Toni Jerrman

Elokuvat – 28 Years Later: The Bone Temple

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

28 Years Later: The Bone Temple
– 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli

Nia DaCostan ohjaama 28 Years Later: The Bone Temple jatkaa käytännössä suoraan siitä, mihin viimevuotinen 28 Years Later päättyi. Tyylillisesti ja tarinallisesti nyt liikutaan kuitenkin ihan eri vesillä, vaikka käsikirjoituksesta vastaa yhä Alex Garland. Tällä kertaa tarjolla on paljon puhetta ja vähän suolia.

Sekopäinen sir lordi Jimmy Crystal (Jack O’Connell) johtaa viiden vajaaälyisen Jimmy-nuoren ryhmää. Sekä nuoret että sir itse tuntuvat uskovan, että herra Crystal on vanhan vihtahousun eli Saatanan poika. Heidän yhteisenä tehtävänään on jakaa laupeutta yhä elossa olevien ihmisten keskuuteen. Ja laupeus on tietenkin synonyymi kiduttamiselle ja murhaamiselle.

Edellisestä leffasta tuttu Spike (Alfie Williams) on tahtomattaan päätynyt mukaan tähän verkkariasuiseen tiimiin. Jimmyistä ainoastaan Jimmy Ink (Erin Kellyman) suhtautuu edes jollain lämmöllä poikaan, josta ei ole tappajaksi.

Toisaalla luutemppeliään rakentava tohtori Kelson (Ralph Fiennes) bondaa alfa-zombi Samsonin (Chi Lewis-Parry) kanssa. Tässä auttaa morfiini, joka rauhoittaa raivopäisen elävänkuolleen. Onko käsillä kenties kauniin ystävyyden alku?

Vain parilla väkivaltaräjähdyksellä piristetty tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen. Rasittavat Jimmyt muistuttavat kovista leikkiviä brittijunttiääliöitä ja Samson vain makoilee paikoillaan. Epäuskottava sir lordi Jimmy Crystal sekä lähes filosofisissa sfääreissä liihotteleva tohtori Kelson kantavat harteillaan koko elokuvaa. Kaiken tämän löysäilyn tarkoitus lienee trilogian kolmannen osan pohjustaminen.

Mukana on onneksi yksi todella huikea kohtaus. Siinä Kelson tanssii pirullisen hurmoksellisesti ämyreistä pauhaavan Iron Maidenin The Number of the Beast -biisin tahtiin. Tämä jyrää ja jytisee!

Nyt jäi kyllä aivot lautaselle.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Elokuvat – Sinners

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Koska Ryan Cooglerin ohjaama Sinners-elokuva kahmi nyt saaliikseen ennätysmäärän Oscar-ehdokkuuksia, päätin heittää myös tänne blogin puolelle Tähtivaeltajassa 2/25 julkaistun arvosteluni kyseisestä elokuvasta.

Sinners

Ryan Cooglerin Black Panther -leffat eivät itseäni pahemmin ilahduttaneet. Ne menestyivät kuitenkin lippuluukuilla niin hyvin, että Coogler sai vapaat kädet Sinners-elokuvansa kanssa. Ja se iskee ihan kybällä.

Filmin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1932 Mississippi Delta -alueelle. Rotuerottelulait ovat yhä voimassa ja Ku Klux Klan terrorisoi mustia, jotka asuvat hökkelikylissä ja saavat niukan elantonsa työskentelemällä puuvillapelloilla.

Smokestack-kaksoset (Michael B. Jordan) ovat ensimmäisen maailmansodan veteraaneja, jotka palaavat kotiseudulleen vietettyään seitsemän vuotta Chicagossa gangsterien leivissä. Kaksikon maine armottomina koviksina on yhä kohdallaan, mutta tällä kertaa he aikovat hankkia rahansa laillisella bisneksellä. Toki siinä auttavat Chicagosta varastetut dollarit ja viinakset. Niiden turvin kaksoset ostavat vanhan sahan ja perustavat sinne vain mustille tarkoitetun musiikkikapakan.

Toisiinsa tukeutuvat Smokestack-kaksoset ovat viileän hienosti käsikirjoitettuja ja näyteltyjä hahmoja. Heidän rinnalleen nousee myös muita mahtavia hahmoja, kuten vanha blues-muusikko Delta Slim (Delroy Lindo), portsarina toimiva Cornbread (Omar Benson Miller), kiinalainen kauppiaspariskunta Grace ja Bo Chow (Li Jun Li & Yao) sekä kaksosten erinomaisen vahvoiksi kuvatut exät Annie (Wunmi Mosaku) ja Mary (Hailee Steinfeld).

