Toni Jerrman

Uutiset – RIP Hannu ”Hauta” Blommila

tonitahtivaeltaja Uutiset ,

RIP Hannu ”Hauta” Blommila

Nyt ei tekstiä synny ja mieli mataa todella syvällä. Hannu ”Hauta” Blommila (s. 1957), suuri idolini, sittemmin hyvä ystäväni, Tähtivaeltaja-lehden loistelias avustaja ja Tähtivaeltaja-palkinnon pitkäaikainen raatilainen on kuollut 13. lokakuuta 2025.

Kykenen vain laittamaan tähän tekstin, jonka kirjoitin vuonna 2007 Hannu Blommilan 50-vuotisjuhlakirjaan Hannun basaarissa (toim. Vesa Sisättö & Jukka Halme). Kauniita muistoja toiselta ajalta.

Kaipuu jää kaihertamaan.

Hauta Blommilan syndrooma

Vaellan Indonesian rähjäisimmän kaupungin hökkelikujilla, keskellä melun, saasteiden ja hajujen moniäänistä sinfoniaa. Radiossa kaikuu uutisia uusista pommi-iskuista. Katukauppiaat tyrkyttävät pilalle paistettuja rottavartaita. Taksit sylkevät ilmaan kuumuutta hohkaavaa pakokaasua. Hikiset ihmismassat tönivät ja tunkevat matkatessaan kuka milläkin hämärillä asioilla. Laki ei ulotu Jaavan viidakoihin.

Ahdistavan liiallisuuden keskellä tunnen kaipuuta Ambergrisin taiteilijakortteleihin ja Beerlightin kovaksikeitettyihin maisemiin. Marraskuun räntäsateeseen ja avaruuden äärille. Halajan kolmannen asteen sukupuoliyhteyttä aaltojen hylkäämän merenneidon kanssa. Juurihoitoa todellisuuden valtiaalta ja maailmankaikkeuden määritelmiä politiikan vasemmalta laidalta. Kuin huomaamatta ajatukseni karkaavat menneeseen.

Elettiin vuotta 1990 kun ajauduin freelanceriksi Radiomafian populaarikulttuuriohjelmiin. Yleisradion käytävillä hiippaili myös yksi nuoruuteni suurista idoleista, radioääni ja musiikkitoimittaja extraordinaire Hauta Blommila. Moneltakin suunnalta kuulin, että maestro olisi kovin kiinnostunut tieteisfiktiosta, mutta kuinkapa nyt maan matonen voisi lähestyä loistavaa kiintotähteä?

Useamman vuoden rohkeutta kerättyäni uskaltauduin vihdoin sankarini juttusille. Ja hän paljastui erinomaisen joviaaliksi kaveriksi, jonka kiinnostus scifiin sekä tietämys alasta ohitti monin verroin omani. Niinpä olin aivan onnesta soikeana, kun hän suostui kirjaamaan näkemyksiään paperille, jotta ne sitten voitiin painaa toimittamaani Tähtivaeltaja-lehteen.

Blommilan tajuntaa laajentavien kirjailija-artikkelien sarjan sai kunnian aloittaa Tähtivaeltaja 4/96:ssa julkaistu Stephen Baxter -kattaus. Sitä seurasivat nopeassa tahdissa jutut Lucius Shepardista, Greg Eganista, R. A. Laffertysta, William Bartonista, Peter Wattsista, Alastair Reynoldista ja Steve Aylettista. Nämä intomielisellä asenteella ja vankkumattomalla tietotaidolla paperille loihditut tekstit kuljettivat niin minut kuin monet muutkin virkistävien tieteisvetten äärelle. Ilman tätä nektaria elämä olisi ollut kovin paljon köyhempää.

Eikä se tähän toki jäänyt. 1990-loppupuolella Tähtivaeltajassa ilmestyneet koukuttavat novellit lukeutuvat lehden korkeatasoisimpiin proosatykityksiin. Numerossa 4/02 nähty Jeff VanderMeer -haastattelu on parempi kuin pussillinen käsivarsiin hierottavia kalmareita. Ja mille mierontielle olisimme joutuneet ilman Haudan partaalla -palstaa, joka soi meille ainutlaatuisella äänellä kerrottuja tarinoita Terry Dowlingista, Charles Strossista, Ted Chiangista, Stepan Chapmanista, Steph Swainstonista ja monesta muusta kirjailijamestarista.

Paperilta ajatukseni nousevat liitoon kohti aktuaalista kybertodellisuutta, Blommilan definitiivisen täyteläisiä con-ohjelmanumeroita ja Mafioissa istuttuja iltoja. Vuosia, jolloin Pyhän Yrjön pubi vielä sulki ovensa säädylliseen aikaan. Muiden friikkien hajotessa kohti kotikontujaan scifin uljaimmat ritarit säihkyvissä haarniskoissaan suuntasivat reittinsä viimeisiin yhä auki oleviin anniskeluliikkeisiin. Hämäriin ja tupakansavun täyttämiin kulttuurikeitaisiin, joissa kirjallisen peitsen vääntö jatkui aamun pikkutunneille.

Säpsähtäen havahdun lämpimien muistojen orgonieetteristä. Olen saavuttanut määränpääni vuosia kestäneen memeettisen vaelluksen jälkeen. Nimettömän kaupungin sokkeloisten kujien syvissä kätköissä lymyää maailmankaikkeuden suurin aarre, Hauta Blommilan kirja- ja tupakkakauppa Punainen hätätila. Viimeinen paikka koko riivatulla planeetalla, jossa yhä on tarjolla kiellettyjä kirjoja ja nautinnollisia syöpäkääryleitä.

Notkuvien hyllyjen välissä kuumuus haihtuu savuna ilmaan ja tyhjiö täyttyy tieteiskirjallisuuden ihmeen tuntua kutittelevista visioista. Rööki huulessa ja tuoppi kourassa vanha kunnon trokari toivottaa minut iloisesti tervetulleeksi. Tartun Blommilan tarjoamaan savukkeeseen, vedän keuhkoihini scifin pyhää henkeä ja tunnen olevani jälleen elossa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Hannun basaarissa -juhlakirjassa vuonna 2007

Kolumni – Pääkirjoitus 4/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , , ,

Viime numeron pääkirjoituksessa uumoilin, että Reetta Vuokko-Syrjäsestä nähtäisiin Tähtivaeltajassa artikkeli vielä tämän vuoden puolella. Näin myös kävi, sillä nyt käsissä pitelemäsi lehden käynnistää Anne Leinosen toteuttama haastattelu, jossa Vuokko-Syrjänen kertoo tuotannostaan, työskentelytavoistaan ja visioistaan. Samalla hän avaa näkemyksiään tieteisfiktion yhteiskunnallisista ulottuvuuksista sekä tarinoiden voimasta.

