Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén: Jumala koneesta Zum Teufel
Joitain vuosia sitten veikeästä fantasiasta innostunutta kansanosaa ilahdutettiin mainiolla Kuoleman pidot -albumilla (2021). Nyt teos on saanut itsenäisen jatko-osan Jumala koneesta. Tuoni (ent. Tuomas) Myllylän kuvakäsikirjoittamassa ja Tuuli Hypénin lopulliseen muotoon saattamassa teoksessa on sivuja peräti 160. Siihen määrään mahtuu paljon hupia, toimintaa sekä mielikuvitusta kutkuttavia fantasiavisioita.
Garaxin kaupunkia hallitsee Valon veljeskunnan mahtava temppeli. Jo kolmentuhannen vuoden ajan siellä on järjestetty valon jumalalle omistettu vuosittainen kisa, jossa järvimaan parhaat soturit taistelevat voitosta ja kunniasta. Monikulttuurisena valtakuntana paikalla on peikkoja, haltijoita, petomiehiä, kissaihmisiä, manaajia, velhoja sekä mitä ihmeellisimpiä magian luomuksia.
Lopunajat ovat kuitenkin käsillä, sillä pyhän äidin näyt ennustavat tuhoa, kuolemaa ja turmiota. Niiden airueina toimii kenties Azmuthin papisto, joka yrittää herättää henkiin lonkerojumalansa. Tai sitten tiedon ja taikuuden taitaja Zandramas, joka halajaa uinuvasta valon jumalasta oman käsikassaransa.
Tämän kaiken keskelle heitetään tarinamme sankarit, djinni Ripkin ja manaaja Darrol. Ripkin kamppailee pakottavan palvelualttiuden kanssa, kun kuvioihin kurvaa hänen ensimmäinen isäntänsä. Darrol taasen kasaa haudasta kaivetuista ruumiinosista monipäistä ja -kätistä taistelijaa soutajien killalle. Joukkoon tummaan liittyy myös muita aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja, kuten aina yhtä rakastettava berserkkipeikko Thurinn.
Myyttisten fantasiakertomusteen kunniakkaaseen tapaan juoniaineksiin lukeutuu muun hyvän lisäksi muinaisia jumalia, salaperäisiä käsikirjoituksia, temppelinraunioita, hautaholveja, taikakristalleja, magiaa sekä kirotun armeijan katkeria luurankosotureita.
Jumala koneesta rokkaa kuin ilokaasu tyrmässä. Albumi hauskuuttaa, ihastuttaa, naurattaa ja innostaa. Veijarimaiset hahmot ovat symppiksiä, käänteet usein vähemmän sankarillisia ja väkivalta veristä. Hypénin selkeän siisti piirrosjälki toimii sekin erinomaisesti. Tarjolla siis namia fantsua koko navan täydeltä.
Stan Sakai: Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla Suom. Vesa Heino, Zum Teufel
Stan Sakain Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla tarjoilee yli 400-sivuisen kattauksen samuraijänis Miyamoto Usagin seikkailuja. Hän kiertää isännättömänä roninina 1500-luvun loppupuolen kuohuvaa Japania rauhaa ja tasapainoa etsien. Rauha on näinä vuosina kuitenkin kaukainen asia, sillä shogunin vallan alla moni samurai on jäänyt omilleen ja hankkii nykyisin elantonsa veren maku suussa – muista rikollisista ja maantierosvoista nyt puhumattakaan.
Usagi ei ole moiseen alennustilaan sortunut, vaan on aina valmis auttamaan ja puolustamaan heikompiaan. Hyvin usein tämä tarkoittaa suurten vihulaislaumojen saattamista manan majoille – vaikka tappaminen ei yleensä olekaan Usagin ensimmäinen valinta.
Kirja käynnistyy rauhallisella Kaiso-viipaleella. Siinä merituulen henkäyksistä nauttiva Usagi tutustuu merilevänviljelijöiden jo sukupolvia samanlaisena jatkuneeseen elämään. Hallitsijat tulevat ja menevät, mutta täällä arki pyörii niin kuin aina ennenkin.
Seuraavassa tarinassa miekoille riittää töitä, kun sekä Usagi että naissamurai Inazuma joutuvat niittämään peräänsä lähetettyjä palkkatappajia kuin heinää. Kokonaisuuden yleistunnelma on silti jossain määrin auvoisa ja arvoituksellinen.
Teos koostuu lyhyistä ja pidemmistä tarinanviipaleista, joista osa kytkeytyy toisiinsa. Niinpä Inazumaan törmätään myöhemmin uudelleen, ja silloin saamme tietää enemmän hänen menneisyydestään. Toinen pari kertaa esiintyvä hahmo on salaperäinen Jei, jonka jumalat ovat lähettäneet surmaamaan Usagin. Matkansa kuluessa hän puhdistaa maailmaa syntisistä ja pahansuovista sieluista – ja niitähän riittää.
Väliin tarinat ovat hyvinkin traagisia ja koskettavia, sillä hyvyys ja ystävällisyys eivät ole tässä ympäristössä mikään tae, että elämästä selviäisi hengissä edes seuraavaan aamuun asti. Joidenkin ihmisten julmuus koskettaa kaikkia. Useimmiten näiden tekojen taustalla kuumottaa silmitön pahuus, ahneus ja vallanhimo.