Vielä keskeisempi rooli on nuorella Sammiella (Miles Caton), jonka blues-laulu ja -kitarointia avaa portteja ajan ja paikan kudokseen. Sillä kuten vanhat kansantarut tietävät kertoa, voi sielusta puhtaana kumpuava musiikki raottaa verhoa elämän ja kuoleman välillä. Toisaalta ilmiö houkuttelee myös pahuutta, joka saattaa livahtaa soittajan seuraan. Tai kuten Sammien pastori-isä asian esittää: kun tarpeeksi kauan tanssii paholaisen kanssa, niin joku päivä tämä seuraa musikanttia kotiin.

Ja kuten jo filmin ensimmäisestä kohtauksesta tiedämme, juuri näin tulee käymään.

Pitkän mutta kiehtovan alkukehittelyn jälkeen pahuus löytää siis tiensä Smokestack-kaksosten pyörittämään kapakkaan. Missä muodossa se ilmenee, jääköön paljastamatta. Joka tapauksessa luvassa on kaksikin maittavaa verilöylyä sekä vanhan tutun vihulaisen omintakeisesti tuunattu versio.

Sinners on tekijänsä näköinen yhdistelmä historiallista realismia, yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja mainiosti pelittävää kauhua. Merkittävää osaa elokuvassa näyttelee myös musiikki perinteinen blues etunenässä – vaikka toki tällä saralla koetaankin pari mahtavaa tyylipoikkeamaa.

Blues-puolta korostaa entisestään se, että filmissä vierailee alan elävä legenda George ”Buddy” Guy (s. 1936). Tästä ratkaisusta Coogler ansaitsee täydet kymmenen pistettä.

Ja juu, jätän nyt mainitsematta sen vuonna 1996 valmistuneen erinomaisen elokuvan, josta käsikirjoittaja-ohjaaja on selvästi ammentanut vaikutteita omaan visioonsa. Eiköhän se kuitenkin käy teatterissa kaikille selväksi.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Frank Hampson & co: Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Hampson & co
Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Kun kirjoitin 24-sivuista mega-artikkelia brittiläisestä Dan Dare -sarjakuvasta ja sen luoneesta Frank Hampsonista (TV 2/20), en villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut, että tätä varhaista scifi-klassikkoa julkaistaisiin joskus suomeksi. Jalava kuitenkin yllätti koko kansakunnan pistämällä syyskuussa ihmisten ilmoille Avaruuspilotti Dan Dare -albumin Purppurakuolema. Alunperin vuonna 1958 ilmestynyt tarina tunnetaan englanniksi nimellä The Phantom Fleet.

Purppurakuolema on mitä mainioin esimerkki Dan Dare -sarjakuvien loistokkuudesta. Sekä huolellinen piirrosjälki että huikea väritys tuovat taiteeseen vahvaa kolmiulotteista tunnelmaa, eikä vaivoja ole säästelty kuvitettaessa erilaisia avaruusaluksia ja -olentoja. Lopputulos on yksiselitteisesti silmiähivelevän upeaa.

Itse tarinassa ihmiskunta saa vieraakseen erikoisista rypäsaluksista koostuvan aavelaivaston, joka vaatii Maata antautumaan välittömästi ja ehdoitta. Kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneet vieraat ovat erittäin älykkäitä amfibisia olentoja, joiden teknologia ylittää kaikki ihmisten saavutukset.

Pystyykö Dan Dare, tuo avaruuslaivaston puhtoinen ja oikeudenmukainen ykköspilotti, ratkaisemaan kinkkisen tilanteen? Daren apuna häärivät hupaisista kevennyksistä vastaava sotilaspalvelija Digby, nuorten lukijoiden samaistumiskohteeksi tarkoitettu Leimu-kadetti sekä tämän Viiru-lemmikki. Keskeiseen rooliin kohoaa myös sir Hubert, Planeettainvälisen avaruuslaivaston korkea-arvoisin upseeri.

Kertomus on täynnä jännitystä, vaaroja, scifistisiä ihmeitä, kekseliäitä juonia ja tieteishenkistä mielikuvituksen laukkaa. Juoni ei turhia jarruttele, vaan tarjoilee yllättäviä käänteitä toisensa perään. Juuri tällaisista aineksista on parhaat tieteissarjakuvan klassikot tehty. Jos unohdetaan, että tarina lopetetaan yhdellä epätoivoisella rysähdyksellä – mistä kiitos kuuluu pastori Marcus Morrisille.

Nyt täytyy toivoa, että tämä on vasta alkua Avaruuspilotti Dan Daren uusille suomennoksille. Hyvää kamaa olisi tarjolla vielä vaikka kuinka monen albumin edestä.

Teoksen lopusta löytyvä Sauli Santikon asiallinen Dan Dare -esittely sisältää pienen asiavirheen. Tekstin mukaan avaruuspilottimme seikkaili Suomessa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1964. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä Dare suoritti Suomen ensi-iltansa Peitsi-lehdessä jo vuonna 1962 – kuten artikkelissani mainitsin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

Johanna Sinisalo
Joutsenlaulu
Otava

Joutsenlaulu on useaan otteeseen palkitun Johanna Sinisalon tuorein romaani. Teos on sekä erinomainen että ajankohtainen.