Numeron novellipanoksena komeilee useaan otteeseen palkitun kiinalaiskirjailijan, Regina Kanyu Wangin, Paluu Myaniin -tarina. Sen on kääntänyt kiinasta Eero Suoranta. Oman kirjailijanuransa ohessa Wang on ollut mukana toimittamassa antologioita, jotka esittelevät kiinalaisten spefi-kirjailijoiden novelleja englanninkieliselle maailmalle. Länsimaisista kirjailijoista hänen suosikkinsa on Ursula K. Le Guin.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, palaamme kiinalaisen scifin pariin myös ensi vuonna.

Juhlaan antaa aihetta Petri Hiltusen pitkän Unohdetut mestarit -artikkelin ensimmäinen osa. Äärettömän mielenkiintoisessa kokonaisuudessa valotetaan, kuinka filippiiniläiset taiteilijat valloittivat amerikkalaisen sarjakuvakentän 1970-luvulla. Tarina alkaa jo 1900-luvun alun Filippiineiltä ja sisältää niin monta kiehtovaa käännettä, että tekstin pariin haluaa palata yhä uudelleen.

Artikkeli on huomattavasti laajennettu versio Hiltusen samannimisestä esitelmästä.

Sarjakuvaosastolla tarjolla on Pekka Mannisen hullunhauska Teräslilja vs Trumppi! sekä Kari Sihvosen yksiosainen Funtzie-seikkailu Kyykallo & Lannistin. ”Hohoi kaikki! Hyvyys ohjaa minua!”

Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuva pitää puolestaan yhden numeron mittaisen tauon. Tämä tarjoaa hyvän tilaisuuden lukea jälleen kerran uusiksi tarinan aiemmat jaksot. Se kannattaa, sillä jokainen uusi episodi tarjoaa tuoreen näkökulman aiempiin tapahtumiin. Mikäli odottaa kokonaisuuden valmistumista ja käy sitten vasta sarjan kimppuun, menettää lukukokemuksesta jotain oleellista.

Ja sitten asiasta toiseen. Ilokseni olen huomannut, että tänä vuonna on ilmestynyt useita suomalaisia romaaneja, jotka ovat tarttuneet Philip K. Dickin aikoinaan esittelemiin teemoihin – väliin jopa velan tunnustaen. Tämä on jälleen hyvä osoitus siitä, että Dick osasi jo vuosikymmeniä sitten nostaa esiin aiheita, jotka ovat vielä tänäkin päivänä ajankohtaisia. Tai käytännössä entistäkin ajankohtaisempia. Philip K. Dick rules!

Oletko muuten sattuneet hoksaamaan, että Jupiter Ascending -leffa on niin tyhmä, että se saa jopa G.I. Joe: The Rise of Cobra -elokuvan näyttämään nerokkuuden korkeaveisuulta?

Toni Jerrman

Elokuvat – The Running Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Running Man

Edgar Wrightin ohjaama The Running Man on huomattavasti uskollisempi tarinan pohjana toimivalle Stephen Kingin romaanille kuin Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä samanniminen elokuva vuodelta 1987. Se on myös noin miljoona kertaa mainiota edeltäjäänsä tyhmempi.

Dystopistisessa tulevaisuudessa köyhät elävät slummeissa ja kaduilla, eikä heillä ole asiaa rikkaiden asuinalueille. Yhdysvaltoja pyörittää Network-niminen suuryhtiö, jonka palkkalistoilla ovat niin poliitikot, poliisit kuin armeijakin. Firma vastaa myös maan suosituimman – ja ainoan – televisiokanavan pyörittämisestä. Pahuus, ahneus ja opportunismi aivan huokuvat kanavaa johtavan, itseään täynnä olevan Dan Killianin (Josh Brolin) jokaisesta ihohuokosesta.

Slummissa asuva Ben Richards (Glen Powell) on puolestaan hyvyyden suurmajakka. Hän on saanut potkut töistään, koska on kilttinä miehenä auttanut työtovereitaan. Hän rakastaa yli kaiken ihanaa vaimoaan ja sairasta tytärtään. Lisäksi hän kiehuu raivosta, koska hänellä ei ole varaa hankkia lääkettä lapselleen.

Moinen epäoikeudenmukaisuus synnyttää vihaa, jota Ben purskauttelee itsestään teinimäisin tavoin. Pökkelön alkukehittelyn jälkeen päästään itse asiaan, kun Ben suostuu osallistumaan The Running Man -tv-ohjelmaan. Juokse tai kuole -show’ssa kolme vapaaehtoista yrittää selvitä 30 päivää hengissä, samalla kun tavalliset kansalaiset, militiajoukot ja Metsästäjä-tiimi ajavat heitä takaa.

Elokuvan asetelma on huonosti perustellussa mustavalkoisuudessaan ärsyttävä. Hyvän ja pahan käsitteitä sekä yhteiskunnan eriarvoisuutta hierotaan katsojan naamaan sellaisella antaumuksella, ettei omien aivojen käytölle tai oivalluksilla jää elintilaa. Sen oheen, että ”sanomaa” väännetään tylsästä rautalangasta, ei toiminnasta tai juonenkuljetuksestakaan ole saatu mitään irti. Tarpeeton tarina vain löllertää eteenpäin ilman kunnon koukkuja tai kiinnostavia käänteitä. Lattea ja totinen epäuskottavuus onkin kokonaisuuden ainoa saavutus.

Aivottoman viihteen, tosi-tv-ohjelmien ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan kritiikkinä The Running Man on samaa tasoa kuin lasten hiekkalaatikkoleikit. Kelloa tulee vilkuiltua tiuhaan, koska mitäänsanomattomuudelle ei näytä tulevan loppua niin millään. Niinpä nyt kannattaakin juosta henkensä edestä pakoon tätä tasapaksua humputusta ja pumputusta.

