Sarjakuvat – Wallace Wood: Verta ja väristyksiä

Wallace Wood
Verta ja väristyksiä

Suom. Jouko Ruokosenmäki. Kvaak Kirja & Egmont

Suomalaisjuurinen Wallace ”Wally” Wood (1927–1981) on eittämättä yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista sarjakuvataiteilijoista. Työn sankarin ura oli yli 30 vuoden mittainen ja kattoi tyylilajeja laidasta laitaan: scifiä, fantasiaa, kauhua, supersankareita, romantiikkaa, huumoria, erotiikkaa, parodiaa ja mitä vain kuvitella saattaa. Erityisesti hänen tapansa piirtää avaruusasuja ja -aluksia on jo vuosikymmeniä sitten saavuttanut ikonisen aseman.

Joukkorahoituksen turvin julkaistu 168-sivuinen Verta ja väristyksiä -albumi on ensimmäinen Woodin töille omistettu suomalainen kokoelmateos. Sen sarjat on poimittu EC-kustantamon lehdistä, ja ne ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1950–1953. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat pääasiassa Al Feldstein, Harvey Kurtzman ja William M. Gaines.

Kirjan käynnistää itseoikeutetusti vuodelta 1953 kotoisin oleva kuusisivuinen Minun maailmani -sarjakuva. Siinä käydään läpi lukuisia erilaisia mielikuvitusta soittelevia scifi-visioita ja -aihelmia. Viimeisessä ruudussa tapaamme Woodin työpöytänsä ääressä, jossa hän toteaa lukijalle: ”Minun maailmani on science fictionin maailma… Aivoni luovat sen, ja se siirtyy paperille kynän ja tussin ja pensselin ja hien ja pohjattoman rakkauden välityksellä. Sillä minä olen science fiction -taiteilija. Nimeni on Wood.”

Jatkossa edetään kronologisessa järjestyksessä vuodesta 1950 eteenpäin. Samalla Woodin piirrosjälki hioutuu koko ajan komeammaksi. Eri genreistä edustettuina ovat scifi, kauhu ja sotasarjat.

Selkeälinjaisesti kuvitetuissa tieteiskertomuksissa kurvaillaan avaruudessa ja vieraillaan fantastisilla planeetoilla. Jos ja kun astronautit kohtaavat muita elämänmuotoja, on yllätyskäänteitä luvassa: ulkonäkö voi pettää eikä pulasta välttämättä selvitä uhrauksitta. Näissä tarinoissa on ajattoman klassikon aineksia.

Rajumpien sotasarjojen puolella liikutaan sekä kaukaisessa historiassa, toisessa maailmansodassa että Korean niemimaalla. Harvey Kurtzmanin kirjoittamissa tarinoissa otetaan vahvasti ja suorasanaisesti kantaa sodan mielettömyyteen. Julmat ja silottelemattomat kuvat natsien hirmuteoista, atomipommien kylvämästä tuhosta ja sylilapsista itkemässä raunioiden keskellä eivät anna synninpäästöä minkään sodan yhdellekään osapuolelle: ”Liekkien loimusta ja lähestyvistä kiinalaisten sotajoukoista huolimatta oli vaikea uskoa, että Hungnam oli joskus täynnä liikettä ja elämää! Oli vaikea uskoa, että raunioissa lojuva pienen koiran ruumis oli joskus ollut elossa! Aurinko laski! Oli jouluyö! Rauhan ruhtinaan syntymäpäivä! Ja silti ihmiset maan päällä tappoivat toisiaan!”

Kantaaottavaa sisältöä löytyy myös karheista kauhukertomuksista, joissa sukelletaan syvälle ihmiskuntaa riivaavan pahuuden ytimeen. Yhtäällä rasistisen ajattelun syövyttämät kansalaiset haluavat lynkata mustan miehen valkoisen naisen murhasta vain siksi, että hänet nähtiin rikospaikan liepeillä. Toisaalla poliisit hakkaavat viattomalta mieheltä tunnustuksen rikoksesta, jota hän ei tehnyt – koska niin voivat. Juutalaisilla ei ole asiaa lähiökortteleihin, mutta Ku Klux Klanin kylvämää terroria ei saa pysäytetyksi kukaan.

Toki mukana on myös perinteisempiä Shokki-tyylisiä tarinoita, joissa karman laki iskee ja vainoharhat kolahtavat omaan nilkkaan. Kokonaisuus on joka tapauksessa vahva niin sisällöllisesti kuin taiteellisestikin. Tekstipöhöstä huolimatta Woodin piirroksille jää tarpeeksi tilaa, joten lukukokemuksesta kasvaa antoisa ja vaikuttava. Toki olisin itse saattanut muutamassakin kohdassa valita mukaan toisia tarinoita. Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että tilaa jää toisellekin Woodin EC-tuotantoa sisältävälle kokoelmalle!

Ainoan miinusmerkin teos ansaitsee siitä, että muuten ensiluokkaisesta pohjamateriaalista koostettuun opukseen on livahtanut pari sarjaa, joissa osa kuvien hennoimmista viivoista on kadonnut teille tietymättömille. Virhe on sitäkin ilkeämpi, koska toinen näistä tarinoista on teoksen aloittava Minun maailmani -klassikko. Siitä olisi varmuudella löytynyt parempitasoisempikin lähdeversio.

Gutguttaa kuin lonkerohirviö lähiössä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Elokuvat – The Horrible Sexy Vampire (1971)

The Horrible Sexy Vampire
aka El vampiro de la autopista
(ABC-versio, blu-ray)

Täysin asiaan kuulumattomalla mutta raflaavan kaupallisella englanninkielisellä nimellä siunattu The Horrible Sexy Vampire (1971) on monessa mielessä hellyttävän kädetön tekele.