Kirjan kerronnassa on kolme keskeistä linjaa. Yksi näistä on taustoittava artikkeli teknomiljardööristä, rouva Wangista. Hän on hankkinut omaisuutensa kehittämällä etäohjattuja laitteita niin taistelukentille, pelastustoimiin kuin tieteelliseen tutkimukseenkin. Näihin avatareihin virtuaaliyhteydessä olevat kuljettajat voivat tuntea ympäristönsä aivan kuin olisivat itse paikan päällä.

Toisin kuin tosielämän vastineensa, rouva Wang käyttää sekä keksintöjään että mittavaa omaisuuttaan tehdäkseen hyvää. Hän on perustanut laajoja luonnonsuojelu- ja ennallistamisalueita, jonne ihmisillä ei ole asiaa. Lisäksi hän antaa teknologiansa liki ilmaiseksi käyttötarkoituksiin, jotka voivat pelastaa ihmishenkiä tai johtaa tieteellisiin läpimurtoihin. Käytännössä hän on onnistunut tekemään jopa sodista täysin turhanpäiväistä puuhastelua.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen Jane on yksi Avatarena-yhtiön avatarkuskeista. Hän haaveilee, että firma lähettäisi jossain vaiheessa etäohjattuja luotaimia avaruuteen ja hän pääsisi ohjastamaan niitä. Ensin pitäisi kuitenkin todistaa oma kyvykkyytensä, mikä ei ole aivan yksinkertaista. Lopullisesti Janen elämä naksahtaa raiteiltaan, kun hän saa tehtäväkseen noutaa AI-tiedoston koillissuomalaisesta metsässä sijaitsevasta tutkimuslippaasta.

Juonihaaroista kutkuttavimmassa kirjailija – jolla on huomattavia yhtäläisyyksiä Sinisaloon itseensä – kertoo vierailuistaan Häikäisyksi nimeämäänsä maailmaan. Kyseessä on ennemminkin mielentila kuin aktuaalinen miljöö. Häikäisy saa kirjailijan pohtimaan simulaatioteoriaa ja sen tueksi löytyviä todisteita.

Joutsenlaulu käsittelee syvällisesti lukuisia ajassamme ilmassa olevia kysymyksiä, joihin moni muukin kirjailija on nyt tarttunut. On tekoälyvisioita, kapitalismin kritiikkiä, peli-ideologiaa, misogyynisiä miehiä, ilmastonmuutoksen seurauksia ja vaikka mitä. Romaanin tärkeimmiksi teemoiksi nousevat kuitenkin kieli ja kommunikaatio sekä ihmisen ja luonnon välinen suhde.

Kuinka kieli rakentuu ja täytyykö sen pohjautua vain ääneen lausuttuihin sanoihin? Voimmeko koskaan ymmärtää eläinten mielenliikkeitä tai jopa kommunikoida heidän kanssaan? Olemmeko valmiita luopumaan virheellisestä käsityksestä ihmisistä luomakunnan kruununa ja myöntämään eläinten inhimillisyyden ja älykkyyden? Vai jatkammeko piittaamattomina tuholaisina, jotka hävittävät kaiken ympäriltään?

Kaikkia näitä elementtejä kirja käsittelee monimuotoisesti ja vakuuttavasti. Vieraat elämänmuodot kohdataan tasa-arvoisesti ja toiseus koetaan rikkautena. Ihmiskunnan raadolliset synnit levitetään eteemme. Todistusvoimainen teksti on vastaansanomatonta, mutta myös kiehtovaa ja mielikuvituksellista, sillä tieteiskirjallisuus tarjoaa jo käsitteenä mahdollisuuden visioida jotain uutta ja ihmeellistä. Romaani ei tyydy jo tiedettyyn, vaan astuu janalla useampia askeleita eteenpäin. Erityisesti simulaatioteorian immersiivinen tulkinta tarjoaa todella päräyttäviä näkymiä todellisuuden luonteesta ja tarkoituksesta.

Myös henkilökuvaus saa riittävästi tilaa. Se antaa hahmoille aikaa hengittää, tehdä valintoja ja elää omaa elämäänsä. Mukana on menneisyyden painolasteja, kasvua, ihmissuhteita sekä uusia alkuja. Tavoitteita ja saavutuksia. Toiveita ja pelkoja. Tunteista ja jännitteistä nyt puhumattakaan.

Jos etsimällä etsii, niin muuten ensiluokkaisesta teoksesta löytyy joitain pieniä kauneusvirheitä. Romaanin alkupuoli on hitusen selittelevä ja loppujaksot turhan venytettyjä. Väliin asiat esitetään luennonomaisesti, mutta tämä ei pahemmin häiritse, koska kyseiset luennot ovat ihastuttavan koukuttavia ja informatiivisia. Kerronta rullaa muutenkin vaivattomasti eteenpäin, ja tarina on kirjoitettu sellaisella tyylillä ja taidolla, että tekstiä on nautinto lukea.