Se on plöts ja sillä selvä.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.: Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.:
Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Frank Millerin vuonna 1986 julkaistu Batman: Yön ritari on supersankarisarjakuvien ikiklassikko. Niinpä ei ole mikään ihme, että sen ympärille on leivottu rahastusmielessä useita jatko-osia. Nyt suomennosvuorossa on Millerin luomuksen esiosa Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki. Sen tarinasta vastaa Millerin ohessa Brian Azzarello, kuvituksesta puolestaan John Romita Jr.

Tarjolla on Batmanin viimeinen seikkailu ennen eläkkeelle jäämistä. Nyrkkisankarin rooli alkaa painaa vanhaa miestä: joka paikkaa kolottaa ja turpiin antamisen sijaan hän saa itse tämän tästä päihinsä. Armaasta elämäntehtävästä eläköityminen ei ole kuitenkaan helppo rasti, varsinkin jos uskoo sydämensä pohjasta siihen, mitä tekee.

Rämäpäisesti vaaroihin syöksyvä ja herkästi tarpeettomaan väkivaltaan taipuvainen Jason ”Robin” Todd ei hänkään ole vielä valmis astumaan mentorinsa saappaisiin. Tai näin ainakin Batman ajattelee. Robin itse on asiasta vakaasti toista mieltä.

Sarjakuva kysyy, ajaako Batmania eteenpäin enää se, että hän on koukussa omaan tekemiseensä. Eikö hänestä ole ripustamaan trikoita narikkaan ja löytämään itselleen uudenlaisen rooliin elämässä? Ja kuinka tämä kaikki vaikuttaa Robinin käytökseen ja valintoihin?

Entä mitä tekee Lepakkomiehen arkkivihollinen, sadismistaan kuuluisa Jokeri, jonka Bat-vanhus on toimittanut jälleen kerran Arkhamin mielisairaalaan? Ainakin aiheuttaa kaaosta, joka sataa hymyilevän psykopaatin laariin.

Hieman pienemmälle huomiolle jää itse tarina, jossa tuntematon taho manipuloi Gotham Cityn rikkainta eliittiä.

Viimeisen ristiretken oivallisin osuus liittyy Batmanin ja Robinin henkilökuviin, joista löytyy kiitettävää ristiriitaisuutta ja ongelmallisuutta. Kumpikin sankareista on hakusessa oman motivaationsa ja toimintatapojensa kanssa, eikä mikään ole enää mustavalkoista. Synkässä tarinassa ei myöskään kannata luottaa vanhaan sananlaskuun, joka väittää, että vaikeuksien kautta voi hyvinkin päätyä voittoon. Ei nimittäin voi.

Kokonaisuus on sekä juonellisesti että taiteellisesti vahvaa kamaa. Tästä huolimatta olisin mielelläni nähnyt tarinasta selvästi pidemmän ja syvällisemmin teemoihinsa pureutuvan version. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Elokuvat – Onsen Shark

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Onsen Shark

Tappajahain evänjäljissä haielokuvista on kasvanut kokonainen genre. Aitojen jännäreiden lisäksi meriin ja niiden ulkopuolelle on kylvetty kaiken sortin kalkkunanruokaa, kuten kolmipäisiä haita, hiekassa uivia haita ja haitornadoja. Morihito Inouen japanilaisleffa Onsen Shark asettuu intohimoisella riemulla juurikin tähän hilipatihippa-kategoriaan.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat turismista elantonsa saavaan merenrantakaupunkiin. Eläkepäivistä ja kirjailijanurasta haaveksiva liipasinherkkä poliisipäällikkö Tsuka (Kiyobumi Kaneko) saa tutkittavakseen outoja kuolemantapauksia: rantaan ajautuu haiden tappamia alastomia ihmisiä, jotka ovat alunperin kadonneet kaupungin onsen-kylpylästä.

Tätä mahdotonta yhtälöä saapuu setvimään tohtori Kose (Yuu Nakanishi). Hän ymmärtää nopeasti, että ruumiiden takana ovat esihistorialliset hait, jotka ovat heränneet pitkästä unestaan pormestari Manganin (Takuya Fujimura) rakennusprojektien takia.

Mutta ei tässä vielä kaikki, ei tosiaankaan! Kose paljastaa myös, että muinaishait koostuvat niin pehmeästä materiaalista, että ne pystyvät uimaan putkia pitkin. Mutta ei tässäkään vielä kaikki, sillä hait eivät tyydy sinkoilemaan paikasta toiseen vain putkien kautta, vaan… No et uskoisi kuitenkaan, jos kertoisin. Nämä temput on nähtävä omin silmin. Ja kuultava, kuinka hait karjuvat ”shaaaaaarrrrkkk” ennen hyökkäystään.

Jättimäisten kitojen lisäksi luvassa on myös metaanihönkäyksiä, 3D-printattuja taloja, lentäviä sukellusveneitä ja vaikka mitä muuta kajahtanutta. Päättömyyksien tulvan suurimpana sankarina häärii lihaksiaan pullisteleva kehonrakentaja Macho (Sumiya Shiina). Hänen nyrkkinsä ovat ainoa keino pysäyttää haihyökkäys sen jälkeen, kun Japanin armeijan erikoisyksikkö kokee karvaan tappion. Katsoja voi tässä vaiheessa vain ihmetellä, miksi ihmeessä Japanissa ylipäätään on sotilasosasto, joka on koulutettu iskemään kuumissa lähteissä uiskentelevien haiden kimppuun.

Kuten asiaan oleellisesti kuuluu, elokuvan lukuisat erikoistehosteet ovat ihastuttavan kehnoja ja kotikutoisen oloisia. Järjen tai logiikan evääkään ei vilahda missään vaiheessa pinnan yllä, ja kokonaisuuden syvintä olemusta edustaa pidäkkeetön haihalihulluus.

Suurella rakkaudella tehty Onsen Shark takaa, että meillä kakkelintuuran ystävillä on kerrankin hyvä syy marssia joukolla elokuvateattereihin. Nyt huudetaan yhteen ääneen: hai, hai, hai!

Toni Jerrman – 1 tai 5 tähteä

Onsen Shark – ensi-ilta elokuvateattereissa 7.11.