Filmin tyyliä ja tasoa kuvastaa hyvin alkupuolen kohtaus, jossa kuolinsyyntutkija (Anastasio Campoy) yrittää vakuuttaa Saksassa sijaitsevan Brenitzin pikkukaupungin poliisipäällikölle, että vampyyrejä todellakin on olemassa. Hänen ensimmäinen todisteensa asiasta on Bram Stokerin Dracula-romaani! Seuraavaksi hän kaivaa esiin isänsä muistiinpanot, joista käy ilmi, että paikkakunnalla on tapahtunut selvittämättä jääneitä murhia tasan 28 vuoden välein. Jopa niin kellontarkasti, että tappaja on murhannut uuden uhrin kerran viikossa neljän viikon ajanjaksolla.

Kaikki tämä on saanut alkunsa vuonna 1886, kun paikallista linnaa asuttava paroni von Frauler kuoli. Kuolinsyyntutkijan mukaan tämä merkitsee, että paroni on vampyyri. Moinen on kuulemma helppo todistaa, sillä paroni ja hänen vaimonsa on haudattu asumattoman linnan kellariin. Jos paroni ei makaa arkussaan, hän on tietenkin taas pahoilla teillään. Mikä selittäisi kolme viimeaikaista murhaa, joissa uhrien kaulasta löytyi puremajälkiä.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että elokuvan vampyyri ei tapa saaliitaan puremalla heitä kaulaan – sen sijaan hän tyydyttää verenjanonsa kuristamalla. Uhrien yllättäminen sujuu helposti, sillä pitkähammas käy heidän kimppuunsa useimmiten näkymättömänä. Kaikenlaisia vampyyrejä sitä maailmassa liikkuukin!

Mitkään todisteet eivät kuitenkaan käännä poliisilaitoksen näkökulmaa, jonka mukaan murhien takana on verta ja lihaa oleva mielipuoli. Toisaalta myös kuolinsyyntutkijan teoriat vaikuttavat silkalta hölynpölyltä, sillä vampyyri tappaa elokuvan kuluessa yli kymmenen henkilöä, eikä hän todellakaan pidä viikon taukoja murhien välillä – parhaina päivinä ruumiita syntyy vähintään neljä.

Murhia tutkivien poliisien ohessa filmin keskeisimmäksi hahmoksi nousee valkohiuksinen Adolf Vishnevsky (Wal Davis aka Waldemar Wohlfahrt). Eläinten täyttämistä harrastava mies on paronin pojanpojanpoika ja näin tämän perillinen. Toisin kuin edeltäjänsä, hän päättää muuttaa vanhaan linnaan asumaan. Edes poliisien varoitukset tai testamentin oudot ehdot, kuten se, ettei kenelläkään ole lupaa astua rakennuksen kellariin, eivät käännä hänen päätään. Parin yön jälkeen Adolfin on kuitenkin tunnustettava, että linnassa todellakin asuu verenhimoinen vampyyriparoni. Miehen mielenmuutos ei saa poliisien päitä kääntymään – lähinnä he epäilevät, että Adolf on tullut hulluksi.

Löyhäpäisyyden lisäksi espanjalainen ohjaaja-käsikirjoittaja José Luis Madrid nauttii lattioiden kuvaamisesta sekä kohtauksista, joissa ihmiset kävelevät ympäriinsä. Tätäkin suurempi osa elokuvasta menee pitkiin ja kuiviin keskusteluihin, joissa toistellaan vakavalla naamalla samoja asioita. Puhuvien päiden runsaus onkin yksi filmin tavaramerkeistä. Toinen on naisten rooli. Kerta toisensa jälkeen kuvioihin astuu uusi nainen, joka tulee kotiinsa, riisuutuu ilkosilleen ja astuu kylpyyn tai suihkuun – vain tullakseen vampyyrin tappamaksi.

Näin loppuun vielä retorinen kysymys: mihin yli-inhimillisen voimakkaan ja näkymättömyyteen kykenevän vampyyrin kannattaa piiloutua puista vaarnaa heiluttelevalta takaa-ajajalta? Sen voin taata, ettei vastaus ainakaan kuulu: näkyvänä omaan ruumisarkkuunsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Sarjakuvat – W. Haden Blackman & J. H. Williams III: Echolands 1

W. Haden Blackman & J. H. Williams III
Echolands 1

Image

”Tervetuloa ajelehtivan oraakkelin majaan. Nyt ymmärrät, että näen ja tiedän kaiken… Ennustin suolaisen ilman, aallot ja kohtalon kovan vaakakupin, jonka painoina toimivat ahneus ja verenhimo!”

J. H. Williams III on aina rikkonut sarjakuvailmaisun perinteitä omintakeisella kuvakerronnalla, joka hakee upeudessa vertaistaan. Tästä käyvät todisteeksi mm. sellaiset sarjakuvat kuin Chase, Promethea, Desolation Jones ja Batwoman. Williamsin ja W. Haden Blackmanin yhdessä luoma Echolands-uutuus ottaa kaiken ilon irti mestaritaiteilijan rajattomista kyvyistä.

Vaakamuodossa julkaistu sarjakuva leviää sivuille ja aukeamille värikkäinä muraaleina, jotka haastavat totutun ruutujaottelun lukemattomin eri tavoin. Sama innovatiivisuus näkyy myös kuvien sisällössä, jossa henkilöt on piirretty mitä moninaisimmin tavoin – jotkut viivapiirroksina, toiset maalattuina, osa mustavalkoisina. Hahmo- ja tyyliskaala kattaa koko populaarikulttuurin kentän manga- ja animevaikutteista yhdysvaltalaissarjakuvan historiaan.

Taiteellisesti sarjassa ihannoidaan niin Jules Vernen luomuksia, Winsor McCayn Pikku Nemoa, Alex Raymondin Flash Gordonia, mustavalkoisia kauhuklassikoita, Jack Kirbyn heeroksia kuin lukuisia muitakin spekulatiivisen fiktion merkkipaaluja.

