Year: 2024

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 1: Viimeinen liekki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tim Probert
Lightfall 1: Viimeinen liekki
Suom. Kati Valli. WSOY

”Vaikutat uteliaalta tapaukselta. Sinunlaisistasi tulee hyviä seikkailijoita!”

Tim Probertin Lightfall 1: Viimeinen liekki tuo monella tapaa mieleen Janne Kukkosen palkitun Voro–sarjan. Molemmat teokset edustavat koko perheelle sopivaa, vangitsevan kauniisti piirrettyä taianomaista fantasiaa, jonka pääosassa seikkailee nuori tyttö. Voron tapaan Lightfall on myös kooltaan tavanomaista sarjakuva-albumia pienempi, mutta kerta-annokseltaan tuhti – Viimeisessä liekissä on sivuja lähes 250. Tosin siinä missä Voron suomenkieliset laitokset ovat mustavalkoisia, Lightfall on toteutettu ruskaisessa väriloistossa.

Beatrice, eli Bea, asuu isoisänsä, suuren Possuvelhon luona. Hajamielisyydestä kärsivä velhovanhus pyörittää Sikapossun Tipat ja Tinktuurat -puotia, jossa nimensä mukaisesti myydään rohtoja ja eliksiirejä. Eräänä päivänä Possuvelho kuitenkin katoaa sillä aikaa, kun Bea on ollut keräämässä aineksia tuoreinta mikstuuraa varten. Pöydällä odottaa vain lappu, jossa vaari kertoo, että hän on unohtanut hoitaa äärettömän tärkeän velvollisuuden: ”Rauhattoman nukkujan sinetti täytyy käydä tarkistamassa!”

Bea ei luota siihen, että hataramuistinen vanhus selviäisi matkasta – varsinkin kun tämä mainitsee viestissä unohtaneensa, missä sinetti ylipäätään sijaitsee. Niinpä hän päättää jäljittää vaarin, vaikka ei tiedä, mihin ilmansuuntaan tämä on lähtenyt. Tukea Bea saa vastikään kohtaamaltaan Cadwalladerilta, eli Cadilta. Cad on jo sukupuuttoon kuviteltu galduuri. Laji tunnettiin aikoinaan siitä, että heillä oli kahdentoista miehen voimat ja viisautta sadan vuoden edestä.

Cad huokuu ystävällisyyttä, positiivisuutta ja auttamisen halua. Vaikeimpienkin vastoinkäymisten keskellä hän on varma, että kyllä tästäkin jotenkin selvitään. Apua Bea kaipaakin, sillä hänellä on paha tapa hermostua, hämmentyä ja jähmettyä vaarojen ja valintojen edessä. Yhdessä nämä kaksi etsijää muodostavat sympaattisen parivaljakon, jonka reippaita ja iloluontoisia seikkailuja on nautinto seurata.

Myös tarinan taustalle rakennettu fantasiamaailma hurmaa. Auringon laskettua lopullisesti mailleen maisemia valaisee enää kahdeksan keinotekoista Valoa, jotka määrittelevät myös todellisuuden rajat. Vaan voisiko pimeyden takaa löytyä lisää valoja? Teoksessa esiintyy erilaisia mielikuvituksellisia otuksia, kulkijoita, kasveja ja eläimiä kiitettävän runsaasti – kuten myös vanhojen rakennusten ja patsaiden raunioita. Puhumattakaan lumotuista luista, jotka varoittelevat matkalaisia vaaroista ja uhkailevat heitä kauhulla, turmiolla ja kadotuksella. Lisäksi liikkeellä on pahaenteisiä tahoja, jotka tahtovat levittää pimeyttä ja kuolemaa.

Lightfall 1: Viimeinen liekki on kaikin puolin lumoava lukukokemus, jonka pariin tulee varmasti palattua useaan otteeseen tarinan seuraavaa jaksoa odotellessa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Kirjat – Chi Ta-wei: Kalvot

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Chi Ta-wei
Kalvot
Mo
Suom. Rauno Sainio. Hertta

Momo on nuori nainen, joka elää 2100-luvun maailmassa. Otsonikato on tehnyt asumisen kuivalla maalla mahdottomaksi, joten ihmiskunta on muuttanut merenpohjaan. Robotisoituja sotia käydään kuitenkin edelleen mantereilla.

