Elokuvat – Lesbian Space Princess

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Viime huhtikuussa järjestetyillä Night Visions -festivaaleilla elokuvakansaa innosti erityisesti Lesbian Space Princess -animaatio. Mikäli leffa jäi silloin epähuomiossa välistä, niin nyt sen voi tsekata Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla – peräti kolmeen kertaan!

Lesbian Space Princess

Emma Hough Hobbsin ja Leela Varghesen Lesbian Space Princess -animaatio mussuttaa aivoja aivan erinomaisin tavoin. Näin hauskaa on elokuvateatterissa ihan liian harvoin.

Clitopolis-planeetan avaruusprinsessa Saira rämpii itsesäälissä ja epävarmuudessa, sillä hänestä ei tunnu olevan yhtään mihinkään. Jopa uusi tyttöystävä, galaktinen palkkionmetsästäjä Kiki Tuhoaja dumppaa hänet alta aikayksikön. Äitikuningattarillakaan ei ole koskaan aikaa tyttärelleen, sillä juhlituilla majesteeteilla on jatkuvasti menoja. Onko Sairan kohtalona siis jäädä lesbobileiden ikuiseksi seinäruusuksi?

Sairalle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus näyttää kykynsä, kun suorakulmaisia paperilappuja muistuttavat yksiulotteiset incel-miehet kaappaavat Kikin. Heidän toiveenaan on oppia iskemään naisia tai ainakin pyydystämään heitä Ruotsista ostetulla pimumagneetilla.

Naurettavat idiootit kuvittelevat, että he tietävät parhaat iskulauseet tyyliin: ”Tarjosin sinulle drinkin, nyt sinun on pakko suostua seksiin kanssani.” Jostain kumman syystä kukaan nainen ei ole koskaan suostunut astumaan heidän miesluolaansa. Niinpä kundit ovat sitä mieltä, että he ovat universumin sorretuin kansanosa – toisin kuin vaikkapa värilliset lesbot, jotka saavat vaivatta ihan kaiken haluamansa.

Entä kuinka käy, kun Saira poistuu vaaleanpunaisesta gay-avaruudesta sovinistisia iskulauseita suoltavalla avaruusaluksella. Onko hän valmis kohtaamaan normaaliavaruuden oudot olennot, kuten avaruushait, komeettalehmät ja asteroidikatusoittajat? Löytyisikö tukea ja turvaa goottiasuisesta Willow’sta, joka on lähtenyt gay-pop-bändistä ja yrittää nyt säveltää omaa indie-musiikkiaan? Vai löytyykö itsevarmuus, rohkeus ja oma identiteetti sittenkin kunkin sisimmästä?

Omintakeisella visuaalisella räväkkyydellä siunattu Lesbian Space Princess on älyttömän hilpeä LGBTQ+-henkinen elokuvahelmi. Vitsejä, ironisia iskuja ja populaarikulttuuriviitteitä tykitetään kankaalle sellaista tahtia, että äkätäkseen niistä edes puolet, leffa täytyy katsoa vähintään kolme kertaa putkeen. Ja toisin kuin yleensä, filmin tahtoisikin tsekata heti perään uusiksi, sillä tämän sateenkaarenkirjavan rainan rinnalla todellisuus on ankea ja harmaa.

Lesbian Space Princess rulaa ikuisesti!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , ,

Viime toukokuussa järjestetty Tähtivaeltaja-päivä onnistui erinomaisesti. Erityiskiitoksen ansaitsee Finlandia-palkitun Johanna Sinisalon vetämä kirjailijapaneeli, jonka aiheena olivat utopia- ja dystopiakirjallisuuden yhteiskunnalliset ulottuvuudet sekä merkitykset ihmiskunnan selviytymisstrategian kannalta.

Kaikki panelistit, eli Mia Myllymäki, Reetta Vuokko-Syrjänen ja vastikään Tähtivaeltaja-palkinnon upealla Keuhkopuiden uni -romaanillaan voittanut Siiri Enoranta, ovat itsekin kirjoittaneet sekä utopioita että dystopioita. Niinpä heillä oli runsaasti syvällisesti ajateltua kerrottavaa asian tiimoilta.

Panelisteista ainoa, jota ei ole vielä Tähtivaeltajaan haastateltu, on Vuokko-Syrjänen, mutta tämäkin puutos pyritään korjaamaan vielä tämän vuoden puolella.