Ykkösalbumi käynnistyy tilanteesta, jossa punahilkkainen Hope Redwood juoksee takaa-ajajiaan pakoon pitkin fantastisfuturistisen San Franciscon ruuhkaisia katuja. Hän on juuri varastanut kaupunkia yksinvaltiaana johtavalta velholta, Teros Demondilta, arvokkaan jalokiven – vieläpä paljon arvokkaamman kuin hän itse edes tajuaa. Tempauksesta raivostunut Teros lähettää hänen peräänsä sekä kuolonkoirien joukko-osaston että taikuudella luodun tuhovoimaisen tyttärensä.

Ensiaskeleissaan Echolands jää yksinomaan vauhdikkaaksi toimintamätöksi, jossa hahmoihin tai heidän motiiveihinsa ei ehditä paneutua. Sen sijaan esiin vyörytetään mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä toisensa perään. Vähitellen kerronta kuitenkin rauhoittuu ja mukaan ui syvempiä juonikuvioita sekä henkilökuvausta, joka saa lukijan välittämään Hopen ja hänen tovereidensa kohtalosta.

Sarjakuvan hahmokaarti on mainion moninainen. Mukana häärii mm. harmaasävyin toteutettuja vampyyrejä, ihmissusia, Frankensteinin hirviöitä ja aivoja kaipaavia zombeja. Viikinkejä, lännenmiehiä ja aasialaistaistelijoita vilisevää Aarresaarta johtaa puolestaan Zeuksen papittarien kasvattama puolijumala Romulus. Merirosvoista, merihirviöistä ja jättiroboteista nyt puhumattakaan. Ja tämä on vasta pieni pintaraapaisu rikkaan sarjakuvan aivoja soittelevista elementeistä.

Echolands raikaa kuin turbaanikuikka tulen valtakunnassa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/23

Kulttuuri ja ajattelun vapaus ottavat nyt iskuja poliittisen kentän jokaiselta äärilaidalta.

Yhdet kieltävät kirjoja, jotka sisältävät ”vääränlaisia” käsityksiä ihmisistä ja yhteiskunnista. Toiset sensuroivat urakalla vanhoja klassikoita ”sensitiivisyyden” nimissä. Kolmannet haluavat viedä valtion tuen kaikelta sellaiselta taiteelta, joka herättää ajatuksia.

Jokainen näistä suuntauksista edustaa sielutonta pahuutta, josta ei ole pitkä matka natsi-Saksan kirjarovioihin ja rappiotaide-käsitteeseen.

Mitä olisikaan elämä ilman haastavaa, älykästä ja korkealentoista spekulatiivista fiktiota? No harmaata ja ahdistavaa tietenkin. Hyvä spefi ravistelee ajatuksia ja saa aivosolut laulamaan; auttaa näkemään asioita uusista kulmista ja kyseenalaistamaan vanhoja ”totuuksia”.

Tätä teki aikoinaan myös Iain M. Banks. Yllättäen hän valitsi yhteiskunnallisesti kantaaottavien tarinoidensa välineeksi avaruusoopperan, jota pidettiin tuolloin ummehtuneena ja takapajuisena kirjallisuudenlajina. Esimerkillään hän modernisoi koko avaruusoopperan käsitteen ja avasi portin lukuisille häntä seuranneille kirjailijoille.

Saavutuksen kunniaksi teemme nyt aikahypyn menneisyyteen ja selvitämme, mitä Banks itse ajatteli omista teoksistaan. Iain M. Banks – Jättimäisiä avaruusaluksia ja timanttisia ajatuksia -haastattelun materiaalit ovat kotoisin vuosilta 1991 ja 1995, eikä niitä ole aiemmin julkaistu painetussa muodossa – suurinta osaa ei missään muodossa.

Teeman ajankohtaisuutta lisää se, että Banksin kolme varhaisinta Kulttuuri-avaruusoopperaa julkaistaan vuoden sisällä korjattuina suomennoksina. Niistä ensimmäinen, Muista Flebasta, on jo ilmestynytkin.

Menneen maailman maisemissa liikkuu myös Puupäähatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuva. Vuonna 2019 käynnistynyt upea jatkosarja saa tässä numerossa 14-sivuisen päätöksensä. Tapauksen kunniaksi Kivi muistelee omassa artikkelissaan niin Lev Termenin elämää kuin sarjakuvansa mutkikasta syntyhistoriaa. Pistäkää thereminit soimaan!

Kotimaisena fiktiona lehdestä löytyy maailmallakin menestyneen Ville Meriläisen Mäntyneidon lehto -novelli. Lisäksi tarjolla on laaja kattaus kirja-, elokuva- ja sarjakuva-arvosteluja.

Kun ammunta lakkaa, ruttopojat, pirstoutumatyttö ja aaveiden yhteisö leijuvat täystuhon pilvessä kuin vääjäämättä luhistuvat lyijypallot.

Kesäisiä lukuhetkiä!

Toni Jerrman

Elokuvat – The Beach House

The Beach House

Kauhuleffoja tuotetaan nykyisin kasapäin. Ne ovat suhteellisen edullisia toteuttaa, ja aina riittää uusia teinejä, jotka haluavat katsoa vanhoilla kaavoilla väännettyjä rainoja. Onneksi teattereihin tuodaan välillä myös hitusen omaperäisimpiä kauhufilmejä – kuten vaikkapa Jeffrey A. Brownin neljän vuoden takainen The Beach House.

Emily (Liana Liberato) ja Randall (Noah Le Gros) matkaavat loma-ajan ulkopuolella Randallin isän rantahuvilaan korjaamaan rakoilevaa suhdettaan. Yllättäen paikalla asustelevat jo isäukon vanhempi kaveripariskunta Mitch (Jake Weber) ja Jane (Maryann Nagel). Siitä huolimatta, että Janen täytyy napsia vaikka mitä pillereitä, jotta pysyisi tolpillaan, ilta kuluu ruuan, viinin ja marihuanasuklaan merkeissä.