Maailmankuulun ihospesialisti Momon erilaiset ihohoidot ovat kuluttavassa maailmassa suosittuja. Tämä erakko asuu yksin kodin ja työtilan yhdistelmässä. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä, vaikka välillä hänen mieleensä tulee outoja muistoja sairaalasta ja unelmia sotaroboteista.

Momo ei ole ollut 20 vuoteen yhteydessä äitiinsä, mutta nyt 30-vuotissyntymäpäivänsä aikaan äiti palaa hänen elämäänsä.

Paljon enempää Kalvojen juonesta ei kannata kertoa. Kirjan ydin on sen päähenkilö Momo. Hänen salaisuutensa ympäriltä poistetaan kuoria – tai himmentäviä kalvoja – kunnes totuus tulee näkyviin. Erilaisia kalvoja teoksessa onkin useita: suojelevia, peittäviä ja tietoja välittäviä. Romaani on runollinen, surullinen ja kaunis.

Kirjaa markkinoidaan myös kiinalaisen queer-kirjallisuuden klassikkona. Momon sukupuolikokemus on todellakin queer kuten myös hänen taustansa. Kaikki tämä on teoksen maailmassa täysin luonnollista.

Nykylukijalle Kalvot on myös nostalginen muisto 1990-luvusta. Kirja on nimittäin alun perin ilmestynyt vuonna 1996. Kuten monet aikakautensa tieteisteokset, se nostaa muun muassa otsonikadon, aidsin ja suuryritysten vallan tulevaisuuden uhkakuviksi. Sittemmin listan kaksi ensimmäistä uhkaa on suurelta osin päihitetty, mutta tilalle on tullut uusia ja pahempia. Perustunne uhkaavasta tulevaisuudesta ei sinänsä ole muuttunut.

Valitettavasti tätä hiukan vanhentunutta tulevaisuutta selitetään infodumpissa, joka katkaisee romaanin muuten hyvin vetävän alkuosan. Onneksi kirja pääsee pian takaisin raiteilleen.

Chi Ta-wein romaanin suomennos on selkeästi tapaus, ja kirja ansaitsi tulla käännetyksi iästään huolimatta. Itse asiassa meitä hemmotellaan, koska saamme luettavaksemme suoraan kiinasta suomennetun tieteisromaanin, joka on oletettavasti ensimmäinen suomeksi julkaistu taiwanilaisen scifin edustaja.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , ,

Let’s rock!

Ovet odottavat aurinkoa punaisella planeetalla, ja aivan sattumalta Tähtivaeltajan alkuvuoden teemaksi on muodostunut musiikki. Viime numerossa julkaistiin Pekka Mannisen laaja artikkeli spefi- ja sarjakuvamusiikista. Nyt vuorossa on kanadalaiskirjailija Nicholas Eames, jonka fantasiateoksilla on lukuisia kytköksiä 1970- ja 1980-luvun rock-musiikkiin. Lisäksi Pasi Ilmari Jääskeläisen tuorein romaani, Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyt Kuurupiilon anatomia, sisältää vahvoja punk-elementtejä.

Eamesin esittelystä ja haastattelusta vastaavat Aleksi Kuutio ja Jukka Halme. Kokonaisuus sukeltaa syvälle mainioista fantasiaromaaneistaan tunnetun kirjailijan tuotantoon ja persoonaan. Eames-setin täyteläistää hauska novellisuomennos, jossa verisen uskonsodan sytykkeenä on kiista siitä, onko hämähäkkijumalatar kuusi- vai kahdeksanjalkainen.

Kaisa Ranta vieraili puolestaan Jyväskylässä tapaamassa yhtä suomalaisen fantasian – tai uuskumman tai maagisen realismin, miten sen nyt kukin haluaa määritellä – suurimmista tähdistä. Pasi Ilmari Jääskeläinen nousi spefi-yhteisön tietoisuuteen palkintoja kahmineilla novelleillaan ja räjäytti pankin lukuisille kielille käännetyllä Lumikko ja yhdeksän muuta -esikoisromaanillaan (2006).

Uusia kirjoja Jääskeläinen on kirjoittanut harvakseltaan, mutta viime vuonna ilmestyneellä Kuurupiilon anatomialla hän on kohonnut jälleen ansaitusti huomion keskipisteeksi. Haastattelussa kirjailija kertoo laajalti niin luomisprosesseistaan, tavoitteistaan kuin ylipäätään kirjallisuuden merkityksestä.

