Toni Jerrman

Elokuvat – The Bride!

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

The Bride!

Maggie Gyllenhaalin ohjaama ja käsikirjoittama Frankenstein-mukaelma The Bride! nostatti suuria odotuksia. Valitettavasti lopputulos paljastui silkaksi sekasotkuksi, joka ei itsekään tiedä, missä oikein mennään.

Filmi käynnistyy taidepläjäystä muistuttavalla pätkällä, jossa kuolemansa jälkeen limboon juuttunut Mary Shelley (Jessie Buckley) uhoaa, että nyt hän pääsee vihdoin kertomaan tarinan, joka on paljon kauheampi ja järkyttävämpi kuin hänen Frankenstein. Uusi Prometheus -romaaninsa. Todellisuudessa tämä on pelkkää sanahelinää.

Ollaan 1930-luvun Chicagossa, jossa Ida (Buckley) juhlii ystäviensä kanssa. Yllättäen Shelleyn henki riivaa hänet, minkä jälkeen nainen alkaa riehua päättömästi ja syyttää paikalla olevaa mafiapomoa tappajaksi. Moinen käytös johtaa tietysti välittömään kuolemantuomioon.

Miten ihmeessä Ida liittyy mafiaan, selviää filmin loppupuolella kuultavassa selitysosiossa.

Kaupunkiin saapuu palasista koottu mies, Frank (Christian Bale), jota jäytää syvä yksinäisyys. Hän hakeutuu henkiinherätyskokeita eläimillä tehneen tohtori Euphroniouksen (Annette Bening) luo ja pyytää tätä luomaan itselleen morsiamen, jotta voisi vihdoin kokea rakkautta, läheisyyttä ja seksuaalista nautintoa.

Kuten arvata saattaa, henkiinherätettäväksi ruumiiksi päätyy Ida. Muistinsa menettäneelle ex-kuolleelle väitetään, että hän on Frankin morsian ja ollut vakavassa onnettomuudessa. Frank satuilee hänelle muutenkin ummet ja lammet heidän aikaisemmasta yhteisestä elämästään.

Lopulta hirviökaksikko päätyy pakoilemaan poliiseja Bonnie and Clyde sekä Thelma & Louise -tyyliin. Tosin paljon kehnommin toteutettuna ja motivoituna.

Filmi yrittää paikka paikoin nostaa esiin feministisiä teemoja, mutta ei saa niistä oikein mitään irti. Miehet pyrkivät jatkuvasti käyttämään hyväkseen niin Idaa kuin Morsiantakin. Muutenkin miesten silmin nähtynä naisilta puuttuu ihmisarvo ja he ovat pelkkää hyötytavaraa.

Väliin pauhataan suureen ääneen tapetuista, hiljennetyistä ja alistetuista naisista. Mukana on myös mainio, mutta irralliseksi jäävä lyhyt kohtaus, jossa sorretut naiset nousevat kapinaan.

Rautalangan puolelle mennään siinä vaiheessa, kun sankareitamme takaa-ajava poliisikomisario Jake (Peter Sarsgaard) joutuu esittelemään Myrna-parinsa (hämmentävän kehno Penélope Cruz) sihteerinä, koska kukaan ei uskoisi, että nainen voisi olla etsivä – vaikka Myrna onkin kaksikon älykkäämpi puolisko.

Sukupuolten välinen epätasa-arvo on toki tärkeä aihe, mutta tässä elokuvassa teeman kehittely jää pinnalliseksi eikä johda mihinkään.

Päähenkilökaksikon laidasta toiseen ailahtelevat luonteet on helppo selittää Frankin kokemuksilla sekä Morsiamen kaksijakoisella persoonallisuudella, mutta samalla ratkaisu tylsistyttää psykologisen draaman terän. Lisäksi liikaa aikaa tuhrataan elokuvateattereissa, joissa Frank käy katsomassa ihailemansa Ronnie Reedin (Jake Gyllenhaal) tähdittämiä mustavalkoisia musikaaleja – kuvitellen itse tanssivansa valkokankaalla.

Päähän ottaa sekin, että filmin lopussa vihjaillaan tohtori Euphroniouksen mielenkiintoisesta menneisyydestä. Tässä olisi ollut kiehtovaa tarinapotentiaalia, joka jää nyt hyödyntämättä. Sen sijaan ränttäävän Mary Shelleyn änkeminen mukaan kuvioihin on täysin turha rasti.

Täydellinen epäonnistuminen The Bride! ei kuitenkaan ole. Visuaalinen tyylilaji lavasteineen, vaatteineen ja väreineen hivelee silmää. Erinomaisesti toimivat myös Frankin ja Morsiamen kasvomaskit. Näyttelijöistäkään ei pääosin löydy pahaa sanottavaa, ja erityisesti Buckleyn ja Balen roolisuorituksia seuraa ihaillen. Väliin heidän keskinäinen kemiansa puhkeaa todella vaikuttavaan kukkaan.