Tämän cocktailin jälkeen ei ole mikään ihme, että jengi näkee öisestä merestä nousevan outoja, valoa hohtavia itiöitä tai pienhiukkasia. Pian ilman täyttää sakea sumu. Aamulla porukasta tuntuu kuin he olisivat yhä pilvessä.

Koska kyseessä on mystinen kauhuelokuva, merenpohjasta nouseva sumu on tietenkin tuhon airue. Kuinka selvitä kaikkialle levittäytyvän sumun kynsistä? Onko moinen ylipäätään mahdollista?

Emilyn ja Randallin epätoivoinen pakomatka on täynnä pelkoa ja ihmeellisiä ilmestyksiä. Jännitys tiivistyy ja kauhu kuristaa kurkkua. Katsoja ei tosin koe aivan näin vahvoja tunteita. Kaksikon kujanjuoksu on silti ihan kelvollista seurattavaa.

Totaalisen omintakeiseksi The Beach House -elokuvaa ei sovi kutsua. Mieleen pulpahtavat lähes pyytämättä sekä Frank Darabontin ohjaama The Mist (2007) että Richard Stanleyn Lovecraft-tulkinta Color Out of Space (2019). Näiden leffojen tasolle The Beach House ei kuitenkaan kohoa.

Jos pitäisi valita rantakartanon ja tusinan tuoreen teinislasherin tai mörköpelottelun väliltä, niin hiekkarantainen sumukauhu veisi voiton kotiin ihan viivana.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Enys Men

Enys Men

Mark Jenkinin ohjaama ja käsikirjoittama Enys Men on kiehtovan erikoinen elokuva, joka ei kuitenkaan yllä aivan täyteen potentiaaliinsa.

Filmin tapahtumat sijoittuvat Enys Men -nimiselle saarelle. Eletään vuotta 1973 Cornwallin rannikolla. Sään ja aaltojen pieksemän saaren maaperä koostuu lähinnä kivikoista ja kitukasvuisesta kanervikosta. Paikalla on aiemmin ollut kaivostoimintaa, mutta nyt siitä muistuttavat enää ruostuneet raiteet ja veden täyttämät kaivoskäytävät.

Hylätyllä saarella asuu ainoastaan punaiseen tuulitakkiin sonnustautunut vanhempi naistutkija (Mary Woodvine). Päivä toisensa jälkeen hän vaeltaa saaren kärkeen mittaamaan lämpötilan ja tarkkailemaan harvinaista kukkakuusikkoa. Kun nainen palaa takaisin mökilleen, hän pudottaa matkan varrella kiven kaivoskuiluun ja odottaa, kunnes se molskahtaa veteen. Sitten on aika käynnistää bensalla toimiva aggregaatti, merkitä Ei muutoksia -teksti tutkimuspäiväkirjaan ja keittää teetä.

Iltaisin nainen lukee kynttilänvalossa Edward Goldsmithin Vielä voimme pelastua – Tiedemiesten manifesti aikamme ihmisille -teosta, joka julistaa mullistavansa kokijansa elämän.

Keskeistä roolia tapahtumissa näyttelee jäkälän peittämä kivipaasi, joka on pystytetty meren viemien miesten muistomerkiksi.

Hitaasti mutta varmasti naisen arkeen alkaa uida mahdottomia elementtejä, jotka vievät elokuvaa kohti surrealistista painajaista. Kuvissa välähtää miehen kasvot, vajan katolla seisoo sanaton nuori nainen ja tutkijan taakse ilmestyy sadan vuoden takaisiin asuihin pukeutuneita tanssivia naisia. On riittejä suorittavia lapsia, kaivoskäytävän pimeydessä seisovia mainareita ja vedessä kelluva keltainen tuulitakki. Maan syvyyksistä kaikuu kalketta, aallot vyöryvät takaperin ja aikatasot lomittuvat.

Riitasointuinen äänimaisema, joka yltää väliin lähes kakofoniaan asti, korostaa elokuvan aavemaista tunnelmaa. Samalla kamera saattaa tarkentaa kivien koloihin, jäkälien yksityiskohtiin tai taivaalla liiteleviin lokkeihin. Ajankuvaa filmiin luovat rakeisuus, värien kulahtaneisuus sekä kuvien kulumat.

Kaikkien näiden kerrontakeinojen avulla Jenkin rakentaa hypnoottisen kokemuksen, jossa todellisuus karkaa käsistä ja korvautuu syvälle maan kuoreen kurkottavalla metafyysisellä matkalla. Parhaimmillaan ohjaajan visiot vangitsevat katsojan ja pyörittävät tätä kuin hyrrää.

Lopullisia vastauksia tai selityksiä filmi ei anna. Tulkintavastuu jää yleisölle, eivätkä unenomaiset kohtaukset, menneisyyden menetykset tai lopulta kaikkialle leviävä jäkälä jätä ketään meistä enää koskaan rauhaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: The Many Deaths of Laila Starr

Ram V & Filipe Andrade
The Many Deaths of Laila Starr

Boom!

”Samoihin aikoihin juhlissa ikkunalaudalla istunut tyttö jatkoi putoamistaan ilman halki – kaksi kerrosta oli jo takana ja maa lähestyi kovaa vauhtia.”

Ram V:n käsikirjoittama ja portugalilaisen Filipe Andraden kuvittama The Many Deaths of Laila Starr (Boom!) on tekstiltään, rakenteeltaan ja kuvitukseltaan filosofisen kaunis visio elämästä ja kuolemasta.

Tarinan alussa bisnespukuun sonnustautunut Kuolema kutsutaan hopeisen toimistopilvenpiirtäjän ylimpään kerrokseen. Siellä hän tapaa kolmikasvoisen jumalan, joka toteaa, että vaikka Kuolema onkin ollut firman hommissa jo ikuisuuden, niin nyt hän saa potkut. Ennustusten mukaan on näet syntyvä lapsi, joka tuo ihmisille ikuisen elämän. Niinpä Kuolemalla ei enää ole ihmeempää virkaa. Kultaisena kädenpuristuksena Kuolemalle luvataan tavallinen maallinen elämä ihmisten keskuudessa.