Sakain luonteva kerronta, tarinoiden harkitut käänteet ja vahvasti ihmisläheinen ote saavat sarjakuvan soittamaan tunteita. Hahmojen kohtaloiden pyöritykseen ja historiallisen Japanin kuvaukseen uppoaa silloinkin, kun mukaan tuodaan demoneja ja muita yliluonnollisia olentoja.
Myös Sakain viiva soljuu kauniisti. Piirrosten selkeys, kuvakuljetuksen rentous ja tyylin tarunomainen luonne takaavat sen, että väkivaltaisimmistakin kohtauksista selvitään ilman ylenpalttista verenlennätystä.
Elämän rajoilla on täyttä nautintoa ilman ensimmäistäkään heikompaa lenkkiä.
Petri Hiltunen: Praedor: Varjo menneisyydestä Zum Teufel
Nyt on tarjolla niin kovan luokan historiallinen merkkiteos, ettei paremmasta väliä.
Petri Hiltusen ensimmäinen lyhyt Praedor-tarina valmistui vuonna 1985. Se ilmestyi Conan-lehdessä 2/86. Sarjakuva esitteli Ferron-nimisen praedorin, josta oli tuleva Hiltusen Praedor-kertomusten keskeisin hahmo. Hänen synnyin- ja kuolintarinansa valmistuivat jo niinkin varhain kuin vuonna 1988. Loput kertomukset asettuvat luonnollisestikin näiden kahden väliseen ajanjaksoon.
Isokokoinen, lähes 100-sivuinen Praedor: Varjo menneisyydestä -albumi on Hiltusen itsensä mukaan viimeinen pitkä Ferron-tarina – ja samalla hahmon 40-vuotisjuhla. Tapahtuman kunniaksi kertomus sisältää viitteitä Ferronin aiempiin seikkailuihin, mutta albumin voi helposti lukea vaikkei niitä tunnistaisikaan.
Teokseen alkuun on liitetty tekstiosio, joka avaa Jaconian ja sitä ympäröivän Borvarian historiaa. Erityistä huomiota saavat Jaconiaa pitkään hallinneet velhokuninkaat, joista vaikutusvaltaisin oli Warthin kaupungin valtias Kirel Curarim. Hän vähät välitti magian pyhimmistä säännöistä ja avasi kiellettyjä portaaleja toisiin todellisuuksiin.
Lopulta demoniritarit kukistivat Kirelin, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Taistelujen seurauksena Warth romahti rauniokaupungiksi, jonka yliluonnollisten vaarojen keskelle kenelläkään ei ole asiaa.
Yli 500 vuotta myöhemmin Ferron ja hänen praedor-toverinsa ovat jälleen tunkeutuneet Borvarian kirotuille maille aarteita etsimään. Moni Ferronin kumppaneista heittää retkellä henkensä, kuten on käynyt jo liiankin usein. Onneksi saalis on kuitenkin sen verran mittava, että sen turvin Ferron ja Tina voivat asettua aloilleen ja luopua praedorin urasta.
Rauhallinen elämä päättyy, kun Farrignian kaupunkiin saapuu aavemainen ilmestys, jonka luonteesta edes kirkon inkvisitio tai velhojen neuvosto ei saa selvää. Ja kirkollehan moinen pyhäinhäväistys ei käy, joten he haluavat pyyhkiä olemattomiin sekä kumman kuvajaisen että Ferronin, jonka seuraan manifestaatio on hakeutunut.
Ferron itse uskoo, että haamuhahmo on hyväntahtoinen ja haluaa hänen matkaavan Warthin muurien sisäpuolelle. Tästä käynnistyy pitkä vaarojen ja vaikeuksien sävyttämä matka kohti mystisen kaupungin sydäntä.
Kaikki se, mitä Ferron kohtaa Kirelin entisessä valtakunnassa, saa lukijan haukkomaan henkeään. Kertomus tykittää eteen ihmeen tuntua säteileviä visioita sekä syvälle aivokudokseen pureutuvia juonenkäänteitä. Näin huikeaa mielikuvituksen lentoa on harvoin tarjolla yhtään missään.
Praedor: Varjo menneisyydestä on silkkaa timanttia kuvituksenkin osalta. Hiltusen piirrosjälki on huolellista, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa. Se herättää eloon niin moninaiset ihmishahmot, poikkeukselliset maisemat kuin Warthin kukoistuksen ajasta kertovat loisteliaat rauniot.
Tapahtumien tuoksinassa Ferron saa eteensä myös moraalisia dilemmoja sekä päätyy kyseenalaistamaan aiemman praedor-ammattinsa etiikan. Tämä tuo kokonaisuuteen lisätason, joka syventää lukukokemusta.
Varjo menneisyydestä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä vuoden 2025 paras kotimainen sarjakuva-albumi.
Tuomas Myllylä & Sari Sariola Suomaat Suom. Antti Koivumäki. Zum Teufel
Tuomas Myllylä tunnetaan eritoten rehevistä ja verisistä fantasiasarjakuvista, mutta toki hänen tuotantoonsa mahtuu myös väkevää scifiä ja kauhua. Yhdessä Sari Sariolan kanssa tehty Suomaat on kuitenkin siinä mielessä uusi aluevaltaus, että se edustaa viktoriaaniselle ajalle sijoittuvaa goottikauhua. Sarjakuva on julkaistu alunperin englanniksi nimellä Fenlands.