Utopiat ja dystopiat ovat nyt selvästi ajankohtainen aihe, sillä niitä käsiteltiin myös viime numeron kirjailijahaastatteluissa. Anne Leinosen laajassa Siri Kolu -artikkelissa asiaa tutkailtiin monestakin kulmasta, kun taas Hannu Rajaniemen kohdalla fokus oli kysymyksessä, johtaako bioteknologian kehitys siihen, että lopulta jopa biologinen datamme on suuryritysten omistuksessa.

Tähtivaeltaja-päivän ulkomaisena kunniavieraana loisti nigerialaisjuurinen brittikirjailija Tade Thompson. Hänen etäyhteyksillä toteutettu haastattelunsa toimi yhtenä pohjana tässä numerossa julkaistavalle kirjallisuudentutkija Esko M. Suorannan Thompson-artikkelille.

Jos ja kun teksti innostaa kirjailijan tuotannon pariin, niin haltuun kannattaa ottaa ainakin Nigeria-futuristinen, monin tavoin aivoja soitteleva Rosewater-trilogia sekä avaruuden murhamysteerin vietäväksi heittäytyvä, mutta silti realistisuutta tavoitteleva Far From the Light of Heaven -romaani.

Kotimaisista kirjailijoista esiteltävänä on nyt huikean Olosuhteet-sarjan kirjoittanut Antti Salminen. Setin ensimmäinen kirja, Lomonosovin moottori, voitti vuoden 2015 Tähtivaeltaja-palkinnon ja myös kakkoskirja MIR (2019) päätyi julkaisuvuotensa viiden parhaan scifi-kirjan joukkoon.

Molemmat teokset pärjäsivät hyvin myös Helsingin Sanomien viime vuoden lopulla järjestämässä 2000-luvun 100 parasta kotimaista kirjaa -asiantuntijaäänestyksessä. Lomosovin moottori ylsi sijalle 8 ja MIR sijalle 29.

Kaisa Rannan perusteellisessa haastatteluartikkelissa sukelletaan Salmisen proosapoetiikan uumeniin ja kaikkiin niihin ajatuskulkuihin, joista kirjailijan romaanit ovat syntyneet.

Tässä yhteydessä on hyvä kiittää sekä Rantaa että Anne Leinosta, jotka ovat kunnostautuneet lukuisten Tähtivaeltajan kirjailija-artikkeleiden tekijöinä. On ollut ilo kuulla sekä lukijoiden kiitoksia että kirjailijoiden itsensä toteamuksia, ettei heistä ja heidän tuotannostaan ole koskaan aiemmin kirjoitettu yhtä syväluotaavia artikkeleita.

Numeron muusta sisällöstä mainittakoon useita spefi-henkisiä runokirjoja julkaisseen Elli Lepän Seulasten kaikki nimet -runo, Lauri Lehtisen artikkeli italialaisesta Lamberto Bavasta, Kari Sihvosen ja Pertti Jarlan jatkosarjakuvat sekä iso kattaus kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja.

Ilman kulttuuria ja sen tekijöitä ei ole elämää!

Toni Jerrman

Elokuvat – Weapons

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

Weapons

Koululuokallinen lapsia lähtee kodeistaan, karkaa yön pimeyteen ja katoaa jäljettömiin. Stephenkingmäinen Maybrookin pikkukaupunki on järkyttynyt, selitystä ja syyllisiä etsitään.

Weapons-episodielokuva kertoo tarinansa kuuden eri keskushenkilön perspektiivistä. Yhteen kietoutuvissa kertomuksissa noitavainon kohteeksi joutuva opettaja turvautuu alkoholiin. Kadonneen lapsen isä yrittää käsitellä tapahtunutta ja siihen liittyvää syyllisyyttään: minne tämä on mennyt, mitä on tapahtunut? Poliisimies kamppailee omien ongelmiensa kanssa. Asunnoton narkomaani eksyy vastausten äärelle. Rehtori selvittelee huoli-ilmoitusta. Ja sitten on vielä luokan ainoan jäljelle jääneen pojan tarina.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Zach Cregger kuljettaa elokuvaansa monissa eri sävyissä. Yhteisön tragediaa kuvataan vakavan draaman keinoin, joskus ollaan kammottavan äärellä, toisinaan överiksi vedetyssä kauhukomediassa. Amatöörit tutkivat arvoitusta omin nokkineen, ja asiat saavat outoja käänteitä kuin Twin Peaksissa konsanaan. Cregger viittaa Stephen Kingiin ja lainaa kuvastoa niin Peter Jacksonin Braindeadista kuin Roald Dahliltakin. Kokonaisuudesta muodostuu arvaamaton ja hieno.