Kuolemaa ei moinen kohtalo voisi vähempää innostaa, joten hän päättää tehdä asialle jotain. Tarkoituksena on tappaa Dariukseksi nimetty ihmelapsi ennen kuin tämä keksii kuolemattomuuden kaavan. Tätä silmälläpitäen Kuolema päättää syntyä ihmiseksi vastikään kuolleen Laila Starrin vartalossa – se kun sattuu olemaan samassa sairaalassa kuin missä Darius on juuri syntynyt. Mutta jopa Kuolemalle viattoman vauvan murhaaminen tuottaa moraalisia ongelmia. Lopulta kaikki päättyy siihen, että Laila/Kuolema menehtyy rekan alle – ja herää vuosia myöhemmin Pranan, elämän jumalan palatsissa.

Tästä käynnistyy Intiaan sijoittuva elämien ja kuolemien kierre, jonka aikana vuodet vierivät ja jonka kuluessa Laila tapaa Dariuksen kerta toisensa jälkeen. Nämä kohtaamiset sekä arki kuolevaisena olentona saavat hänet suhtautumaan olemassaoloon aivan uudella tavalla.

Taianomainen tarina sisältää useita sisäkkäisiä kertomuksia sekä hahmoja, jotka harvemmin pääsevät sarjakuvissa ääneen – kuten vaikkapa vanha kiinalainen temppeli ja Lailan bileissä polttama tupakka. Lopulta haikeansuolaisesta sarjakuvasta kasvaa ylistyslaulu sekä elämälle että kuolemalle.

The Many Deaths of Laila Starr on vaikuttava lukukokemus ja eittämättä yksi vuoden 2022 parhaista amerikkalaissarjakuvista. Tämän herätyksen myötä käsiin on pakko haalia myös muut Ram V:n käsikirjoittamat teokset, vaikka onkin myönnettävä, että hänen The Swamp Thing -albuminsa Becoming ja Conduit jäävät kauas Laila Starrin nerokkuudesta. Toisaalta ne ovat selvästi parempia kuin monet muut Rämeen olento -versiot, joten ei niitäkään kannata unohduksen roskakoriin veivata.

Toistetaan se nyt joka tapauksessa vielä kerran: The Many Deaths of Laila Starr rokkaa kuin perhonen päiväsällä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Elokuvat – Doom Asylum (1987)

Doom Asylum
(UK-versio, blu-ray)

Richard Friedmanin ohjaama Doom Asylum (1987) on hekotuttavan hauska kauhuelokuva. Se ei kuitenkaan ole kalkkuna, sillä koko helahoito on tehty tarkoituksellisesti kieli poskella. Harvinaista kyllä, näin on saatu aikaiseksi aidosti ilahduttava camp-helmi.

The House of the Rising Sun -biisin soidessa Mitch Hansen (Michael Rogen) ja Judy LaRue (Patty ”Penthouse Pet of the Year” Mullen) kurvailevat avoautolla kohti Floridaa. Ilo on ylimmillään, sillä Judy on juuri voittanut oikeudenkäynnissä viisi miljoonaa dollaria. Tolkuton pussailu ja viinin lipittäminen kesken ajomatkan on kuitenkin tuhoisa resepti. Niinpä rakastuneen parivaljakon huviretki päättyy tappavaan onnettomuuteen.

Seuraavaksi kohtaamme purkkaa jauhavan kuolinsyyntutkijan, joka ammattinsa hyvin hallitsevana miehenä poistaa ensitöikseen ihon Mitchin kasvoilta! Päätös on siinäkin mielessä hätiköity, että Mitch ei ole kuollut. Verinen arpinaama nousee leikkuupöydältä ja puukottaa sekä kuolinsyyntutkijan että tämän apulaisen hengiltä. Samalla hän karjuu: ”Mitä te olette tehneet Judylle?”

Tästä hypätään 10 vuotta myöhempään aikaan. Judyn tytär Kiki LaRue (Mullen) haluaa syystä tai toisesta nähdä äitinsä kuolinpaikan. Hänen mukaansa tarttuvat poikaystävä Mike (William Hay) sekä kamut Jane (Kristin ”Sinkkuelämää” Davis), Dennis (Kenny L. Price) ja Darnell (Harrison White).

Hahmojen luonnekuvaus on hönöydessään mainio. Esimerkiksi Mike ei osaa koskaan päättää, mitä tehdä. Hänen ajatuksensa kulkevat ”juupas eipäs” ja ”vasemmalle, ei kun oikealla, ehkä sittenkin vasemmalle” -latuja. Dennis on puolestaan jengin nörtti, jonka mielenkiinto keskittyy yksinomaan baseball-korttikokoelmaan.

Kun kuolinpaikka on tsekattu, ryhmä matkaa vuosia aiemmin hylätyn mielisairaalan maille piknikille. Siellä Kiki ja Jane vaihtavat ylleen uima-asut, koska niinhän sen kuuluu mennä. Jatkossakaan he eivät pistä enempää ylleen.

Mielisairaalassa harjoittelee myös kovisgimma Tinan (Ruth Collins) johtama punk-bändi Tina and the Tots. Yhtyeen muita jäseniä ovat yhteiskunnallisesti valveutunut Godiva (Dawn Alvan) sekä rumpuja hakkaava Rapunzel (Farin). He kaikki ovat ottaneet ulkoiseen olemukseensa mallia goottimuodista ja Madonnan kasarityylistä. Bändin ainoasta biisistä – joka koostuu epäselkeästi huutamisesta – vastaa kokeellinen punk-yhtye Psychodrama.

