Jalava

Sarjakuvat – Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry: Flash Gordon – Tehtävä Plutossa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry
Flash Gordon: Tehtävä Plutossa
Suom. Asko Alanen. Jalava

”…Ovat masiinoita… Miten kutsutaan… Ro-bosteja!!”

Jalava on viime vuosina palannut juurilleen julkaisemalla suomeksi vanhoja klassikkosarjakuvia. Scifiä ovat tällä saralla edustaneet ansiokkaasti Jeff Hawke: Ylivaltias ja Judge Dredd: Kuoleman morsian -albumit sekä Russ Manningin fantastiset Tarzan-julkaisut. Nyt vuorossa ovat kirjailijana paremmin mainetta niittäneen Harry Harrisonin (ks. Tähtivaeltaja 3/05) käsikirjoittamat ja Mac Raboyn & Dan Barryn kuvittamat Flash Gordon -sunnuntaistripit vuosilta 1967–1970.

Nimensäkin mukaisesti Tehtävä Plutossa -teos sisältää useita seikkailuja, jotka sijoittuvat aurinkokuntamme etäisimmälle planeetalle – jota tosin ei enää kutsuta planeetaksi. Jäinen kivenmurikka aiheuttaa Flashille ja kumppaneille ongelmia kolmessa albumin seitsemästä tarinasta.

Niistä ensimmäisessä Flash ja hupsuksi kuvattu meksikolainen Pancho saapuvat Plutolle tuomaan tarvikkeita haaksirikkoutuneen avaruusaluksen miehistölle. Ihmetys on suuri, kun he löytävät elottomana pidetyltä planeetalta turkiksiin pukeutuneiden robottien maanalaisen tukikohdan – ja päätyvät sitä kautta kaukosiirretyksi kaukaiseen tähtijärjestelmään. Mutta mitä ihmettä huomattavasti ihmiskuntaa kehittyneemmän Utra-planeetan asukkaat haluavat sankarikaksikostamme?

Plutoon matkataan myös Pluton siirtokunta pulassa -tarinassa. Siinä kerrotaan, että Plutossa on niin kylmä, että sen ilmakin on jäätynyt kiinteäksi. Ja toisin kuin edellisessä sarjakuvassa, nyt planeetan painovoima on niin raskas, että ihmisten työskentely on siellä käytännössä mahdotonta. Plutossa on kuitenkin mineraalirikkauksia, joita ihmiskunta halajaa käyttöönsä. Kuinka tästä pulmasta selvitään? Ja ajautuuko jääplaneetan valloitus ojasta allikkoon? Huumorin lähteenä toimii Panchon sijaan Klet-planeetan Angor, jonka ylivertaiset voimat saavat aikaan hassua pöhköilyä.

Jälleen uudenlainen Pluto tavataan Ällistyttävä invaasio / Tehtävä Plutossa -sarjakuvakaksikossa, jossa avaruuden käymättömille korpimaille eksyneet muukalaiset suistavat Maapallon mielikuvitukselliseen kaaokseen vääristäjä-laitteillaan. Tematiikassa huomio kiinnittyy siihen, kumpi on parempi valinta, sotilaallinen valloitus vai rauhanomainen yhteistyö?

Albumin muissa tarinoissa metsästetään muotoaan muuttavaa muukalaisrikollista, taistellaan Mestariksi kutsutun yliälyn käskyttämiä robotteja vastaan ja kohdataan kahvinkeitin, jonka vallanhaluinen itäeurooppalainen professori on muuntanut aineensiirtäjäksi.

Flashin ja Panchon ohessa sarjakuvissa seikkailevat tietenkin myös tohtori Hans Zarkov sekä sankarimme tyttöystävä Dale Arden – joka ei jää tapahtumien tuoksinassa pelkäksi itkupilliksi. Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista tuttua keisari Ming Armotonta tai hänen hallitsemaansa Mongo-planeettaa ei näissä tarinoissa nähdä.