Sisältönsä rikkauden ja näkemyksensä timanttisuuden ansiosta Joutsenlaulu asemoituu yhdeksi Sinisalon kirjailijauran huippuhetkistä. Ja yhdeksi vuoden 2025 parhaista kotimaisista romaaneista.

Toni Jerrman

Uutiset – RIP Hannu ”Hauta” Blommila

tonitahtivaeltaja Uutiset ,

RIP Hannu ”Hauta” Blommila

Nyt ei tekstiä synny ja mieli mataa todella syvällä. Hannu ”Hauta” Blommila (s. 1957), suuri idolini, sittemmin hyvä ystäväni, Tähtivaeltaja-lehden loistelias avustaja ja Tähtivaeltaja-palkinnon pitkäaikainen raatilainen on kuollut 13. lokakuuta 2025.

Kykenen vain laittamaan tähän tekstin, jonka kirjoitin vuonna 2007 Hannu Blommilan 50-vuotisjuhlakirjaan Hannun basaarissa (toim. Vesa Sisättö & Jukka Halme). Kauniita muistoja toiselta ajalta.

Kaipuu jää kaihertamaan.

Hauta Blommilan syndrooma

Vaellan Indonesian rähjäisimmän kaupungin hökkelikujilla, keskellä melun, saasteiden ja hajujen moniäänistä sinfoniaa. Radiossa kaikuu uutisia uusista pommi-iskuista. Katukauppiaat tyrkyttävät pilalle paistettuja rottavartaita. Taksit sylkevät ilmaan kuumuutta hohkaavaa pakokaasua. Hikiset ihmismassat tönivät ja tunkevat matkatessaan kuka milläkin hämärillä asioilla. Laki ei ulotu Jaavan viidakoihin.

Ahdistavan liiallisuuden keskellä tunnen kaipuuta Ambergrisin taiteilijakortteleihin ja Beerlightin kovaksikeitettyihin maisemiin. Marraskuun räntäsateeseen ja avaruuden äärille. Halajan kolmannen asteen sukupuoliyhteyttä aaltojen hylkäämän merenneidon kanssa. Juurihoitoa todellisuuden valtiaalta ja maailmankaikkeuden määritelmiä politiikan vasemmalta laidalta. Kuin huomaamatta ajatukseni karkaavat menneeseen.

Elettiin vuotta 1990 kun ajauduin freelanceriksi Radiomafian populaarikulttuuriohjelmiin. Yleisradion käytävillä hiippaili myös yksi nuoruuteni suurista idoleista, radioääni ja musiikkitoimittaja extraordinaire Hauta Blommila. Moneltakin suunnalta kuulin, että maestro olisi kovin kiinnostunut tieteisfiktiosta, mutta kuinkapa nyt maan matonen voisi lähestyä loistavaa kiintotähteä?

Useamman vuoden rohkeutta kerättyäni uskaltauduin vihdoin sankarini juttusille. Ja hän paljastui erinomaisen joviaaliksi kaveriksi, jonka kiinnostus scifiin sekä tietämys alasta ohitti monin verroin omani. Niinpä olin aivan onnesta soikeana, kun hän suostui kirjaamaan näkemyksiään paperille, jotta ne sitten voitiin painaa toimittamaani Tähtivaeltaja-lehteen.

Blommilan tajuntaa laajentavien kirjailija-artikkelien sarjan sai kunnian aloittaa Tähtivaeltaja 4/96:ssa julkaistu Stephen Baxter -kattaus. Sitä seurasivat nopeassa tahdissa jutut Lucius Shepardista, Greg Eganista, R. A. Laffertysta, William Bartonista, Peter Wattsista, Alastair Reynoldista ja Steve Aylettista. Nämä intomielisellä asenteella ja vankkumattomalla tietotaidolla paperille loihditut tekstit kuljettivat niin minut kuin monet muutkin virkistävien tieteisvetten äärelle. Ilman tätä nektaria elämä olisi ollut kovin paljon köyhempää.

Eikä se tähän toki jäänyt. 1990-loppupuolella Tähtivaeltajassa ilmestyneet koukuttavat novellit lukeutuvat lehden korkeatasoisimpiin proosatykityksiin. Numerossa 4/02 nähty Jeff VanderMeer -haastattelu on parempi kuin pussillinen käsivarsiin hierottavia kalmareita. Ja mille mierontielle olisimme joutuneet ilman Haudan partaalla -palstaa, joka soi meille ainutlaatuisella äänellä kerrottuja tarinoita Terry Dowlingista, Charles Strossista, Ted Chiangista, Stepan Chapmanista, Steph Swainstonista ja monesta muusta kirjailijamestarista.