Artikkelin ohessa tarjolla on Jääskeläisen parin vuoden takainen Angela Vähävauraan taide -novelli, johon tuskin monikaan on aiemmin törmännyt.

Robert E. Howardin luoma Conan on barbaarisotureista maineikkain. Mutta millainen on Crom, hänen jumalansa? Tämän kiehtovan kysymyksen uumeniin upotaan Jukka Vuorion Conan Barbaari luottaa teräkseen, ei rukoukseen -artikkelissa. Taustatukea Vuoriolle antavat sekä Conan-asiantuntija Petri Hiltunen että kirkon tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg.

Numerossa löytyy myös toinen osa Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuvasta, Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -tv-sarjapalsta sekä lukuisia kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Nauti niistä kaikista antaumuksella, kunnes myrsky nousee, totuus palaa ja pataässä isketään pöytään.

Ja sitten ei muuta kuin tervemenoa Finnconiin, Suomen suurimpaan kaikille avoimeen ja ilmaiseen science fiction- ja fantasiakulttuuritapahtumaan, joka valtaa Jyväskylän yliopiston heinäkuun alussa. Siellä nähdään.

Bangkok shokkaa, Saigon sheikkaa ja Hanoi rokkaa!

Toni Jerrman

PS. Muista myös vuosittainen Suomenlinnan spefi-piknik, joka järjestetään tällä kertaa lauantaina 15. kesäkuuta.

Merkittävät järjestöt ovat jälleen synkronoineet kalenterinsa, ja siten luoneet voimakkaan aika-avaruus pyörteen, joka vetää puoleensa pikniköijiä HYSFK:in, HSFS:n, Risingshadow:n ja Tolkien-seuran jäsenistöistä.

Kokoontumispaikkana on Kustaanmiekassa ravintola Walhallaa vastapäätä oleva nurmikenttä. Jos matkustat HSL:n lautalla, seuraa opaskylttien sinisiä nuolia, kunnes olet vaeltanut käytännössä koko Suomenlinnan halki. Löydät meidät polun päästä.

Piknik alkaa, kun innokkaimmat fanit saapuvat paikalle (yleensä puolenpäivän aikoihin), ja jatkuu myöhään asti, kunnes porukat hajaantuvat eteenpäin kotiin tai jatkoille.

Elokuvat – Furiosa: A Mad Max Saga

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Furiosa: A Mad Max Saga

Mitä hiton fidelii ja fadelii? Australialaisen George Millerin Mad Max -saaga on yksi tieteiselokuvien ikonisimpia maamerkkejä. Vuonna 1979 valmistunut ensimmäinen filmi oli jo itsessään hieno, mutta aivan uusiin sfääreihin vision nosti vuoden 1981 Asfalttisoturi. Se synnytti kokonaisen genren lähitulevaisuuteen sijoittuvia dystopistisia toimintafilmejä, joiden ulkoinen ilme oli pitkälti kopioitu Millerin mestariteoksesta.

Ohjaaja jatkoi Maxin parissa selvästi heikommalla Mad Max Beyond Thunderdome -leffalla (1985). Sitten koitti 30 vuoden tauko, kunnes Mad Max: Fury Road (2015) räjäytti koko planeetan ja osoitti, että ikävuosistaan huolimatta Milleriltä löytyi yhä kykyjä uudistaa toimintaelokuvan kenttää entistä villimpään ja värikkäämpään suuntaan.

Tätä taustaa vasten nyt teattereihin saapunut Furiosa: A Mad Max Saga on ällistyttävän mitätön haahuilu, jonka harvat toimintapläjäyksetkin jäävät heppoisiksi. Kokemus on kuin katsoisi blu-ray-lisukkeita aiemmasta filmistä poistetuista turhista kohtauksista. Tasoero käy silmiinpistäväksi lopputekstien aikana, kun kankaille vyöryy näytteitä Fury Roadin ihastuttavan överistä autopunkmätöstä – jonka rinnalla Furiosan tapahtumat ovat silkkaa paperia.