Harrisonin käsikirjoittamat Flash Gordon -sarjakuvat eivät edes yritä olla mitään älyn jättiläisiä. Sen sijaan tarjolla on kepeitä avaruusseikkailuja, joissa riittää vaaroja ja yllättäviä käänteitä. Huumoria ja avaruusmuukalaisia koskaan unohtamatta. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja päähenkilöt ovat niin puhtoisia kuin olla ja voi. Vanhanaikaisuus, pinnallisuus ja simppeli sinkoilu jaksavat silti viihdyttää.

Myös kuvitus noudattaa samaa kaavaa, eli piirros on selkeää, muttei erityisen kunnianhimoista. Tosin Barryn piirtämissä tarinoissa on väliin aidosti tyylikkäitä kuvia, mutta myös huolettomammalla viivalla taiteiltuja jaksoja.

Ei tarvitsisi kädestä vääntää, että suostuisin lukemaan lisääkin tätä kamaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – William Patterson & Sydney Jordan: Jeff Hawke – Ylivaltias

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

William Patterson & Sydney Jordan:
Jeff Hawke: Ylivaltias
suom. Asko Alanen & Sauli Santikko. Jalava

Lähes 40 vuoden tauon jälkeen suomeksi on taas saatu rautaisannos Jeff Hawken brittiläisiä avaruusseikkailuja. William Pattersonin käsikirjoittama ja Sydney Jordanin piirtämä sarja on yksi parhaista alkujaan sanomalehdissä julkaistuista scifi-sarjakuvista – hauska, älykäs, upeasti kuvitettu ja tulvillaan kiehtovan eriskummallisia avaruusolentoja.

Jeff Hawke: Ylivaltias -kokoelma sisältää kuusi tarinaa vuosilta 1960–1962. Niistä ensimmäisessä Jupiterin kiertoradalla on käynnissä taistelu hyönteisolioiden laivaston ja Pyöveliksi nimetyn koneälyn välillä. Koska näyttää siltä, että tuhoisan sodan laineet voisivat iskeä Maahan asti, Jeff Hawke saa YK:lta valtuudet rientää paikalle solmimaan sopimusta. Kerronnan edetessä tilanne paljastuu kuitenkin aivan toisenlaiseksi kuin alkuun on kuviteltu.

Kyseinen Ylivaltias-tarina on hyvä esimerkki Jeff Hawke -sarjakuvien vahvuuksista. Hyvin rakennettu juonikuvio on monipolvinen ja täynnä yllättäviä käänteitä. Scifi-sisältöä lähestytään vakavissaan, ja mukana on mielikuvitusta kutittelevia, luonteiltaan hyvinkin erilaisia alien-hahmoja. Lisäksi Jordan kuvittaa tämän kaiken pikkutarkalla pieteetillä ja käyttää hienosti hyväkseen sekä tiheää viivavarjostusta että jopa kokonaan rasteripinnoilla luotuja näkymiä.

Vahvaa tieteisvisiointia löytyy myös Hengenvaarassa-sarjasta, jossa Hawken ja kumppaneiden alus haaksirikkoutuu pienelle asteroidille. Onnettomuuden syy on erikoisissa muukalaisissa, jotka erehtyivät luulemaan ihmisten alusta meteoriksi. Hyvittääkseen virheensä he ”korjaavat” räjähdyksessä haavoittuneen miehistön jäsenen vähän turhankin ehtaan kuntoon. Ja siitäkös ongelmia syntyy.

Rutkasti hupia tarjoilee puolestaan Ihmeiden lamppu, jonka aikajana kattaa lähes 2000 vuotta. Muinaisesta Kuwaitin autiomaasta edetään aina sarjan nykypäivään ja ministeriön työhuoneeseen asti. Mukana on eineksiä muukalaisten tiedustelualuksista aineensiirtoon ja minikokoisiin maailmanvalloittajiin. Kaikki tämä on kääritty kauniiseen pakettiin, joka tekee hauskaa pilaa sekä brittiministereistä että sotaisista barbaareista.

