sarjakuvat

Sarjakuvat – Tohtori Matti Hagelberg: Suomaan kansan muinaisusko

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Tohtori Matti Hagelberg
Suomaan kansan muinaisusko
WSOY

”Oi Koto kotoisin, tuo maamme suloisin.”

Tähtivaeltajassa 4/21 pureuduttiin laajan artikkelin ja haastattelun kautta tohtori Matti Hagelbergin massiiviseen Läskimooses-eepokseen. Nyt teos on saanut itsenäisen esiosan nimeltään Suomaan kansan muinaisusko (WSOY). Se kertoo Läskimooseksesta tuttujen suomaalaisten esihistoriasta.

Opus käynnistyy lyhyellä kertauksella maailmankaikkeuden ja ihmissuvun synnystä. Seuraavaksi esittelyvuoron saa Ämmä, kaikkien suomaalaisten kantaäiti. Hän törmää matkoillaan Kivisilmäjumalaan, joka antaa hänelle sekä puheen lahjan että toisen silmänsä. ”Se oli maailman ensimmäinen kieli ja se oli maailman kaunein kieli.”

Seuraavaksi Ämmän kansa nimeää maailman asiat ja keksii tulen salaisuudet. Nämä seikat aiheuttavat myös aivopähkinöitä, sillä onhan niin, että asian nimi ja asia itsessään ovat kaksi eri asiaa. Tulen teoriassakin ajaudutaan aikamoisen vinkeisiin sfääreihin. Näkemys siitä, että ihminen muodostuu sekä hengestä että lihasta, selittää mielikuvitusta kutkuttavin tavoin zombieiden syntyprosessin. Asiaan kytkeytyy pieniä otuksia, maanalaista elämää ja uudelleenkootun lihan ruokkimista.

Lopulta Ämmä johdattaa kansansa luvattuun maahan, suojaiseen Kotoon, jossa suomaalaiset kehittyvät, kisailevat ja täyttävät maan. Siinä välissä pitää toki keksiä, kuinka päihittää pieninkäisten ja alastomuuden synnyttämät ongelmat. Pohdintaa aiheuttaa myös se, missä välissä kivikasojen henget asettuvat kivikasoihin asumaan: ”Olivatko tulleet jo ensimmäisestä kivestä vaiko vasta kolmannesta?”

Kaikki tämä on tietenkin totta, vaikka pimittäjät ovatkin yrittäneet painaa Suomaan kansan suuren tarinan pimentoon ja unohduksiin. Jopa Akseli Gallen-Kallela onnistuttiin vaientamaan, vaikka hän löysi salaisella, Itä-Afrikkaan suuntautuneella tutkimusretkellään suomaalaisten alkukodin, tarujen Kalevanmaan. Totuus on kuitenkin paljastumaisillaan ja siitä saamme toivottavasti lukea lisää Hagelbergin seuraavassa albumissa.

Suomaan kansan muinaisusko on jälleen huikean riemastuttava ja päräyttävän nerokas teos. Tohtori Hagelbergin pää suoltaa paperille mitä villeimpiä visioita, jotka huokuvat myyttistä totuudellisuutta. Tekstissä kuultaa luomiskertomusten ja pyhien kirjojen poljento. Kuvissa graafiset kuviot yhtyvät hahmoihin, jotka on piirretty joko vanhojen huumoritarinoiden karikatyyriseen malliin tai valokuvamaista realistisuutta tavoitellen – unohtamatta näiden ääripäiden välisiä tyylilajeja tai populaarikulttuurista tuttua kuvastoa.

Jos tätä haluaisi suomaalaisten omalla kielellä ylistää, niin pakko olisi lausua: ”Känkärnäkkärnökö.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Pat Mills & Joe Colquhoun: Charleyn sota

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Pat Mills & Joe Colquhoun
Charleyn sota
Suom. Vesa Heino & Sauli Santikko. Kvaak Kirja & Zum Teuf

Anteliaiden mesenaattien, Kvaak Kirjan ja Zum Teufelin ansiosta suomeksi on vihdoin saatu sodanvastaisten sarjakuvien merkittävin klassikko, Charleyn sota (suom. Vesa Heino & Sauli Santikko). Pat ”Marshal Law” Millsin käsikirjoittama ja Joe Colquhounin kuvittama tuhatsivuinen teos julkaistiin alunperin Battle Picture Weekly -lehdessä vuosina 1979–1985. Viikoittain uutta tavaraa ilmestyi 3–4 sivun verran.

Ensimmäisen maailmansodan melskeisiin sijoittuvan tarinan päähenkilö on Charley Bourne. Hevosia rakastava työläispoika ei ole älyllä pilattu, mutta velvollisuudentuntoisena nuorukaisena hän valehtelee ikänsä ja värväytyy brittiarmeijan leipiin vain 16-vuotiaana. Ensimmäisen taistelukokemuksensa hän saa kesällä 1916 Sommen rintamalla.