Yliluonnollisen kauhun kaunein piirre on, että se on symbolistinen lajityyppi: toismaailmallisilla kammotuksilla tuppaa olemaan metaforinen tasonsa. Weaponsin läpäisee päihdeongelman teema, jonka kautta yliluonnollinenkin muuttuu ymmärrettäväksi: on liikaa tissutteleva opettaja, AA-kerhossa käyvä poliisi, vajareissa hortoileva nisti. Viinakaupassa lempparivodkan luo optimoitu reitti rinnastuu siihen, miten ”aseet” hakeutuvat kohteeseensa. Pikkupoika joutuu huolehtimaan ”tuperkkelin” (consumption) halvaannuttamista vanhemmistaan. Ja niin edelleen.

On jaksoja, joiden aikana elokuva kulkee enimmäkseen kuluneita polkuja pitkin, mutta useammin Cregger onnistuu ilahduttamaan. Hänellä on psykologista tajua ja silmää yksityiskohdille. Henkilöhahmot ovat kohtalaisen moniulotteisia. Näyttelijät sopivat osiinsa hyvin. Opettaja Justinea esittävä Julia Garner suorastaan hämmästyttää hetkittäin ilmaisullaan.

Uskallan suositella.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Sarjakuvat – Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén: Jumala koneesta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén:
Jumala koneesta
Zum Teufel

Joitain vuosia sitten veikeästä fantasiasta innostunutta kansanosaa ilahdutettiin mainiolla Kuoleman pidot -albumilla (2021). Nyt teos on saanut itsenäisen jatko-osan Jumala koneesta. Tuoni (ent. Tuomas) Myllylän kuvakäsikirjoittamassa ja Tuuli Hypénin lopulliseen muotoon saattamassa teoksessa on sivuja peräti 160. Siihen määrään mahtuu paljon hupia, toimintaa sekä mielikuvitusta kutkuttavia fantasiavisioita.

Garaxin kaupunkia hallitsee Valon veljeskunnan mahtava temppeli. Jo kolmentuhannen vuoden ajan siellä on järjestetty valon jumalalle omistettu vuosittainen kisa, jossa järvimaan parhaat soturit taistelevat voitosta ja kunniasta. Monikulttuurisena valtakuntana paikalla on peikkoja, haltijoita, petomiehiä, kissaihmisiä, manaajia, velhoja sekä mitä ihmeellisimpiä magian luomuksia.

Lopunajat ovat kuitenkin käsillä, sillä pyhän äidin näyt ennustavat tuhoa, kuolemaa ja turmiota. Niiden airueina toimii kenties Azmuthin papisto, joka yrittää herättää henkiin lonkerojumalansa. Tai sitten tiedon ja taikuuden taitaja Zandramas, joka halajaa uinuvasta valon jumalasta oman käsikassaransa.

Tämän kaiken keskelle heitetään tarinamme sankarit, djinni Ripkin ja manaaja Darrol. Ripkin kamppailee pakottavan palvelualttiuden kanssa, kun kuvioihin kurvaa hänen ensimmäinen isäntänsä. Darrol taasen kasaa haudasta kaivetuista ruumiinosista monipäistä ja -kätistä taistelijaa soutajien killalle. Joukkoon tummaan liittyy myös muita aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja, kuten aina yhtä rakastettava berserkkipeikko Thurinn.

Myyttisten fantasiakertomusteen kunniakkaaseen tapaan juoniaineksiin lukeutuu muun hyvän lisäksi muinaisia jumalia, salaperäisiä käsikirjoituksia, temppelinraunioita, hautaholveja, taikakristalleja, magiaa sekä kirotun armeijan katkeria luurankosotureita.

Jumala koneesta rokkaa kuin ilokaasu tyrmässä. Albumi hauskuuttaa, ihastuttaa, naurattaa ja innostaa. Veijarimaiset hahmot ovat symppiksiä, käänteet usein vähemmän sankarillisia ja väkivalta veristä. Hypénin selkeän siisti piirrosjälki toimii sekin erinomaisesti. Tarjolla siis namia fantsua koko navan täydeltä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kirjat – Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Jari Koponen ja Vesa Sisättö
Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
Avain

Pitkän linjan tieteiskirjallisuuden asiantuntija Jari Koponen ja nuorehkompi Vesa Sisättö ovat jälleen yhdistäneet voimansa. Kuviteltu tulevaisuus -teoksessa käydään läpi Suomessa julkaistua scifi-kirjallisuutta lähes puolentoista vuosisadan ajalta. Mukana on myös otteita aikalaisarvioista ja artikkeleista. Lisäksi tieteiskirjallisuuden tarina on liitetty historiallisiin tapahtumiin sekä yhteiskunnalliseen ja tekniseen kehitykseen.