Irlannin kurjuutta ja nälkää Englantiin paennut Aisling O’Broin saa palvelijanpaikan Abercrombe-suvun synkästä kartanosta. Siellä asuu palvelijakunnan lisäksi vain vanha rouva Abercrombe, joka ei vakavan sairautensa vuoksi voi poistua huoneestaan. Ainoastaan palvelijoita kurittavalla rouva Williamsilla on lupa astua emännän kamariin. Toinen kielletty paikka on parikymmentä vuotta sitten kadonneen nuoren herran huone, joka on jätetty entiselleen siltä varalta, että poika vielä joskus palaisi kotiinsa.
Lisää synkkiä enteitä kartanon ylle kutoo paikkaa ympäröivä sumuinen suo sekä kertomukset usvaan kadonneista palvelijoista.
Lienee selvää, että tarinan keskiössä oleva riivattu rakennus sulkee sisäänsä synkkiä salaisuuksia ja karmeita kohtaloita; kalmoja, kadotettuja ja kiusattuja kummituksia. Tämän yhtälön avaaminen jää Aislingin ja hänen mustan kissansa tehtäväksi. Aisling kantaa näet verenperintönään kykyä – tai kirousta – kommunikoida kuolleiden kanssa.
Suomaat malttaa kehitellä kiehtovia kuvioitaan rauhassa. Kerronta rakentaa menneisyyden mysteerien ympärille jännitteitä, jotka kuljettavat lukijan kynttilöiden ja kaasulyhtyjen valaisemien kauhujen keskelle. Samalla paneudutaan henkilökemiaan, laajennetaan Aislingin luonnekuvaa ja avataan tarinan pohjakuvioita. Lopussa myös verta, kuolemaa ja kammotuksia lapataan mukaan kahmalokaupalla.
Suomaiden tarina ja tunnelma toimivat paremmin kuin hyvin, eikä piirrosjäljestä ja värimaailmasta löydy kuin kehuttavaa. Niinpä toivon kauhun kahleisiin sidottujen sielujen raivolla, että ihmiskuntaa siunataan tulevaisuudessa myös Aisling O’Broinin uusilla seikkailuilla.
Hitusen hämäävästi nimetty Harmaan jumalan hetki sisältää todellisuudessa kaksi Petri Hiltusen tekemää Robert E. Howard -sarjakuvaversiota. Nimikertomuksen ohessa mukana on Conan-tarina Mustan rannikon kuningatar – sekä laaja kattaus oheismateriaaleja. Alunperin nämä sarjakuvat ovat ilmestyneet albumimuodossa vuosina 1994 ja 1991, mutta nyt ne nähdään kovissa kansissa ja aiempaa isommassa koossa.
Harmaan jumalan hetki on taiteellisesti yksi Hiltusen läpimurtoteoksista. Esiin vyöryy huolellisesti toteutettuja kuvia, joissa ihmiset ja erityisesti heidän asunsa on kuvitettu pikkutarkalla pieteetillä. Kelttien ja viikinkien Irlannissa käymästä viimeisestä suurtaistelusta kertova tarina hakee pohjansa historiasta, mutta sekoittaa mukaan fantastisia elementtejä.
Jumalten ja haltioiden silmien alla käydään eeppistä, veristä sotaa, joka on päätepiste useammallekin ajanjaksolle. Suuresta henkilökaartista ja hetkittäisestä tekstipainotteisuudesta huolimatta taistelukenttien yllä leijuvan kuoleman voi lähes haistaa – samoin kuin sodan mielettömyyden, joka ei tunne voittajia tai sankareita.
Mustan rannikon kuningatar on kuvituksensa puolesta harjaantumattomampaa Hiltusta. Ihmishahmojen kuvauksessa on paikoin ongelmia, eikä yksityiskohtiin ole panostettu yhtä paljon kuin Harmaan jumalan hetkessä. Huonoksi ei tätäkään jälkeä kutsuisi silti edes metallipiru.
Itse tarina on karua fantasiaa, jossa tappamista ja ryöväämistä ei kaunistella. Kun mässäilystä, väkijuomista ja väkivallasta nauttiva rautainen barbaari lyö hynttyyt yhteen naispaholaiseksi kutsutun jääkylmän Belit-merirosvon kanssa, ovat rannikkoseudut helisemässä. Myyttistä ihmeen tuntua tarinaan tuovat muinaisen suurkaupungin rauniot, sen mysteerien täyteinen historia ja siellä yhä asustava paholaishirviö.
Jos yhtä neljän sivun tekstimättöistä kohtausta ei oteta huomioon, niin jo pelkät kuvat kuljettavat kerrontaa harvinaisen onnistuneesti. Väliin edetään yli kymmenen sivua ilman sanoja, mikä on vahva osoitus Hiltusen kyvyistä sarjakuvataiteilijana.
