Severi Nygård:
Sarjakuvasensuuri

Kuten kaikki tietävät, sensuuri on sairaus. Sensuuri on keino, jolla valtaapitävät tai valtaan haluavat ryhmittymät yrittävät kontrolloida, mitä me ajattelemme. Keino, jolla he pönkittävät omaa asemaansa ja tyrkyttävät ihmisille kapeakatseista maailmankuvaansa. Sensuuri onkin oiva tapa suitsia kulttuuria ja muokata kansalaisista ääliöitä. Se on propagandan ja valeuutisten vaikutusvaltainen veli.

Myös sarjakuvat ovat kohdanneet vuosikymmenten kuluessa monensorttista sensuuria. Tähän aiheeseen porautuu Severi Nygårdin tuhti Sarjakuvasensuuri-kirja (Jalava). Valtavan pohjatyön vaatinut teos ei ole mikään hupaisa lukupaketti, vaan pikkutarkalla informaatiolla raskautettu totinen tietokirja, joka laajoine lähdeluetteloineen kelpaisi yliopistoissa käytettäväksi oppikirjaksi.

Teoksen käynnistää pitkä katsaus amerikkalaiseen sarjakuvasensuuriin. Sen juuret juontavat jo vuonna 1940 julkaistuun sanomalehtiartikkeliin, jossa sarjakuvat tuomittiin silkaksi myrkyksi.

Todellinen sarjakuvien vastainen hyökyaalto käynnistyi 1950-luvulla, jolloin julkaistiin mm. Fredric Werthamin surullisenkuuluisa Seduction of the Innocent -kirja. Teoksen väitteet, että sarjakuvat pilaavat lasten mielenterveyden ja tekevät heistä nuorisorikollisia, ovat tietenkin täyttä huuhaata. Mutta harvoinpa totuus on noitavainoja estänyt.

Nygård kuvaa kirjassaan pieteetillä Yhdysvaltojen sarjakuvavastaisia kampanjoita ja kirjoituksia, jotka lopulta johtivat alan itsesensuurikoodistoihin – ja samalla tuhosivat amerikkalaisen sarjakuvan kehityksen vuosikymmeniksi. Säännöstöissä puututtiin seksin ja väkivallan kuvaamiseen sekä vaadittiin avioliiton pyhyyden kunnioittamista ja laillisen vallan edustajien esittämistä nuhteettomassa valossa. Mukana on myös joitain valaisevia esimerkkejä sensuurin kohteeksi joutuneista sarjakuvista.

Amerikasta teos siirtyy Suomen kamaralle. Toisin kuin moni muistaa, täälläkin on käyty läpi useita sarjakuvaan kohdistuneita sensuuriaaltoja. Useimmiten hyvin hatarin perustein ja epäilyin. Erityisen paljon tilaa saa vuonna 1955 järjestetty Piirrettyä julmuutta -näyttely, joka hyökkäsi monin kyseenalaisin tavoin sarjakuvaa vastaan.

Seuraavaksi vuoronsa saavat Ranskan, Italian, Saksan, Iso-Britannian ja Belgian moraalinvartijat. Heidän käsiinsä joutuivat amerikkalaisen kulttuuri-invaasion ohessa monet kotimaiset tuotannot – aina André Franquinin klassista Piko ja Fantasio -sarjaa myöten. Jopa Marsupilami sai ranskalaiselta valvontakomissiolta huomautuksen, koska kyseinen ”absurdi ja kuvitteellinen olio ääntelee käsittämättömin huudahduksin”.

Italialaisten ikiomana erikoisuutena voidaan pitää tapaa sensuroida sarjakuvista pois kaikki yliluonnolliset elämänmuodot. Ne kun olisivat voineet uhmata Raamatun käsitystä ihmisestä luomakunnan kruununa.

Yli 400-sivuisen kirjan loppuneljännes käsittelee viimeisen 50 vuoden sensuuritapauksia. Suomesta mainitaan erityisesti Huuli-lehden lopettaminen sekä Ville Rannan Muhammed-sarjakuvan aiheuttama kuohunta. Maailmalta esiin nousee mm. Disney-sarjakuvien sensurointi sekä Charlie Hebdo -lehden toimitukseen kohdistunut terrori-isku.

Ylipäätään kirjasta käy hyvin ilmi sensuurin synnynnäinen järjettömyys sekä se, kuinka sarjakuvavastaista propagandaa on käytetty poliittisena ja uskonnollisena lyömäaseena. On myös helppo huomata, että aktiivisimmin sensuuria ovat ajaneet uskonnolliset organisaatiot sekä äärikonservatiiviset järjestöt. Euroopassa usein myös vasemmisto, joka on kokenut sarjakuvat amerikkalaisena kulttuuri-imperialismina.

Nygårdin teos pursuaa tärkeää asiaa, mutta helposti lähestyttäväksi sitä ei voi kutsua. Sivut ovat niin täynnä yksityiskohtaista nippelitietoa – joka ei läheskään aina kytkeydy kirjan aihepiiriin – että lukeminen tuntuu väliin kuin suossa kahlaisi. Nygårdin urakka on kuitenkin kunnioitettava, sillä kaiken tämän faktasisällön kokoaminen yksiin kansiin on huikea kulttuuriteko.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/18.