Blood Delirium
aka Delirio di sangue

Sergio Bergonzellin ohjaama ja käsikirjoittama Blood Delirium (1988) on harvinaisen kajahtanut ja epäterve elokuva. Filmin alkupuoli on kuitenkin niin ”nerokas”, että vastaavaan kykenee vain steroideja napsinut kalkkuna.

Elokuva käynnistyy öisellä kohtauksella, jossa taiteilijamaestro Saint Simon (John Phillip Law) runoilee diipadaapaa tuijotellessaan kaupungin valoja: ”Äärettömyyden läsnäolo. Silmät ilman ulottuvuuksia. Näkymättömästä valosta koostuvat siivet. Sielun rauhaton silmä paljastaa myyttien salaisuudet ja näkee vilauksen tulevaisuuden sirpaleista. Kaikki on nykyisyyttä, ei koskaan nähtyä.”

Tällä tyylillä myös jatketaan, kun konserttipianisti Sybille (Brigitte Christensen) saapuu kotiinsa. Yhtäkkiä hän kuulee äänen, joka kaikuu ensin puhelinvastaajasta, mutta muuttuu pian aineettoman haamun lausumaksi: ”Christine kutsuu Sybillea. Lähetän tämän viestin tulevaisuudesta. On kuin olisin jo kuollut. En vielä, mutta pian. Olen vierelläsi, suojelen sinua.”

Tuulenpuuska heiluttaa verhoja, tuolit liikkuvat ja piano alkaa soittaa itseään. Sybillen huudot kaikuvat kuuroille korville: ”Kuka sinä olet? Näyttäydy!”

Sitten ääni jatkaa: ”Älä pelkää, pian tapahtuu outoja, käsittämättömiä asioita. Mutta äärettömässä tulevaisuudessa kaikki selviää. Tulevaisuus on yhtä todellinen kuin nykyhetki, paitsi että se sijaitsee ulottuvuudessa, jota ei voi silmin nähdä. Olen sinä, mutta et voi ymmärtää sitä. Olemme kuin kaksi kynttilää, joilla on yhteinen liekki.”

Tässä vaiheessa katsoja ihmettelee ainoastaan sitä, mitä taikasieniä Bergonzelli on oikein napsinut.

Seuraavaksi tapaamme jälleen massiivisessa linnassa asuvan ja työskentelevän Simonin. Hän on vakuuttunut siitä, että oli edellisessä elämässään Vincent Van Gogh. Nyt elämä potkii kuitenkin päähän, sillä hänen muusansa Christine (Christensen) makaa vuoteella kuolon kielissä – samalla kun sade hakkaa ikkunaa, salamat jyrähtelevät ja koira ulvoo. ”Älä vie häntä minulta!” Simon karjuu taivaalle.

Toisaalla Simonin perverssi nekrofilipalvelija Hermann (Gordon Mitchell) kyyditsee lääkäriä kohti linnaa. Tosin hän tietää olevansa myöhässä: ”Emme ehdi ajoissa. Maestro tiesi, että näin käy. Hän näkee tulevaisuuteen.” Jos tämä pitää paikkansa, on aikamoisen outoa, ettei maestro haetuttanut lääkäriä paikalle jo aiemmin.

Christinen kuolema murtaa Simonin. Elämä tuntuu turhalta ja inspiraatiokin on kadoksissa. Urkuja hakatessaan hän ei myöskään huomaa, kuinka Hermann innostuu kähminään ja imuttelemaan alttarilla makaavan Christinen ruumista.

Kuukaudet vierivät, mutta Simon ei vieläkään saa maalattua mitään. Niinpä hän ja Hermann noutavat Christinen jo luurangoksi muuttuneen ruumiin haudasta ja asettavat sen pianon ääreen. Tarkoitus olisi, että naisen ”läsnäolo” saisi Simonin luovuuden taas virtaamaan!

Näin ei käy, sillä luuranko kohdistaa katseensa Simoniin ja luisen pääkallon päälle heijastuvat Christinen kasvot. Samalla ilmassa kaikuu naisen pilkkanauru, joka ilmentää pikemminkin vihaa kuin rakkautta.

Tällä välin Sybillen olohuoneessa on taas tuullut selittämättömästi ja ikkunasta on lentänyt sisään kutsu Saint Simonin taidenäyttelyn avajaisiin. Koska Sybille ei usko sattumiin, hän päättää osallistua tapahtumaan. Paikanpäällä Simon huomaa heti, että Sybille on kuin Christinen kaksoisolento: ”Taivaan kiitos, vaimoni on palannut kuolleista!” Niinpä hän kutsuu naisen vierailulle linnaansa. Sitä ennen miestä kiusaavat taas ex-vaimon pilkalliset kasvot – sekä sumuiset harhat liekeistä ja päälle käyvistä valopalloista.

Tässä vaiheessa elokuvasta on ehtinyt kulua vasta puoli tuntia, joten lopputarinan selostaminen veisi aivan liian paljon kirjaimia. Todettakoon kuitenkin, että linnaan astuessaan Sybille joutuu ojasta allikkoon. Samaan allikkoon päätyy myöhemmin myös hänen Corinne-ystävänsä (Olinka Hardiman), jonka kasvot ovat leijailleet Simonin silmissä jo pidemmän aikaa.

Mutta myös Simonilla on ongelma: ”Yritän tavoittaa elämän värin. Tämä loistava planeetta, joka on hukassa rajattoman linnunradan pyörteessä. Jonninjoutava ylpeytemme… hukkuneena ikuisen kaaoksen mereen.”

Lopulta Simon löytää kiihkeästi etsimänsä värin: verenpunan! Ja vertahan voi helposti valuttaa alastomista naisista. Verellä maalatessaan Simon nauraa ja ilmeilee mielipuolisesti. Lopulta kaikki päättyy tietenkin tappavaan tuhoon ja hulluuteen.

Filmin seesteisessä epilogissa Christinen aavekasvot selittävät Sybillelle: ”Se on nyt ohi. Olemme ikuisesti yhtä. Kaikki on hienossa harmoniassa. Pimeydestä loistaa valo. Kukaan ei kulje yksin tämän maan päällä.”

No, huh ja hei. Blood Deliriumin katsominen on kuin joutuisi heitetyksi keskelle huumehoureista painajaista, josta ei löydy järjen ripettäkään. Tarina on totaalisen absurdi, dialogi kosahtanutta ja näyttelijätyöskentely väliin kuin deekuteatterin harjoituksista. Pelottavaksi tarkoitetut tehosteet herättävät lähinnä räkänaurua. Ohjaajan innostuminen tarpeettomasta alastomuudesta ja nekrofilian eroottisista iloista jättää puolestaan suuhun hämmentävän jälkimaun.

Se on kuitenkin myönnettävä, että Blood Delirium on hämmästyttävän houreinen ja kaistapäinen filmitekele, jolle on vaikea löytää vertaistaan. Tätä kokemusta ei ihan heti unohda – mutta onko moinen seikka hyvä vai paha asia, onkin sitten jo aivan toisen sortin kysymys.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.