Oheismateriaaleina kirjasta löytyy Hiltusen uusi esipuhe, selvitys hänen ja Howardin yhteisestä matkasta sekä kunnon rupeama Hiltusen mustavalkoisia ja värillisiä Conan-kuvituksia. Jostain syystä settiin ei ole kelpuutettu yhtään näytettä Tähtivaeltajasta 4/91, jossa sekä kansi että useat kokosivun mustavalkografiikat kuvittavat samaisessa lehdessä julkaistua Conan-novellia Rautapaholainen. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa kattavan valikoiman Hiltusen Howard-tuotantoa, niin kyseinen lehti kuuluu pakkometsästettäviin kohteisiin Harmaan jumalan hetki -kokoelman lisäksi.
Pat Mills & Joe Colquhoun Charleyn sota Suom. Vesa Heino & Sauli Santikko. Kvaak Kirja & Zum Teuf
Anteliaiden mesenaattien, Kvaak Kirjan ja Zum Teufelin ansiosta suomeksi on vihdoin saatu sodanvastaisten sarjakuvien merkittävin klassikko, Charleyn sota (suom. Vesa Heino & Sauli Santikko). Pat ”Marshal Law” Millsin käsikirjoittama ja Joe Colquhounin kuvittama tuhatsivuinen teos julkaistiin alunperin Battle Picture Weekly -lehdessä vuosina 1979–1985. Viikoittain uutta tavaraa ilmestyi 3–4 sivun verran.
Ensimmäisen maailmansodan melskeisiin sijoittuvan tarinan päähenkilö on Charley Bourne. Hevosia rakastava työläispoika ei ole älyllä pilattu, mutta velvollisuudentuntoisena nuorukaisena hän valehtelee ikänsä ja värväytyy brittiarmeijan leipiin vain 16-vuotiaana. Ensimmäisen taistelukokemuksensa hän saa kesällä 1916 Sommen rintamalla.
Propagandapuheet nopeasta voitosta ja lokoisista oltavista paljastuvat nopeasti perättömiksi. Asemasodan aikaiset juoksuhaudat pursuavat mutaa, rottia, täitä, kirppuja ja mätäneviä ruumiita. Kuolema vaanii joka nurkalla, ja kaukana etulinjasta viihtyvät upseerit määräävät sotilaat kerta toisensa jälkeen järjettömiin itsemurhahyökkäyksiin. Rintaman molemmin puolin luodit, pistimet ja puukot kylvävät kuolemaa – tappavista kaasuiskuista nyt puhumattakaan. Itse rintama liikkuu vain kymmeniä metrejä edestakaisin, eikä raatoja tai haavoittuneita jaksa laskea enää kukaan.
Kuten historiankirjoista tiedämme, ensimmäinen maailmansota oli helvetillinen, absurdi lihamylly, jonka kitaan tuupattiin miljoonia miehiä näännytystaistojen polttoaineeksi. Charleyn sota tekee tästä tragediasta todellisen lukijan silmien edessä. Tekijät eivät säästele kuvatessaan sodan raakuutta ja armottomuutta, kaikkea sitä turhaa kuolemaa ja kärsimystä, joka ladattiin nuorten sotilaiden niskaan. Kokonaisuus säteilee vahvaa todistusvoimaa jo senkin ansiosta, että Mills ja Colquhoun ovat tehneet pohjatyönsä huolella – jopa tarinan omalaatuisimmat käänteet ja yksityiskohdat perustuvat tosiasioihin. Charleyn sodassa sota tulee iholle mitä karmaisevimmin tavoin.
Sarjakuvan koukuttavuuden takeena on koskettavan kerronnan ja upean piirroksen ohessa henkilöhahmojen uskottavuus. Jopa Charleyn naiivi toiveikkuus karisee tarinan edetessä. Tästä huolimatta hän yrittää aina parhaansa, eikä menetä empatiaansa muita kohtaan. Lisäksi hänen ympärillään pyörii iso joukko värikkäitä hahmoja, joilla on omat vahvat luonteenpiirteensä. Osa heistä kohtaa kalman kylmän kouran nopeasti, sillä taistelut vaativat joka päivä uudet uhrinsa, mutta toisiin törmätään vielä vuosienkin päästä.
Ensimmäisen maailmansodan yleisen järjettömyyden rinnalla Mills kritisoi ankarasti yläluokkaista upseeristoa, joka vähät välittää sotilaidensa hyvinvoinnista: ”Verikaste on välttämätön. Viis kaatuneista.” Edes haavoittuneista ei piitata, vaan heidät pakotetaan takaisin rintamalle väliin aseellakin uhaten. Ankaria rangaistuksia jaellaan pikkuseikoista, joilla ei ole mitään tekemistä sotilastaitojen tai -tekojen kanssa. Koko komppanian pelastavaa tykistökeskitystä on turha huudella, jos upseereilla sattuu olemaan teehetki kesken.
Rivien välistä voi lukea myös vihaa heitä kohtaan, jotka tienasivat rahaa sodan kauheuksilla – olivat kyseessä sitten molemmille puolille aseita myyvät tehdasparonit tai niljakkuudestaan tunnetut mustan pörssin kauppiaat.
Itse tarina ei juutu vain juoksuhautoihin, sillä sivuhenkilöiden kautta päästään tutustumaan myös ilma- ja meritaisteluihin. Charley itsekin nähdään useassa roolissa aina lähetistä tarkka-ampujaan ja teloituskomppanian jäsenestä paarinkantajaan. Lisäksi sarjakuvassa vieraillaan kotirintamalla ja törmätään sotaa muovaaviin keksintöihin, kuten ensimmäisiin tankkeihin, valtaviin ilmalaivoihin, massiivisiin pommikoneisiin ja raskaasti aseistettuihin panssarijuniin.