Gyllenhaalia on selvästi motivoinut tarve läväyttää valkokankaille jotain räväkän outoa ja unohtumatonta. Ja eihän tätä heti unohdakaan, mutta käytännössä filmi jää mieleen ainoastaan surkuteltavana kämminä.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Kolumni – Pääkirjoitus 1/26

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , ,

Viime vuosi oli Yhdysvalloissa, Suomessa ja maailmalla ylipäätään niin absurdi, ettei moista kykenisi kuvittelemaan edes spefi-kirjailija. Eikä vuosi 2026 ole käynnistynyt yhtään sen paremmin. Hullut todellakin johtavat mielisairaalaa.

Ehkäpä juuri tästä syystä useampikin kirjailija on nyt siirtynyt dystopioista utopioihin. Kun todellisuudessa ei välky toivon hiventä, on lohdullista kuvitella maailmoja, joissa asiat ovat edenneet parempaan suuntaan. Joissa valtioiden johtajat, miljardöörit ja poliittiset puolueet pyrkivät parantamaan ihmisten elämänlaatua ja pysäyttämään sekä lajikadon että ilmastonmuutoksen. Sen ihmeen kun näkisi.

Tässä Tähtivaeltajassa kirjallisuus on kuitenkin poikkeuksellisesti ajettu sivuraiteelle. Numeron pisimmät artikkelit käsittelevät näet sarjakuvia. Kirjallisuuden pariin palataan jälleen laajemmin ensi kerralla.

Lehden saa kunnian aloittaa Petri Hiltusen filippiiniläistaiteilijoista kertovan mahtiartikkelin kakkososa. Kun viimeksi oltiin vielä Filippiineillä, niin nyt lähdetään valloittamaan Yhdysvaltoja. Kokonaisuudesta muodostuu huikea tarina täynnä voittoja ja tappioita sekä mullistavan upeita sarjakuvia.

Perinteinen sarjakuvavuosikatsaus on tällä kertaa tavallista lyhyempi, sillä vuosi 2025 ei ollut laatukaman suhteen kaikkein otollisin. Onneksi lukulistaa voi aina täydentää vanhojen klassikoiden entistä ehommilla versioilla. Tällä saralla on jälleen kunnostauduttu mm. Richard Corbenin, Wallace Woodin ja monen muun mestarin osalta.

Nyt on vielä pakko mainita sellainen tiedonjyvä, että Hayao Miyazaki olisi aikoinaan halunnut tehdä animaatioelokuvan Corbenin The Story of Rowlf -sarjakuvan pohjalta! Tämän hän paljastaa viime vuonna julkaistun Rowlf and Other Fantasy Stories -kokoelman esipuheessa.

Vuoden ensimmäisen lehden muusta sisällöstä esiinnoston ansaitsee ukrainalaisen Igor Antoniukin Yhden päivän mies -novelli. Samainen tarina on ehditty kääntää jo mm. ranskaksi, unkariksi, puolaksi ja norjaksi. Antoniuk itse on Ivano-Frankivskin kaupungissa vaikuttava kirjailija ja historioitsija, jonka ensimmäinen spefi-novellikokoelma ”Mäntyjen kuiske” ilmestyi vuonna 2018. Hänen tuorein teoksensa on vuonna 2024 ilmestynyt ”Kaikki heittävät kolikkoa” -kokoelma.

Sarjakuvaosastolla kehiin palaa Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarja ja Kari Sihvosen Funtziesta käynnistyy kolmiosainen Kumittajat ry. vastaan Funtzie -kokonaisuus.

Ja sitten yhdestä asiasta ihan toiseen.

On hassua, miten kirjallisia ilmiöitä ja teoksia saadaan kaupiteltua uusilla termeillä, vaikka kyseessä olisi sama vanha huttu. Nyt pinnalla on romantasia, eli romanttinen fantasia, jonka leima isketään kirjaan jos toiseenkin. Tosin kuvaavampi nimi voisi olla eroottinen fantasia eli eroantasia tai eroottasia.

Spefi-genrestä toki löytyy romantiikkaa myös laajemmalla skaalalla. Useat vampyyrikertomukset ovat jo vuosikymmenten ajan edustaneet romauhua sekä eroauhua. Alalla kunnostautunut Anne Rice on tuottanut myös eroatuja, eli eroottisia satuversioita – todellisuudessa kylläkin lähinnä poratuja.

Scifin puolella mieleen ponnahtavat automaattisesti useat Philip José Farmerin teokset, joista löytyy rutkasti romcifiä, erocifiä ja porcifiä.

Mutta milloin näitä termejä aletaan käyttää kirjojen mainostamiseen?

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Junji Ito: Uzumaki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Junji Ito
Uzumaki
Suom. Aino J. Pukkila. Ivrea

”Aaahh… Haluan ryömiä korvasi syvyyksiin… Haluan kietoutua kerälle… Ja nukkua siellä!”

Junji Ito on japanilaisen kauhusarjakuvan omintakeisimpia tekijöitä. Hänen tuotannostaan ja niihin pohjautuvista elokuvista onkin kirjoitettu Tähtivaeltajassa useaan otteeseen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt Iton seuraan on syytä palata, koska Ivrea-kustantamo on julkaissut suomenkielisen, noin 600-sivuisen kokoelman taiteilijan tunnetuimmasta klassikosta, Uzumakista.

