Spoilerivaroitus!
Teksti sisältää juonipaljastuksia, jos alkuperäinen Suspiria on näkemättä.

Suspiria

Dario Argenton vuonna 1977 valmistunut Suspiria on italialaisten giallo-elokuvien kruununjalokivi. Näin ikonisen leffan uudelleenfilmatisointi vaatii sekä pokkaa että rohkeutta. Niitä molempia löytyy runsain mitoin edellisestä leffastaan Oscar-ehdokkuuden saaneelta Luca Guadagninolta.

Italialaisohjaaja tarttuu Suspirian klassiseen tarinaan ja leipoo sen aineksista taide- ja kauhuelokuvan täydellisen symbioosin. Samalla hän tuo käsikirjoittaja David Kajganichin kera jo entuudestaan vahvasti symbolistiseen kokonaisuuteen lukuisia uusia viitetasoja.

Freiburgin sijaan elokuvan tapahtumat sijoittuvat jaettuun Berliiniin ja kaupunkia halkovan kylmänkalsean betonimuurin katveeseen. Vuoden 1977 ajankuvaa korostaa uutislähetykset täyttävä panttivankikriisi, jossa Palestiinan vapautuksen kansanrintaman jäsenet kaappaavat Lufthansan lentokoneen. Näin he yrittävät painostaa Saksaa vapauttamaan Baader–Meinhof-ryhmän vangitut johtajat.

Elokuvan alussa pahasti sekaisin oleva Patricia (Chloë Grace Moretz) tunkeutuu väkisin tohtori Josef Klempererin (Tilda Swinton) vastaanotolle. Vaimonsa sodanaikaista katoamista yhä sureva psykoterapeutti ei halua ottaa todesta tytön hourailuja noidista ja omalaatuisista rituaaleista. Lopulta Patricia häviää Berliinin kaduille.

Toisaalla Ohiosta Saksaan saapunut mennoniittaperheen tytär, Susie Bannion (Dakota Johnson), pääsee koe-esiintymään Markosin tanssiakatemiaan. Lahjakas nuori nainen herättää tanssiryhmää koulivan madame Blancin (Swinton) huomion. Patrician hävittyä teille tietymättömille akatemian asuntolassa on vapaa huone, jonne Susie pääsee muuttamaan.

Kuten kaikki alkuperäisen elokuvan nähneet tietävät, kyseinen tanssiakatemia on jo ammoisina aikoina syntyneen noitapiirin kulissi. Sen turvin naiset voivat toimia piilossa miehiseltä katseelta, suorittaa taikojaan ja jatkaa olemassaoloaan. He palvovat kolmea myyttistä Äitiä: Suspiriorumia, Tenebrarumia ja Lachrymarumia. Mutta onko rakennuksen lukuisten salatilojen uumenissa piileskelevä Äiti Markos todellakin Äiti Suspiriorumin inkarnaatio, kuten hän väittää?

Itse elokuvassa seurataan nuorten tanssijoiden koulutusta sekä akatemiaan kohdistuvia epäilyjä. Paikan todellista luonnetta ryhtyvät selvittämään sekä eräät oppilaista että tohtori Klemperer. Samaan aikaan noidat jatkavat valmistautumista seremoniaan, joka takaisi akatemian tulevaisuuden. Naisten kesken on kuitenkin riitaa siitä, kuinka asian suhteen toimitaan. Erityisesti tanssitaiteelle elämänsä uhrannut ja Susien taitoihin ihastunut madame Blanc vastustaa nopeita ratkaisuja.

Suspiria toimii kuin häkä. Hötkyilemättä etenevä kerronta hypnotisoi katsojan ja käärii tämän kylmään syleilyynsä. Toteutus on kaikin puolin harkittua ja nappiin osuvaa, oli kyse sitten moderniin tanssiin kallellaan olevista huikeista esityksistä tai kohtauksista, joissa väkivaltainen kauhu vyöryy voimalla valkokankaille. Guadagninon hurmeisiksi yltyvät visiot eivät tunnusta rajoja ja onnistuvat yllättämään yleisön kerta toisensa jälkeen.

Myös filmin teemat ovat kohdallaan. Elokuva käsittelee natsivallan jälkeensä jättämiä traumoja, kylmän sodan ahdistavaa henkeä ja auktoriteettiaseman väärinkäyttöä. Sekä naiseuden käsitettä, äitiyden olemusta, seksuaalisuuden heräämistä, matriarkaatin toimintamalleja ja niin fyysistä kuin henkistäkin uudelleensyntymää.

Alkuperäisestä Suspiriasta on kirjoitettu useita syväluotaavia tutkimuksia, ja myös tämä uusi versio tarjoaa analyytikoille syyn teroittaa kynänsä. Guadagninon näkemys häviää Argenton filmille vain kahdessa yksityiskohdassa: kukaan ei pysty päihittämään Argenton tyylikästä värivalojen käyttöä tai Goblinin klassista musiikkiraitaa. Onneksi Guadagnino ei edes yritä, vaan kulkee näissä elementeissä aivan omilla linjoillaan.

Suspiria-nimi on laadun tae. Mestariteos.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Suspirian Suomen ennakkoensi-ilta keskiviikkona 21.11. Night Visions -festivaaleilla.
Normaalinäytöksiin elokuva saapuu perjantaina 23.11.