennus sulkee sisäänsä synkkiä salaisuuksia ja karmeita kohtaloita; kalmoja, kadotettuja ja kiusattuja kummituksia. Tämän yhtälön avaaminen jää Aislingin ja hänen mustan kissansa tehtäväksi. Aisling kantaa näet verenperintönään kykyä – tai kirousta – kommunikoida kuolleiden kanssa.

Suomaat malttaa kehitellä kiehtovia kuvioitaan rauhassa. Kerronta rakentaa menneisyyden mysteerien ympärille jännitteitä, jotka kuljettavat lukijan kynttilöiden ja kaasulyhtyjen valaisemien kauhujen keskelle. Samalla paneudutaan henkilökemiaan, laajennetaan Aislingin luonnekuvaa ja avataan tarinan pohjakuvioita. Lopussa myös verta, kuolemaa ja kammotuksia lapataan mukaan kahmalokaupalla.

Suomaiden tarina ja tunnelma toimivat paremmin kuin hyvin, eikä piirrosjäljestä ja värimaailmasta löydy kuin kehuttavaa. Niinpä toivon kauhun kahleisiin sidottujen sielujen raivolla, että ihmiskuntaa siunataan tulevaisuudessa myös Aisling O’Broinin uusilla seikkailuilla.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Frank Miller & David Mazzucchelli: Daredevil: Kiirastuli

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Miller & David Mazzucchelli
Daredevil: Kiirastuli
Suom. Mail-Man. Egmont

Vaikka Marvel-elokuvat ovat viime vuosina tahkoneet rahaa, eivät sarjakuvat ole myyneet yhtä hyvin kuin vielä 1900-luvun lopulla. Siksi suomalainen Egmont on keskittynyt ilahduttamaan vanhan kaartin faneja kokoamalla yksiin kansiin entisaikojen tarjonnan parhaita paloja – niitä jo legendaarisiksi kasvaneita klassikkotarinoita.

Nämä sanat kuvaavat enemmän kuin hyvin Frank Millerin käsikirjoittamaa ja David Mazzucchellin kuvittamaa Daredevil: Kiirastuli -albumia. Sen sisältö on aiemmin nähty suomeksi Marvel-lehden numeroissa 2/88 ja 4/88. Kyseessä on kerrassaan tymäkkä ja tunteisiin käyvä sarjakuva, joka lukeutuu Millerin varhaistuotannon tähtihetkiin – ja jonka vahvimmat hokemat päätyivät aikoinaan sarjakuvafanien keskinäiseen kielenkäyttöön. Korvissani kaikuvat yhä alan piireissä ironisesti lausutut, Nuke-supersotilaan myyttiset ilmaukset, kuten ”Meidän pojat.” ja ”Anna punainen.”

Matt ”Daredevil” Murdockin lopullinen kiirastuli ottaa ensiaskeleensa, kun miehen vanha heila, heroiinikoukkuun ajautunut Karen Page, paljastaa supersankarin salaisen henkilöllisyyden rikollisille. Tieto kiirii myös rikollisuuden ruhtinaan, New Yorkin alamaailmaa hallitsevan Kingpinin korviin. Hänelle Daredevil ei ole mikään varteenotettava vastustaja, vaan pikemmin ärsyttävä kärpänen – mutta toisaalta kärpäsenkin kiduttaminen suo julmuudesta ilonsa ammentavalle miehelle suurta riemua.

Kun jo muutenkin hermoromahduksen partaalla roikkunut Murdock menettää niin maineensa, ammattinsa, rahansa, kotinsa kuin ystävänsä, ei romahdus ole kaunista katsottavaa. Kadulle päätynyt, päähän potkittu mies muuttuu vainoharhaiseksi ihmisraunioksi, joka ei osaa luottaa kehenkään tai suojata aistejaan ympärillään vellovalta kaupunkikakofonialta.

Mielipuolisuutensa vietävänä hän turvautuu järjettömään väkivaltaan, joka vie hänet yhä lähemmäs helvetin syövereitä. Löytyykö häneltä sisua kamppailla irti tästä tuhoisasta kierteestä? Ja jos, niin mitä se maksaa?