Patterson tapaa muutenkin ujuttaa tarinoihinsa kriittistä satiiria vaikkapa oikeusjärjestelmästä tai vallanhimosta. Usein muistetaan myös nostaa esiin yhteistyön voima sekä konfliktien ratkaisu diplomaattisin keinoin. Jännitystä ja toimintaa rakennetaan ilman väkivaltaa – siihen kun Hawke itse ei koskaan sorru.

Huumorin ohessa tarinoiden vakavampia aspekteja tasapainotetaan värikkäillä sivuhenkilöillä, jotka laukovat väliin ihastuttavan hupsuja repliikkejä. Heitä ovat mm. ilmassa leijuva yksisilmäinen pallokala Tallid sekä itsestään suuria luuleva epäonninen poliisivirkailija Kolvorok.

Tämä erinomainen tieteispaketti on pitkälti sama kuin vuonna 2008 Englannissa julkaistu Overlord-kokoelma. Eroja löytyy vain kolme. Ensinnäkin suomalaisversion lopussa on kaksi lyhyehköä lisätarinaa, jotka tosin ovat kokonaisuuden heikoimmat lenkit. Toisaalta suomalaislaitoksesta uupuvat sekä Sydney Jordanin esipuhe että hänen laatimansa tarinaesittelyt. Olisikin ehkä ollut parempi valinta ostaa oikeudet brittiversioon, jotta nämäkin kiinnostavat tekstit olisi saatu mukaan. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Sarjakuvat – John Wagner, Alan Grant, Ian Gibson & co: Judge Dredd – Kuoleman morsian

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

John Wagner, Alan Grant, Ian Gibson & co
Judge Dredd: Kuoleman morsian
Suom. Jukka Heiskanen. Jalava

”Minä olen laki!”

Kustannus Oy Jalava julkaisi viime vuosituhannen puolella kolmisenkymmentä Judge Dredd -albumia. Tulevaisuuden suurkaupungin, Mega City Yhden, kovin kyttä, kiitettävällä armottomuudella pikatuomioita jakava Dredd seikkaili 1980- ja 1990-luvulla Suomessa myös omassa sarjakuvalehdessään. Nyt kaikkien konnien legendaarisin kauhu palaa jälleen maamme kamaralle, sillä kuten Dredd on itsekin todennut ”lakia ei pääse pakoon!”

Judge Dredd: Kuoleman morsian sisältää neljä isokokoista mustavalkoista sanomalehtiseikkailua sekä neljä lauantaistrippiä, jotka ovat alkujaan kotoisin 1980-luvulta – ja joita ei ole aiemmin nähty suomeksi. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat Dredd-mestarit John Wagner ja Alan Grant. Piirtäjäkaartista suurimman siivun nappaa viime joulukuussa menehtynyt tyylitaituri Ian Gibson.

Albumin käynnistää Mean Machine! -sarja, jossa tavataan vanhoista julkaisuista tuttu Mean Angel. Hän on pahamaineisen Angel-jengin jäsen, jonka otsalla komeilee kiekko, joka säätelee hänen mielialaansa äkeästä raivohulluun.

”Kirottu lakijehu! Pukkaan sut täältä Hampuriin… Missä hitossa se sitten onkaan!”

Kun vangiksi päätynyt Mean huomaa, että häntä ollaan kuljettamassa lobotomialeikkaukseen, hän vääntää kiekon täysille ja ryhtyy riehumaan. Onneksi paikalle saapuu Dredd, joka näyttää mielipuolelle kaapin paikan. Mutta mistä ihmeestä kuvioihin tulla tupsahtavat Angelin jengin muut jäsenet, jotka Dredd tappoi korkeimman omakätisesti jo aikoja sitten?

Vauhdikkaasti ja ihastuttavan räävittömästi kulkevassa tarinassa murhataan porukkaa ihan vain psykopaattisesta ilosta. Myös huumori kukkii, kun seinähullu Junior Angel saa isukiltaan luvan päästää tappavat taipumuksensa valloilleen: ”Ha ha! Narrasin! Ammun teidät kumminkin!”

Tarinassa on jopa juonenkäänteitä, jotka kytkeytyvät siihen, miten Angelin jengin kuolleet hourupäät voivat yht’äkkiä ollakin elossa.