Elokuvat – Jigoku

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Osuuskumman vastikään julkaiseman mainion Pahoittelut rikinkatkun johdosta – Novelleja helvetistä -antologian esipuheessa mainitaan, että Toni suosittelee antologiaa täydentämään Nobuo Nakagawan japanilaiseen helvettiin sijoittuvaa Jigoku-elokuvaa (1960).
Kyseinen Toni en ole minä, vaan kyseessä on toinen teoksen toimittajista, Toni Saarinen (ja se toinenhan on Reetta Vuokko-Syrjänen). Tästä huolimatta myös tämä Toni suosittelee kyseistä elokuvaa, kuten oheisesta tekstistä voi huomata.

Jigoku

Japanilainen Shintoho-studio tunnetaan lähinnä halvalla tehdyistä genrefilmeistään, mutta joukkoon tummaan mahtuu myös taiteellisesti kunnianhimoisia tuotoksia. Kuten veteraaniohjaaja Nobuo Nakagawan vuonna 1960 valmistunut kokeellinen helvetti-kuvaus Jigoku.

Faustin tarinasta ammentava Jigoku kertoo Shiro Shimizusta (Shigey Amachi), jonka elämä ajautuu syvenevään umpikujaan hänen kohdattuaan palavasilmäisen Tamuran (Yoichi Numata). Tamura tupsahtaa tämän tästä kuin tyhjästä Shiron seuraan ja houkuttelee nuorukaisen sulkemaan korvansa omantunnon ääneltä. Hän ottaa myös aktiivisesti osaa Shiron synnin ja epätoivon syöksykierteeseen. Juuri hän ajaa autoa, joka törmää kadulla hoipertelevaan yakuza-pomoon. Juuri hän estää Shiroa ilmoittautumasta poliisille yliajon jälkeen. Ja juuri hän tapattaa tämän raskaana olevan morsiamen.

Lopulta Shiro pakenee kiusaajaansa – ja siten myös itseään – maaseudulle, vanhainkotiin, jossa hänen äitinsä makaa kuolonkielissä ja isänsä vehtaa jo uuden tyttöystävän kanssa. Tuppukylä on muutenkin oikea paheen tyyssija. Vanhainkodin johtaja varastaa ison osan asukkaiden sosiaaliavustuksista ja syöttää näille mädäntynyttä ruokaa. Lääkäri saa epäpätevyydellään aikaan lähinnä ruumiita. Poliisi yrittää saada vanhan maalarin kauniin tyttären kanssaan naimisiin vankilalla uhkailemalla.

Shiron irtiotto Tokion synkistä tapahtumista ei onnistu, sillä häntä seuraavat maalle niin tyttärensä menetyksen pahasti järkyttämät appivanhemmat, gangsteripäällikön kostonhimoinen äiti ja tyttöystävä kuin jokaisen hahmon pahat teot tunteva Tamura. Eikä tämä kurjuuden kurimus voi päättyä muuhun kuin kuolemaan.

Elokuva ei siihen kuitenkaan pääty, sillä 40 viimeistä minuuttia sijoittuvat Manalaan! Tänä aikana ehditään esitellä kaikki helvetin piirit ja niiden tarjoilemat ikuiset kärsimykset. Ja ne ovatkin vallan päheitä, vaikka pieni budjetti on pakottanut tekijät käyttämään enemmän mielikuvitustaan kuin erikoistehosteita.

Pimeitä hiekka-aavoja, joista nousee jalkojen, käsien tai päiden armadoita. Pulppuavia eritelammikoita, joissa syntiset kylpevät. Autius, jossa kirkuvat kärsijät juoksevat loputonta ympyrää. Demoneita, jotka leikkaavat jäsenesi irti kerta toisensa jälkeen. Kaukaisuuteen katoavia ruumisrivistöjä. Verijärviä, liekkipyöriä, piikkipeltoja. Ja kaiken tämän keskellä vaeltaa Shiro, joka kuulee syntymättömänä kuolleen vauvansa epätoivoisen itkun.

Tarinan psykologista draamaa korostaa toteutustapa, joka käyttää hyväkseen teatterimaisia, maalauksellisia tehokeinoja. Asetelmat ovat usein pysähtyneitä ja kuvakulmat erikoisia. Ihmishahmot nostetaan esiin taustattomasta pimeydestä valospoteilla. Väriskaala on aika ajoin pelkkää punaista tai vihreää. Mustassa kuvassa saattaa näkyä valkoisena virtaava kuoleman joki, jonka rannalla kyyhöttää juuri ja juuri erottuva pieni ihminen. Samalla ääniraidalla soi kakofoninen jazz tai oopperalaulu. Kokonaisuus on kaukana kepeästä kauhuviihteestä.

Jigoku on kiitettävän yritteliäs ja erilainen elokuva. Merkkiteos, jota ei kannata jättää väliin, vaikka kerronnan verkkaisuus tuokin mukanaan omat ongelmansa.

Elämäsi aikana voit livahtaa lain kourista, mutta kuolemaa ja sen jälkeistä rangaistusta et voi koskaan paeta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/07.

Uutiset – Helsingin Kirjamessut 2025

tonitahtivaeltaja Artikkeli , , ,

Helsingin Kirjamessut 2025

Kirjafanien vuoden kohokohta eli Helsingin Kirjamessut tekee jälleen tuloaan! 23.–26.10. kaikki kirjallisuuden ystävät suuntaavat kohti Helsingin Messukeskusta. Ohjelmaa on tavalliseen tapaan tarjolla runsain mitoin.

Myös Helsingin Science Fiction Seuralla ja muilla pääkaupunkiseudun sf-järjestöillä on messuilla oma tiskinsä. Sieltä voi käydä hankkimassa uudempia ja vanhempia Tähtivaeltajia, T-paitoja, kyniä, Marvineita, edullisia kirpparikirjoja ja vaikka mitä. Muista siis vierailla osastollamme osoitteessa 6v28!

Oheiseen listaan olen koonnut kattauksen messujen spefi- ja sarjakuvaohjelmista. Ja näitähän riittää!

Listauksen ohessa spefi-aiheista ohjelmaa löytyy varmuudella myös kustantamojen omilta osastoilta, joten pulaa tekemisestä ei todellakaan tule. Ja spefi-kirjailijoita vierailee toki muissakin ohjelmissa.

TORSTAI 23.10.