Tarkoituksellisen ylinäyttelemisen kruunun ansaitsee kovisroolinsa kunnolla överiksi vetävä Ruth Collins, mutta kyllä muutkin pistävät parastaan. Erityisen hyviä hekotuksia tarjoilevat Darnell ja Rapunzel, jotka rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Voi sitä lutusen tuijotuksen määrää. Puhumattakaan molempien kuvitelmista, joissa he juoksevat toistensa syliin aurinkoisella pellolla! Rapunzel on Darnellista jopa niin hullaantunut, ettei eräässä kohtauksessa huomaa lainkaan ympärillään käytävää ankaraa tappelua.

Ja juu, tietysti paikalla on myös tappaja, eli mielisairaalan kellareissa asuva arpikasvoinen Mitch. Hän huomaa heti, että Kiki on kuin ilmetty äitinsä, ja ryhtyy lahtaamaan porukkaa saadakseen neitokaisen itselleen. Surkein kohtalo on varattu Godivalle, jonka pään Mitch upottaa happoon, jota itse käyttää käsiensä pesemiseen. Lopputuloksena on verta ja sulaa rasvaa valuttava hirviömäinen monsterikallo.

Ennen kuolemaansa Godiva yrittää ylipuhua tappajan päästämään hänet vapaaksi sillä perusteella, että väkivalta synnyttää vain väkivaltaa. Kun tämä ei auta, hän turvautuu väitteeseen, että onkin todellisuudessa republikaani ja äänesti Ronald Reagania presidentiksi. Tähän murhamies toteaa, että hän kunnioittaa Godivan oikeutta valita poliittinen vakaumuksensa, vaikka ei itse olekaan asiasta samaa mieltä.

Tästä ei mielipuolinen psykopaattitappaja enää kohteliaammaksi muutu!

Myös jatkossa murhissa on parhaimmillaan ehtaa splatter-grafiikkaa. Dennis kohtaa luojansa, kun Mitch poraa pitkällä poranterällä reiän hänen otsaansa. Janen kasvot päätyvät puolestaan riekaleiksi pienen pyörösahan avustuksella. Hauskinta näissä kohtauksissa on, että tappajan lähestyessä kukaan ei juokse pakoon, vaan kaikki jäävät kauhuissaan odottamaan kohtaloansa.

Efektimielessä osa murhista on varsin näyttäviä, vaikka väliin kohtauksiin on jäänyt elementtejä, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa – kuten vaikkapa letku, josta verta pumpataan ulos haavasta. Sama ihastuttava välinpitämättömyys mokista on muutenkin yksi elokuvan johtotähdistä.

Täydet pisteet ansaitsee kohtaus, jossa Kiki rukoilee pelastusta jumalalta: ”Saat rahaa, seksiä ja tavaratalon lahjakortin, jos selviän tästä hengissä.”

Silkkaa hämmennystä herättävät puolestaan pätkät, joissa tappaja katselee televisiosta vanhoja mustavalkoisia kauhuelokuvia. Näitä on mukana minuuttitolkulla, ja niiden ainoa tarkoitus näyttäisi olevan filmin venyttäminen kokopitkän elokuvan mittoihin.

Bonusdokumenteista selviää, että juuri tästä olikin kyse. Tempun takana oli leffan tuottanut Alexander W. Kogan, Jr., joka sattui omistamaan oikeudet lukuisiin Tod Slaughterin tähdittämiin, 1930-luvulla valmistuneisiin filmeihin. Näiden pätkien avulla Doom Asylum saatiin laajennettua 71 minuutista lähes 80 minuutin elokuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Doom Asylum on rakastettavan hupsu kauhuraina, jossa verinen splatter yhtyy kohdettaan kunnioittavaan parodiseen otteeseen. Filmi saa lisävirtaa kuvauspaikasta, joka on todellinen hylätty mielisairaala ruosteisine vuoteineen ja graffiteilla sotkettuine seinineen. Yllättävän monelle tekijälle leffa toimi myös ponnahduslautana nousujohteiselle elokuvauralle.

Esimerkiksi Friedman on sittemmin ohjannut lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Efekteistä vastannut Vincent J. Guastini on puolestaan tuttu yli sadasta filmistä. Näyttelijöistä Ruth Collins on esiintynyt lukuisissa genrehalpiksissa, kun taas Kristin Davis kohosi kuuluisuuteen yhtenä Sinkkuelämää-sarjan neljästä päähenkilöstä. Myös Harrison White jatkoi näyttelijänuraansa. Sen sijaan Patty Mullen muistetaan yksinomaan roolistaan Frank Henenlotterin Frankenhooker-elokuvassa (1990). Monet muut näyttelijät jäivätkin sitten yhden filmin ihmeiksi.

Itse elokuva on blu-raylla sekä 4:3- että 16:9-kuvasuhteella. Kommenttiraitoja on kaksi, joista käsikirjoittaja Rick Marxin versio on huomattavan informatiivinen ja leviää laajalti filmin ulkopuolellekin.

Lisäksi levyltä löytyy kolme tuoretta haastattelua, joissa Ruth Collins, kuvaaja Larry Revene ja efektivelho Vincent J. Guastini muistelevat Doom Asylumin kuvauksia ilolla ja riemulla yhteensä noin tunnin ajan. Collins paljastaa mm. sen, että suostui vilauttamaan leffassa rintojaan, koska siitä maksettiin 200 dollaria ekstraa. Guastini puolestaan mainitsee, että hänen tärkein tietolähteensä tehosteita suunniteltaessa oli Tom Savinin Grande Illusions -teos.

Vanhemmassa haastattelukoosteessa (11 min.) ääneen pääsevät tuottaja Alexander W. Kogan, Jr., ohjaaja Richard Friedman sekä tuotantopäällikkö Bill Tasgal. Näiden pätkien mukaan elokuvan budjetti liikkui 80 000 ja 100 000 dollarin välimaastossa – riippuen keneltä asiaa kysytään. Lisäksi käy ilmi, että leffan ensimmäistä videoversiota on sensuroitu.