Elokuva kertoo Fury Roadin myötä tähteyteen singahtaneen Furiosan (Anya Taylor-Joy) aiemman elämäntarinan. Sen, kuinka hänet siepattiin lapsena salaisesta, vehreästä onnelasta sekopäisen Dementuksen (Chris Hemsworth) johtaman motoristijengin vangiksi, ja kuinka kovapintaisesta pikkutytöstä kasvoi vieläkin kovapintaisempi nuori nainen. Kohtaukset hyppivät ajassa eteenpäin eikä mitään erityisen mielenkiintoista tapahdu oikeastaan missään vaiheessa.

Asiaa ei ainakaan auta, että Dementuksen pahisrooli on päätetty lyödä totaalisen läskiksi tai, että Furiosan tueksi tuleva kovishahmo Praetorian Jack (Tom Burke) on niin lälly ja karismaton, että johan hänelle nauravat naurismaan aidatkin.

Itse juonikuviossa Dementus yrittää motoristiarmeijoineen saada haltuunsa niin Bensakaupungin, Luotifarmin kuin Immortan Joen tukikohdan. Paljon puhutaan ja uhotaan, mutta ajatus siitä, että pilakuvamainen Dementus roskajoukkoineen onnistuisi varastamaan edes tikkarin lapselta, vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä. Tosin eipä Mad Max -leffoissa ole hupsuja sivuhenkilöitä tai epäuskottavuuksia ennenkään vältelty, mutta tällä kertaa ne nousevat pääosaan taisteluakrobatian ja tarinankerronnan kustannuksella.

Jo lähes 80-vuotias Miller on uhonnut tekevänsä vielä ainakin yhden Mad Max -elokuvan. Täytyy toivoa, että se on Furiosaa parempi päätös vaikuttavalle saagalle.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2024 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinto 2024

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2023 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Hertan julkaisemalle
AMAL EL-MOHTARIN ja MAX GLADSTONEN romaanille
TÄLLÄ TAVALLA HÄVITÄÄN AIKASOTA.
Teoksen on suomentanut Kaisa Ranta.

Amal El-Mohtarin ja Max Gladstonen Tällä tavalla hävitään aikasota -pienoisromaani (This Is How You Lose the Time War, 2019) on lumoava kielellinen runsaudensarvi, jonka pääteemoja ovat yhteyden muodostuminen ja rakkaus mahdottomissa olosuhteissa.

Kaksi ajassa matkustavaa agenttia edustavat aika-avaruusjatkumon vastakkaisia puolia, teknokraattista Virastoa ja bioutopistista Puutarhaa. He matkaavat eri aikakausille, joissa yrittävät edistää omien tahojensa pyrkimyksiä ja samalla sotkea vastustajansa suunnitelmia. Panoksena on koko ihmiskunnan tulevaisuus. Pelimerkeistä käyvät ihmisten ja kansojen kohtalot, joita muovataan ja tarvittaessa tuhotaan kylmäverisesti.

Vuosisatojen ja -tuhansien virta kääriytyy auki lukijan jalkojen juureen kuin värikylläinen matto, jonka kuvakudoksesta paljastuu lukematon määrä toinen toistaan kiehtovampia detaljeja. Historian hämärissä tarvotaan hyökkäävän mongolilauman mukana, seilataan hylkeenpyytäjien aluksilla ja väistellään uppoavan Atlantiksen laavavirtoja. Tulevaisuus kurottuu kyberneettisiin temppeleihin. Jokainen miniatyyrimaisema on kaunis ja yksityiskohtainen kuin kultasepäntyönä tehty kirjallinen koru.

Myös päähenkilöt ovat taidokasta työtä. Agentit törmäävät toisiinsa työtehtävien merkeissä ja aloittavat kiusoittelevan kissa ja hiiri -leikin. Suureksi osaksi kirjeromaanina toteutettu kerronta kuvaa vähittäisen kehityskulun, jossa päinvastaisia maailmankuvia tunnustavat naiset tutustuvat hitaasti toisiinsa ja alkavat vastentahtoisesti ihailla toisiaan. Koska orastava suhde on pidettävä piilossa sodan osapuolilta, viestit kätketään mielikuvituksellisiin paikkoihin, kuten teelehtien kuvioihin ja mehiläisten tanssiin.

Aikasodan teemaan sopivasti romaanissa on tarinalinjan sisäisiä aikakerrostumia, jotka hahmottuvat vaivihkaa. Nokkela rakenne pitää lukijan varpaillaan loppumetreille asti. Tyylikäs ja hallittu teksti on täynnä ihmeen tuntua. Käännöksessä on tavoitettu erinomaisesti alkuteoksen tyylirekisteri ja sanallinen ilotulitus.