Kirjassa on kaksi osaa, ja jakolinjana toimii luontevasti Suomen itsenäistyminen.

Suomalaisen tieteiskirjallisuuden alkupisteeksi annetaan Koposen aiemman Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: bibliografia 1803–2013 -teoksen (2014) mukainen vuosiluku 1803. Tuolloin Åbo Tidningissä julkaistiin Gabriel Hartmanin tarina En Dröm. Siinä tutkitaan mikrokosmosta vuoden 1899 Pariisissa. Tarina on elementeiltään tyylipuhdasta tieteiskirjallisuutta, jossa ekstrapoloidaan sen hetkisen tietämyksen kehitystä.

Aika ennen itsenäisyyttä -osuus on pirstaleinen jo ihan kulttuurin kehittymisen ja sitä seuranneiden muutosten takia. Monet kyseisen ajanjakson suomalaiset tieteistarinat ovat yhdellä idealla ratsastavia kertomuksia, joissa edesautetaan jotain poliittista näkemystä tai varoitellaan yhteiskunnallisista muutoksista – kuten naisten vapautusliikkeestä.

Hauska kuriositeetti on paikallisten tulevaisuuksien alagenre, jossa kuvataan omaa kotikaupunkia muutaman vuosikymmenen päästä.

Kirjan loppupuoli on jäntevämpi ja paremmin jäsentynyt. Mukana on helpommin yhteen koottavia teemoja ja kohteita, kuten Suur-Suomi-tarinat, lukemistokirjoittajat sekä Volter ”Alastalon salissa’” Kilven postuumi ja keskenjäänyt romaani Gulliverin matka Fantomimian mantereelle (1944). Tällä ajanjaksolla tieteiskirjallisuus alkaa myös muodostua selkeämmin omaksi genrekseen.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja, sitaatteja ja yksityiskohtia niin tunnetuista kuin syystäkin unohdetuista askeleista genren syntyhistoriassa. Osa niistä käsitellään pelkällä maininnalla, kun toiset saavat esseemäisen esittelyn. Painotukset ja valinnat eivät kuitenkaan tunnu sattumanvaraisilta, vaan käsittelyn laajuus on harkittu sekä historiallisen ja/tai kulttuurillisen merkittävyyden kannalta. Loppuun on vielä laitettu tiivistelmä kirjan havainnoista, termiluettelo, lähdelista ja hakemisto.

Huolimatta välillä haasteellisesta lukukokemuksesta käsissä on todellinen rakkaudenosoitus tieteiskirjallisuudelle. Tämän mittakaavan tutkimuksia tulee harvoin vastaan. Ilahduttavasti luvassa on myös jatko-osa, jossa kerrotaan tieteiskirjallisuuden historiasta Suomessa vuosina 1945–1982.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – The Fantastic Four: First Steps

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , ,

The Fantastic Four: First Steps

Marvelin tarinauniversumi sisältää lukuisia erilaisia rinnakkaismaailmoja. Matt Shakmanin ohjaaman The Fantastic Four: First Steps -elokuvan tapahtumat sijoittuvat Maapallo 828:lle. Siellä eletään vahvasti 1960-lukuvaikutteisessa retrofuturistisessa todellisuudessa lentävine autoineen.

Ihmeneloset, eli Reed Richards (Pedro Pascal), hänen vaimonsa Sue Storm (Vanessa Kirby), tämän veli Johnny Storm (Joseph Quinn) sekä kivihemmo Ben Grimm (Ebon Moss-Bachrach), ovat planeettansa juhlittuja puolustajia. Sankarinelikköä ylistetään vilpittömän innostuneesti niin uutisissa, tv:n keskusteluohjelmissa, lehdissä, animaatioissa kuin kaduillakin. Trikootoiminnan tauoilla he elävät kuin mikä tahansa perhe pientä lämminhenkistä pilailua ja naljailua unohtamatta. Mukana arkisissa puuhissa häärii myös sympaattinen kelanauharobotti H.E.R.B.I.E.

Tarinan alussa Sue huomaa olevansa raskaana, mikä herättää sekä iloa että huolta. Entä jos lapsi onkin perinyt vanhemmiltaan jonkinlaisia supervoimia? Joka tapauksessa tukikohta on saatettava vauvaturvalliseksi tukkimalla sähköpistokkeet ja piilottamalla kaikki vaaralliset esineet.