Hitusen samankaltainen teema löytyy albumin nimisarjasta. Siinä paluun kuolon kourista tekee toisen ulottuvuuden olento, aina yhtä makoisa Judge Death – jonka silmissä elämä itsessään on rikos. Mainioon tarinaan on yhdistetty myös kajahtaneen oloinen Judge Dredd -elokuvaprojekti sekä sen seksikäs naistähti, joka esittää leffassa Kuoleman morsianta.

Tykittää ja hauskuuttaa kuin joukkomurhaaja häissä!

Muut sarjat eivät kohoa tämän kaksikon tasolle, mutta toki lämpökatseellaan tulipaloja sytyttelevästä miehestä kertova Pyro sekä syömävimmahuumeen uhreiksi joutuvien kansalaisten ahmimispakkoa kuvaileva Läski-City, jaksavat viihdyttää: ”Hei, läskit! Raahatkaapa ruhonne ulos, ennen kuin tulen ja posautan!”

Albumin loppuun liitetyt lauantaistripit esittelevät Mega Cityn todellisuutta ja Judge Dreddin persoonaa, mutta sen ihmeempää arvoa niillä ei ole.

Tahtoo heti lisää tuomaripökköä pesään!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Sarjakuvat – Edgar Rice Burroughs & Russ Manning: Tarzan – Paluu Opariin

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Edgar Rice Burroughs & Russ Manning
Tarzan: Paluu Opariin
Suom. Asko Alanen. Jalava

Russ Manning (1929–1981) on ilman epäilyksen häivää kaikkien aikojen tärkein – ja paras – Tarzan-sarjakuvien tekijä. Suomeksi hänen tuotantoaan on viimeksi nähty Liken julkaisemissa teoksissa Tarzan: Sunnuntaisarjat 1968 (1997), 1969 (1998) ja 1970 (2006) sekä Apinain Tarzan: Oparin aarteet (2015) ja Kultainen leijona (2016).

Nyt soihtuun on tarttunut Kustannus Jalava, jonka Tarzan: Paluu Opariin pitää sisällään Manningin sanomalehtistripit vuosilta 1967–1969. Niistä on aiemmin saatu suomeksi osia mm. Tarzan: Jättikirja 3 -teoksessa (1974). Nyt stripit nähdään kuitenkin ensi kertaa alkuperäisessä mustavalkomuodossaan ja yksiin kansiin sidottuna. Koska tarinat ovat suoraa jatkoa toisilleen, tämä on ainoa oikea tapa lukea niitä.

Stripeistä ei puutu vauhtia ja vaarallisia käänteitä. Alkuun meno on jopa niin hektistä, että hahmot ja juonikuviot jäävät toiminnan jalkoihin. Onneksi sopiva rytmitys sekä tasapaino jännityksen ja muun kerronnan välillä löytyvät jo ensimmäisen seikkailun loppumetreillä.

Edgar Rice Burroughsin kirjallisista luomuksista pohjansa ammentavat tarinat sijoittuvat aikaan, jolloin Tarzan elää maatilalla yhdessä Jane-vaimonsa ja aikuisiän kynnyksellä olevan Korak-poikansa kanssa. Tosin kolmikko viettää harvemmin aikaa kotonaan, koska Jane päätyy tämän tästä kaappareiden kynsiin – jolloin Tarzan ja Korak singahtavat samantien pelastusretkelle. Ensimmäinen näistä suuntautuu ulkomaailmalta kätkettyyn Oparin myyttiseen muinaiskaupunkiin, johon tutustuttiin ensi kertaa jo Burroughsin toisessa Tarzan-romaanissa Tarzanin paluu (1913).

Muutenkin kertomuksissa liikutaan pitkälti mielikuvitusta kutkuttavissa fantastisissa maisemissa. Iso osa tapahtumista sijoittuu Pal-ul-donin kadonneeseen maailmaan, joka on täynnä dinosauruksia ja muita esihistoriallisia eläimiä. Paikkaa kansoittavat myös moninaiset älylliset olennot, kuten keskenään taistelevat hännälliset ihmiset, suoluolissaan asuvat mykät mutamieskannibaalit ja naisia kaappailevat siivekkäät miehet.