Tiiliskiven kokoisen teoksen tapahtumat sijoittuvat pieneen rantakaupunkiin, jossa tapahtuu kummia. Tarinan päähenkilöinä on kaksi kouluikäistä kaverusta, Kirie ja Shuichi. Ensimmäinen vihje siitä, että paikkakunnalla on jotain pielessä, saadaan kun Shuichin isä hurmaantuu pakkomielteisesti spiraalikuvioista. Hän löytää niitä kaikkialta: kotiloista, kimonoista, ammoniiteista, jousista, kasveista ja vaikka mistä. Mies tuijottaa kiehkuroita päivät pitkät ja on vakuuttunut siitä, että spiraaleihin kätkeytyy salaperäisiä voimia.

Shuichi on puolestaan huolestunut koko kaupunkia ahdistavasta tunnelmasta. Mustasta majakasta, paikkakuntaa ympäröivistä tummista vuorista ja kiemurtelevista kaduista. Hän uskoo spiraalien saastuttaman kaupungin olevan kirottu ja ajavan ihmiset hulluuteen. Ja pahemmin spoilaamatta voidaan paljastaa, että juuri näin käykin.

Iton surrealistiset, painajaismaiset visiot spiraalikauhuista ottavat jatkuvasti uusia muotoja. Yksittäisistä ihmiskohtaloista käynnistyvät episodit laajenevat, ja kohta kukaan ei ole enää turvassa kiroukselta. Eteen vyöryy ihmisetanoita, hirviövauvoja, istukkasieniä, kannibalismia ja totaalista toivottomuutta. Pakopaikkaa ei ole, sillä spiraalien muodostamasta vankilasta ei löydy tietä ulos.

Uzumaki tarjoilee intensiivistä, mielikuvituksellista ja totaalisen outoa kammoa, joka tunkee väkisin lukijan uniin asti. Psykologinen neuroosi, kosminen yliluonnollisuus ja kehokauhu yhdistyvät ainutlaatuiseksi kierteeksi, joka pureutuu syvälle aivojen uumeniin. Lopulta teoksesta kasvaa kokemus, joka tuskin koskaan jää unholaan.

Napakymppi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Elokuvat – 28 Years Later: The Bone Temple

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

28 Years Later: The Bone Temple
– 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli

Nia DaCostan ohjaama 28 Years Later: The Bone Temple jatkaa käytännössä suoraan siitä, mihin viimevuotinen 28 Years Later päättyi. Tyylillisesti ja tarinallisesti nyt liikutaan kuitenkin ihan eri vesillä, vaikka käsikirjoituksesta vastaa yhä Alex Garland. Tällä kertaa tarjolla on paljon puhetta ja vähän suolia.

Sekopäinen sir lordi Jimmy Crystal (Jack O’Connell) johtaa viiden vajaaälyisen Jimmy-nuoren ryhmää. Sekä nuoret että sir itse tuntuvat uskovan, että herra Crystal on vanhan vihtahousun eli Saatanan poika. Heidän yhteisenä tehtävänään on jakaa laupeutta yhä elossa olevien ihmisten keskuuteen. Ja laupeus on tietenkin synonyymi kiduttamiselle ja murhaamiselle.

Edellisestä leffasta tuttu Spike (Alfie Williams) on tahtomattaan päätynyt mukaan tähän verkkariasuiseen tiimiin. Jimmyistä ainoastaan Jimmy Ink (Erin Kellyman) suhtautuu edes jollain lämmöllä poikaan, josta ei ole tappajaksi.

Toisaalla luutemppeliään rakentava tohtori Kelson (Ralph Fiennes) bondaa alfa-zombi Samsonin (Chi Lewis-Parry) kanssa. Tässä auttaa morfiini, joka rauhoittaa raivopäisen elävänkuolleen. Onko käsillä kenties kauniin ystävyyden alku?

Vain parilla väkivaltaräjähdyksellä piristetty tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen. Rasittavat Jimmyt muistuttavat kovista leikkiviä brittijunttiääliöitä ja Samson vain makoilee paikoillaan. Epäuskottava sir lordi Jimmy Crystal sekä lähes filosofisissa sfääreissä liihotteleva tohtori Kelson kantavat harteillaan koko elokuvaa. Kaiken tämän löysäilyn tarkoitus lienee trilogian kolmannen osan pohjustaminen.

Mukana on onneksi yksi todella huikea kohtaus. Siinä Kelson tanssii pirullisen hurmoksellisesti ämyreistä pauhaavan Iron Maidenin The Number of the Beast -biisin tahtiin. Tämä jyrää ja jytisee!

Nyt jäi kyllä aivot lautaselle.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Elokuvat – Sinners

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Koska Ryan Cooglerin ohjaama Sinners-elokuva kahmi nyt saaliikseen ennätysmäärän Oscar-ehdokkuuksia, päätin heittää myös tänne blogin puolelle Tähtivaeltajassa 2/25 julkaistun arvosteluni kyseisestä elokuvasta.