Miller sanoittaa vahvasti sekä Daredevilin kujanjuoksun ja epätoivon että Kingpinin kaikkivoipaisuuden tunteen ja sen mukanaan tuoman ylimielisyyden. Kingpin on kukkulan voittamaton kuningas, joka suhtautuu asemaansa yksinvaltiaan tavoin. Miehen kyky sumuttaa, valehdella ja masinoida ihmisiä tekeekin hänestä sarjakuvamaailman ikioman Donald Trumpin.

Myös muut keskeiset hahmot kuvataan vakuuttavasti oli kyse sitten huumehuuruisen Karen Pagen elämän lohduttomasta sopasta tai toimittaja Ben Urichin kipuilusta ammattietiikan ja kuolemanpelon ristivedossa. Nuke-hahmon yhteiskuntakriittisestä ja kirkkaana loistavasta mielenvikaisuudesta nyt puhumattakaan. Tilaa saa myös tapahtumia ympäröivä New York ja erityisesti sen rähjäisin slummi, Hell’s Kitchen. Millerin kaupunkikuvaus antaa jo hyvää osviittaa siitä, mihin hän yltää myöhemmissä Sin City -sarjakuvissaan.

Mazzucchellin piirrosjälki istuu hurmeisen synkkään tarinaan kuin poskelle hakattu nenä, joten ei ihmekään, että tekijäkaksikko teki myöhemmin yhteistyötä myös Batman: Ensimmäinen vuosi -sarjakuvan parissa.

Kun pää on nyt avattu, niin seuraavaksi olisi ilo nähdä suomalaisina kokoelmina myös kaikki muut Millerin Daredevil-tarinat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Elokuvat – Frankenstein’s Daughter (1958)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frankenstein’s Daughter
(ABC-versio, blu-ray)

Järkyttävän surkean julistekannen alla piileskelee yllättävän hyvä elokuva. Tai ei nyt kyllä ihan niinkään. Rehellisempää olisi kutsua Richard E. Cunhan ohjaamaa mustavalkoista Frankenstein’s Daughteria (1958) rakastettavan päättömäksi kalkkunalevitteeksi. Joka kyllä näyttää monin tavoin lähes pätevältä tekeleeltä – jos juonta tai hirviömaskeja ei lasketa.

Filmi käynnistyy lyhyellä kohtauksella, jossa Suzie (Sally Todd), seksikkään blondin perikuva, kohtaa jalkakäytävällä naamaltaan hirviömäisen naishahmon. Sitten hypätään uniltaan heräävän Trudyn (Sandra Knight) makuuhuoneeseen. Paikalle porhaltaa nuoren naisen eläkeikäinen Carter-setä (Felix Locher), joka ihmettelee, miksei Trudy ole jo ylhäällä. Kysymys saa naisen hymyn hyytymään ja silmät tuijottamaan tyhjyyteen: ”Nukuin huonosti. Se tuntui niin aidolta. Ihan kuin se olisi tapahtunut oikeasti.”

Pian selviää, että professori Carterilla on talossaan laboratorio, jossa hän kehittelee pakkomielteisesti uutta mullistavaa lääkettä: ”Se on lahjani ihmiskunnalle. Se hävittää kaikki tuhoisat solut ja organismit. Kun sairauksista päästään eroon, ihmiset elävät ikuisesti.” Carterin apurina häärivä hämäräperäinen komistus, Oliver Frank (Donald Murphy), epäilee koko touhun toimivuutta: ”Aine saattaa toimia sisäisiin soluihin, mutta se aiheuttaa myös rajuja muutoksia esillä oleville ihoalueille. Ja vaikutus kestää vain hetken.”

Tämä saa Carterin ihmettelemään, että kuinka Oliver muka tietäisi häntä enemmän hänen keksimänsä lääkkeen ominaisuuksista. Varsinkin kun mitään kenttätestejä aineen kanssa ei ole vielä tehty…

Kun Trudy ja Suzie tapaavat poikaystävänsä Johnnyn (John Ashley) ja Donin (Harold Llloyd Jr.), puhe kääntyy Suzien kohtaamaan naishirviöön. Tämä saa Trudyn hermostumaan, sillä tapaaminen muistuttaa tasantarkasti hänen näkemäänsä unta: ”Oliver tarjosi minulle lasillisen tuoremehua ja sen jälkeen nukahdin.”

Tässä vaiheessa tyhminkin katsoja tajuaa, että tietojaan pimittävä Oliver on testaillut Carterin lääkeainetta salaa Trudyyn. Ja että alussa nähty monsterinainen on kukapas muukaan kuin Trudy. Mutta ei tässä vielä kaikki! Ja nyt siirrymme vakaasti juonipaljastusten puolelle. Ollos varoitettu.