Pituudestaan huolimatta Charleyn sota toimii lähes joka hetki täysillä tehoilla. Teos tarjoaa kauhua ja epätoivoa huokuvan lukukokemuksen, joka resonoi vahvasti myös nykypäivään, jossa Venäjä toistaa ensimmäisen maailmansodan hulluuksia omassa sodankäynnissään. Aivan loppuun asti tuuli ei kanna, sillä viimeisessä kymmenyksessä kerronta ajautuu perinteisen sotasarjakuvan suuntaan ja Charley muuttuu jokamiehestä voittamattomaksi pyssysankariksi. Mutta tämä on vain pieni kauneusvirhe muuten huikeassa mestariteoksessa.
Sarjakuvien oheen kolmeen kirjaan jaettu kokonaisuus sisältää mm. Pat Millsin suomalaista laitosta varten kirjoittaman esipuheen, kansigallerian, Millsin antoisan kommenttiraidan sekä kääntäjän jälkisanat.
Toteutukseltaan teos on ensiluokkainen. Graafinen suunnittelu, painojälki ja pääosin myös lähdemateriaali ovat oivassa kunnossa. Lisäksi paikoin käytetyt värisivut on säilytetty väreissä, vaikka sarjakuva onkin muuten mustavalkoinen.
Zum Teufelin kustantama, kaiken kattava kokoelma Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvia on isokokoinen, yli 400-sivuinen ylistyslaulu kotimaisista fantasiasankareista suurimmalle.
Kirjan käynnistää Hiltusen esipuhe. Siinä taiteilija kertoo, kuinka Jaconian fantasiamaailmaan ja sitä ympäröivään Borvarian rauniokaupunkiin sijoittuva sarjakuva sai alkunsa – ja kuinka se on vuosikymmenten mittaan kasvanut ja kehittynyt. Nykyisinhän Praedor on siirtynyt Hiltusen alkuperäisistä sarjakuvista myös muiden tekijöiden työstämiin roolipeleihin, romaaneihin ja novellikokoelmiin. Praedor-roolipelien syntyä valottaa omassa esipuheessaan niistä vastannut Ville Vuorela.
Sarjakuvavirran laittaa liikkeelle vuonna 2002 uudelleenpiirretty versio kaikkien aikojen ensimmäisestä Praedor-tarinasta. Jo siinä tutustutaan Ferroniin, seikkailijaan, joka on pääosassa lähes kaikissa Hiltusen Praedor-sarjakuvissa. Julkaisu tarjoaa hienon mahdollisuuden tutkailla taiteilijan hurjaa kehitystä, sillä teoksessa on mukana myös vuoden 1985 versio, joka näki päivänvalon Conan-lehdessä vuonna 1986.
Tämän jälkeen päästään kiinni itse asiaan, eli kolmeen albumin mittaiseen seikkailuun. Alunperin Magus-lehdissä 1/94–1/97 julkaistu Kuninkaan lapset on yhä oma Praedor-suosikkini niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Tarjolla on vaarojen täyteinen kujanjuoksu, kun Ferron tovereineen tunkeutuu Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolelle. Siellä he kohtaavat niin mahtavien palatsien raunioita, hurjia hirviöitä kuin nimettömiä olentojakin. Osansa saa myös myyttisen kaupungin historia, joka tulvii suuruuden ohessa tuhoa, hulluutta ja demonisia voimia.
Mielikuvitusta kutkuttava, huikeita visioita tarjoileva sarjakuva on seikkailufantasiaa parhaimmillaan.
Maguksessa vuosina 1998–2001 ilmestynyt Kuolleen jumalan palvelija kertoo Ferronin nuoruudesta ja elämästä muinaisen kirkkokunnan entisessä linnassa. Komeasti piirretty tarina pitää sisällään menneisyyteen kurkottavia salaisuuksia, kiellettyjä huoneita sekä vallan mukanaan tuomaa turmelusta. Henkilöpsykologiassa on vahvaa jännitettä, sillä Hiltunen ei tyydy hahmojen kannalta helppoihin ratkaisuihin, vaan heittää heidät aina vaikeiden kysymysten äärelle. Tarinat ottavat usein kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Tämä näkyy esimerkiksi Kolmen kuninkaan tarina -setistä, joka on alkujaan julkaistu Tähtivaeltajassa vuosina 1998–2001. Hiltusen parhaalta Praedor-kaudelta kotoisin olevat sarjakuvat kertovat nimensä mukaisesti kolmesta valtiaasta, jotka näyttelevät myöhemmin keskeistä roolia kokopitkässä Taivaan suuri susi -albumissa. Vaikka kyse on periaatteessa vain hahmoesittelyistä, on Hiltunen saanut ujutettua lyhykäisiin jaksoihin vahvaa ja vaikuttavaa tarinointia, joka sukeltaa syvälle ihmispsyyken uumeniin. Näin tunteisiin käyvää henkilökuvausta nähdään fantasiasarjakuvissa äärimmäisen harvoin.