10:30–11:00 Lonna-sali
Heidi Roth
Lumina – monimediaisen tarinamaailman ja kirjan luominen

10:30–11:00 Töölönlahti-lava
Matti Riitakorpi, Enewald,Petteri Uusitalo ja Maaret Stepanoff
Yle Kioski: Rakastan mangaa!

11:30–12:00 Töölö-lava
Hanna Morre, Katariina Heikkilä, Maiju Ihalainen ja Mia Myllymäki
Fantasialippu korkealla

11:30–12:00 Kumpula
Kari Korhonen
Pikku Akun seikkailut

12:00–12:30 Kallio-lava
J. S. Meresmaa
Noidanlanka

12:00–12:30 Toukola
Magdalena Hai
Painajaispuoti: Kristallikallon tapaus

13:30–14:00 Fiskehamnen
Maria Turtschaninoff
Prata bok: Anaché: Att bryta normer

14:00–14:30 Esplanadi-lava
Anni Kuu Nupponen, Katariina Heikkilä, Katri Alatalo ja Maria Carole
Naisista, vallasta ja ystävyydestä

14:00–14:30 Kumpula
Silja Sillanpää
Ouroboros: Haltiakäärme

14:30–15:00 Lonna-sali
Suomen Tolkien-seura
Kuvastaja-palkinnon jako

15:00–15:30 Kallio-lava
Karissa Kettu
H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään

15:30–16:00 Kumpula
Arttu Unkari ja Kai Vaalio
Isämiehen idioottimaiset iskäsadut 2

15:30–16:00 Kallio-lava
Briitta Hepo-oja
Viikatetytär

16:00–16:30 Hakaniemi-lava
H-P Ontto-Panula, Miika Auvinen ja Pii Anttonen
Pelastavatko pienlehdet meidät algoritmilta?

16:30–17:00 Kallio-lava
Hanna Kökkö, Saara Valtonen ja Saku Heinänen
Fantasiaa nuorille

16:30–17:00 Töölö-lava
Birgita Bonde Hansen, Emmi Itäranta, Hannele Jyrkkä ja Michal Švec
Rakastetun Emmi Itärannan teokset puhuttelevat maailmallakin

17:00–17:30 Kallio-lava
Aleksi Kuutio, Kaisa Ranta ja Reetta Vuokko-Syrjänen
Cozy scifi ja fantasia vs. synkkä dystopia

17:00–17:30 Kumpula
Mari Luoma
Freya & Eldi: Matka Ejderhaan

17:30–18:00 Kumpula
Kira Schroeder ja Sa Myer Oo
Ilo pelon vastuksena Tove Janssonin Muumi-tarinoissa

17:30–18:00 Hakaniemi-lava
Juhani Salokannel ja Sirpa Kähkönen
A.H. Tammsaare, Hornanperän uusi paholainen ja Karl Ristikivi, Ihmeiden saari

18:30–19:00 Arabia-lava
Antti Litmanen ja Ronja Erkko
Yöpuolen kertomuksia – Kenneth Grantin okkulttinen fiktio

PERJANTAI 24.10.

10:30–11:00 Fiskehamnen
Lotta Sanhaie
Quiz – med fokus på finlandssvenska fantasyvärldar

11:30–12:00 Kallio-lava
Rasaliina Jänö
Kuuden kuun valtakunta -trilogia

12:00–12:30 Kumpula
Klió Aarniosuo, Mari Luoma, Niina Salmelin ja Roope Eronen
Sarjakuvataiteilijat 10-vuotiaan sarjakuvafanin haastattelussa

12:00–12:30 Kallio-lava
Mari Renko
Pihjalapalatsi

13:00–13:30 Töölönlahti-lava
Aleksi Kuutio ja Jukka Halme
Tähtivaeltaja-podcast live!

13:30–14:00 Senaatintori-lava
Jori Grym, Juha Kauppinen ja Risto Isomäki
Krakenin saari & Kertomus maasta – Ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon

13:30–14:00 Kumpula
Tinka Baer
Pelättyjen paluu – Kaikujat 3

14:30–15:00 Kallio-lava
Miila Westin
Mitä myytit voivat opettaa meille?

14:30–15:00 Töölö-lava
Anni Kytömäki, J. P. Laitinen ja Päivi Koivisto
Ekologisen fiktion kirjoittaminen

14:30–15:00 Senaatintori-lava
Markus Leikola ja Samuli Knuuti
Kuviot joita kadut eivät tiedä tekevänsä & Kun vedet liikkuvat

17:00–17:30 Töölönlahti-lava
Katri Alatalo, Mari Renko, Reetta Vuokko-Syrjänen ja Vehka Kurjenmiekka
Fantasian ja realismin rajapinnalla

LAUANTAI 25.10.

10:30–11:00 Suomenlinna-sali
Artemis Kelosaari, Saara Henriksson ja Samuli Antila
Euroopan kuviteltu historia

11:00–11:30 Lonna-sali
Anniina Tarasova, Helena Immonen ja Rasaliina Jänö
Hyvä ja paha nyt – lasten fantasiakirjat todellisuuden peilinä

11:00–11:30 Töölönlahti-lava
Anna Annala, Camilla Taipalvesi, Helmi Tukia ja Veera Mäkelä
Onko romantasia vain chilipaprikoita?

11:30–12:00 Töölö-lava
Katri Rauanjoki, Marisha Rasi-Koskinen ja Pajtim Statovci
Kirjallisuuden ei-inhimilliset kertojat

12:00–12:30 Lonna-sali
Jalava
Viidakkosankari ja miehen malli – Tarzanin klassikkoseikkailut 2020-luvulla

12:30–13:00 Lonna-sali
Katja Kontturi, Mika Lietzen ja Vesa Vitikainen
Asukkaana sarjakuvassa

12:30–13:00 Töölö-lava
Jyrki Vainonen, Magdalena Hai ja Tuutikki Tolonen
Kulttuurivientiä kansien välissä – käännösten merkitys kirjailijan uralla

13:00–13:30 Lonna-sali
Emmi Nieminen, Johanna Vehkoo ja Katja Tukiainen
Sarjakuvan lukijasta tekijäksi

13:30–14:00 Lonna-sali
Hanna Kukko, Jenni Varila ja Tuuli Hypén
Eläinsarjakuvat ja eläinaktivismi sarjakuvassa

14:00–14:30 Lonna-sali
Jalava
Hugo Prattin Aavikon skorpionit ja sodan mielettömyys

14:00–14:30 Kallio-lava
Eve Lumerto
Valvoja

14:30–15:00 Lonna-sali
Jalava
Scifisarjakuva 2000-luvulla: tulevaisuudenkuvia ja menneisyyden kaikuja

15:00–15:30 Lonna-sali
Jalava
Corto Maltese elää!