Sinners

Ryan Cooglerin Black Panther -leffat eivät itseäni pahemmin ilahduttaneet. Ne menestyivät kuitenkin lippuluukuilla niin hyvin, että Coogler sai vapaat kädet Sinners-elokuvansa kanssa. Ja se iskee ihan kybällä.

Filmin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1932 Mississippi Delta -alueelle. Rotuerottelulait ovat yhä voimassa ja Ku Klux Klan terrorisoi mustia, jotka asuvat hökkelikylissä ja saavat niukan elantonsa työskentelemällä puuvillapelloilla.

Smokestack-kaksoset (Michael B. Jordan) ovat ensimmäisen maailmansodan veteraaneja, jotka palaavat kotiseudulleen vietettyään seitsemän vuotta Chicagossa gangsterien leivissä. Kaksikon maine armottomina koviksina on yhä kohdallaan, mutta tällä kertaa he aikovat hankkia rahansa laillisella bisneksellä. Toki siinä auttavat Chicagosta varastetut dollarit ja viinakset. Niiden turvin kaksoset ostavat vanhan sahan ja perustavat sinne vain mustille tarkoitetun musiikkikapakan.

Toisiinsa tukeutuvat Smokestack-kaksoset ovat viileän hienosti käsikirjoitettuja ja näyteltyjä hahmoja. Heidän rinnalleen nousee myös muita mahtavia hahmoja, kuten vanha blues-muusikko Delta Slim (Delroy Lindo), portsarina toimiva Cornbread (Omar Benson Miller), kiinalainen kauppiaspariskunta Grace ja Bo Chow (Li Jun Li & Yao) sekä kaksosten erinomaisen vahvoiksi kuvatut exät Annie (Wunmi Mosaku) ja Mary (Hailee Steinfeld).

Vielä keskeisempi rooli on nuorella Sammiella (Miles Caton), jonka blues-laulu ja -kitarointia avaa portteja ajan ja paikan kudokseen. Sillä kuten vanhat kansantarut tietävät kertoa, voi sielusta puhtaana kumpuava musiikki raottaa verhoa elämän ja kuoleman välillä. Toisaalta ilmiö houkuttelee myös pahuutta, joka saattaa livahtaa soittajan seuraan. Tai kuten Sammien pastori-isä asian esittää: kun tarpeeksi kauan tanssii paholaisen kanssa, niin joku päivä tämä seuraa musikanttia kotiin.

Ja kuten jo filmin ensimmäisestä kohtauksesta tiedämme, juuri näin tulee käymään.

Pitkän mutta kiehtovan alkukehittelyn jälkeen pahuus löytää siis tiensä Smokestack-kaksosten pyörittämään kapakkaan. Missä muodossa se ilmenee, jääköön paljastamatta. Joka tapauksessa luvassa on kaksikin maittavaa verilöylyä sekä vanhan tutun vihulaisen omintakeisesti tuunattu versio.

Sinners on tekijänsä näköinen yhdistelmä historiallista realismia, yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja mainiosti pelittävää kauhua. Merkittävää osaa elokuvassa näyttelee myös musiikki perinteinen blues etunenässä – vaikka toki tällä saralla koetaankin pari mahtavaa tyylipoikkeamaa.

Blues-puolta korostaa entisestään se, että filmissä vierailee alan elävä legenda George ”Buddy” Guy (s. 1936). Tästä ratkaisusta Coogler ansaitsee täydet kymmenen pistettä.

Ja juu, jätän nyt mainitsematta sen vuonna 1996 valmistuneen erinomaisen elokuvan, josta käsikirjoittaja-ohjaaja on selvästi ammentanut vaikutteita omaan visioonsa. Eiköhän se kuitenkin käy teatterissa kaikille selväksi.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Frank Hampson & co: Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Hampson & co
Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Kun kirjoitin 24-sivuista mega-artikkelia brittiläisestä Dan Dare -sarjakuvasta ja sen luoneesta Frank Hampsonista (TV 2/20), en villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut, että tätä varhaista scifi-klassikkoa julkaistaisiin joskus suomeksi. Jalava kuitenkin yllätti koko kansakunnan pistämällä syyskuussa ihmisten ilmoille Avaruuspilotti Dan Dare -albumin Purppurakuolema. Alunperin vuonna 1958 ilmestynyt tarina tunnetaan englanniksi nimellä The Phantom Fleet.

Purppurakuolema on mitä mainioin esimerkki Dan Dare -sarjakuvien loistokkuudesta. Sekä huolellinen piirrosjälki että huikea väritys tuovat taiteeseen vahvaa kolmiulotteista tunnelmaa, eikä vaivoja ole säästelty kuvitettaessa erilaisia avaruusaluksia ja -olentoja. Lopputulos on yksiselitteisesti silmiähivelevän upeaa.