Nämä kulissit takaavat sen, että tarinoissa riittää ihmeen tuntua ja pakahduttavan yllättäviä ideoita – joista pähein on vanha brittileidi, joka elää todella omalaatuisessa ympäristössä. Mukaan on ujutettu jopa yhteiskuntakriittistä asennetta, kun idealistinen valkoinen nuorukainen haluaa vapauttaa Afrikan alkuasukkaat heidän perinteisistä elintavoistaan. Tilalle hän on tarjoamassa moottoriteitä, viidakon tasoittavia koneita ja rahaa tahkovia suurkaupunkeja.

Kuten kuvioon oleellisesti kuuluu, seikkailujen katveessa tutustutaan yhteen jos toiseenkin kaunottareen, joilla on paha tapa ihastua joko Tarzaniin tai Korakiin. Dynamiikkaa kerrontaan tuovat kiitettävän harvoin käytetyt kohtaukset, joissa viidakon valtiaan jäätävä tyyneys pettää ja hänestä kuoriutuu esiin eläimellinen apinamies.

Manningin taide on huolellista, viiva kaunista ja kuvakerronta energistä. Jälkeä ei voi muuta kuin ihailla. Teos onkin kokonaisuudessaan napakymppi, joka toivottavasti saa pikaista jatkoa – sunnuntaistrippienkin osalta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Alex Raymond:
Rip Kirby 1954–1956
Suom. Ilkka U. Pesämaa. Jalava

Aikoinaan sanomalehtistrippeinä julkaistut jatkosarjat olivat sarjakuvataiteen aatelia, ja niiden parissa viihtyivät alan kovimmat nimet. Hyvän näytteenä tästä käy Jalavan julkaisema albumi Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956. Kuten jo nimi kertoo, lähes 150-sivuinen teos esittelee herrasmiesetsivä Rip Kirbyn seikkailuja 1950-luvun puolivälistä. Raymond on taiteilijana ehdotonta mestariluokkaa, joten strippejä kelpaa ihastella jo yksistään taitavan ja tyylikkään piirroksen ansiosta. Tämän ohessa myös tarinat jaksavat yhä vetää ja viehättää.

Kokoelman käynnistävä Kaksi miestä ja pienokainen -kertomus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se painottaa huumoria toiminnan ja jännityksen sijasta – vaikka kyllä niitäkin on luvassa. Rip Kirbyn ja hänen Desmond-palvelijansa arki nyrjähtää sijoiltaan, kun pahiksia pakeneva nainen jättää vauvansa kaksikon hoidettavaksi. Moisen ilmestyksen edessä sankarimme ovat helisemässä, sillä heillä ei ole aavistustakaan, miten vaippaikäistä lasta tulisi käsitellä.

Erinäisten käänteiden kautta Rip ja Desmond päätyvät kommunistisen vallankumouksen puolittamaan valtioon, jossa vitsejä revitään punaisten toverien ajatusmaailmasta. Soveltavan doktriinin instituutissa lapset vapautetaan äidillisen rakkauden ikeestä, kansandemokratia tarkoittaa johtajien mielihalujen noudattamista ja työnsankareille luovutetaan ensimmäisen luokan kampiakselin ritarikunnan ansiomerkki.

Albumin toinen tarina, Kismet Kildare, on hyvä esimerkki paristakin Kirby-sarjakuville olennaisesta elementistä. Ensinnäkin sen keskiössä on kaunis ja kohtalokas nainen, jonka lumovoimaa Rip ei voi vastustaa. Toisekseen juonessa on yllättäviä käänteitä, jotka vievät tarinan aivan toisille vesille kuin miltä alkuun näyttää. Tällä kertaa kostonhimoisen naistaiteilijan tempauksista edetään murhien, petosten ja väärennösten ristiaallokkoon.