15:30–16:00 Töölönlahti-lava
Meri Jaakola, Oona Pohjolainen, Shuhda Abdi ja Vehka Kurjenmiekka
R. F. Kuang: Katabasis – matka manalaan

15:30–16:00 Lonna-sali
Maj-Lis Pitkänen, Ronja Erkko ja Veera Pitkänen
Memoirs of a Pensioner – Kalervo Palsan sarjakuvataide

16:30–17:00 Esplanadi-lava
Johanna Valjakka ja Riina Tanskanen
Tympeät tytöt – Luokkakipuja

17:00–17:30 Esplanadi-lava
Marko Hautala
Samaelin kirja

17:30–18:00 Kallio-lava
Heidi Nummi
Petovala

17:30–18:00 Esplanadi-lava
Pertti Jarla ja Vesa Kataisto
Fingerporin koko kuva 13

18:00–18:30 Busholmen
Eddie Myrskog, Henna Johansdotter ja Yvonne Karsten
När samtiden är som science fiction

18:00–18:30 Esplanadi-lava
Anni Gullichsen, Jarkko Vehniäinen, Marja Lappalainen ja Milla Paloniemi
Kamala luonto – Pää jäässä & Eläimenfilosofiaa, Kiroileva siili 10 – Eroilut ja kiroilut

18:30–19:00 Hakaniemi-lava
Matt Haig
Mahdoton elämä

18:30–19:00 Esplanadi-lava
Anni Gullichsen ja Joonas Rinta-Kanto
Fok_It – Muista uskoa unelmiisi

19:00–19:30 Töölönlahti-lava
Anne Leinonen, Anni Kuu Nupponen ja Mia Myllymäki
Sivistys scifissä

19:30–20:00 Lonna-sali
Mariam Naiem ja Saara Pääkkönen
History and politics in comics

SUNNUNTAI 26.10.

11:30–12:00 Esplanadi-lava
Katri Kauppinen, S. K. Rostedt ja Siri Kolu
Hyvän mielen kirjojen sunnuntai: Huumaava romantasia

12:30–13:00 Lonna-sali
Anne-Maija Aalto, Johanna Förster ja Suvi Nurmi
Kuinka rakentaa toivoa maailmaan? Nuortenkirjallisuuden näkymiä tulevaisuudesta.

14:30–15:00 Senaatintori-lava
Emmi Itäranta ja Sami Makkonen
Lumenlaulaja & Kalevala – Juhlalaitos

15:00–15:30 Lonna-sali
Johanna Vainikainen, Saara Henriksson ja Tarja Härkönen
Pyhimyksiä ja portviiniä – spekulatiivisen fiktion suomentamisen taivas ja helvetti

15:00–15:30 Senaatintori-lava
Johanna Sinisalo ja Maarit Halmesarka
Joutsenlaulu

15:30–16:00 Lonna-sali
Carita Forsgren, Maiju Ihalainen ja Matti Järvinen
Iättömät & Surma, ikuinen elämä vs. ikuinen kuolema

16:00–16:30 Lonna-sali
Jenna Viro, Kaisa Vahteristo, Riina Tanskanen
Feministinen kauhu

Mahdolliset muutokset kannattaa tsekata Kirjamessujen omilta sivuilta.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry: Flash Gordon – Tehtävä Plutossa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry
Flash Gordon: Tehtävä Plutossa
Suom. Asko Alanen. Jalava

”…Ovat masiinoita… Miten kutsutaan… Ro-bosteja!!”

Jalava on viime vuosina palannut juurilleen julkaisemalla suomeksi vanhoja klassikkosarjakuvia. Scifiä ovat tällä saralla edustaneet ansiokkaasti Jeff Hawke: Ylivaltias ja Judge Dredd: Kuoleman morsian -albumit sekä Russ Manningin fantastiset Tarzan-julkaisut. Nyt vuorossa ovat kirjailijana paremmin mainetta niittäneen Harry Harrisonin (ks. Tähtivaeltaja 3/05) käsikirjoittamat ja Mac Raboyn & Dan Barryn kuvittamat Flash Gordon -sunnuntaistripit vuosilta 1967–1970.

Nimensäkin mukaisesti Tehtävä Plutossa -teos sisältää useita seikkailuja, jotka sijoittuvat aurinkokuntamme etäisimmälle planeetalle – jota tosin ei enää kutsuta planeetaksi. Jäinen kivenmurikka aiheuttaa Flashille ja kumppaneille ongelmia kolmessa albumin seitsemästä tarinasta.

Niistä ensimmäisessä Flash ja hupsuksi kuvattu meksikolainen Pancho saapuvat Plutolle tuomaan tarvikkeita haaksirikkoutuneen avaruusaluksen miehistölle. Ihmetys on suuri, kun he löytävät elottomana pidetyltä planeetalta turkiksiin pukeutuneiden robottien maanalaisen tukikohdan – ja päätyvät sitä kautta kaukosiirretyksi kaukaiseen tähtijärjestelmään. Mutta mitä ihmettä huomattavasti ihmiskuntaa kehittyneemmän Utra-planeetan asukkaat haluavat sankarikaksikostamme?

Plutoon matkataan myös Pluton siirtokunta pulassa -tarinassa. Siinä kerrotaan, että Plutossa on niin kylmä, että sen ilmakin on jäätynyt kiinteäksi. Ja toisin kuin edellisessä sarjakuvassa, nyt planeetan painovoima on niin raskas, että ihmisten työskentely on siellä käytännössä mahdotonta. Plutossa on kuitenkin mineraalirikkauksia, joita ihmiskunta halajaa käyttöönsä. Kuinka tästä pulmasta selvitään? Ja ajautuuko jääplaneetan valloitus ojasta allikkoon? Huumorin lähteenä toimii Panchon sijaan Klet-planeetan Angor, jonka ylivertaiset voimat saavat aikaan hassua pöhköilyä.