Itse tarinassa ihmiskunta saa vieraakseen erikoisista rypäsaluksista koostuvan aavelaivaston, joka vaatii Maata antautumaan välittömästi ja ehdoitta. Kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneet vieraat ovat erittäin älykkäitä amfibisia olentoja, joiden teknologia ylittää kaikki ihmisten saavutukset.

Pystyykö Dan Dare, tuo avaruuslaivaston puhtoinen ja oikeudenmukainen ykköspilotti, ratkaisemaan kinkkisen tilanteen? Daren apuna häärivät hupaisista kevennyksistä vastaava sotilaspalvelija Digby, nuorten lukijoiden samaistumiskohteeksi tarkoitettu Leimu-kadetti sekä tämän Viiru-lemmikki. Keskeiseen rooliin kohoaa myös sir Hubert, Planeettainvälisen avaruuslaivaston korkea-arvoisin upseeri.

Kertomus on täynnä jännitystä, vaaroja, scifistisiä ihmeitä, kekseliäitä juonia ja tieteishenkistä mielikuvituksen laukkaa. Juoni ei turhia jarruttele, vaan tarjoilee yllättäviä käänteitä toisensa perään. Juuri tällaisista aineksista on parhaat tieteissarjakuvan klassikot tehty. Jos unohdetaan, että tarina lopetetaan yhdellä epätoivoisella rysähdyksellä – mistä kiitos kuuluu pastori Marcus Morrisille.

Nyt täytyy toivoa, että tämä on vasta alkua Avaruuspilotti Dan Daren uusille suomennoksille. Hyvää kamaa olisi tarjolla vielä vaikka kuinka monen albumin edestä.

Teoksen lopusta löytyvä Sauli Santikon asiallinen Dan Dare -esittely sisältää pienen asiavirheen. Tekstin mukaan avaruuspilottimme seikkaili Suomessa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1964. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä Dare suoritti Suomen ensi-iltansa Peitsi-lehdessä jo vuonna 1962 – kuten artikkelissani mainitsin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

Johanna Sinisalo
Joutsenlaulu
Otava

Joutsenlaulu on useaan otteeseen palkitun Johanna Sinisalon tuorein romaani. Teos on sekä erinomainen että ajankohtainen.

Kirjan kerronnassa on kolme keskeistä linjaa. Yksi näistä on taustoittava artikkeli teknomiljardööristä, rouva Wangista. Hän on hankkinut omaisuutensa kehittämällä etäohjattuja laitteita niin taistelukentille, pelastustoimiin kuin tieteelliseen tutkimukseenkin. Näihin avatareihin virtuaaliyhteydessä olevat kuljettajat voivat tuntea ympäristönsä aivan kuin olisivat itse paikan päällä.

Toisin kuin tosielämän vastineensa, rouva Wang käyttää sekä keksintöjään että mittavaa omaisuuttaan tehdäkseen hyvää. Hän on perustanut laajoja luonnonsuojelu- ja ennallistamisalueita, jonne ihmisillä ei ole asiaa. Lisäksi hän antaa teknologiansa liki ilmaiseksi käyttötarkoituksiin, jotka voivat pelastaa ihmishenkiä tai johtaa tieteellisiin läpimurtoihin. Käytännössä hän on onnistunut tekemään jopa sodista täysin turhanpäiväistä puuhastelua.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen Jane on yksi Avatarena-yhtiön avatarkuskeista. Hän haaveilee, että firma lähettäisi jossain vaiheessa etäohjattuja luotaimia avaruuteen ja hän pääsisi ohjastamaan niitä. Ensin pitäisi kuitenkin todistaa oma kyvykkyytensä, mikä ei ole aivan yksinkertaista. Lopullisesti Janen elämä naksahtaa raiteiltaan, kun hän saa tehtäväkseen noutaa AI-tiedoston koillissuomalaisesta metsässä sijaitsevasta tutkimuslippaasta.

Juonihaaroista kutkuttavimmassa kirjailija – jolla on huomattavia yhtäläisyyksiä Sinisaloon itseensä – kertoo vierailuistaan Häikäisyksi nimeämäänsä maailmaan. Kyseessä on ennemminkin mielentila kuin aktuaalinen miljöö. Häikäisy saa kirjailijan pohtimaan simulaatioteoriaa ja sen tueksi löytyviä todisteita.

Joutsenlaulu käsittelee syvällisesti lukuisia ajassamme ilmassa olevia kysymyksiä, joihin moni muukin kirjailija on nyt tarttunut. On tekoälyvisioita, kapitalismin kritiikkiä, peli-ideologiaa, misogyynisiä miehiä, ilmastonmuutoksen seurauksia ja vaikka mitä. Romaanin tärkeimmiksi teemoiksi nousevat kuitenkin kieli ja kommunikaatio sekä ihmisen ja luonnon välinen suhde.