Taivaan suuri susi on viimeisin pitkä Praedor-tarina. Albumi on kotoisin vuodelta 2016, ja sen arvostelun voi katsastaa Tähtivaeltajasta 4/16. Aiempiin kertomuksiin verrattuna Hiltusen taide vaikuttaa nyt vähemmän pikkutarkalta, mutta tämä johtuu siitä, että teos on alkujaan tehty julkaistavaksi yli puolet pienemmässä koossa.
Jo mainittujen sarjakuvien ohessa teos sisältää yli sata sivua bonusmateriaaleja. Mukana ovat kaikki varhaiset Praedor-lyhärit, Jysäys-lehdessä kesken jääneen jatkosarjan käynnistys, pari näytettä hylätyistä tarinanaluista, roolipeliä varten laadittu sarjakuvallinen esitys Jaconian eri seuduista, vanhan Praedor-novellin alkusivut ja laaja kattaus sekä mustavalkoisia että värillisiä Praedor-kansia ja -kuvituksia – ja näitä tosiaan kelpaa ihailla!
Praedor-kirjaa komeampaa opusta on vaikea edes kuvitella. Sisältö on täyttä timanttia, paperi erinomaista ja painojälki laadukasta. Kokonaisuudesta löytyykin vain pari pientä valuvikaa. Ensinnäkin mukaan olisi sietänyt laittaa huomattavasti selkeämpi listaus kunkin sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymispaikasta sekä myöhemmistä julkaisuista. Nyt albumit ja muut julkaisut elävät täysin omissa todellisuuksissaan. Lisäksi osaan tarinoista on merkitty, että ne ovat kotoisin vuoden 2002 Koston merkki -kokoelmasta, vaikka ne on alunperin piirretty ja osin julkaistukin jo 1980- tai 1990-luvulla. Laajempi tarinoiden kommenttiraita olisi sekin ollut kiva yllätys.
Mutta mitäs me pienistä, jos tykätään sienistä. Tai velhoista ja aivoja soittelevista ihmeistä. Ilman tätä teosta on Praedor-fanin elämä silkkaa luuttua!
Arvostelu on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla julkaistun kovakantisen version pohjalta. Kirjasta on nyt julkaistu myös pienikokoisempi pehmeäkantinen versio.
Héctor Germán Oesterheld & Francisco Solano López Eternautti Suom. Jarkko Sikiö Kvaak Kirja & Zum Teufel
”Olimme kuin Robinson Crusoe, jota ulapan sijaan ympäröi kuolema. Se laskeutui hohtavien lumihiutaleiden muodossa… painajaismaisena tuiskuna, joka pyyhki kaiken elämän suurkaupungista.”
Erilaiset maailmanloppuvisiot ovat tieteis- ja kauhufiktion peruskauraa. Aiheesta on tehty niin monia kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja tv-sarjoja, ettei niiden luetteloimiseen riittäisi ikä tai terveys. On zombi- ja triffidiapokalypsejä, maailmojen sotia, ydinasetuhoja, ilmastokatastrofeja, asteroidi-iskuja ja mitä vielä. Useimmiten näissä tarinoissa seurataan viimeisten eloonjääneiden selviytymistaistelua joko toisien hengissä selvinneiden tai ihmiskuntaa hävittävien vihulaisten kanssa – väliin molempien.
Genren aateliin lukeutuu Héctor Germán Oesterheldin käsikirjoittama ja Francisco Solano Lópezin kuvittama argentiinalaisklassikko Eternautti. Se ilmestyi alunperin jatkosarjana vuosina 1957–1959 ja on sittemmin noussut yhdeksi koko Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä sarjakuvista. Teoksen saaminen vihdoin suomeksi onkin todellinen kulttuuriteko.
Eternautti käynnistyy aitoon John Carter -tyyliin: Sarjakuvakäsikirjoittaja Oesterheld istuu työpöytänsä ääressä, kun häntä vastapäätä olevalle tuolille materialisoituu mies tyhjästä. Tämä esittelee itsensä ajassa purjehtivaksi eternautiksi, ikuisuuden matkamieheksi. Seuraavaksi hän kertoo tarinansa, jonka Oesterheld kirjoittaa muistiin meidän kaikkien luettavaksi.
On vuosi 1963. Juan Salvo pelaa ystävineen korttia kylmyyden vuoksi ilmatiiviiksi tilkityssä kotitalossaan Buenos Airesissa. Yllättäen sähköt katkeavat ja ulkomaailman täyttävät aavemaista valoa hohtavat harsomaiset lumihiutaleet. Ennestään tuntematonta säteilyä kylvävä lumi peittää kaiken alleen ja tappaa jokaisen, joka joutuu sen kanssa kosketuksiin. Tuho ylittää mittaluokaltaan jopa ydinaseiden voiman ja romahduttaa yhteiskunnan tukipilarit.
Nyt Juan Salvon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä kolmen ystävänsä on yritettävä sinnitellä elossa maailmassa, joka on muuttunut kuolettavaksi autiomaaksi. Ulos ei ole menemistä kuin sukellusnaamarilla ja ilmansuodattimella varustetussa suojapuvussa. Silloinkin vaarana ovat muut hengissä selvinneet, jotka taistelevat samoista jäljelle jääneistä ruuista, juomista, lääkkeistä ja muista elintärkeistä resursseista.