Paperilta ajatukseni nousevat liitoon kohti aktuaalista kybertodellisuutta, Blommilan definitiivisen täyteläisiä con-ohjelmanumeroita ja Mafioissa istuttuja iltoja. Vuosia, jolloin Pyhän Yrjön pubi vielä sulki ovensa säädylliseen aikaan. Muiden friikkien hajotessa kohti kotikontujaan scifin uljaimmat ritarit säihkyvissä haarniskoissaan suuntasivat reittinsä viimeisiin yhä auki oleviin anniskeluliikkeisiin. Hämäriin ja tupakansavun täyttämiin kulttuurikeitaisiin, joissa kirjallisen peitsen vääntö jatkui aamun pikkutunneille.

Säpsähtäen havahdun lämpimien muistojen orgonieetteristä. Olen saavuttanut määränpääni vuosia kestäneen memeettisen vaelluksen jälkeen. Nimettömän kaupungin sokkeloisten kujien syvissä kätköissä lymyää maailmankaikkeuden suurin aarre, Hauta Blommilan kirja- ja tupakkakauppa Punainen hätätila. Viimeinen paikka koko riivatulla planeetalla, jossa yhä on tarjolla kiellettyjä kirjoja ja nautinnollisia syöpäkääryleitä.

Notkuvien hyllyjen välissä kuumuus haihtuu savuna ilmaan ja tyhjiö täyttyy tieteiskirjallisuuden ihmeen tuntua kutittelevista visioista. Rööki huulessa ja tuoppi kourassa vanha kunnon trokari toivottaa minut iloisesti tervetulleeksi. Tartun Blommilan tarjoamaan savukkeeseen, vedän keuhkoihini scifin pyhää henkeä ja tunnen olevani jälleen elossa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Hannun basaarissa -juhlakirjassa vuonna 2007

Kolumni – Pääkirjoitus 4/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , , ,

Viime numeron pääkirjoituksessa uumoilin, että Reetta Vuokko-Syrjäsestä nähtäisiin Tähtivaeltajassa artikkeli vielä tämän vuoden puolella. Näin myös kävi, sillä nyt käsissä pitelemäsi lehden käynnistää Anne Leinosen toteuttama haastattelu, jossa Vuokko-Syrjänen kertoo tuotannostaan, työskentelytavoistaan ja visioistaan. Samalla hän avaa näkemyksiään tieteisfiktion yhteiskunnallisista ulottuvuuksista sekä tarinoiden voimasta.

Numeron novellipanoksena komeilee useaan otteeseen palkitun kiinalaiskirjailijan, Regina Kanyu Wangin, Paluu Myaniin -tarina. Sen on kääntänyt kiinasta Eero Suoranta. Oman kirjailijanuransa ohessa Wang on ollut mukana toimittamassa antologioita, jotka esittelevät kiinalaisten spefi-kirjailijoiden novelleja englanninkieliselle maailmalle. Länsimaisista kirjailijoista hänen suosikkinsa on Ursula K. Le Guin.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, palaamme kiinalaisen scifin pariin myös ensi vuonna.

Juhlaan antaa aihetta Petri Hiltusen pitkän Unohdetut mestarit -artikkelin ensimmäinen osa. Äärettömän mielenkiintoisessa kokonaisuudessa valotetaan, kuinka filippiiniläiset taiteilijat valloittivat amerikkalaisen sarjakuvakentän 1970-luvulla. Tarina alkaa jo 1900-luvun alun Filippiineiltä ja sisältää niin monta kiehtovaa käännettä, että tekstin pariin haluaa palata yhä uudelleen.

Artikkeli on huomattavasti laajennettu versio Hiltusen samannimisestä esitelmästä.

Sarjakuvaosastolla tarjolla on Pekka Mannisen hullunhauska Teräslilja vs Trumppi! sekä Kari Sihvosen yksiosainen Funtzie-seikkailu Kyykallo & Lannistin. ”Hohoi kaikki! Hyvyys ohjaa minua!”

Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuva pitää puolestaan yhden numeron mittaisen tauon. Tämä tarjoaa hyvän tilaisuuden lukea jälleen kerran uusiksi tarinan aiemmat jaksot. Se kannattaa, sillä jokainen uusi episodi tarjoaa tuoreen näkökulman aiempiin tapahtumiin. Mikäli odottaa kokonaisuuden valmistumista ja käy sitten vasta sarjan kimppuun, menettää lukukokemuksesta jotain oleellista.

Ja sitten asiasta toiseen. Ilokseni olen huomannut, että tänä vuonna on ilmestynyt useita suomalaisia romaaneja, jotka ovat tarttuneet Philip K. Dickin aikoinaan esittelemiin teemoihin – väliin jopa velan tunnustaen. Tämä on jälleen hyvä osoitus siitä, että Dick osasi jo vuosikymmeniä sitten nostaa esiin aiheita, jotka ovat vielä tänäkin päivänä ajankohtaisia. Tai käytännössä entistäkin ajankohtaisempia. Philip K. Dick rules!