Propagandapuheet nopeasta voitosta ja lokoisista oltavista paljastuvat nopeasti perättömiksi. Asemasodan aikaiset juoksuhaudat pursuavat mutaa, rottia, täitä, kirppuja ja mätäneviä ruumiita. Kuolema vaanii joka nurkalla, ja kaukana etulinjasta viihtyvät upseerit määräävät sotilaat kerta toisensa jälkeen järjettömiin itsemurhahyökkäyksiin. Rintaman molemmin puolin luodit, pistimet ja puukot kylvävät kuolemaa – tappavista kaasuiskuista nyt puhumattakaan. Itse rintama liikkuu vain kymmeniä metrejä edestakaisin, eikä raatoja tai haavoittuneita jaksa laskea enää kukaan.

Kuten historiankirjoista tiedämme, ensimmäinen maailmansota oli helvetillinen, absurdi lihamylly, jonka kitaan tuupattiin miljoonia miehiä näännytystaistojen polttoaineeksi. Charleyn sota tekee tästä tragediasta todellisen lukijan silmien edessä. Tekijät eivät säästele kuvatessaan sodan raakuutta ja armottomuutta, kaikkea sitä turhaa kuolemaa ja kärsimystä, joka ladattiin nuorten sotilaiden niskaan. Kokonaisuus säteilee vahvaa todistusvoimaa jo senkin ansiosta, että Mills ja Colquhoun ovat tehneet pohjatyönsä huolella – jopa tarinan omalaatuisimmat käänteet ja yksityiskohdat perustuvat tosiasioihin. Charleyn sodassa sota tulee iholle mitä karmaisevimmin tavoin.

Sarjakuvan koukuttavuuden takeena on koskettavan kerronnan ja upean piirroksen ohessa henkilöhahmojen uskottavuus. Jopa Charleyn naiivi toiveikkuus karisee tarinan edetessä. Tästä huolimatta hän yrittää aina parhaansa, eikä menetä empatiaansa muita kohtaan. Lisäksi hänen ympärillään pyörii iso joukko värikkäitä hahmoja, joilla on omat vahvat luonteenpiirteensä. Osa heistä kohtaa kalman kylmän kouran nopeasti, sillä taistelut vaativat joka päivä uudet uhrinsa, mutta toisiin törmätään vielä vuosienkin päästä.

Ensimmäisen maailmansodan yleisen järjettömyyden rinnalla Mills kritisoi ankarasti yläluokkaista upseeristoa, joka vähät välittää sotilaidensa hyvinvoinnista: ”Verikaste on välttämätön. Viis kaatuneista.” Edes haavoittuneista ei piitata, vaan heidät pakotetaan takaisin rintamalle väliin aseellakin uhaten. Ankaria rangaistuksia jaellaan pikkuseikoista, joilla ei ole mitään tekemistä sotilastaitojen tai -tekojen kanssa. Koko komppanian pelastavaa tykistökeskitystä on turha huudella, jos upseereilla sattuu olemaan teehetki kesken.

Rivien välistä voi lukea myös vihaa heitä kohtaan, jotka tienasivat rahaa sodan kauheuksilla – olivat kyseessä sitten molemmille puolille aseita myyvät tehdasparonit tai niljakkuudestaan tunnetut mustan pörssin kauppiaat.

Itse tarina ei juutu vain juoksuhautoihin, sillä sivuhenkilöiden kautta päästään tutustumaan myös ilma- ja meritaisteluihin. Charley itsekin nähdään useassa roolissa aina lähetistä tarkka-ampujaan ja teloituskomppanian jäsenestä paarinkantajaan. Lisäksi sarjakuvassa vieraillaan kotirintamalla ja törmätään sotaa muovaaviin keksintöihin, kuten ensimmäisiin tankkeihin, valtaviin ilmalaivoihin, massiivisiin pommikoneisiin ja raskaasti aseistettuihin panssarijuniin.

Pituudestaan huolimatta Charleyn sota toimii lähes joka hetki täysillä tehoilla. Teos tarjoaa kauhua ja epätoivoa huokuvan lukukokemuksen, joka resonoi vahvasti myös nykypäivään, jossa Venäjä toistaa ensimmäisen maailmansodan hulluuksia omassa sodankäynnissään. Aivan loppuun asti tuuli ei kanna, sillä viimeisessä kymmenyksessä kerronta ajautuu perinteisen sotasarjakuvan suuntaan ja Charley muuttuu jokamiehestä voittamattomaksi pyssysankariksi. Mutta tämä on vain pieni kauneusvirhe muuten huikeassa mestariteoksessa.

Sarjakuvien oheen kolmeen kirjaan jaettu kokonaisuus sisältää mm. Pat Millsin suomalaista laitosta varten kirjoittaman esipuheen, kansigallerian, Millsin antoisan kommenttiraidan sekä kääntäjän jälkisanat.

Toteutukseltaan teos on ensiluokkainen. Graafinen suunnittelu, painojälki ja pääosin myös lähdemateriaali ovat oivassa kunnossa. Lisäksi paikoin käytetyt värisivut on säilytetty väreissä, vaikka sarjakuva onkin muuten mustavalkoinen.