Pintatasoiltaan kepeä kirja avautuu kerroksittain ja puhuu ihmisyyden tärkeistä pohjavirroista. Viesti ymmärryksen syttymisestä verivihollisten välille on paikallaan kaikissa aikakausissa, myös meidän omassamme.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman ja kriitikko Elli Leppä.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

N. K. Jemisin: Kivinen taivas (Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Sarjakuvat – Floyd Gottfredson: Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Floyd Gottfredson
Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä
Suom. Antti Hulkkonen & Aku Ankka -lehden toimitus. Egmont

Mikki Hiiri tillin tallin

Floyd Gottfredsonin vuosina 1930–1975 piirtämät Mikki Hiiri -stripit lukeutuvat Disney-sarjakuvien ikuisiin klassikoihin. Suomeksi niistä on julkaistu erilaisia koosteita useaan otteeseen.

Gottfredsonin uppoupeaa kynänjälkeä löytyy Mikki Hiiren kulta-aika -sarjasta (1971–1972), useista jättikirjoista (1974–1988), Mikin ja Hessun juhlakirjoista (2008 & 2012), Suurverolan varjokuningas -teoksesta (2013), sekalaisista albumeista, Aku Ankka -lehdistä, taskukirjoista ja ties mistä.

Viimeisin kokonaan Gottfredsonin tuotannolle omistettu teossarja käsitti neljä paksua opusta: Mikin oma sanomalehti (2014), Vaa­rallinen Mikki (2015), Mikki, konnien kauhu (2016) ja Cowboy Mikki (2017).

Nyt tätä samaista herkkua on jälleen saatavilla. Egmontin julkaisema Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä sisältää neljä Floyd Gottfredsonin Mikki-seikkailua vuosilta 1930–1932. Muutamaa värillistä alku- ja loppusivua lukuunottamatta sarjat nähdään alkuperäisessä mustavalkoisessa asussaan.

Teoksen käynnistää pitkä ja polveileva Mikki Hiiri Autiolaaksossa -tarina. Siinä Minni perii vanhan Mortimer-setänsä kartanon, josta löytyy kartta, joka johtaa Autiolaaksossa sijaitsevalle salaiselle kultakaivokselle. Kartan ja kaivoksen haltuunotto on kuitenkin vaaroja täynnä, sillä aarretta havittelevat myös petollinen asianajaja Samu Suutari sekä julma rikollinen Jopi Jalkapuoli. Mikin ja Minnin onneksi heitä auttaa salaperäinen naamiomies Kettu.

Itse juonikuviota tärkeämpää sarjakuvassa ovat pähkähullu koheltaminen ja sinne tänne sinkoilevat sivujuonet. Jo ensimmäisellä sivulla kohdataan Heluna Ammu, joka on poistattanut nielurisansa, jotta voisi puhua tuntikaupalla yhteen pötköön: ”Mortimer oli kuulemma upporikas. Nyt voit hankkia vaikka juustolla silatun kylpyammeen.” Polle puolestaan varoittelee, kuinka perintö on suvulle kuin sokeri muurahaisille. Onneksi Mikki lohduttaa Minniä: ”Älä sure. Polle ei tiedä mitään. Hän käyttää hattuakin vain suojaksi tikoilta.”

Jatkossa möyhitään pelkoja aavemaisen kartanon pimeydessä, kurvaillaan polkupyörällä lätäköissä, lennetään hevosen selästä, ajetaan autolla rautatiekiskoilla, matkustetaan pummilla junassa, toimitaan tarjoilijana ja tiskaajana sekä tehdään temppu jos toinenkin. Anarkistisen villin lännen tarinan siivillä Mikki meinaa päätyä aina hirsipuuhun asti. Lisäksi Autiolaaksossa kohdattu Erasmus Rotta satuilee, kuinka hän aikoinaan piiritti aivan yksin sata intiaania.

Järkeä tästä on turha hakea, mutta kajahtanutta hubaa riittää senkin edestä.

Edellisen kerran Mikki Hiiri Autiolaaksossa on nähty suomeksi Cowboy Mikki -kokoelmassa sekä Aku Ankan taskukirja -sarjan Tiiliskivi-spesiaalissa (2023).