Oletko muuten sattuneet hoksaamaan, että Jupiter Ascending -leffa on niin tyhmä, että se saa jopa G.I. Joe: The Rise of Cobra -elokuvan näyttämään nerokkuuden korkeaveisuulta?

Toni Jerrman

Elokuvat – The Running Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Running Man

Edgar Wrightin ohjaama The Running Man on huomattavasti uskollisempi tarinan pohjana toimivalle Stephen Kingin romaanille kuin Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä samanniminen elokuva vuodelta 1987. Se on myös noin miljoona kertaa mainiota edeltäjäänsä tyhmempi.

Dystopistisessa tulevaisuudessa köyhät elävät slummeissa ja kaduilla, eikä heillä ole asiaa rikkaiden asuinalueille. Yhdysvaltoja pyörittää Network-niminen suuryhtiö, jonka palkkalistoilla ovat niin poliitikot, poliisit kuin armeijakin. Firma vastaa myös maan suosituimman – ja ainoan – televisiokanavan pyörittämisestä. Pahuus, ahneus ja opportunismi aivan huokuvat kanavaa johtavan, itseään täynnä olevan Dan Killianin (Josh Brolin) jokaisesta ihohuokosesta.

Slummissa asuva Ben Richards (Glen Powell) on puolestaan hyvyyden suurmajakka. Hän on saanut potkut töistään, koska on kilttinä miehenä auttanut työtovereitaan. Hän rakastaa yli kaiken ihanaa vaimoaan ja sairasta tytärtään. Lisäksi hän kiehuu raivosta, koska hänellä ei ole varaa hankkia lääkettä lapselleen.

Moinen epäoikeudenmukaisuus synnyttää vihaa, jota Ben purskauttelee itsestään teinimäisin tavoin. Pökkelön alkukehittelyn jälkeen päästään itse asiaan, kun Ben suostuu osallistumaan The Running Man -tv-ohjelmaan. Juokse tai kuole -show’ssa kolme vapaaehtoista yrittää selvitä 30 päivää hengissä, samalla kun tavalliset kansalaiset, militiajoukot ja Metsästäjä-tiimi ajavat heitä takaa.

Elokuvan asetelma on huonosti perustellussa mustavalkoisuudessaan ärsyttävä. Hyvän ja pahan käsitteitä sekä yhteiskunnan eriarvoisuutta hierotaan katsojan naamaan sellaisella antaumuksella, ettei omien aivojen käytölle tai oivalluksilla jää elintilaa. Sen oheen, että ”sanomaa” väännetään tylsästä rautalangasta, ei toiminnasta tai juonenkuljetuksestakaan ole saatu mitään irti. Tarpeeton tarina vain löllertää eteenpäin ilman kunnon koukkuja tai kiinnostavia käänteitä. Lattea ja totinen epäuskottavuus onkin kokonaisuuden ainoa saavutus.

Aivottoman viihteen, tosi-tv-ohjelmien ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan kritiikkinä The Running Man on samaa tasoa kuin lasten hiekkalaatikkoleikit. Kelloa tulee vilkuiltua tiuhaan, koska mitäänsanomattomuudelle ei näytä tulevan loppua niin millään. Niinpä nyt kannattaakin juosta henkensä edestä pakoon tätä tasapaksua humputusta ja pumputusta.

Se on plöts ja sillä selvä.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.: Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.:
Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Frank Millerin vuonna 1986 julkaistu Batman: Yön ritari on supersankarisarjakuvien ikiklassikko. Niinpä ei ole mikään ihme, että sen ympärille on leivottu rahastusmielessä useita jatko-osia. Nyt suomennosvuorossa on Millerin luomuksen esiosa Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki. Sen tarinasta vastaa Millerin ohessa Brian Azzarello, kuvituksesta puolestaan John Romita Jr.

Tarjolla on Batmanin viimeinen seikkailu ennen eläkkeelle jäämistä. Nyrkkisankarin rooli alkaa painaa vanhaa miestä: joka paikkaa kolottaa ja turpiin antamisen sijaan hän saa itse tämän tästä päihinsä. Armaasta elämäntehtävästä eläköityminen ei ole kuitenkaan helppo rasti, varsinkin jos uskoo sydämensä pohjasta siihen, mitä tekee.

Rämäpäisesti vaaroihin syöksyvä ja herkästi tarpeettomaan väkivaltaan taipuvainen Jason ”Robin” Todd ei hänkään ole vielä valmis astumaan mentorinsa saappaisiin. Tai näin ainakin Batman ajattelee. Robin itse on asiasta vakaasti toista mieltä.

Sarjakuva kysyy, ajaako Batmania eteenpäin enää se, että hän on koukussa omaan tekemiseensä. Eikö hänestä ole ripustamaan trikoita narikkaan ja löytämään itselleen uudenlaisen rooliin elämässä? Ja kuinka tämä kaikki vaikuttaa Robinin käytökseen ja valintoihin?