Kuinka kieli rakentuu ja täytyykö sen pohjautua vain ääneen lausuttuihin sanoihin? Voimmeko koskaan ymmärtää eläinten mielenliikkeitä tai jopa kommunikoida heidän kanssaan? Olemmeko valmiita luopumaan virheellisestä käsityksestä ihmisistä luomakunnan kruununa ja myöntämään eläinten inhimillisyyden ja älykkyyden? Vai jatkammeko piittaamattomina tuholaisina, jotka hävittävät kaiken ympäriltään?

Kaikkia näitä elementtejä kirja käsittelee monimuotoisesti ja vakuuttavasti. Vieraat elämänmuodot kohdataan tasa-arvoisesti ja toiseus koetaan rikkautena. Ihmiskunnan raadolliset synnit levitetään eteemme. Todistusvoimainen teksti on vastaansanomatonta, mutta myös kiehtovaa ja mielikuvituksellista, sillä tieteiskirjallisuus tarjoaa jo käsitteenä mahdollisuuden visioida jotain uutta ja ihmeellistä. Romaani ei tyydy jo tiedettyyn, vaan astuu janalla useampia askeleita eteenpäin. Erityisesti simulaatioteorian immersiivinen tulkinta tarjoaa todella päräyttäviä näkymiä todellisuuden luonteesta ja tarkoituksesta.

Myös henkilökuvaus saa riittävästi tilaa. Se antaa hahmoille aikaa hengittää, tehdä valintoja ja elää omaa elämäänsä. Mukana on menneisyyden painolasteja, kasvua, ihmissuhteita sekä uusia alkuja. Tavoitteita ja saavutuksia. Toiveita ja pelkoja. Tunteista ja jännitteistä nyt puhumattakaan.

Jos etsimällä etsii, niin muuten ensiluokkaisesta teoksesta löytyy joitain pieniä kauneusvirheitä. Romaanin alkupuoli on hitusen selittelevä ja loppujaksot turhan venytettyjä. Väliin asiat esitetään luennonomaisesti, mutta tämä ei pahemmin häiritse, koska kyseiset luennot ovat ihastuttavan koukuttavia ja informatiivisia. Kerronta rullaa muutenkin vaivattomasti eteenpäin, ja tarina on kirjoitettu sellaisella tyylillä ja taidolla, että tekstiä on nautinto lukea.

Sisältönsä rikkauden ja näkemyksensä timanttisuuden ansiosta Joutsenlaulu asemoituu yhdeksi Sinisalon kirjailijauran huippuhetkistä. Ja yhdeksi vuoden 2025 parhaista kotimaisista romaaneista.

Toni Jerrman

Uutiset – RIP Hannu ”Hauta” Blommila

tonitahtivaeltaja Uutiset ,

RIP Hannu ”Hauta” Blommila

Nyt ei tekstiä synny ja mieli mataa todella syvällä. Hannu ”Hauta” Blommila (s. 1957), suuri idolini, sittemmin hyvä ystäväni, Tähtivaeltaja-lehden loistelias avustaja ja Tähtivaeltaja-palkinnon pitkäaikainen raatilainen on kuollut 13. lokakuuta 2025.

Kykenen vain laittamaan tähän tekstin, jonka kirjoitin vuonna 2007 Hannu Blommilan 50-vuotisjuhlakirjaan Hannun basaarissa (toim. Vesa Sisättö & Jukka Halme). Kauniita muistoja toiselta ajalta.

Kaipuu jää kaihertamaan.

Hauta Blommilan syndrooma

Vaellan Indonesian rähjäisimmän kaupungin hökkelikujilla, keskellä melun, saasteiden ja hajujen moniäänistä sinfoniaa. Radiossa kaikuu uutisia uusista pommi-iskuista. Katukauppiaat tyrkyttävät pilalle paistettuja rottavartaita. Taksit sylkevät ilmaan kuumuutta hohkaavaa pakokaasua. Hikiset ihmismassat tönivät ja tunkevat matkatessaan kuka milläkin hämärillä asioilla. Laki ei ulotu Jaavan viidakoihin.

Ahdistavan liiallisuuden keskellä tunnen kaipuuta Ambergrisin taiteilijakortteleihin ja Beerlightin kovaksikeitettyihin maisemiin. Marraskuun räntäsateeseen ja avaruuden äärille. Halajan kolmannen asteen sukupuoliyhteyttä aaltojen hylkäämän merenneidon kanssa. Juurihoitoa todellisuuden valtiaalta ja maailmankaikkeuden määritelmiä politiikan vasemmalta laidalta. Kuin huomaamatta ajatukseni karkaavat menneeseen.

Elettiin vuotta 1990 kun ajauduin freelanceriksi Radiomafian populaarikulttuuriohjelmiin. Yleisradion käytävillä hiippaili myös yksi nuoruuteni suurista idoleista, radioääni ja musiikkitoimittaja extraordinaire Hauta Blommila. Moneltakin suunnalta kuulin, että maestro olisi kovin kiinnostunut tieteisfiktiosta, mutta kuinkapa nyt maan matonen voisi lähestyä loistavaa kiintotähteä?

