Frankenstein’s Daughter
(ABC-versio, blu-ray)

Järkyttävän surkean julistekannen alla piileskelee yllättävän hyvä elokuva. Tai ei nyt kyllä ihan niinkään. Rehellisempää olisi kutsua Richard E. Cunhan ohjaamaa mustavalkoista Frankenstein’s Daughteria (1958) rakastettavan päättömäksi kalkkunalevitteeksi. Joka kyllä näyttää monin tavoin lähes pätevältä tekeleeltä – jos juonta tai hirviömaskeja ei lasketa.

Filmi käynnistyy lyhyellä kohtauksella, jossa Suzie (Sally Todd), seksikkään blondin perikuva, kohtaa jalkakäytävällä naamaltaan hirviömäisen naishahmon. Sitten hypätään uniltaan heräävän Trudyn (Sandra Knight) makuuhuoneeseen. Paikalle porhaltaa nuoren naisen eläkeikäinen Carter-setä (Felix Locher), joka ihmettelee, miksei Trudy ole jo ylhäällä. Kysymys saa naisen hymyn hyytymään ja silmät tuijottamaan tyhjyyteen: ”Nukuin huonosti. Se tuntui niin aidolta. Ihan kuin se olisi tapahtunut oikeasti.”

Pian selviää, että professori Carterilla on talossaan laboratorio, jossa hän kehittelee pakkomielteisesti uutta mullistavaa lääkettä: ”Se on lahjani ihmiskunnalle. Se hävittää kaikki tuhoisat solut ja organismit. Kun sairauksista päästään eroon, ihmiset elävät ikuisesti.” Carterin apurina häärivä hämäräperäinen komistus, Oliver Frank (Donald Murphy), epäilee koko touhun toimivuutta: ”Aine saattaa toimia sisäisiin soluihin, mutta se aiheuttaa myös rajuja muutoksia esillä oleville ihoalueille. Ja vaikutus kestää vain hetken.”

Tämä saa Carterin ihmettelemään, että kuinka Oliver muka tietäisi häntä enemmän hänen keksimänsä lääkkeen ominaisuuksista. Varsinkin kun mitään kenttätestejä aineen kanssa ei ole vielä tehty…

Kun Trudy ja Suzie tapaavat poikaystävänsä Johnnyn (John Ashley) ja Donin (Harold Llloyd Jr.), puhe kääntyy Suzien kohtaamaan naishirviöön. Tämä saa Trudyn hermostumaan, sillä tapaaminen muistuttaa tasantarkasti hänen näkemäänsä unta: ”Oliver tarjosi minulle lasillisen tuoremehua ja sen jälkeen nukahdin.”

Tässä vaiheessa tyhminkin katsoja tajuaa, että tietojaan pimittävä Oliver on testaillut Carterin lääkeainetta salaa Trudyyn. Ja että alussa nähty monsterinainen on kukapas muukaan kuin Trudy. Mutta ei tässä vielä kaikki! Ja nyt siirrymme vakaasti juonipaljastusten puolelle. Ollos varoitettu.

Käy ilmi, että Oliverin oikea sukunimi on Frankenstein ja että hän on kuuluisan tohtori Frankensteinin pojanpoika. Igorinaan hänellä on epämuotoinen Elsu-puutarhuri (Wolfe Barzell), joka on aikoinaan palvellut sekä hänen isäänsä että isoisäänsä. Täysin käsittämättömästi Oliver on onnistunut puhkaisemaan Carterin laboratorioon salaoven, joka johtaa unohdettuun viinikellariin – jonka massiiviset kiviportaat johtavat yllättäen talon ullakolle. Salaoven suojin Oliver ja Elsu puuhaavat öisin laboratoriossa omiaan. Eli siis luovat uutta elämää Elsun toimittamista ruumiinosista. Enää on kaipuussa pää. ”Tulen luomaan täydellisen olennon”, Oliver julistaa silmät mielipuolisuudesta hehkuen.