Femme fatale -hahmojen ohessa sarjakuvissa esiintyy muitakin vahvoja ja päättäväisiä naisia, jotka eivät pahemmin miesten apua kaipaa. Heistä käyvät esimerkkeinä vaikkapa Vastahakoinen perijätär -tarinan Sari, joka seilaa Etelämerellä oman purjelaivansa kapteenina, tai Jatsicombo konnantöissä -kertomuksen kovapintainen Ma Casino. Kasinoa pyörittävä nainen ryntää sumeilematta Kirbyn toimistoon ja toteaa ensi töikseen: ”Kirby, nimeni on Casino, ja minulla on sinulle töitä. Otahan sikari!”

Kokonaisuutena Rip Kirby 1954–1956 tarjoilee komean kattauksen velmuja ja vetäviä seikkailusarjakuvia, joissa konnat saavat kylmää kyytiä – paitsi silloin, kun he paljastavat hempeämmän puolensa, kuten tarinassa Äkkiväärää oikeutta.

Valitettavasti kirja ei ole visuaalisesta vailla ongelmia. Vaikka monet stripit ovatkin toistuneet onnistuneesti, mukana on useita jaksoja, joissa osa viivoista on joko kadonnut tai levinnyt ja sulautunut yhteen. Tästä huolimatta teos voittaa yleislaadussa aiemmat HS Kirjojen julkaisemat Kirby-kokoelmat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2023 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinto 2023

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2022 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Jalavan julkaisemalle
N. K. JEMISININ romaanille KIVINEN TAIVAS.
Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.

N. K. Jemisinin Kivinen taivas (The Stone Sky, 2017) päättää ansiokkaan Murtunut maailma -trilogian. Palkinto on samalla tunnustus koko sarjalle, joka on täynnä ihmeen tuntua, painavia teemoja ja taitavasti luotuja henkilöhahmoja.

Kivinen taivas – ja samalla koko Murtunut maailma -trilogia – on mieleenpainuva lukukokemus ja poikkeuksellinen mestariteos. Teossarja tarkastelee hämmästyttävän taitavasti perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä kysymyksiä. Lisäksi se käsittelee maailmanloppua tavalla, joka saa kaikki muut maailmanloppuromaanit kalpenemaan.

Kivinen taivas vie kokemustensa runnomat hahmot lopulliseen kohtaamiseen ja entistäkin vaikeampiin valintoihin järistyskatastrofin raunioittamassa maailmassa. Vaakalaudalla ovat niin äidin ja tyttären suhde kuin koko planeetan tulevaisuus. Maailmanlopusta ei selviä tahraamatta käsiään.

Jemisinin taito rakentaa hämmästyttävä, johdonmukainen ja omaperäinen maailma on vailla vertaansa. Kivinen taivas onnistuu sekä vastaamaan aiempien osien herättämiin kysymyksiin että kehittelemään niitä yllättäviin suuntiin. Samalla teos valaisee monin tavoin tapahtumien taustalla siintävän maailman historiaa ja yhteisöjen rakenteita.

Kunnianhimoinen romaani on myös kielellisesti korkeatasoinen, ja kerronnan lumo pitää otteessaan. Jemisinin vimmaisuus ei anna armoa, mutta raadollisuutta tasapainottaa vinon synkeä huumori. Mielikuvituksellisesta miljööstä huolimatta sanoma luovuttamattomasta ihmisoikeudesta hehkuu kirkkaana kautta koko trilogian ja pakottaa tarkastelemaan myös omassa maailmassamme vallitsevaa sortoa ja syrjintää.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2022 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

• N. K. Jemisin: Kivinen taivas (The Stone Sky, suom. Mika Kivimäki, Jalava)

Kokemustensa särkemät päähenkilöt vaeltavat kohti lopullista kohtaamista, joka määrittää planeetan tulevaisuuden. Teoksen keskiössä on hyväksikäytön, syrjinnän ja suoranaisen sorron teemoja. Takaumien kautta paljastuu oleellisia seikkoja maailman traagiseen nykytilanteeseen johtaneista tapahtumista. Romaani päättää komeasti Murtunut maailma -trilogian.