Useamman vuoden rohkeutta kerättyäni uskaltauduin vihdoin sankarini juttusille. Ja hän paljastui erinomaisen joviaaliksi kaveriksi, jonka kiinnostus scifiin sekä tietämys alasta ohitti monin verroin omani. Niinpä olin aivan onnesta soikeana, kun hän suostui kirjaamaan näkemyksiään paperille, jotta ne sitten voitiin painaa toimittamaani Tähtivaeltaja-lehteen.

Blommilan tajuntaa laajentavien kirjailija-artikkelien sarjan sai kunnian aloittaa Tähtivaeltaja 4/96:ssa julkaistu Stephen Baxter -kattaus. Sitä seurasivat nopeassa tahdissa jutut Lucius Shepardista, Greg Eganista, R. A. Laffertysta, William Bartonista, Peter Wattsista, Alastair Reynoldista ja Steve Aylettista. Nämä intomielisellä asenteella ja vankkumattomalla tietotaidolla paperille loihditut tekstit kuljettivat niin minut kuin monet muutkin virkistävien tieteisvetten äärelle. Ilman tätä nektaria elämä olisi ollut kovin paljon köyhempää.

Eikä se tähän toki jäänyt. 1990-loppupuolella Tähtivaeltajassa ilmestyneet koukuttavat novellit lukeutuvat lehden korkeatasoisimpiin proosatykityksiin. Numerossa 4/02 nähty Jeff VanderMeer -haastattelu on parempi kuin pussillinen käsivarsiin hierottavia kalmareita. Ja mille mierontielle olisimme joutuneet ilman Haudan partaalla -palstaa, joka soi meille ainutlaatuisella äänellä kerrottuja tarinoita Terry Dowlingista, Charles Strossista, Ted Chiangista, Stepan Chapmanista, Steph Swainstonista ja monesta muusta kirjailijamestarista.

Paperilta ajatukseni nousevat liitoon kohti aktuaalista kybertodellisuutta, Blommilan definitiivisen täyteläisiä con-ohjelmanumeroita ja Mafioissa istuttuja iltoja. Vuosia, jolloin Pyhän Yrjön pubi vielä sulki ovensa säädylliseen aikaan. Muiden friikkien hajotessa kohti kotikontujaan scifin uljaimmat ritarit säihkyvissä haarniskoissaan suuntasivat reittinsä viimeisiin yhä auki oleviin anniskeluliikkeisiin. Hämäriin ja tupakansavun täyttämiin kulttuurikeitaisiin, joissa kirjallisen peitsen vääntö jatkui aamun pikkutunneille.

Säpsähtäen havahdun lämpimien muistojen orgonieetteristä. Olen saavuttanut määränpääni vuosia kestäneen memeettisen vaelluksen jälkeen. Nimettömän kaupungin sokkeloisten kujien syvissä kätköissä lymyää maailmankaikkeuden suurin aarre, Hauta Blommilan kirja- ja tupakkakauppa Punainen hätätila. Viimeinen paikka koko riivatulla planeetalla, jossa yhä on tarjolla kiellettyjä kirjoja ja nautinnollisia syöpäkääryleitä.

Notkuvien hyllyjen välissä kuumuus haihtuu savuna ilmaan ja tyhjiö täyttyy tieteiskirjallisuuden ihmeen tuntua kutittelevista visioista. Rööki huulessa ja tuoppi kourassa vanha kunnon trokari toivottaa minut iloisesti tervetulleeksi. Tartun Blommilan tarjoamaan savukkeeseen, vedän keuhkoihini scifin pyhää henkeä ja tunnen olevani jälleen elossa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Hannun basaarissa -juhlakirjassa vuonna 2007

Kolumni – Pääkirjoitus 4/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , , ,

Viime numeron pääkirjoituksessa uumoilin, että Reetta Vuokko-Syrjäsestä nähtäisiin Tähtivaeltajassa artikkeli vielä tämän vuoden puolella. Näin myös kävi, sillä nyt käsissä pitelemäsi lehden käynnistää Anne Leinosen toteuttama haastattelu, jossa Vuokko-Syrjänen kertoo tuotannostaan, työskentelytavoistaan ja visioistaan. Samalla hän avaa näkemyksiään tieteisfiktion yhteiskunnallisista ulottuvuuksista sekä tarinoiden voimasta.

Numeron novellipanoksena komeilee useaan otteeseen palkitun kiinalaiskirjailijan, Regina Kanyu Wangin, Paluu Myaniin -tarina. Sen on kääntänyt kiinasta Eero Suoranta. Oman kirjailijanuransa ohessa Wang on ollut mukana toimittamassa antologioita, jotka esittelevät kiinalaisten spefi-kirjailijoiden novelleja englanninkieliselle maailmalle. Länsimaisista kirjailijoista hänen suosikkinsa on Ursula K. Le Guin.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, palaamme kiinalaisen scifin pariin myös ensi vuonna.

Juhlaan antaa aihetta Petri Hiltusen pitkän Unohdetut mestarit -artikkelin ensimmäinen osa. Äärettömän mielenkiintoisessa kokonaisuudessa valotetaan, kuinka filippiiniläiset taiteilijat valloittivat amerikkalaisen sarjakuvakentän 1970-luvulla. Tarina alkaa jo 1900-luvun alun Filippiineiltä ja sisältää niin monta kiehtovaa käännettä, että tekstin pariin haluaa palata yhä uudelleen.