Käy ilmi, että Oliverin oikea sukunimi on Frankenstein ja että hän on kuuluisan tohtori Frankensteinin pojanpoika. Igorinaan hänellä on epämuotoinen Elsu-puutarhuri (Wolfe Barzell), joka on aikoinaan palvellut sekä hänen isäänsä että isoisäänsä. Täysin käsittämättömästi Oliver on onnistunut puhkaisemaan Carterin laboratorioon salaoven, joka johtaa unohdettuun viinikellariin – jonka massiiviset kiviportaat johtavat yllättäen talon ullakolle. Salaoven suojin Oliver ja Elsu puuhaavat öisin laboratoriossa omiaan. Eli siis luovat uutta elämää Elsun toimittamista ruumiinosista. Enää on kaipuussa pää. ”Tulen luomaan täydellisen olennon”, Oliver julistaa silmät mielipuolisuudesta hehkuen.

Pääongelma ratkeaa kätsysti, kun keikistelevä Suzie kutsuu Oliverin treffeille. Pikaisen pusuttelun jälkeen tyttö kuitenkin työntää miehen loitolle ja ilmoittaa haluavansa kotiin. Tämä tekee Oliverin niin raivohulluksi, että hän päättää käyttää Suzien päätä olentonsa loppuunsaattamiseksi. Ratkaisussa on sekin hyvä puoli, että naiset ovat miehiä tottelevaisempia ja tekevät, mitä käsketään.

Tosin siinä vaiheessa kun Frankensteinin hirviö – jota Oliver ja Elsu kutsuvat Frankensteinin tyttäreksi – herää eloon, hän ei muistuta pätkääkään naista. Monsterin onneton kasvomaski ja viiden puupennin puvustus herättävät muutenkin vain ja ainoastaan räkänaurua. Lisäksi hahmo liikkuu niin hitaasti ja kömpelön robottimaisesti, että kuka vain pakenisi sitä vaikka kontaten. Tästä huolimatta Oliverin tappokäskyjä uskollisesti noudattava olento onnistuu murhaamaan useampiakin ihmisiä. Vallan hämmentävä kokemus.

Toki elokuvasta löytyy paljon muutakin hämmentävää. Kuten vaikkapa se, että rupikasvoisen Trudyn kohdattua pari ihmistä kadulla, sanomalehdet julistavat suurin otsikoin hirviönaisen terrorisoivan koko kaupunkia. Hieman ihmetyttää myös poliisien toiminta. He näet ryhtyvät surutta ammuskelemaan rumilusta siinä vaiheessa, kun uskovat sen olevan pelkkä teinien naamiaispila. Filmin loppupuolella, kun jännityksen odottaisi kiristyvän, kerronta tyssää nuorten iloisiin uima-allasbileisiin, jossa lauletaan parikin hupsua poppisbiisiä kokonaisuudessaan. Jee, Special Date! Jee, Daddy Bird!

Tarinan ja ”tyttären” totaalisen tauskiuden vastapainoksi Frankenstein’s Daughter on näytelty, kuvattu, puvustettu ja lavastettu ihan perusammattimaisesti. Tekijät ovat selvästi alan konkareita, jotka hoitavat hommansa vahvalla rutiinilla ja sen ihmeempiä hölskyilemättä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että budjetti on ollut selvästi miniskuulinen ja kuvausaikataulu tiukka.

Mainiota camp-hubaa kaikelle kansalle!

Oheismateriaaleista ohjaaja Richard E. Cunhan ja hänen tuottajatoverinsa Arthur A. Jacobsin videohaastattelu 1980-luvun alusta on vallan makoisaa kuultavaa. 36-minuuttisessa pätkässä kaksikko kertoilee värikkäästi ja innostuneesti uransa alkuaskeleista sekä sellaisten B-klassikoiden kuin Giant from the Unknown, She Demons, Frankenstein’s Daughter ja Missile to the Moon (kaikki vuodelta 1958!) tekemisestä. Jokainen niistä kuvattiin kuudessa päivässä ja noin 65 000 dollarin budjetilla.