Tulevalla vauvalla on muutenkin iso osa esitettävänään elokuvan tapahtumissa.

Ihmenelosten kyvyt joutuvat äärimmäiselle koetukselle, kun Hopeasurffari, Shalla-Bal (Julia Garner), ilmestyy Maapallolle ilmoittamaan, että tämä oli nyt tässä. Kosminen olento, maailmoja syövä Galactus (Ralph Ineson), tekee tuloaan, ja planeetta on tuhoon tuomittu.

Ihmeneloset eivät kuitenkaan ole valmiita luovuttamaan, vaan sinkoutuvat ylivalonnopeudella kulkevalla avaruusaluksellaan toiseen aurinkokuntaan pysäyttämään Galactuksen. Temppu on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Ihmisten luottamus Ihmenelosiin on kuitenkin järkkymätön, ja heidän mielestä kyse on vain siitä, kuinka nopeasti homma lyödään pakettiin. Me sarjakuvia lukeneet tiedämme, ettei Galactuksen päihittäminen voi olla näin yksinkertaista.

Filmin retrofuturismista ponnistava visuaalinen ilme on kohdallaan, ja tyyliin istuvat hienosti niin huonekalut, lavasteet, asusteet kuin avaruusaluksetkin. Myös Galactuksen massiiviselle olemukselle tehdään sarjakuvista ammennettua kunniaa.

Elokuvan nostalginen tyylipaletti sopii täydellisesti valittuun ulkoiseen asuun. Ihmisten suhtautuminen sankareihinsa on lähes naiivin positiivista, ilman minkään sortin kyynisyyttä. Lisäksi keskiöön nostetaan perhe-elämän autuus ja arkiset onnenhetket. Tällä saralla mennään lopulta jo banaalin imelyyden puolelle, kun aihetta päädytään korostamaan tunteilevassa palopuheessa.

Myös näyttelijävalinnoissa on parantamisen varaa. Ihmenelosten esittäjät ovat kaikki niin platkuja, että he katoavat mielestä nopeammin kuin hiekanjyvä Saharaan. Onneksi henkilökuvaukseen on sentään panostettu ja jokaiselle hahmolle rakennettu omanlaisensa persoonallisuus. Yllättävintä lienee, että yleensä itserakkauden perikuvana pidetystä Johnny Stormista on löydetty uusia, asiallisempia luonteenpiirteitä. Ja pisteet tietenkin myös nelikon vahvimmaksi toimijaksi nostetulle Sue Stormille.

The Fantastic Four: First Steps on varsin onnistunutta supersankariviihdettä. Ei se tietenkään aivoja soittele tai ole muutenkaan erityisen mieleenpainuva kokemus, mutta silti selvästi parempi kuin monet muut viimeaikaiset superrymistelyt. Ja kukapa ei Galactusta fanittaisi, vaikka hahmon syvimpään olemukseen ei nyt päästykään kunnolla kiinni.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Sarjakuvat – Frank Miller & Roger McKenzie: Daredevil – Tekijänä Frank Miller 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller & Roger McKenzie:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller
Suom. Mail-Man & Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Daredevil: Kiirastuli -albumin arvostelun lopussa esitin hartaan pyynnön, että loputkin Frank Millerin Daredevil-tarinat saataisiin ulos suomalaisina kokoelmateoksina. Nyt tuo toive käy toteen, sillä Egmont on laukaissut liikkeelle Daredevil: Tekijänä Frank Miller -kirjasarjan.

Ykkösalbumi sisältää yhdeksän ensimmäistä Millerin kuvittamaa Daredevil-lehteä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Tässä vaiheessa käsikirjoituksista vastasi vielä Roger McKenzie, mutta taisi Millerilläkin olla tarinoihin sanansa sanottavana. Albumin esipuheessa hän näet kertoo, kuinka vietti monet iltapäivät McKenzien kanssa pohtien, miten he voisivat Comics Coden rajoitusten puitteissa kertoa mahdollisimman rankkoja tarinoita. Ja jo tällöin kelkkaan hyppäsi myös tussaaja Klaus Janson, joka teki jatkossakin runsaasti yhteistyötä Millerin kanssa.

Suomeksi näistä tarinoista on aiemmin julkaistu osa vuoden 1995 Sarjakuvalehdessä.