Pääongelma ratkeaa kätsysti, kun keikistelevä Suzie kutsuu Oliverin treffeille. Pikaisen pusuttelun jälkeen tyttö kuitenkin työntää miehen loitolle ja ilmoittaa haluavansa kotiin. Tämä tekee Oliverin niin raivohulluksi, että hän päättää käyttää Suzien päätä olentonsa loppuunsaattamiseksi. Ratkaisussa on sekin hyvä puoli, että naiset ovat miehiä tottelevaisempia ja tekevät, mitä käsketään.

Tosin siinä vaiheessa kun Frankensteinin hirviö – jota Oliver ja Elsu kutsuvat Frankensteinin tyttäreksi – herää eloon, hän ei muistuta pätkääkään naista. Monsterin onneton kasvomaski ja viiden puupennin puvustus herättävät muutenkin vain ja ainoastaan räkänaurua. Lisäksi hahmo liikkuu niin hitaasti ja kömpelön robottimaisesti, että kuka vain pakenisi sitä vaikka kontaten. Tästä huolimatta Oliverin tappokäskyjä uskollisesti noudattava olento onnistuu murhaamaan useampiakin ihmisiä. Vallan hämmentävä kokemus.

Toki elokuvasta löytyy paljon muutakin hämmentävää. Kuten vaikkapa se, että rupikasvoisen Trudyn kohdattua pari ihmistä kadulla, sanomalehdet julistavat suurin otsikoin hirviönaisen terrorisoivan koko kaupunkia. Hieman ihmetyttää myös poliisien toiminta. He näet ryhtyvät surutta ammuskelemaan rumilusta siinä vaiheessa, kun uskovat sen olevan pelkkä teinien naamiaispila. Filmin loppupuolella, kun jännityksen odottaisi kiristyvän, kerronta tyssää nuorten iloisiin uima-allasbileisiin, jossa lauletaan parikin hupsua poppisbiisiä kokonaisuudessaan. Jee, Special Date! Jee, Daddy Bird!

Tarinan ja ”tyttären” totaalisen tauskiuden vastapainoksi Frankenstein’s Daughter on näytelty, kuvattu, puvustettu ja lavastettu ihan perusammattimaisesti. Tekijät ovat selvästi alan konkareita, jotka hoitavat hommansa vahvalla rutiinilla ja sen ihmeempiä hölskyilemättä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että budjetti on ollut selvästi miniskuulinen ja kuvausaikataulu tiukka.

Mainiota camp-hubaa kaikelle kansalle!

Oheismateriaaleista ohjaaja Richard E. Cunhan ja hänen tuottajatoverinsa Arthur A. Jacobsin videohaastattelu 1980-luvun alusta on vallan makoisaa kuultavaa. 36-minuuttisessa pätkässä kaksikko kertoilee värikkäästi ja innostuneesti uransa alkuaskeleista sekä sellaisten B-klassikoiden kuin Giant from the Unknown, She Demons, Frankenstein’s Daughter ja Missile to the Moon (kaikki vuodelta 1958!) tekemisestä. Jokainen niistä kuvattiin kuudessa päivässä ja noin 65 000 dollarin budjetilla.

Kun Cunha näki ensimmäistä kertaa Frankensteinin tyttären asun ja maskin – samana päivänä kun kuvaukset alkoivat – hän oli purskahtaa itkuun. Mutta siinä vaiheessa ei ollut enää mitään tehtävissä. Sillä oli mentävä, mitä käsissä oli.

Mielenkiintoinen on myös elokuvahistorioitsija C. Courtney Joynerin kymmenminuuttinen kertaus John Ashleyn näyttelijä- ja tuottajauran menestyksekkäistä vaiheista.

Päälle vielä antoisa kommenttiraita sekä 12-sivuinen lehtinen, jossa Tom Weaver kertoo leffan tekemisestä ja tekijöistä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.