Lain hännän toinen pitkä seikkailu tottelee nimeä Mikki seilaa aarresaarelle. Sen edellinen suomenkielinen julkaisu löytyy Mikin oma sanomalehti -teoksesta.

Mikki ja Minni haluavat auttaa rouva Kirkonrottaa ja lähtevät aarrejahtiin, joka on täynnä sudenkuoppia ja hullunkurisia käänteitä. Jo purjelaivassa sankareitamme vaanivat niin kapinalliset merimiehet, pahantahtoiset huijarit kuin raivostunut gorilla. Perillä aarresaarella päänvaivaa aiheuttavat eksoottiset kannibaalialkuasukkaat, jotka viskaavat ensi töikseen Mikin pataan: ”Äläkä säästele suolaa ja ketsuppia. Ruoassa pitää olla makua.”

Meno ja meininki on jälleen ihastuttavan päätöntä – sekä nykypäivän standardien mukaan totaalisen sopimatonta. Tästä ei sarjakuvahulluus enää paljon riemastuttavammaksi muutu.

Teoksesta löytyy myös pari huomattavasti lyhyempää kokonaisuutta, joista ensimmäisessä herra Hiiri taittaa peistä hurjan ilkeän Katin kanssa. Toisessa Mikki yrittää puolestaan vältellä virkaintoista rankkuria, joka tahtoisi passittaa Pluton kaasukammioon. Makaaberit ainekset ja väkivaltaiset temput olivat 1930-luvun alussa selvästikin suosittu huumorin lähde.

Voihan paukkuvat päitset!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kirjat – Elli Leppä: Hylänkö

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Elli Leppä
Hylänkö
Nysalor

”Hylängöt ovat menetettyjä maita, ne ovat luopuneet inhimillisestä projektista, muuttuneet ja kieltäytyneet kasvamasta meidän unelmiamme.”

Elli Lepän neljäs runokokoelma on raadollisen ekokriittinen tutkielma ajasta sen jälkeen, kun ihmiskunnan tuho on jo tullut ja mennyt. Runot antavat aivan uudenlaisen lintuperspektiivin Maan massiiviselle ja systemaattiselle hävitykselle, jonka ihmiset ovat aiheuttaneet.

Vaikka tuhomme onkin Hylängön mukaan väistämätön, runokokoelma on samalla toiveikas ja antaa varmasti myös eräänlaista lohtua planeettamme rappiotilasta huolestuneille lukijoille. Kokoelman sanoma on selvä: älkää huoliko, luonto kyllä selviää meistä ihmisistä. Ihmiskunnalla on virheellinen käsitys omasta tärkeydestään niin hyvässä kuin pahassakin. Meidän olemassaolomme on luonnolle vain silmänräpäys, hetken hurma, kuriositeetti, epäonnistunut evolutiivinen kokeilu, jonka on tarkoituskin päättyä aikanaan. Muutos on väistämätön.

Lepän tapa käyttää luonnontieteellistä terminologiaa on hyvin originellia. Hän kutoo kiehtovalla tavalla sen sekaan mytologiaa ja vaihtelee näkökulmia eliölajeista toisiin, osoittaen samalla ihmismielen itsekeskeisyyden ja pahimmillaan sen mielettömyyden: ”kaikki aine joka on väkisin työstetty toisenlaiseksi, tekee hidasta eroa luojastaan, molekyyli molekyyliltä pyrkii takaisin lähtötilaansa, tai seuraavaan olomuotoon, hajoava paperi kirjastojen kellareissa, lahoavien kirjojen työlästä hengitystä.”

Lepän esikoisteos Seisaukset, tasaukset teki minuun suuren vaikutuksen vuonna 2020. On ollut hienoa nähdä, miten hän on jatkanut kirjoittamista ylläpitäen samaa huikean kaunista ja älykästä kielellistä taituruutta: ”dyynien laidoilla kylissä, korumaiset hämähäkit kutovat seittipalatseja, keitaan kuivuneelle pohjalle, ne tietävät ettei läikehtivä vesi palaa, viileät laineet enää kangastuksia, aavikon valkeissa silkkikinoksissa.”