Albumi käynnistyy keskeltä toimintaa, kun Epäpyhä kolmikko iskee Matt Murdochin toimistoon ja vie miehen mennessään. Taustalla häärii kylmäverinen tappaja, Kalmankoura, jolla on kana kynittävänään Daredevilin kanssa. Synkkä tarina saa odotettuakin synkemmän päätöksen.

Jatkossa sokea asianajaja Matt Murdoch joutuu tämän tästä vetämään ylleen puna-asuisen Daredevilin vermeet ja käymään rikollisia päin yli-inhimillisten aistiensa ja moniin tarpeisiin taittuvan taistelusauvansa tuella. Vastaan tulee mm. Napakymppi, jonka käsissä mikä tahansa esine on ase, lonkeroitaan säälittä heiluttava Mustekala sekä lähes lapsenmielinen mutta silti äärettömän väkivaltainen Gladiaattori.

Muistelujaksossa kerrotaan Murdochin nyrkkeilijäisän karusta kohtalosta ja Daredevilin ensiaskelista tuolloin vielä keltaruskeaan asuun sonnustautuneena kostajana.

Vuosikymmenten vierimisestä huolimatta näiden sarjakuvien voima on ja pysyy. Jo tässä vaiheessa Millerin kuvakerronnassa on dynamiikkaa ja realistista rosoisuutta. Tyyli sopii täydellisesti Hell’s Kitchenin pimeillä kujilla ja katoilla käytäviin matseihin, joissa pirunsarvinen huimapää ottaa mittaa alamaailman pahimmista rikollisista. Tämä on kuin kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta supersankarimaustein, ja hyvä niin.

Kokonaisuutta sävyttää myös tunteiden koko kirjo, josta löytyy niin rakkautta, mustasukkaisuutta kuin pettymystäkin. Vihasta, vallanjanosta ja kostonhimosta nyt puhumattakaan. Monen hahmon kohdalla on helppo puhua jopa klassisesta tragedian kaaresta.

Tahtoo heti lisää tätä suurenmoista herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – Oddity – Sokea kauhu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Oddity-elokuva sai Suomen ennakkoensi-iltansa Night Visions -filmifestivaaleilla marraskuussa 2024. Perjantaina 25. heinäkuuta elokuva saapuu vihdoin myös normaaliin teatterilevitykseen. Ja hyvä niin, sillä näin outoja kauhuleffoja ei eteen tule ihan joka vuosi.

Oddity – Sokea kauhu

Irlantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Damian Mc Carthy todellakin tiesi, mitä teki, kun valitsi elokuvalleen nimeksi Oddityn (2024). Kyseessä näet on kierteinen outopallo, joka yllättää ja ihmetyttää yhdistelemällä samaan soppaan perinteistä aavekuvastoa ja todella erikoisia yksityiskohtia.

Jo filmin visuaalinen ulkoasu hämää: vaikka hahmoilla on käytössään älypuhelimia, viittaa yleisilmeen tarkoituksellinen ankeus ja harmaus enemmänkin 1970-luvulle. Puhumattakaan näyttelijöiden ihastuttavasta jäykkyydestä, joka synnyttää outoa laaksoa muistuttavan ilmiön. Epätavallista tunnelmaa korostaa riipivä ääniraita, joka vie arkisetkin kohtaukset kauhun partaalle.

Filmin keskeinen tapahtumapaikka on syrjäisessä metsässä sijaitseva vanha talo. Dani (Carolyn Bracken) remontoi paikkaa yhdessä Ted-miehensä (Gwilym Lee) kanssa. Yöt hän joutuu viettämään yksin, sillä Ted on paikallisen mielisairaalan yövuoroista vastaava tohtori.

Kuinka käy, kun illan pimetessä ovelle ilmestyy yksisilmäinen, sekopäältä vaikuttava mies (Tadhg Murphy), joka paljastuu Tedin entiseksi potilaaksi? Ja joka vaatii, että Danin tulee päästää hänet sisään, koska taloon on tunkeutunut tuntematon hahmo, jolla saattaa olla suunnitelma naisen pään menoksi?

Sitten hypätään vuosi eteenpäin. Dani on kuollut filmin prologissa nähdyn yön aikana, mutta Ted asuu yhä murhatalossa. Tällä kertaa hänen kumppaninaan elelee tyttöystävä Yana (Caroline Menton), jota kiusaavat aavemaiset näyt ex-vaimosta. Eräänä iltana paikalle änkeää myös Danin kaksoissisko, sokea antiikkikauppias Darcy (Bracken). Hänen mukanaan saapuu vanha puinen arkku, joka sisältää jotakin todella omalaatuista – mutta enpä paljasta mitä.