Artikkeli on huomattavasti laajennettu versio Hiltusen samannimisestä esitelmästä.

Sarjakuvaosastolla tarjolla on Pekka Mannisen hullunhauska Teräslilja vs Trumppi! sekä Kari Sihvosen yksiosainen Funtzie-seikkailu Kyykallo & Lannistin. ”Hohoi kaikki! Hyvyys ohjaa minua!”

Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuva pitää puolestaan yhden numeron mittaisen tauon. Tämä tarjoaa hyvän tilaisuuden lukea jälleen kerran uusiksi tarinan aiemmat jaksot. Se kannattaa, sillä jokainen uusi episodi tarjoaa tuoreen näkökulman aiempiin tapahtumiin. Mikäli odottaa kokonaisuuden valmistumista ja käy sitten vasta sarjan kimppuun, menettää lukukokemuksesta jotain oleellista.

Ja sitten asiasta toiseen. Ilokseni olen huomannut, että tänä vuonna on ilmestynyt useita suomalaisia romaaneja, jotka ovat tarttuneet Philip K. Dickin aikoinaan esittelemiin teemoihin – väliin jopa velan tunnustaen. Tämä on jälleen hyvä osoitus siitä, että Dick osasi jo vuosikymmeniä sitten nostaa esiin aiheita, jotka ovat vielä tänäkin päivänä ajankohtaisia. Tai käytännössä entistäkin ajankohtaisempia. Philip K. Dick rules!

Oletko muuten sattuneet hoksaamaan, että Jupiter Ascending -leffa on niin tyhmä, että se saa jopa G.I. Joe: The Rise of Cobra -elokuvan näyttämään nerokkuuden korkeaveisuulta?

Toni Jerrman

Elokuvat – The Running Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Running Man

Edgar Wrightin ohjaama The Running Man on huomattavasti uskollisempi tarinan pohjana toimivalle Stephen Kingin romaanille kuin Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä samanniminen elokuva vuodelta 1987. Se on myös noin miljoona kertaa mainiota edeltäjäänsä tyhmempi.

Dystopistisessa tulevaisuudessa köyhät elävät slummeissa ja kaduilla, eikä heillä ole asiaa rikkaiden asuinalueille. Yhdysvaltoja pyörittää Network-niminen suuryhtiö, jonka palkkalistoilla ovat niin poliitikot, poliisit kuin armeijakin. Firma vastaa myös maan suosituimman – ja ainoan – televisiokanavan pyörittämisestä. Pahuus, ahneus ja opportunismi aivan huokuvat kanavaa johtavan, itseään täynnä olevan Dan Killianin (Josh Brolin) jokaisesta ihohuokosesta.

Slummissa asuva Ben Richards (Glen Powell) on puolestaan hyvyyden suurmajakka. Hän on saanut potkut töistään, koska on kilttinä miehenä auttanut työtovereitaan. Hän rakastaa yli kaiken ihanaa vaimoaan ja sairasta tytärtään. Lisäksi hän kiehuu raivosta, koska hänellä ei ole varaa hankkia lääkettä lapselleen.

Moinen epäoikeudenmukaisuus synnyttää vihaa, jota Ben purskauttelee itsestään teinimäisin tavoin. Pökkelön alkukehittelyn jälkeen päästään itse asiaan, kun Ben suostuu osallistumaan The Running Man -tv-ohjelmaan. Juokse tai kuole -show’ssa kolme vapaaehtoista yrittää selvitä 30 päivää hengissä, samalla kun tavalliset kansalaiset, militiajoukot ja Metsästäjä-tiimi ajavat heitä takaa.

Elokuvan asetelma on huonosti perustellussa mustavalkoisuudessaan ärsyttävä. Hyvän ja pahan käsitteitä sekä yhteiskunnan eriarvoisuutta hierotaan katsojan naamaan sellaisella antaumuksella, ettei omien aivojen käytölle tai oivalluksilla jää elintilaa. Sen oheen, että ”sanomaa” väännetään tylsästä rautalangasta, ei toiminnasta tai juonenkuljetuksestakaan ole saatu mitään irti. Tarpeeton tarina vain löllertää eteenpäin ilman kunnon koukkuja tai kiinnostavia käänteitä. Lattea ja totinen epäuskottavuus onkin kokonaisuuden ainoa saavutus.

Aivottoman viihteen, tosi-tv-ohjelmien ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan kritiikkinä The Running Man on samaa tasoa kuin lasten hiekkalaatikkoleikit. Kelloa tulee vilkuiltua tiuhaan, koska mitäänsanomattomuudelle ei näytä tulevan loppua niin millään. Niinpä nyt kannattaakin juosta henkensä edestä pakoon tätä tasapaksua humputusta ja pumputusta.

Se on plöts ja sillä selvä.

Toni Jerrman