Näiden oheen vielä noin 30 kuvaa sisältävä galleria.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor

Petri Hiltunen
Praedor

Zum Teufel

Zum Teufelin kustantama, kaiken kattava kokoelma Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvia on isokokoinen, yli 400-sivuinen ylistyslaulu kotimaisista fantasiasankareista suurimmalle.

Kirjan käynnistää Hiltusen esipuhe. Siinä taiteilija kertoo, kuinka Jaconian fantasiamaailmaan ja sitä ympäröivään Borvarian rauniokaupunkiin sijoittuva sarjakuva sai alkunsa – ja kuinka se on vuosikymmenten mittaan kasvanut ja kehittynyt. Nykyisinhän Praedor on siirtynyt Hiltusen alkuperäisistä sarjakuvista myös muiden tekijöiden työstämiin roolipeleihin, romaaneihin ja novellikokoelmiin. Praedor-roolipelien syntyä valottaa omassa esipuheessaan niistä vastannut Ville Vuorela.

Sarjakuvavirran laittaa liikkeelle vuonna 2002 uudelleenpiirretty versio kaikkien aikojen ensimmäisestä Praedor-tarinasta. Jo siinä tutustutaan Ferroniin, seikkailijaan, joka on pääosassa lähes kaikissa Hiltusen Praedor-sarjakuvissa. Julkaisu tarjoaa hienon mahdollisuuden tutkailla taiteilijan hurjaa kehitystä, sillä teoksessa on mukana myös vuoden 1985 versio, joka näki päivänvalon Conan-lehdessä vuonna 1986.

Tämän jälkeen päästään kiinni itse asiaan, eli kolmeen albumin mittaiseen seikkailuun. Alunperin Magus-lehdissä 1/94–1/97 julkaistu Kuninkaan lapset on yhä oma Praedor-suosikkini niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Tarjolla on vaarojen täyteinen kujanjuoksu, kun Ferron tovereineen tunkeutuu Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolelle. Siellä he kohtaavat niin mahtavien palatsien raunioita, hurjia hirviöitä kuin nimettömiä olentojakin. Osansa saa myös myyttisen kaupungin historia, joka tulvii suuruuden ohessa tuhoa, hulluutta ja demonisia voimia.

Mielikuvitusta kutkuttava, huikeita visioita tarjoileva sarjakuva on seikkailufantasiaa parhaimmillaan.

Maguksessa vuosina 1998–2001 ilmestynyt Kuolleen jumalan palvelija kertoo Ferronin nuoruudesta ja elämästä muinaisen kirkkokunnan entisessä linnassa. Komeasti piirretty tarina pitää sisällään menneisyyteen kurkottavia salaisuuksia, kiellettyjä huoneita sekä vallan mukanaan tuomaa turmelusta. Henkilöpsykologiassa on vahvaa jännitettä, sillä Hiltunen ei tyydy hahmojen kannalta helppoihin ratkaisuihin, vaan heittää heidät aina vaikeiden kysymysten äärelle. Tarinat ottavat usein kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Tämä näkyy esimerkiksi Kolmen kuninkaan tarina -setistä, joka on alkujaan julkaistu Tähtivaeltajassa vuosina 1998–2001. Hiltusen parhaalta Praedor-kaudelta kotoisin olevat sarjakuvat kertovat nimensä mukaisesti kolmesta valtiaasta, jotka näyttelevät myöhemmin keskeistä roolia kokopitkässä Taivaan suuri susi -albumissa. Vaikka kyse on periaatteessa vain hahmoesittelyistä, on Hiltunen saanut ujutettua lyhykäisiin jaksoihin vahvaa ja vaikuttavaa tarinointia, joka sukeltaa syvälle ihmispsyyken uumeniin. Näin tunteisiin käyvää henkilökuvausta nähdään fantasiasarjakuvissa äärimmäisen harvoin.

Taivaan suuri susi on viimeisin pitkä Praedor-tarina. Albumi on kotoisin vuodelta 2016, ja sen arvostelun voi katsastaa Tähtivaeltajasta 4/16. Aiempiin kertomuksiin verrattuna Hiltusen taide vaikuttaa nyt vähemmän pikkutarkalta, mutta tämä johtuu siitä, että teos on alkujaan tehty julkaistavaksi yli puolet pienemmässä koossa.

Jo mainittujen sarjakuvien ohessa teos sisältää yli sata sivua bonusmateriaaleja. Mukana ovat kaikki varhaiset Praedor-lyhärit, Jysäys-lehdessä kesken jääneen jatkosarjan käynnistys, pari näytettä hylätyistä tarinanaluista, roolipeliä varten laadittu sarjakuvallinen esitys Jaconian eri seuduista, vanhan Praedor-novellin alkusivut ja laaja kattaus sekä mustavalkoisia että värillisiä Praedor-kansia ja -kuvituksia – ja näitä tosiaan kelpaa ihailla!

Praedor-kirjaa komeampaa opusta on vaikea edes kuvitella. Sisältö on täyttä timanttia, paperi erinomaista ja painojälki laadukasta. Kokonaisuudesta löytyykin vain pari pientä valuvikaa. Ensinnäkin mukaan olisi sietänyt laittaa huomattavasti selkeämpi listaus kunkin sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymispaikasta sekä myöhemmistä julkaisuista. Nyt albumit ja muut julkaisut elävät täysin omissa todellisuuksissaan. Lisäksi osaan tarinoista on merkitty, että ne ovat kotoisin vuoden 2002 Koston merkki -kokoelmasta, vaikka ne on alunperin piirretty ja osin julkaistukin jo 1980- tai 1990-luvulla. Laajempi tarinoiden kommenttiraita olisi sekin ollut kiva yllätys.