Darcy käyttäytyy epäkohteliaasti ja jopa uhkaavasti Yanaa kohtaan. Lisäksi hän väittää pystyvänsä psyykkisesti aistimaan ihmisten henkilöhistorian heidän käyttämiensä esineiden kautta. Hänen uusin hankintansa on kirottu soittokello, jonka kilauttaminen kutsuu paikalle pikkolopojan väkivaltaisen haamun.

Tästä käynnistyy tapahtumasarja, joka äityy sekä pelottavaksi, väkivaltaiseksi että ihanan hämmästyttäväksi. Samalla auki keriytyy Danin todellinen kohtalo.

Oddity kiehtoo erinomaisella kummallisuudellaan, joka saa ladattua tehoja jopa kohtauksiin, joissa ei tapahdu mitään erikoista. Kokonaisuus ryömii ihon alle ja jää sinne tekemään pesäänsä. Douppii shittii!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Kristian Blomberg: Sukupolvialus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Kristian Blomberg
Sukupolvialus
Poesia

Kristian Blombergin kuudennessa runoteoksessa hyödynnetään scifin ja tieteen kuvastoa. Jo komea kansitaide kuljettaa tunnelman tähtienvälisen matkustuksen tematiikkaan.

Runoissa puhutaan aallonpituuksista ja havaitsemisen mahdollisuudesta, puntaroidaan orgaanisen ihmisyyden ja teknologioiden rajapintoja. Sanankäyttö on fragmentaarista ja assosiatiivista, säkeet ovat vaihtelevassa suhteessa toisiinsa, välillä irtonaisia ja välillä tiiviisti yhteen lomittuvia. Tekstissä ei pääosin pyritä tarkkarajaisesti hahmoteltuun puhujaan tai miljöön ja tapahtumapaikan määrittelyyn ennen kokoelman viimeistä osiota.

Teoksen osiot ovat keskenään virkistävän erilaisia. Välillä leikitellään sonettimuodolla tai muulla säännönmukaisella mitalla, välillä teksti ryöpsähtää kursivoiduksi proosarunoksi. Katkelmittain ollaan selvästi jo matkan päällä, kryoarkussa, jonka kerran avautuessa aukenee myös määränpään outous. Toistuvasti iteroidaan ihmismielen komponentteja: minuus on konstruoitua, sen rakenneosat vaihdettavissa uusiin ja korvattavissa paremmilla. Mitä meistä lopulta tulee, jos annamme asentaa itseemme yhä uusia kyberpunkista tuttuja implantteja ja liitännäisiä?

Monessa runossa viitataan videopelien maailmoihin. Hahmot suorittavat sivutehtäviä, hyppelevät tasoilta toisille ja kohtaavat epäinhimillisiä vastuksia. Kuin sähköisen tiedonkäsittelyn syövereissä, ihmismielessäkin lienee komentosarjoja, jotka ovat alisteisia kooderien suunnitelmille. Koneita ne ovat orgaanisetkin koneet. Kaikista viittauksista ei saa kiinni, ja tällöin lukiessa voi keskittyä nauttimaan kiinnostavista sirpaleista ja välähdyksistä koosteisen kokonaisrakennelman sijasta.

Varsinkin Valon keskipiste -osiossa on paljon oivaltavia säkeen katkomisia, jotka mahdollistavat monenlaisia hahmotuksia ja toisiaan täydentäviä lukutapoja:

”Myöhemmin
on tulevaisuuden vuoro

hylätä meidät:
kellumaan jäävät ääniaallot

kertovat maailman jatkumisesta
mutta peittävät mitä täydentävät”

Ajoittain ajattelu on aforistisen niukkaa ja silloin ylletään yleisinhimilliseen syvällisyyteen:

”sillä raastavaa on kuulua ihmisten joukkoon
saamatta tukea
mutta kuitenkin puristua”

Yöpilvet-osiossa typografia on lipuvaa ja tekstin ilmiasu myötäilee ihastuttavasti teemoja. Kokoelman mahdollisesti kaunein ilmaisu on:

”valoa vuotaa
painovoiman särkyneestä ruukusta”

Nimiosio Sukupolvialus hyödyntää pystysuoria katkoviivoja tekstin jäsentämisessä. Viivat erottavat sanoja toisistaan kuin laipiot, joiden sisällä merkitykset muodostuvat – ja välillä kurkottavat seinien läpi luomaan toisenlaisia kokonaisuuksia. Aiemmin abstrakti teksti tiivistyy nyt paikaksi, matkanteoksi aluksen sisällä. On maisemahuone ja ulpukoita, taaksepäin katsomista, ehkä katumustakin, tai ainakin kaipausta. Tekstin esteettinen kiinnostavuus sivuille aseteltuna käy yksiin mahdollisen perillepääsyn aprikoinnin kanssa.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – 28 Years Later