Kun Cunha näki ensimmäistä kertaa Frankensteinin tyttären asun ja maskin – samana päivänä kun kuvaukset alkoivat – hän oli purskahtaa itkuun. Mutta siinä vaiheessa ei ollut enää mitään tehtävissä. Sillä oli mentävä, mitä käsissä oli.

Mielenkiintoinen on myös elokuvahistorioitsija C. Courtney Joynerin kymmenminuuttinen kertaus John Ashleyn näyttelijä- ja tuottajauran menestyksekkäistä vaiheista.

Päälle vielä antoisa kommenttiraita sekä 12-sivuinen lehtinen, jossa Tom Weaver kertoo leffan tekemisestä ja tekijöistä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 1: Viimeinen liekki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tim Probert
Lightfall 1: Viimeinen liekki
Suom. Kati Valli. WSOY

”Vaikutat uteliaalta tapaukselta. Sinunlaisistasi tulee hyviä seikkailijoita!”

Tim Probertin Lightfall 1: Viimeinen liekki tuo monella tapaa mieleen Janne Kukkosen palkitun Voro–sarjan. Molemmat teokset edustavat koko perheelle sopivaa, vangitsevan kauniisti piirrettyä taianomaista fantasiaa, jonka pääosassa seikkailee nuori tyttö. Voron tapaan Lightfall on myös kooltaan tavanomaista sarjakuva-albumia pienempi, mutta kerta-annokseltaan tuhti – Viimeisessä liekissä on sivuja lähes 250. Tosin siinä missä Voron suomenkieliset laitokset ovat mustavalkoisia, Lightfall on toteutettu ruskaisessa väriloistossa.

Beatrice, eli Bea, asuu isoisänsä, suuren Possuvelhon luona. Hajamielisyydestä kärsivä velhovanhus pyörittää Sikapossun Tipat ja Tinktuurat -puotia, jossa nimensä mukaisesti myydään rohtoja ja eliksiirejä. Eräänä päivänä Possuvelho kuitenkin katoaa sillä aikaa, kun Bea on ollut keräämässä aineksia tuoreinta mikstuuraa varten. Pöydällä odottaa vain lappu, jossa vaari kertoo, että hän on unohtanut hoitaa äärettömän tärkeän velvollisuuden: ”Rauhattoman nukkujan sinetti täytyy käydä tarkistamassa!”

Bea ei luota siihen, että hataramuistinen vanhus selviäisi matkasta – varsinkin kun tämä mainitsee viestissä unohtaneensa, missä sinetti ylipäätään sijaitsee. Niinpä hän päättää jäljittää vaarin, vaikka ei tiedä, mihin ilmansuuntaan tämä on lähtenyt. Tukea Bea saa vastikään kohtaamaltaan Cadwalladerilta, eli Cadilta. Cad on jo sukupuuttoon kuviteltu galduuri. Laji tunnettiin aikoinaan siitä, että heillä oli kahdentoista miehen voimat ja viisautta sadan vuoden edestä.

Cad huokuu ystävällisyyttä, positiivisuutta ja auttamisen halua. Vaikeimpienkin vastoinkäymisten keskellä hän on varma, että kyllä tästäkin jotenkin selvitään. Apua Bea kaipaakin, sillä hänellä on paha tapa hermostua, hämmentyä ja jähmettyä vaarojen ja valintojen edessä. Yhdessä nämä kaksi etsijää muodostavat sympaattisen parivaljakon, jonka reippaita ja iloluontoisia seikkailuja on nautinto seurata.

Myös tarinan taustalle rakennettu fantasiamaailma hurmaa. Auringon laskettua lopullisesti mailleen maisemia valaisee enää kahdeksan keinotekoista Valoa, jotka määrittelevät myös todellisuuden rajat. Vaan voisiko pimeyden takaa löytyä lisää valoja? Teoksessa esiintyy erilaisia mielikuvituksellisia otuksia, kulkijoita, kasveja ja eläimiä kiitettävän runsaasti – kuten myös vanhojen rakennusten ja patsaiden raunioita. Puhumattakaan lumotuista luista, jotka varoittelevat matkalaisia vaaroista ja uhkailevat heitä kauhulla, turmiolla ja kadotuksella. Lisäksi liikkeellä on pahaenteisiä tahoja, jotka tahtovat levittää pimeyttä ja kuolemaa.

Lightfall 1: Viimeinen liekki on kaikin puolin lumoava lukukokemus, jonka pariin tulee varmasti palattua useaan otteeseen tarinan seuraavaa jaksoa odotellessa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , ,

Let’s rock!