Säteilevää lunta lukuunottamatta sarjakuvan aloitus on perinteinen ja tuttu monesta muusta maailmanlopputarinasta. Oesterheld ja López kuvaavat kuitenkin kuollutta maailmaa sekä päähenkilöitä ja heidän tuntemuksiaan niin vahvasti ja vaikuttavasti, että lukija tuntee itsekin solahtavansa keskelle tätä katastrofia. Jännitys tiivistyy ja tragediasta kasvaa käsinkosketeltava.
Jatkossa sarjakuva saa uusia ulottuvuuksia, kun selviää, että tappavan lumisateen taustalla vaikuttavat – spoiler alert! – ulkoavaruudesta saapuneet vihamieliset valloittajat. Tässä vaiheessa kertomus muuttuu muutaman ihmisen selviytymistarinasta koko ihmiskunnan eloonjäämiskamppailuksi. Mutta onko edes suojapuvuilla varustetuilla armeijan yksiköillä ja niiden seuraan liittyvillä siviileillä – kuten perheensä kotisuojaan jättäneellä Juan Salvolla – mitään mahdollisuuksia taistella tuhosädettä käytteleviä, ihmisen kokoisia kuoriaismuukalaisia vastaan?
Toivo on vähissä, mutta luovuttaminen ei tule kysymykseenkään. Kujanjuoksu jatkuvasti uusia outoja voimia peliin heittäviä avaruusvihulaisia vastaan on silkkaa murhaa, eikä monikaan ihmistaistelijoista näe seuraavaa aamua. Tästä huolimatta Juan ja kumppanit jatkavat sitkeästi tuhoon tuomittua yritystään vapauttaa Maapallo valloittajien ikeestä. Kaiken päättyessä sen sortin yllätyskäänteeseen, että se nostaa sarjakuvan arvon aivan toisiin sfääreihin.
Eternauttia voi kutsua synkäksi ja pessimistiseksi visioksi, jossa ihmiskunta taistelee epätoivon vimmalla ylivoimaisen vihollisen kanssa. Onnen ja onnistumisen hetket ovat harvassa, vaikka toki niitäkin kohdataan. Pääosa ajasta kuluu kuitenkin henkilöiden mieltä ja adrenaliinia syövien taistojen tiimellyksessä – aina kun yhdestä uhasta on selvitty, edessä on jotain vielä paljon pahempaa. Yksi kysymyksistä kuuluukin, kuinka kukaan voisi selvitä järjissään tällaisen paineen keskellä? Mistä ammentaa voimia, jotta ei vain luovuta ja anna periksi mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä?
Albumin esipuheessa Sauli Santikko mainitsee, että yksi syy Eternautin klassikkoasemaan eteläamerikkalaisessa kirjallisuudessa johtunee siitä, että teos osasi peitellysti paljastaa sen ahdistuksen ja epätoivon, jota ihmiset tunsivat jatkuvasti toisiaan seuraavien sotilasvallankaappauksien puristuksista. Tämä huomio saattaa hyvinkin pitää paikkaansa, mutta nykypäivän suomalaisen lukijan on tietenkin mahdotonta ammentaa tarinasta tällaisia merkityksiä. Toisaalta maailma meidän ympärillämme on juuri nyt mennyt niin hulluksi, että Eternautin maalailema vainoharhainen tuhon sinfonia kuvastaa hyvin tämänkin päivän tunnelmia.
Eternautti on klassikkoasemansa ansainnut. Sarjakuva tarjoilee voimakkaan lukukokemuksen, jossa riittää arvoituksia, ihmeellisiä olentoja sekä lukuisia psykologisia ja yhteiskunnallisia tasoja. Myös Lópezin taide tavoittaa hienosti tapahtumien traagisen ulottuvuuden sekä keskeisten henkilöiden tunteenpalon.
Yli 300-sivuisen sarjakuvan ohessa komeasti toteutettu kirja sisältää suomentajan, Jarkko Sikiön, lyhyet artikkelit Héctor Germán Oesterheldista ja Francisco Solano Lópezista sekä sarjakuvan käännösprosessista. Tilaa annetaan myös Eternautin evoluutiolle, merkitykselle sekä teoksen jatko-osille.
Altan Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia Suom. Heikki Kaukoranta Asema, Zum Teufel, Täysi Käsi
”Herra Kolumbus on lähtenyt liikkeelle Paloksesta, ja on matkalla. Hän ei ole etsimässä pippuria eikä smaragdeja, hän on etsimässä itseään. Ja tietää, että jos löytää, on pulassa sen yököttävän itsensä kanssa. Ei siis hirmuista hoppua…”
Italialaistaiteilija Altanilta on aiemmin suomennettu nerokkaat albumit Ada viidakossa ja Ada Macaossa. Nyt vuorossa on genovalaisen Kristoffer Kolumbuksen merellisestä tutkimusmatkasta kertova satiirinen teos Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia. Tarjolla on jälleen taattua Altan-laatua, eli rutkasti rumuutta, ruokottomuutta, likaa ja visvaa.