Jälleen uudenlainen Pluto tavataan Ällistyttävä invaasio / Tehtävä Plutossa -sarjakuvakaksikossa, jossa avaruuden käymättömille korpimaille eksyneet muukalaiset suistavat Maapallon mielikuvitukselliseen kaaokseen vääristäjä-laitteillaan. Tematiikassa huomio kiinnittyy siihen, kumpi on parempi valinta, sotilaallinen valloitus vai rauhanomainen yhteistyö?

Albumin muissa tarinoissa metsästetään muotoaan muuttavaa muukalaisrikollista, taistellaan Mestariksi kutsutun yliälyn käskyttämiä robotteja vastaan ja kohdataan kahvinkeitin, jonka vallanhaluinen itäeurooppalainen professori on muuntanut aineensiirtäjäksi.

Flashin ja Panchon ohessa sarjakuvissa seikkailevat tietenkin myös tohtori Hans Zarkov sekä sankarimme tyttöystävä Dale Arden – joka ei jää tapahtumien tuoksinassa pelkäksi itkupilliksi. Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista tuttua keisari Ming Armotonta tai hänen hallitsemaansa Mongo-planeettaa ei näissä tarinoissa nähdä.

Harrisonin käsikirjoittamat Flash Gordon -sarjakuvat eivät edes yritä olla mitään älyn jättiläisiä. Sen sijaan tarjolla on kepeitä avaruusseikkailuja, joissa riittää vaaroja ja yllättäviä käänteitä. Huumoria ja avaruusmuukalaisia koskaan unohtamatta. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja päähenkilöt ovat niin puhtoisia kuin olla ja voi. Vanhanaikaisuus, pinnallisuus ja simppeli sinkoilu jaksavat silti viihdyttää.

Myös kuvitus noudattaa samaa kaavaa, eli piirros on selkeää, muttei erityisen kunnianhimoista. Tosin Barryn piirtämissä tarinoissa on väliin aidosti tyylikkäitä kuvia, mutta myös huolettomammalla viivalla taiteiltuja jaksoja.

Ei tarvitsisi kädestä vääntää, että suostuisin lukemaan lisääkin tätä kamaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Kirjat – J. P. Laitinen: Hirviö

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

J. P. Laitinen
Hirviö
Teos

J. P. Laitisen Hirviö-romaani käynnistyy päräyttävästi, kun neitsytmatkallaan uponnut Titanic nousee tyrskyistä näkyviin perä edellä. Aluksen ympärillä kuohuu, kun uudissyntyvät ihmiset pulpahtavat pinnalle ja pelastusveneet matkustajineen nostetaan talteen: ”Yli tuhatviisisataa uudissyntynyttä, mikä on ylittämätön saavutus siviilimerenkulun historiassa.”

Romaanin päähenkilö on kirjailija Matias Roos, jonka vaimo on kuollut vuotta aiemmin. Surun murtama mies velloo itsesäälissä ja -syytöksissä. Tuntojaan hän purkaa auki vaimolleen osoitetuissa päiväkirjamerkinnöissä.

Yksinäisyyteen vetäytyneen miehen arki ottaa uutta kontaktia ulkomaailmaan, kun radikaali ympäristöaktivisti Dima Skoropadenko valitsee hänet manifestinsa haamukirjoittajaksi. Diman viestit herättävät Matiaksessa halun kirjoittaa romaanin, jossa aika kulkisi takaperoisesti – idea, jonka hän auliisti myöntää varastaneensa Martin Amisilta.

Laitisen romaani jakautuu kolmeen eri tasoon. Kokonaisuuden pihvi ovat Diman Matiakselle lähettämät sähköpostiviestit, joiden on tarkoitus toimia manifestin pohjamateriaalina. Tekstit ovat tiukkaa faktatykitystä kaikesta siitä, miten ihmiset ovat itse hävittämässä ympäröivän luonnon ja kotiplaneettansa. Näihin pätkiin on kerätty runsaasti esimerkkejä ja vankkoja todisteita öljyteollisuuden, ilmastopäästöjen, kerskakulutuksen ja kapitalismin pitelemättömästä hulluudesta.

Kaiken tämän vertauskuvana toimii monimutkaisuudessaan hillittömäksi kasvanut Hirviö, jota lienee mahdoton pysäyttää – varsinkin kun jokainen ihmiselämä on alistettu sen palvelijaksi. Diman yksi kiteytys Hirviöstä kuuluu näin: ”Se on elävä metafora, joka nielee sisäänsä luonnonvarojen ylikäytön, talouden vääristyneet perusrakenteet, infrastruktuurin ja koko lapasesta lähteneen läntisen kulttuurin, mutta myös ihmisen biologisena, psykologisena ja sosiaalisena olentona. Me olemme parasiitti paratiisissa. Virus joka tappaa isäntänsä, lapsi joka syö äitinsä ja kuolee nälkään. Evoluution aikapommi, itsetuhon insinööri, eläinkunnan Ikaros.”

Diman jaksot ovat synkkää luettavaa, ja niissä käsitellään aihepiiriä laaja-alaisen asiantuntevasti, väliin jopa filosofisesti. Vaikka moni teksteissä ilmituotava asia lienee lukijalle entuudestaan tuttu, mahtuu mukaan myös useita historiallisia tosiseikkoja, jotka yllättävät. Toivoa ihmiskunnan selviytymisestä ne eivät ainakaan lisää. Lähinnä koko touhun lyhytnäköisyys ja älyttömyys hämmentävät: olemmeko me lajina tosiaankin näin piittaamattomia ja itsetuhoisia?

Päiväkirjoissaan Matias ei suoraan niele Diman madonlukuja, vaikka alkaakin vähitellen kääntyä tämän kannattajaksi. Samalla hän pohtii tulevan kirjansa luonnetta ja antikronologian mahdollisia ongelmia. Aivan liikaa tilaa käytetään puolestaan miehen pohjattoman surun ja masennuksen sanallistamiseen. Tämä loputon tunnevatkuli käy nopeasti yksinomaan rasittavaksi.