Mutta mitäs me pienistä, jos tykätään sienistä. Tai velhoista ja aivoja soittelevista ihmeistä. Ilman tätä teosta on Praedor-fanin elämä silkkaa luuttua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Arvostelu on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla julkaistun kovakantisen version pohjalta. Kirjasta on nyt julkaistu myös pienikokoisempi pehmeäkantinen versio.

Kirjat – Arthur Machen: Suuri jumala Pan

Arthur Machen
Suuri jumala Pan

The Great God Pan
Suom. Ronja Erkko. Abraxas

”Villeimmissä, inhottavimmissa unissasikaan et voi kuvitella edes kalpeinta varjoa siitä, mitä minä olen kuullut – ja nähnyt.”

Vuosina 1863–1947 elänyt walesilaiskirjailija Arthur Machen kävi Tähtivaeltajan lukijoille tutuksi numeroissa 4/14 ja 1/15 julkaistun, Pekka Mannisen kirjoittaman laajan artikkelin kautta. Novellikäännöstä jouduttiin kuitenkin odottamaan numeroon 1/18, jolloin Machenin tuotanto vapautui tekijänoikeuksista. Samaisen lehden pääkirjoituksessa totesin, että toivottavasti joku suomalainen kustantamo huomaa tämän ja julkaisee iloksemme kokonaisen kirjan Machenin lumoavia tarinoita.

Toive on käynyt enemmän kuin toteen, sillä Basam on pistänyt ulos jo kaksi Machen-opusta (Mystisiä kertomuksia ja Sirpale elämää). Lisäksi suomeksi on saatu Abraxas-kustantamon julkaisema Suuri jumala Pan -teos, joka on alkujaan kotoisin vuodelta 1894. Kirja sisältää nimitarinan ohessa samaa tematiikkaa käsittelevän Opaali-novellin, Antti Litmasen lyhyen Machen-esittelyn sekä kirjailijan esipuheen teoksen vuoden 1916 laitoksesta.

Suuri jumala Pan on yksi kauhukirjallisuuden merkittävimmistä klassikoista. Tarinan vaikutus näkyy erityisen selvästi H. P. Lovecraftin tuotannossa. Tarjolla on runsaasti sanoinkuvaamattomia kauhuja, yliluonnollista outoutta ja kertomusten sisäisiä kertomuksia.

Novellin ensimmäisessä jaksossa transsendentaalista lääketiedettä harjoittava tohtori Raymond kutsuu Clarke-ystävänsä seuraamaan kokeellista aivokirurgista toimenpidettä. Raymond on vakuuttunut, että aineellinen maailma on pelkkä varjo, joka kätkee todellisen, eli henkisen maailman meidän katseiltamme. Muutaman aivosolun uudelleenjärjestäminen voisi kuitenkin avata ihmisen silmät näkemään henkimaailman ja Pan-jumalan.

Koekaniinikseen Raymond on valinnut katuojasta pelastamansa Mary-tytön. ”Hänen elämänsä on minun, ja voin hyödyntää sitä miten mielin”, yltiöpäisten tavoitteidensa riivaama tohtori toteaa.

Jatkossa tarina etenee episodeina, joissa päähenkilöt vaihtuvat ja risteävät keskenään. Juonen ytimessä on kuitenkin yksi yhtenäinen tarina, joka etenee eri hahmojen silmin ja kuroutuu lopulta taitavasti yhteen. Raymondin jälkeen pääosan saa hänen ystävänsä, herra Clarke, jolle tuottaa suuria vaikeuksia olla antautumatta mystisten ilmiöiden vietäväksi. Niinpä hän lukee ja tutkii toistuvasti omaa käsikirjoitusnidettään, joka tottelee nimeä Muistiinpanoja Paholaisen Olemassaolon Todistamiseksi.

Kokonaisuutena Suuri jumala Pan on kiehtovaa, vetävää ja monipolvista kauhukirjallisuutta. Kun maailmojen välisiä verhoja raottaa, on tuloksena vain hirviömäisiä painajaisnäkyjä, kuolemaakin pahempia kohtaloita sekä tuhoon tuomittuja sieluja. Tämän kaiken Machen paukuttaa lukijan eteen mielenterveyttä raastavien tunteiden vuoristoratana, joka välttää hienosti sen sudenkuopan, jossa lukijalle yritettäisiin kuvailla henkilöiden kokemien kauhujen tarkempaa luonnetta. Näin jätetään tilaa mielikuvitukselle, joka yltää aina pidemmälle kuin yksikään paperille kirjattu visio.

Myös Opaali-tarinassa ylitetään kuilu, joka erottaa tietoisen maailman materian piiristä. Tällä kertaa kaikki saa alkunsa, kun herra Dyson, joka kokee olevansa Lontoon fysiologian tutkija, tulee katsoneeksi tuiki tavallisen talon ikkunasta sisään – ja näkee helvetin aukeavan edessään. Tästä kaikesta hän kertoo herra Salisburylle, joka pitää moisia tarinoita vain vilkkaan mielikuvituksen tuotteina. Oudon yhteensattuman kautta Salisbury saa käsiinsä paperilapun, johon kirjattu mystinen loru ei suostu jättämään hänen aivojaan rauhaan.

Novelli tarjoilee jälleen rautaisannoksen salattuja tieteitä, kauhua, okkultismia, pakkomielteisiä tohtoreita, mystisiä käänteitä sekä Sohon sumuisia katuja. Tarina toimii hienosti, mutta valitettavasti kertomuksen lopputulema jää paljon alkukehittelyä laimeammaksi, jopa pettymykseksi.

Kirjan lopusta löytyy Machenin vanha esipuhe, joka valottaa kiintoisasti Suuri jumala Pan -novellin syntyhistoriaa. Mukana on myös otteita vanhoista kritiikeistä, joissa tarina tuomitaan armotta naurettavaksi ja järjettömäksi. Mihin Machen itse toteaa: ”Sitten saapuivat arvostelut, ja hauskuus alkoi: minun täytyy tunnustaa, että nautin siitä kaikesta suuresti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.