Entä mitä tekee Lepakkomiehen arkkivihollinen, sadismistaan kuuluisa Jokeri, jonka Bat-vanhus on toimittanut jälleen kerran Arkhamin mielisairaalaan? Ainakin aiheuttaa kaaosta, joka sataa hymyilevän psykopaatin laariin.

Hieman pienemmälle huomiolle jää itse tarina, jossa tuntematon taho manipuloi Gotham Cityn rikkainta eliittiä.

Viimeisen ristiretken oivallisin osuus liittyy Batmanin ja Robinin henkilökuviin, joista löytyy kiitettävää ristiriitaisuutta ja ongelmallisuutta. Kumpikin sankareista on hakusessa oman motivaationsa ja toimintatapojensa kanssa, eikä mikään ole enää mustavalkoista. Synkässä tarinassa ei myöskään kannata luottaa vanhaan sananlaskuun, joka väittää, että vaikeuksien kautta voi hyvinkin päätyä voittoon. Ei nimittäin voi.

Kokonaisuus on sekä juonellisesti että taiteellisesti vahvaa kamaa. Tästä huolimatta olisin mielelläni nähnyt tarinasta selvästi pidemmän ja syvällisemmin teemoihinsa pureutuvan version. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Elokuvat – Onsen Shark

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Onsen Shark

Tappajahain evänjäljissä haielokuvista on kasvanut kokonainen genre. Aitojen jännäreiden lisäksi meriin ja niiden ulkopuolelle on kylvetty kaiken sortin kalkkunanruokaa, kuten kolmipäisiä haita, hiekassa uivia haita ja haitornadoja. Morihito Inouen japanilaisleffa Onsen Shark asettuu intohimoisella riemulla juurikin tähän hilipatihippa-kategoriaan.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat turismista elantonsa saavaan merenrantakaupunkiin. Eläkepäivistä ja kirjailijanurasta haaveksiva liipasinherkkä poliisipäällikkö Tsuka (Kiyobumi Kaneko) saa tutkittavakseen outoja kuolemantapauksia: rantaan ajautuu haiden tappamia alastomia ihmisiä, jotka ovat alunperin kadonneet kaupungin onsen-kylpylästä.

Tätä mahdotonta yhtälöä saapuu setvimään tohtori Kose (Yuu Nakanishi). Hän ymmärtää nopeasti, että ruumiiden takana ovat esihistorialliset hait, jotka ovat heränneet pitkästä unestaan pormestari Manganin (Takuya Fujimura) rakennusprojektien takia.

Mutta ei tässä vielä kaikki, ei tosiaankaan! Kose paljastaa myös, että muinaishait koostuvat niin pehmeästä materiaalista, että ne pystyvät uimaan putkia pitkin. Mutta ei tässäkään vielä kaikki, sillä hait eivät tyydy sinkoilemaan paikasta toiseen vain putkien kautta, vaan… No et uskoisi kuitenkaan, jos kertoisin. Nämä temput on nähtävä omin silmin. Ja kuultava, kuinka hait karjuvat ”shaaaaaarrrrkkk” ennen hyökkäystään.

Jättimäisten kitojen lisäksi luvassa on myös metaanihönkäyksiä, 3D-printattuja taloja, lentäviä sukellusveneitä ja vaikka mitä muuta kajahtanutta. Päättömyyksien tulvan suurimpana sankarina häärii lihaksiaan pullisteleva kehonrakentaja Macho (Sumiya Shiina). Hänen nyrkkinsä ovat ainoa keino pysäyttää haihyökkäys sen jälkeen, kun Japanin armeijan erikoisyksikkö kokee karvaan tappion. Katsoja voi tässä vaiheessa vain ihmetellä, miksi ihmeessä Japanissa ylipäätään on sotilasosasto, joka on koulutettu iskemään kuumissa lähteissä uiskentelevien haiden kimppuun.

Kuten asiaan oleellisesti kuuluu, elokuvan lukuisat erikoistehosteet ovat ihastuttavan kehnoja ja kotikutoisen oloisia. Järjen tai logiikan evääkään ei vilahda missään vaiheessa pinnan yllä, ja kokonaisuuden syvintä olemusta edustaa pidäkkeetön haihalihulluus.

Suurella rakkaudella tehty Onsen Shark takaa, että meillä kakkelintuuran ystävillä on kerrankin hyvä syy marssia joukolla elokuvateattereihin. Nyt huudetaan yhteen ääneen: hai, hai, hai!

Toni Jerrman – 1 tai 5 tähteä

Onsen Shark – ensi-ilta elokuvateattereissa 7.11.