Kirjan hauskimpia osioita ovat episodit, joissa aika kulkee takaperin: aiemmin saastuttavina pidetyt tehtaat imevätkin nyt kivihiilen ainesosat taivaalta talteen, muuttokyyhkyjen eloonampujat saattavat herättää henkiin jopa 30 000 siivekästä päivässä, ihmiset puklaavat ruokansa lautaselle ja kunnallinen viemäriverkosto palauttaa alkulietteen asukkaiden koteihin heidän sisäistettäväkseen. Nämä mainiosti kuvatut syklit saavat lukijan näkemään jokapäiväisetkin asiat aivan uusin silmin.

”Joissakin siirtokunnissa orjia on kaksi kertaa enemmän kuin valkoisia. He hoitavat kaikki raskaat työt, joten omistajat eloonherättävät heitä mielellään hirttämällä ja ruoskimalla.”

Viime aikoina Suomessakin on kirjoitettu lukuisia tieteisromaaneja, jotka maalailevat ihmiskunnalle dystopistista tulevaisuutta. Hirviö on tässäkin kontekstissa outo lintu, sillä teoksessa kaunokirjallisuus on selvästi alisteinen julistukselliselle sisällölle. Sanottava sanotaan niin kuin se on, ja asiasisältö on puettu fiktion kaapuun vain näennäisesti. Mukana on myös pitkät jälkisanat, jossa Laitinen kritisoi suorasanaisesti mm. lyhytkatseisia poliitikkoja, taloustieteilijöitä, osakemarkkinoita, pikamuotia, arvojen hylkäämistä, materialismia, talouskasvua ja hypernopeudella toimivaa yhteiskuntaa – tarjoten niille toki myös vaihtoehtoja.

Saarnaavuudestaan huolimatta Hirviö on tärkeä romaani, johon jokaisen sietäisi tarttua. Lisäpisteitä teos ansaitsee siitä, että tekstissä mainitaan lukuisten tutkijoiden, tietokirjailijoiden ja filosofien ohessa mm. sellaiset tieteiskirjailijat kuin Philip K. Dick, Jeff VanderMeer ja Risto Isomäki.

”On mahdotonta syödä ruokkimatta Hirviötä.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – John Byrne: Ihmeneloset – Kun kutsuu Galactus!

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

John Byrne:
Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus!
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

”Joskus Galactuskin oli ihminen, kuolevainen kuten sinäkin. Mutta muistot siitä ajasta ovat vaisu, hiipuva kipu sydämeni uumenissa.”

John Byrne oli aikoinaan kovista kovin. Oma supersankari-innostukseni sai aivan uutta puhtia, kun tutustuin Byrnen piirtämiin ja Terry Austinin tussaamiin X-Men-sarjakuviin 1970-luvun lopussa. Sen jälkeen seurasin Byrneä kaikkialle, minne hän meni: Fantastic Four, Alpha Flight, She-Hulk, Namor, Next Men jne.

Kesän superelokuvien vanavedessä suomeksi on nyt saatu rautaisannos Byrnen sarjakuvia.

Hänen kirjoittama ja kuvittama Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus! on yli 150-sivuinen kattaus fantastisia, jopa kosmisia tarinoita. Sisältö on kotoisin 1980-luvun alkupuolelta, ja osa jaksoista on julkaistu Suomessa Ihmeneloset- ja Hämähäkkimies-lehdissä vuosina 1982 ja 1985.

Albumin käynnistää Kunnia keisarille -tarina, jossa Ihmeneloset päätyvät muinaiseen afrikkalaiskaupunkiin, joka muistuttaa menneisyyden Roomaa. Idea on niin poskettoman upea, että se tuo elävästi mieleen Tarzanin parhaat seikkailut kadonneissa valtakunnissa. Samalla Reed Richards joutuu pohtimaan liiallisen itsevarmuutensa aiheuttamia ongelmia.

Seuraavaksi vuorossa on pidempi kertomus, joka alkaa avaruuden ääristä ja sykkii vahvaa ihmeen tuntua – samalla kun se seuraa sankarinelikon arkista elämää. Juuri tämänkaltaiset yhdistelmät tekevät Byrnen Ihmeneloset-tarinoista niin koukuttavia.

Tällä kertaa vaikeuksia aiheuttaa Galactuksen mahtava palvelija Terrax, jolla on ylivertaiset voimat jopa Ihmenelosiin verrattuna. Inhimillisiä tragedioita ja suurta oopperaa soittelevassa kertomuksessa esiintyvät luontevasti myös mm. Hämähäkkimies, Daredevil, Thor, Tohtori Outo ja Rautamies. Ja kyllähän planeettoja syövä Galactuskin ilmestyy mukaan kuvioihin – eikä yksikään tarina, jossa hän näyttäytyy, voi olla huono. Nyt päästään jopa pohtimaan sankarien syvempää etiikkaa ja moraalisia valintoja.

Hieman maanläheisemmässä Lapsuuden loppu -tarinassa valokeilaan nostetaan sekä Näkymätön tyttö Sue että hänen ja Reedin pieni Franklin-poika. Sue osoittaa epäilijöille, että hän on yhtä vahva ja tärkeä osa Ihmenelosia kuin Liekki, Möykky ja Herra Fantastinen yhteensä.

Albumin viimeisessä rupeamassa pahiksen roolin ottaa Tohtori Doom – vai ottaako sittenkään? Tarina käsittelee yksinvaltiutta ja diktaattorien tuhoisia vainoharhoja. Sekä sitä, että edes Ihmeneloset eivät ole erehtymättömiä.

Kun kutsuu… Galactus! on supersankarisarjakuvan parhaimmistoa. Touhu ei tyydy pelkkään aivottomaan mätkintään, vaan mukaan on ujutettu sekä tieteishenkistä visiointia, elämän pieniä iloja ja suruja, vahvaa draamaa että yhteiskunnallista kritiikkiä. Kaikki tämä tekee sarjakuvan hahmoista eläviä ja hengittäviä yksilöitä, jotka eivät jää trikoidensa vangeiksi.

Myös sarjakuvan taide on erinomaista, huolellista ja pikkutarkkaa, Byrneä lähes parhaimmillaan.

”Ilmaantuuko tänne jonakin päivänä haurasta elämää, joka pohtii kaiken tarkoitusta? Vai onko täällä vain kuolleita maailmoja, jotka tuijottavat kuihtuvaa aurinkoa sokein silmin? Vai kuolevatko ne jo syntyessään… Jättäen jälkeensä loputtoman yön läpi kiitäviä jäänteitä maailmasta, joka ei koskaan ollut.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.