Ovet odottavat aurinkoa punaisella planeetalla, ja aivan sattumalta Tähtivaeltajan alkuvuoden teemaksi on muodostunut musiikki. Viime numerossa julkaistiin Pekka Mannisen laaja artikkeli spefi- ja sarjakuvamusiikista. Nyt vuorossa on kanadalaiskirjailija Nicholas Eames, jonka fantasiateoksilla on lukuisia kytköksiä 1970- ja 1980-luvun rock-musiikkiin. Lisäksi Pasi Ilmari Jääskeläisen tuorein romaani, Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyt Kuurupiilon anatomia, sisältää vahvoja punk-elementtejä.

Eamesin esittelystä ja haastattelusta vastaavat Aleksi Kuutio ja Jukka Halme. Kokonaisuus sukeltaa syvälle mainioista fantasiaromaaneistaan tunnetun kirjailijan tuotantoon ja persoonaan. Eames-setin täyteläistää hauska novellisuomennos, jossa verisen uskonsodan sytykkeenä on kiista siitä, onko hämähäkkijumalatar kuusi- vai kahdeksanjalkainen.

Kaisa Ranta vieraili puolestaan Jyväskylässä tapaamassa yhtä suomalaisen fantasian – tai uuskumman tai maagisen realismin, miten sen nyt kukin haluaa määritellä – suurimmista tähdistä. Pasi Ilmari Jääskeläinen nousi spefi-yhteisön tietoisuuteen palkintoja kahmineilla novelleillaan ja räjäytti pankin lukuisille kielille käännetyllä Lumikko ja yhdeksän muuta -esikoisromaanillaan (2006).

Uusia kirjoja Jääskeläinen on kirjoittanut harvakseltaan, mutta viime vuonna ilmestyneellä Kuurupiilon anatomialla hän on kohonnut jälleen ansaitusti huomion keskipisteeksi. Haastattelussa kirjailija kertoo laajalti niin luomisprosesseistaan, tavoitteistaan kuin ylipäätään kirjallisuuden merkityksestä.

Artikkelin ohessa tarjolla on Jääskeläisen parin vuoden takainen Angela Vähävauraan taide -novelli, johon tuskin monikaan on aiemmin törmännyt.

Robert E. Howardin luoma Conan on barbaarisotureista maineikkain. Mutta millainen on Crom, hänen jumalansa? Tämän kiehtovan kysymyksen uumeniin upotaan Jukka Vuorion Conan Barbaari luottaa teräkseen, ei rukoukseen -artikkelissa. Taustatukea Vuoriolle antavat sekä Conan-asiantuntija Petri Hiltunen että kirkon tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg.

Numerossa löytyy myös toinen osa Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuvasta, Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -tv-sarjapalsta sekä lukuisia kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Nauti niistä kaikista antaumuksella, kunnes myrsky nousee, totuus palaa ja pataässä isketään pöytään.

Ja sitten ei muuta kuin tervemenoa Finnconiin, Suomen suurimpaan kaikille avoimeen ja ilmaiseen science fiction- ja fantasiakulttuuritapahtumaan, joka valtaa Jyväskylän yliopiston heinäkuun alussa. Siellä nähdään.

Bangkok shokkaa, Saigon sheikkaa ja Hanoi rokkaa!

Toni Jerrman

PS. Muista myös vuosittainen Suomenlinnan spefi-piknik, joka järjestetään tällä kertaa lauantaina 15. kesäkuuta.

Merkittävät järjestöt ovat jälleen synkronoineet kalenterinsa, ja siten luoneet voimakkaan aika-avaruus pyörteen, joka vetää puoleensa pikniköijiä HYSFK:in, HSFS:n, Risingshadow:n ja Tolkien-seuran jäsenistöistä.

Kokoontumispaikkana on Kustaanmiekassa ravintola Walhallaa vastapäätä oleva nurmikenttä. Jos matkustat HSL:n lautalla, seuraa opaskylttien sinisiä nuolia, kunnes olet vaeltanut käytännössä koko Suomenlinnan halki. Löydät meidät polun päästä.

Piknik alkaa, kun innokkaimmat fanit saapuvat paikalle (yleensä puolenpäivän aikoihin), ja jatkuu myöhään asti, kunnes porukat hajaantuvat eteenpäin kotiin tai jatkoille.