Elokuvat – Jigoku

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Osuuskumman vastikään julkaiseman mainion Pahoittelut rikinkatkun johdosta – Novelleja helvetistä -antologian esipuheessa mainitaan, että Toni suosittelee antologiaa täydentämään Nobuo Nakagawan japanilaiseen helvettiin sijoittuvaa Jigoku-elokuvaa (1960).
Kyseinen Toni en ole minä, vaan kyseessä on toinen teoksen toimittajista, Toni Saarinen (ja se toinenhan on Reetta Vuokko-Syrjänen). Tästä huolimatta myös tämä Toni suosittelee kyseistä elokuvaa, kuten oheisesta tekstistä voi huomata.

Jigoku

Japanilainen Shintoho-studio tunnetaan lähinnä halvalla tehdyistä genrefilmeistään, mutta joukkoon tummaan mahtuu myös taiteellisesti kunnianhimoisia tuotoksia. Kuten veteraaniohjaaja Nobuo Nakagawan vuonna 1960 valmistunut kokeellinen helvetti-kuvaus Jigoku.

Faustin tarinasta ammentava Jigoku kertoo Shiro Shimizusta (Shigey Amachi), jonka elämä ajautuu syvenevään umpikujaan hänen kohdattuaan palavasilmäisen Tamuran (Yoichi Numata). Tamura tupsahtaa tämän tästä kuin tyhjästä Shiron seuraan ja houkuttelee nuorukaisen sulkemaan korvansa omantunnon ääneltä. Hän ottaa myös aktiivisesti osaa Shiron synnin ja epätoivon syöksykierteeseen. Juuri hän ajaa autoa, joka törmää kadulla hoipertelevaan yakuza-pomoon. Juuri hän estää Shiroa ilmoittautumasta poliisille yliajon jälkeen. Ja juuri hän tapattaa tämän raskaana olevan morsiamen.

Lopulta Shiro pakenee kiusaajaansa – ja siten myös itseään – maaseudulle, vanhainkotiin, jossa hänen äitinsä makaa kuolonkielissä ja isänsä vehtaa jo uuden tyttöystävän kanssa. Tuppukylä on muutenkin oikea paheen tyyssija. Vanhainkodin johtaja varastaa ison osan asukkaiden sosiaaliavustuksista ja syöttää näille mädäntynyttä ruokaa. Lääkäri saa epäpätevyydellään aikaan lähinnä ruumiita. Poliisi yrittää saada vanhan maalarin kauniin tyttären kanssaan naimisiin vankilalla uhkailemalla.

Shiron irtiotto Tokion synkistä tapahtumista ei onnistu, sillä häntä seuraavat maalle niin tyttärensä menetyksen pahasti järkyttämät appivanhemmat, gangsteripäällikön kostonhimoinen äiti ja tyttöystävä kuin jokaisen hahmon pahat teot tunteva Tamura. Eikä tämä kurjuuden kurimus voi päättyä muuhun kuin kuolemaan.

Elokuva ei siihen kuitenkaan pääty, sillä 40 viimeistä minuuttia sijoittuvat Manalaan! Tänä aikana ehditään esitellä kaikki helvetin piirit ja niiden tarjoilemat ikuiset kärsimykset. Ja ne ovatkin vallan päheitä, vaikka pieni budjetti on pakottanut tekijät käyttämään enemmän mielikuvitustaan kuin erikoistehosteita.

Pimeitä hiekka-aavoja, joista nousee jalkojen, käsien tai päiden armadoita. Pulppuavia eritelammikoita, joissa syntiset kylpevät. Autius, jossa kirkuvat kärsijät juoksevat loputonta ympyrää. Demoneita, jotka leikkaavat jäsenesi irti kerta toisensa jälkeen. Kaukaisuuteen katoavia ruumisrivistöjä. Verijärviä, liekkipyöriä, piikkipeltoja. Ja kaiken tämän keskellä vaeltaa Shiro, joka kuulee syntymättömänä kuolleen vauvansa epätoivoisen itkun.

Tarinan psykologista draamaa korostaa toteutustapa, joka käyttää hyväkseen teatterimaisia, maalauksellisia tehokeinoja. Asetelmat ovat usein pysähtyneitä ja kuvakulmat erikoisia. Ihmishahmot nostetaan esiin taustattomasta pimeydestä valospoteilla. Väriskaala on aika ajoin pelkkää punaista tai vihreää. Mustassa kuvassa saattaa näkyä valkoisena virtaava kuoleman joki, jonka rannalla kyyhöttää juuri ja juuri erottuva pieni ihminen. Samalla ääniraidalla soi kakofoninen jazz tai oopperalaulu. Kokonaisuus on kaukana kepeästä kauhuviihteestä.

Jigoku on kiitettävän yritteliäs ja erilainen elokuva. Merkkiteos, jota ei kannata jättää väliin, vaikka kerronnan verkkaisuus tuokin mukanaan omat ongelmansa.

Elämäsi aikana voit livahtaa lain kourista, mutta kuolemaa ja sen jälkeistä rangaistusta et voi koskaan paeta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/07.