• Heikki Kännö: Ihmishämärä (Sammakko)

Kunnianhimoinen järkäle kokoaa yhteen eurooppalaisen sivistyksen keskeisiä rakennuspalikoita. Teos pyrkii rakentamaan wagneriaanisen kokonaisteorian ihmisten ja jumalten välisestä kanssakäymisestä. Pienen saksalaisen omenatarhan omistaja toimii keskushenkilönä valtakuntia ja aikakausia kattaville risteäville tarinakaarille.

• Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi (Även om allt tar slut, suom. Jaana Nikula, WSOY)

Lähitulevaisuuden Ruotsissa keskiluokkainen perhe ajautuu kaaoksen keskelle ilmastokatastrofin aiheuttamien laajojen maastopalojen vuoksi. Kirjailija perkaa länsimaisen elämäntavan syyllisyyksiä ja vastuuttomuuksia tarkkanäköisesti useiden näkökulmahenkilöiden ja episodimaisen kerronnan kautta.

• Emily St. John Mandel: Asema 11 (Station Eleven, suom. Aleksi Milonoff, Tammi)

Romaanissa influenssapandemia on surmannut suurimman osan maailman väestöstä. Nyt yhteiskuntaa rakennetaan uudelleen kyläyhteisöjen varaan. Erillisistä tarinalinjoista koostuva teos seuraa sekä romahduksen hetkeä että kiertävän musiikkikaravaanin vaelluksia. Yllättävän lempeä visio kysyy painavia kysymyksiä siitä, mikä tekee ihmiselämästä elämisen arvoista.

• Richard Powers: Hämmästys (Bewilderment, suom. Antero Tiittula, Gummerus)

Viipyilevän viisas romaani pohtii, kuinka elää ilmastokriisin ja luontokadon aikakaudella. Ihmisen pienuus ja suuruus, toivo ja epätoivo, lohtu ja lohduttomuus voivat sekä jähmettää että kannustaa toimimaan. Filosofinen kerronta antaa lukijalle tilaa löytää omat vastauksensa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – N. K. Jemisin: Obeliskiportti

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

N. K. Jemisin
Obeliskiportti
The Obelisk Gate
Suom. Mika Kivimäki. Jalava

Tässäpä pitkästä aikaa spefi-trilogia, joka saa toivomaan, ettei kirjasarja loppuisi koskaan! Kolme Hugoa napannut N. K. Jemisinin Murtunut maailma -setti on palkintonsa ansainnut.

Obeliskiportti on trilogian keskimmäinen osa. Se jatkaa tarinaa suunnilleen siitä, mihin ensimmäinen osa lopetti. Mukaan tulee kuitenkin uusi näkökulmahenkilö, Essunin noin 10-vuotias tytär Nassun, joka vaeltaa isänsä Jijan kanssa pahenevien tuhojen keskellä. He etsivät kaukaista turvapaikkaa, josta Jija uskoo löytävänsä keinon poistaa tyttären epäinhimilliset ominaisuudet.

Toisaalla Essun on keskeyttänyt Jijan ja Nassunin takaa-ajon ja jäänyt Castriman maanalaiseen yhteisöön. Castriman on selviydyttävä sisäisistä ja ulkoisista vaikeuksista. Essunin on puolestaan opeteltava hallitsemaan voimia, joita mystiset, taivaalla seilaavat obeliskit tarjoavat.

Jemisin on taitava rakentamaan maailmoja. Ensin hän paiskaa lukijan keskelle arvoitusta ja tarjoilee sitten ratkaisun paloja sopivina annoksina. Vaikka Obeliskiportti on tavallaan aika tyypillinen trilogian kakkososa – epäitsenäinen rakennuspalikka alun ja lopun välissä – lukija saa syventävää tietoa Tyynimaan historiasta ja salaperäisistä hahmoista, kuten kivensyöjistä ja Vartijoista.

Romaani kysyy, missä kulkevat ihmisyyden rajat. Jos elää vuosituhansien ajan elämää, joka ei muistuta juuri millään tavalla tavanomaista inhimillistä kokemusta, voiko silti olla ihminen? Entä jos tuntee itsensä ihmiseksi, vaikka muut ovat toista mieltä?