Tarina käynnistyy värillisellä prologilla. Karibianmeren alkuperäisasukkaat elävät rentoa ja luonnonläheistä elämää – mitä nyt väliin myyttiset mayat käyvät kylvämässä tuhoa. Euroopan puolella ihmiset puolestaan kylpevät saastassa ja kohtelevat toisiaan kaltoin. Meren kummallakin puolella syntyy lapsi, ja heidän kohtalonsa kietoutuvat myöhemmin yhteen.
Seuraavaksi tapaamme aikuistuneen Kolumbuksen oksentamassa komentamansa laivan reelingin yli. Vaikka herra onkin saanut haltuunsa laivat, joilla yrittää löytää uuden läntisen merireitin Intioihin, hän ei ole merenkulkijana sieltä välkyimmästä päästä. Kompassin toimintaperiaatteesta hän ei ymmärrä hölynpölyä ja muutenkin aika kuluu lähinnä merisairaana. Öisin hän kertoo sorbetinsuloiselle laivapoika Mariolle lapsuudestaan sekä siitä, kuinka sai ylipuhuttua rääväsuisen kuningatar Isabellan ja Salamancan yliopiston tohtorit rahoittamaan uskaliaan tutkimusmatkansa.
Itse merimatka on täynnä vaikeuksia, sillä väliin eksytään Pohjolan jäätiköille ja toisinaan kalaparvet tukkivat reitin ihan tykkänään. Puhumattakaan mukaan pakotetuista ruokottomista merimiehistä, jotka ovat jatkuvasti kapinan partaalla.
Altan ei säästä ruoskaa kuvatessaan itsestään suuria luulevia eurooppalaisia, jotka rypevät kakkelissa ja ovat henkisesti lähinnä aivovammaisten apinoiden tasolla. Kun tämä kurjuus saapuu Karibianmeren saarille, saavat rauhanomaiset alkuperäisasukkaat kokea omissa nahoissaan valkoisen sivistyksen ylimielisyyden sekä kuoleman ja hävityksen.
Altanin mestarillinen piirrostyöskentely korostaa hurttia huumoria ja ylitsevuotavaa rupuisuutta sekä maalaa henkilöistä todella törkyistä kuvaa. Näin epämiellyttävän näköisiin hahmoihin törmää sarjakuvissa aivan liian harvoin. Lisäksi ruutujen täytteeksi on ahdettu valtavat määrät torakoita, kärpäsiä ja muita rujoja hyönteisiä. Potkua kerronnalle antavat toimintaa ironisesti kommentoivat alaviitteet sekä vulgaarit genovalaiset sananparret.
Kokonaisuutena Kolumbus ei nouse samoille tasoille kuin aiemmat Ada-albumit, mutta kaikkeen muuhun tarjontaan verrattuna teos lukeutuu oman älyttömyyksissä piehtaroivan genrensä kuninkaallisiin.
Stan Sakai Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto Zum Teufel
Samuraijänis on täällä taas! Eli pöytään on lyöty Stan Sakain tuhti tiiliskivi Usagi Yojimbo 2: Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto (Zum Teufel, suom. Vesa Heino). Ja nyt kuulkaas päästään kiinni itse asiaan, sillä paria turhaa mutanttininjakilpikonnatiimikertomusta lukuun ottamatta tämä kirja on täyttä timanttia – ja selvä edistysaskel edelliseen albumiin verrattuna.
Teoksen pitkässä nimitarinassa käydään valtapeliä feodaalisen Japanin hallinnasta. Shoguniksi pyrkivän lordi Hikijin kumppani punoo salajuoniaan, ja Usagi-sankarimme joutuu tukeutumaan perivihollistensa apuun näiden suunnitelmien alasampumiseksi. Epäilyjen, kyräilyjen ja väärien syytösten värittämän jännitysnäytelmän keskellä samuraimiekat heiluvat ja ninjat pistävät parastaan. Lisäksi kuvioissa häärivät Usagin vanhat tutut, lainsuojaton sokea sika Zato-Ino sekä huijauksiin taipuvainen palkkionmetsästäjäsarvikuono Gennosuke.
Vauhdikas kertomus on täynnä toimintaa, hyvää ajankuvaa sekä mainiota henkilökehittelyä. Sakain selkeä ja vetreäviivainen taide taipuu vaivatta sekä dramaattisiin kaksintaisteluihin että tarinan rauhallisempiin hetkiin. Tämä kama jyrää kuin eläin!
Kirjan päätökseen on koottu lyhyempiä tunnelmapaloja, jotka todistavat Sakain kyvyn luoda hyvinkin erilaisissa rekistereissä kulkevia sarjakuvia. Tulta ja jäätä on traagisen koskettava visio pohjattoman ahneuden ankeasta lopputulemasta, kun taas Tarina leijasta on malliesimerkki taitavasti kerrostuvasta kerronnasta. Tappavampaa mättöä on puolestaan tarjolla tarinassa Verisiivet, jossa lepakkoninjojen klaani pitää pientä maalaiskylää kauhun vallassa.
Kunniamaininnan ansaitsee myös kirjan päättävä miekkaviipale Yksinäinen Vuohi ja Vohla, joka on Sakain hauska kumarrus Lone Wolf and Cub -klassikon suuntaan.
Jos jäniksistä on valittava, niin samuraijänis on ihan ykkönen.
tähtivaeltajablogi 