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

28 Years Later
– 28 vuotta myöhemmin

Zombi-kauhulle on aina ollut sijaa majatalossa sen jälkeen, kun George A. Romeron yhteiskunnallisesti kantaaottavat Living Dead -filmit modernisoivat koko genren. Viimeisen viidentoista vuoden aikana zombit ovat vyöryneet televisiosarjoihin ja elokuvateattereihin sellaisella volyymilla, että aihe on alkanut vaikuttaa jo loppuunkalutulta. Voiko tässä kontekstissa luoda enää mitään uutta ja omaperäistä?

Kun asialla ovat käsikirjoittaja Alex Garland ja ohjaaja Danny Boyle, vastaus on kyllä.

28 Years Later on itsenäinen jatko-osa elokuville 28 Days Later (2002) ja 28 Weeks Later (2007). Ihmiset zombeiksi muuttanut raivovirus on pyyhkäissyt halki Britannian. Koko saarivaltio on julistettu karanteenialueeksi, ja kolmisenkymmentä vuotta epidemian puhkeamisen jälkeen hengissä on enää kourallinen ihmisiä. Yksi selviytyjäryhmistä asuttaa pientä saarta Englannin koillisrannikolla. Resurssit ovat vähissä, mutta elämä sujuu vanhanaikaiseen maatalousmalliin.

12-vuotiaan Spike-pojan (Alfie Williams) Isla-äiti (Jodie Comer) on vakavasti sairas, eikä saarelta löydy lääkkeitä tai lääkäriä. Toisaalta nyt on koittanut myös Spiken aikuistumisriitin hetki. Hän matkaa mantereen puolelle Jamie-isänsä (Aaron Taylor-Johnson) kanssa zombeja tappamaan. Aseinaan kaksikolla ovat vain itse tehdyt jousipyssyt ja nuolet.

Elokuvan keskeisenä moottorina toimii Spiken rakkaus äitiinsä. Se saa hänet tekemään temppuja, jotka vaikuttavat järjenvastaisille. Samalla suhde isään asettuu koetukselle. Kuinka tässä kuoleman täyteisessä maailmassa voi hyväksyä oman ja rakkaidensa kuolevaisuuden?

Keskeinen henkilö ja teemojen tiivistäjä on menehtyneille makaaberia muistomerkkiä pystyttävä tohtori Kelson (Ralph Fiennes).

Filmi käynnistyy saariyhteisön kuvauksena, mutta laajenee pian kauhun saralle. Isän ja pojan retki mantereelle on vaarojen täyteinen, kun kimppuun konttaavat ja rynnivät elävätkuolleet haistavat tuoretta lihaa. Jännitys tiivistyy äärimmilleen, ja henkikulta on jatkuvasti vaarassa.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti elokuvan zombit ovat monessa mielessä omintakeisia luomuksia. Maata pitkin ryömivät hitaat ovat limaisia lihasäkkejä, joiden liikkeissä on pelottavaa vierautta. Vikkelästi liikkuvat, omalaatuisesti heiluvat nopeat taasen kuin pystyyn nostettuja luisevia kauhuraatoja. Pahimpia vastustajia ovat kuitenkin lihaksikkaat ja isokokoiset alfat, joilla on yhä vaistomaista älyä pääkopassaan ja joiden konemainen eteneminen ei muutamaan nuoleen pysähdy.

Elokuvan sisällöllisen onnistumisen ja tarinan upean rytmityksen ohessa täydessä terässä ovat myös ääniraita ja visuaalinen anti. Hyvin sommitelluissa ja leikatuissa kuvissa on sekä kauneutta että verisenä purskahtavaa väkivaltaa. Vahvana soiva musiikki tehostaa kohtauksia ja tunnelmia taitavasti.

Erityishuomion ansaitsevat filmin alkupuolelle poljentoa tuova Rudyard Kiplingin sodanvastainen Boots-runo sekä tapahtumien väleihin leikatut jaksot vanhoista taistelujen täyteisistä uutisfilmeistä ja elokuvista. Mukana myös Teletapit!

Ja kuten viimeisestä kohtauksesta voi päätellä, jatkoa on luvassa.

Toni Jerrman – 4 tähteä