Hylänkö on täysin oikeutetusti ehdolla vuoden 2023 Kalevi Saxellin muistopalkinnon saajaksi.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Elokuvat – Civil War

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Civil War

Alex Garland on aiemmin ohjannut ja käsikirjoittanut kolme kunnianhimoista genrefilmiä, joista on kuitenkin uupunut se nerouden viimeinen nitkahdus. Siis elokuvat Ex Machina (2014), Annihilation (2018) ja Men (2022). Civil War -leffalla hän iskee vihdoin napakymppiin. Yhdysvaltain sisällissodasta kertova filmi on tyrmäävä ja tunteisiin käyvä visio, jossa jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu aina äänimaailmaa myöten.

Selvästikin Donald Trumpista inspiraationsa saaneen presidentin (Nick Offerman) pitkä valtakausi on ajanut Yhdysvallat usean eri toimijan sisällissotaan. Maa on kaaoksessa, taisteluja käydään kaikkialla, stadionit on muutettu pakolaisleireiksi ja kaupungeissa mellakoidaan veden ja elintarvikkeiden puutteessa. Hallituksen joukot ovat alakynnessä, ja läntiset armeijat lähestyvät pääkaupunkia.

Pitkän linjan kuvajournalisti ja sotakirjeenvaihtaja Lee Smith (Kirsten Dunst) ja hänen vaaroista kiksinsä saava työtoverinsa Joel (Wagner Moura) päättävät ajaa New Yorkista Washingtoniin. Heidän tavoitteenaan on saada presidentiltä vielä viimeinen haastattelu ennen kuin hänet syrjäytetään vallasta. Mukaan matkalle tarttuvat nuori, intomielinen valokuvaaja Jessie Cullen (Cailee Spaeny) sekä veteraanireportteri Sammy (Stephen McKinley Henderson).

Sodasta raportoivien toimittajien valinta elokuvan pääosaan on Garlandilta neronleimaus. Heidän kauttaan tarina pääsee sukeltamaan niin keskelle etulinjojen melskettä kuin takamaiden todellisuuttakin. He ovat hahmoja, jotka todistavat ja tallentavat tapahtumat jälkipolvia varten ja vaarantavat henkensä keskellä tulitaisteluita – aseinaan pelkät kamerat.

Nelikon automatka näyttää katsojille sekasorron seuraukset. On tuhottuja kaupunkeja, maassa makaavia ruumisröykkiötä ja ihmisiä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tappamalla kenet eteen sattuu. Sota paljastuu absurdiksi verilöylyksi, joka repii sivistyksen ja inhimillisyyden pintasilauksen riekaleiksi. Tuska ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä, ja tappavat vaarat vaanivat joka nurkan takana. Julmuuksien keskellä armoa ei anneta ja niin vangit kuin haavoittuneetkin teloitetaan kuin he olisivat arvottomia räsynukkeja.

Kaiken tämän Garland esittelee vahvoin ja vaikuttavin kuvin. Tunnelmaa tehostaa ääniraita, jota on käytetty niin taiten, että leffa kannattaa katsoa juurikin hyvällä äänentoistolla varustetussa teatterissa. Toiminnan keskellä rakennetaan myös monitasoista henkilökuvaa ja pohditaan ulkopuolisina pysyttelevien toimittajien motiiveja ja moraalia raakojen tapahtumien tarkkailijoina.

Filmin voimaa kasvattaa entisestään se, että tällä hetkellä on liiankin helppo kuvitella Yhdysvaltojen ajautuvan parissa vuodessa maata repivään sisällissotaan – kiitos Donald Trumpin, äärilaidan republikaanien ja jatkuvasti lisääntyvän vastakkainasettelun.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle.

Vuoden 2023 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa:

  • Jorge Luis Borges: Kertomukset (Suom. Anu Partanen, Teos)

Spekulatiivisen fiktion aarrearkku, jossa pohditaan ajan ja todellisuuden luonteen kaltaisia, loputtomasti kiehtovia aiheita. Nerokkaat tekstit ovat kieleltään tarkkoja ja hienostuneen humoristisia.

  • R. F. Kuang: Babel (Babel, suom. Helene Bützow, Teos)

Maaginen vaihtoehtohistoria on sekä viehättävä lukuromaani että vahvan poliittinen teos. Kielen ja kääntämisen merkityksellisyyden havainnollistaminen yhdistyy sorron ja vastarinnan teemoihin.

  • Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän (Aula & Co)

Salamurhaajien elämä vertautuu omaan maailmaamme, jossa arjen jatkuminen tarkoittaa jonkun kuolemaa. Hiottu esikoisromaani, jonka ihmisläheinen ote on valloittava.

