Messiah of Evil
aka Dead People
aka Revenge of the Screaming Dead
– 35th Aniversary Special Edition

Vuonna 1973 valmistunut Messiah of Evil ampaisee vauhtiin elegantisti. Sittemmin ohjaajana tutuksi tullut Walter Hill juoksee pakoon kuin viimeistä päivää. Lopulta hän piiloutuu hämmentyneen näköisen pikkutytön luo. Tyttö kumartuu katsomaan uupunutta miestä, vetää partaveitsen esiin ja leikkaa tämän kurkun auki. Wau!

Seuraavaksi näemme pitkän käytävän päässä horjahtelevan naisen, joka tilittää kauhistuneella äänellä lähestyvästä pahuudesta ja hätähuudoista, joita kukaan ei ole enää kuulemassa. ”Aikaa ei ole paljon, teidän on uskottava minua!”

Itse elokuva kertoo Arlettysta (Mariana Hill). Hän matkaa etäiseen Pointe Dunen pikkukaupunkiin etsimään kuuluisaa maalari-isäänsä, jolta on saanut kummallisia kirjeitä. Isän rantakartano huokuu autiutta, mutta pöydällä lojuu miehen päiväkirja. Muistiinpanoissa tämä kertoilee näkemistään painajaismaisista hahmoista, päästelemistään epäinhimillisistä äänistä sekä ainaisesti aivoissa pyörivästä kuoleman ajatuksesta.

Arletty ei luovuta, vaan asettuu taloksi ja ryhtyy kyselemään isästään kaupunkilaisilta. Taidegallerian sokean myyjän tapaan muutkin asukkaat suhtautuvat naiseen äärimmäisen nihkeästi.

Lopulta Arletty saa vihjeen, joka johtaa hänet maata kiertävän Thomin luo. Michael Greerin esittämä karismaattinen mies kertoo tutkivansa taruja ja legendoja, joita hänelle sopertelee paikallinen kyläjuoppo Charlie (Elisha Cook Jr.). ”Verenpunaisen kuun aikana opimme, että ihminen pystyy hirvittäviin tekoihin.”

Kun Charlie löytyy kuolleena, Thom ja kaksi hänen ystävätärtään (Joy Bang ja Anitra Ford) asettuvat lupia kyselemättä asumaan Arlettyn isän kartanolle. Siinä on naisella ihmettelemistä, kun kylpyhuoneesta astahtaa keskellä yötä esiin vieraita hippineitosia.

Nelikon suhteita värittävät mustasukkaisuudesta ja hämmennyksestä nousevat skismat sekä Pointe Dunen outo ilmapiiri. Kaduilla ei näy ketään, mutta marketin lihaosastolla käy eläimellinen vilske. Kasvoiltaan gorillaa muistuttava albiino autonkuljettaja ajaa ympäriinsä avopakulla, jonka lavalla on taivaalle tuijottavia ruumiita. Tyhjä elokuvateatteri täyttyy vähitellen kesken näytöksen, eikä ulospääsyä ole luvassa. Kaupunkilaisten silmät valuttavat verta, ja Arlettya kiusaavat kohtaukset, joissa hän oksentelee kärpäsiä, toukkia ja torakoita. Jokin on nyt selvästi pielessä.

Legendaarisesta Howard the Duck -ilakoinnistakin (1986) vastanneiden Willard Huyckin ja Gloria Katzin ohjaama sekä käsikirjoittama leffa huokuu ihastuttavan salaperäistä tunnelmaa. Hahmottomista kauhuista ja sanoinkuvaamattomista hirviöistä ei saada todellista selkoa, mutta niiden värisyttävä uhka leijuu elokuvan yllä. Ratkaisu herättää vahvoja mielleyhtymiä H. P. Lovecraftin tarinoihin sekä tyylikeinoihin. Kokonaisuuden tehoja vahvistavat rantakartanon hämäävän fotorealistiset seinämaalaukset sekä kerronnallinen yleisilme, joka ammentaa ranskalaisen uuden aallon mestariteoksista enemmän kuin kauhuelokuvien perinteistä.

Muutamaa kömpelöä verellä leikittelyä ja käsiin hajoavaa lopetusta lukuunottamatta Messiah of Evil on kiehtova sekä omaperäinen mestariteos. Juuri tällaisia kauhuelokuvia maailma kaipaakin.

”En voi koskaan palata kotiin, sillä olen jo maistanut ihmislihaa.”

Leffa ••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajaparivaljakon ja muiden elokuvan tekijöiden 22-minuuttinen haastatteludokumentti paljastaa muun muassa, että elokuva on saanut vaikutteita Lovecraftin ohessa Jean-Luc Godardin ja Michelangelo Antonionin luomuksista. Lopun hämäryys selittyy puolestaan rahapulalla, joka katkaisi filmin tuotannon viime metreillä.

Kommenttiraita ei ole aivan yhtä timmiä asiaa, kuten eivät myöskään Joy Bangin ja Joan Molinen puhelinhaastattelut. Huyckin ja Katzin kahdesta 1960-luvun lyhytelokuvasta kiinnostavampi käsittelee performanssien ja taidekäsitysten ristiriitoja herkullisen aikaansa sidotulla tavalla.

Trailereiden joukossa kimmeltää pari todella pöljää filmihelmeä, kuten stunt-temppuja ja hevirokkia fuusioiva StuntRock (1978) sekä David Nivenin ja John Cleesen tähdittämä The Statue (1971), jonka juoni tuntuu pyörivän alastonpatsaan penismittojen ympärillä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/10.