Mitään hyvän mielen luettavaa Obeliskiportti ei ole. Kuolema on kirjassa aina läsnä, eikä ole epätavallista, että henkilöt päätyvät tilanteisiin, joissa he surmaavat läheisen ihmisen. Tämän kaiken tuloksena henkilöt ovat yhtä rikki kuin toistuvien luonnonkatastrofien murjoma, ironisesti nimetty Tyynimaa. Kakkososa paljastaa, että nykyhetken oireiden alla piilee muinainen trauma, joka kenties voitaisiin joskus, jollain keinolla ja hinnalla parantaa.

Obeliskiportti saa odottamaan syksyä ja trilogian kolmatta osaa kuin Kuuta nousevaa.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2022 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtifantasia-ehdokkaat 2022

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Vuoden 2021 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

• Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, suom. Helene Bützow) – Tiivis mysteeri teemoinaan muisti ja olemassaolo. Tunnelmallinen ja omaperäinen teos jää kiehtomaan mieltä.

• N. K. Jemisin: Viides vuodenaika (Jalava, suom. Mika Kivimäki) – Elävä henkilökuvaus, monitasoinen kerronta ja loistelias maailmanrakennus tekevät Jemisinin yhteiskunnallisesta fantasiasta täysosuman.

• TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä (Karisto, suom. Mika Kivimäki) – Sydämellinen, huikean visuaalinen romaani, jossa raikas tuuli puhaltaa ennakkoluuloisia asenteita ja syrjintää vastaan.

• Madeline Miller: Kirke (WSOY, suom. Irmeli Ruuska) – Myyttinen tarina pohtii, miten elämää voisi elää omilla ehdoilla. Kauniisti soljuva kieli tempaa mukaansa.

• Siri Pettersen: Rautasusi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist) – Taidokkaasti kirjoitettu seikkailufantasia, jonka juonta ei vaivaa ennalta-arvattavuus. Pohjoinen miljöö tenhoaa niin nuoren kuin aikuisen lukijan.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2022 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2022 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2021 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

  • Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava)
    Uus-Tokioon sijoittuvassa, yhteiskunnallisesti kantaaottavassa romaanissa ihmisarvo määräytyy syntyperän mukaan. Lopputuloksena on julma dystopia, jossa jopa epäinhimilliset ihmiskokeet ovat arkea. Vahva ja vaikuttava teos, joka osuu aikakautemme uhkakuvien ytimeen.
  • Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Klara and the Sun, suom. Helene Bützow, Tammi)
    Androidin elämäntarina yhdistyy synkeään lähitulevaisuuteen ja perhetragediaan. Filosofinen romaani avaa kerroksensa vähitellen ja esittää olennaisia huomioita ihmisyydestä, rakkaudesta ja toivosta.
  • N. K. Jemisin: Viides vuodenaika (The Fifth Season, suom. Mika Kivimäki, Jalava)
    Kunnianhimoinen romaani sekoittaa omaperäisesti scifin ja fantasian elementtejä harvinaisen eheäksi, yksityiskohtaiseksi maailmaksi. Sorron ja selviytymisen teemat kietoutuvat vetäväksi juoneksi, jossa osansa on niin yksilöiden ratkaisuilla kuin geologisilla aikakausilla.
  • Marc-Uwe Kling: QualityLand (QualityLand, suom. Sanna van Leeuwen, Like)
    Ajankohtainen kertomus pienen ihmisen taistelusta kaikkitietäviä algoritmeja vastaan. Romaani pohtii ilkikurisesti mutta silti vakavissaan, kuinka paljon annamme markkinalogiikan määrittää elämäämme.
  • Yoko Ogawa: Muistipoliisi (Hisoyaka na Kessho, suom. Markus Juslin, Tammi)
    Pohdiskeleva, surumielinen romaani tarkastelee äärimmäisen totalitarismin kourissa kutistuvaa maailmaa. Se kysyy, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun jopa muistaminen on kiellettyä.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)