  • J. S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän (Myllylahti)

Ikuisen syksyn maailmaan sijoittuvassa romaanissa käsitellään vallan väärinkäyttöä ja ihmissuhteiden kipupisteitä. Mukaansatempaava juoni ja eloisa kieli takaavat lukuelämyksen.

  • Gene Wolfe: Soturi sumussa (Soldier of the Mist, suom. Heikki Karjalainen, Moebius)

Historiallinen fantasia kiehtoo hahmoillaan, ideoillaan ja älykkäällä kerronnallaan. Moderni klassikko, joka ei tyhjene yhteen lukukertaan.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Viime vuonna palkinnon voitti Jyrki Vainosen romaani Täytetyt (Aula & Co, 2022).

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co, 2022)
Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Harmaan jumalan hetki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Petri Hiltunen
Harmaan jumalan hetki
Zum Teufel

Hitusen hämäävästi nimetty Harmaan jumalan hetki sisältää todellisuudessa kaksi Petri Hiltusen tekemää Robert E. Howard -sarjakuvaversiota. Nimikertomuksen ohessa mukana on Conan-tarina Mustan rannikon kuningatar – sekä laaja kattaus oheismateriaaleja. Alunperin nämä sarjakuvat ovat ilmestyneet albumimuodossa vuosina 1994 ja 1991, mutta nyt ne nähdään kovissa kansissa ja aiempaa isommassa koossa.

Harmaan jumalan hetki on taiteellisesti yksi Hiltusen läpimurtoteoksista. Esiin vyöryy huolellisesti toteutettuja kuvia, joissa ihmiset ja erityisesti heidän asunsa on kuvitettu pikkutarkalla pieteetillä. Kelttien ja viikinkien Irlannissa käymästä viimeisestä suurtaistelusta kertova tarina hakee pohjansa historiasta, mutta sekoittaa mukaan fantastisia elementtejä.

Jumalten ja haltioiden silmien alla käydään eeppistä, veristä sotaa, joka on päätepiste useammallekin ajanjaksolle. Suuresta henkilökaartista ja hetkittäisestä tekstipainotteisuudesta huolimatta taistelukenttien yllä leijuvan kuoleman voi lähes haistaa – samoin kuin sodan mielettömyyden, joka ei tunne voittajia tai sankareita.

Mustan rannikon kuningatar on kuvituksensa puolesta harjaantumattomampaa Hiltusta. Ihmishahmojen kuvauksessa on paikoin ongelmia, eikä yksityiskohtiin ole panostettu yhtä paljon kuin Harmaan jumalan hetkessä. Huonoksi ei tätäkään jälkeä kutsuisi silti edes metallipiru.

Itse tarina on karua fantasiaa, jossa tappamista ja ryöväämistä ei kaunistella. Kun mässäilystä, väkijuomista ja väkivallasta nauttiva rautainen barbaari lyö hynttyyt yhteen naispaholaiseksi kutsutun jääkylmän Belit-merirosvon kanssa, ovat rannikkoseudut helisemässä. Myyttistä ihmeen tuntua tarinaan tuovat muinaisen suurkaupungin rauniot, sen mysteerien täyteinen historia ja siellä yhä asustava paholaishirviö.

Jos yhtä neljän sivun tekstimättöistä kohtausta ei oteta huomioon, niin jo pelkät kuvat kuljettavat kerrontaa harvinaisen onnistuneesti. Väliin edetään yli kymmenen sivua ilman sanoja, mikä on vahva osoitus Hiltusen kyvyistä sarjakuvataiteilijana.

Oheismateriaaleina kirjasta löytyy Hiltusen uusi esipuhe, selvitys hänen ja Howardin yhteisestä matkasta sekä kunnon rupeama Hiltusen mustavalkoisia ja värillisiä Conan-kuvituksia. Jostain syystä settiin ei ole kelpuutettu yhtään näytettä Tähtivaeltajasta 4/91, jossa sekä kansi että useat kokosivun mustavalkografiikat kuvittavat samaisessa lehdessä julkaistua Conan-novellia Rautapaholainen. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa kattavan valikoiman Hiltusen Howard-tuotantoa, niin kyseinen lehti kuuluu pakkometsästettäviin kohteisiin Harmaan jumalan hetki -kokoelman lisäksi.

Crom vieköön!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.