Silkkaa parhautta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Edgar P. Jacobs: Blake ja Mortimer seikkailevat – Suuren pyramidin arvoitus, osa 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Edgar P. Jacobs
Blake ja Mortimer seikkailevat: Suuren pyramidin arvoitus, osa 1
Suom. Kirsi Kinnunen. Egmont

Edgar P. Jacobsin luomat, 1940-luvun lopulla käynnistyneet Blake & Mortimer -sarjakuvat olivat Ranskassa aikoinaan lähes yhtä kova juttu kuin Hergén Tintti. Suomessa sarjaa on yritetty lanseerata useampaan otteeseen ilman mainittavaa menestystä.

1980-luvun lopussa temppua yritti Jalava, mutta silloin suomeksi saatiin vain Aikakone-albumi. Pari vuotta myöhemmin asialla oli Semic, joka pisti pihalle teokset Keltainen merkki ja S.O.S. meteoreita. Sitten koitti pidempi tauko, kunnes vuosina 2010–2012 Egmont julkaisi iloksemme kolmiosaisen Miekkakalan salaisuus -tarinakokonaisuuden.

Nyt Egmont yrittää uudelleen, sillä BD-sarjan 17. albumi on ensimmäinen puolikas Jacobsin kaksiosaista Blake ja Mortimer -seikkailua Suuren pyramidin arvoitus.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä, tarinassa setvitään Egyptissä sijaitsevan Suuren pyramidin arvoitusta. Intomielisenä amatööriarkeologina tunnettu professori Philip Mortimer pääsee tutkimaan pyramideihin kytkeytyviä sensaatiomaisia löytöjä ystävänsä professori Ahmed Rassimin ansiosta. Vanhat paryrusten jäänteet näyttäisivät sisältävän vihjeitä ammoisten aikojen aarteen sijainnista.

Selvitystyö ottaa kuitenkin takapakkia, kun vaikutusvaltainen rikollisliiga kiinnostuu asiasta. Sitten ollaankin jo juonittelujen ja seikkailujen kierteessä. Käänteet seuraavat toistaan, ja Mortimerin täytyy käyttää kaikkia älynystyröitään selvitäkseen pyörityksestä hengissä.

Suuren pyramidin arvoitus kutkuttaa jo aiheensa puolesta. Muinaisten faaraoiden salaisuudet ovat aina kiehtoneet ihmisiä, ja näitä mysteerejä sarjakuva availee mielikuvitusta soittelevin paljastuksin – pikkuhiljaa ja vauhdikkaan toiminnan tuella. Homma rullaa vetävästi eteenpäin, vaikka kompuroikin silloin tällöin valtaviin tekstimassoihin. Jatkoa jää joka tapauksessa odottamaan mieli pinkeänä.

Jacobsin piirrostyö edustaa klassista ligne claire -jälkeä parhaimmillaan. Hahmot on piirretty selkeästi, yksityiskohtiin on panostettu ja taustat toteutettu realismia tavoitellen. Sivuille on yleensä ahdettu myös valtava määrä kuvia, joten luettavaa ja ihailtavaa piisaa parinkin tavallisen albumin edestä.

Blake ja Mortimer -sarjakuvien ajattomuudesta käy hyvänä esimerkkinä se, että vaikka tämäkin albumi on kotoisin 1950-luvun alkupuolelta, ei vuosikymmenten vierintä haittaa lukunautintoa laisinkaan.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Roy Thomas, Neal Adams & John Buscema: Kostajat – Krii-Skrull-sota

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Roy Thomas, Neal Adams & John Buscema
Kostajat: Krii-Skrull-sota
Suom. Jukka Torvinen. Egmont

”Paperista ja musteesta syntyneet sankarit käyvät taistelua, jota he eivät ymmärrä, mutta joka voi olla alkusoittoa… maailmankaikkeuden laajuiselle sodalle ja tuomiopäivälle!”

Marvel-elokuvien suursuosion vanavedessä Egmontin viime vuonna julkaisema Marvel-sarjakuva-albumi Salatut sodat myi loppuun alta aikayksikön. Täytyykin toivoa, että nyt ilmestyneestä Kostajat: Krii-Skrull-sota -teoksesta on otettu niin iso painos, että siitä riittää kaikille halukkaille. Seikkailu on toki nähty aiemminkin suomeksi vuonna 1985, mutta tuolloin kyseessä oli mustavalkoinen Sarjakirja-painos.

Roy Thomasin kirjoittama ja Neal Adamsin sekä John Busceman kuvittama albumiklassikko käynnistyy tekstimuotoon laaditulla selityksellä, jossa kerrotaan, kuinka kertomuksen aloittavaan tilanteeseen on päädytty. Se onkin tarpeen, sillä tarinassa riittää kiitettävän monta kimuraista juonilinjaa.

Perusasetelmassa avaruuden mahtavat sivilisaatiot, kriit ja skrullit, ovat keskenään sotajalalla. Sijaintinsa takia Maapallosta tulee keskeinen pelinappula tässä galaktisen mittaluokan pelissä. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi tekemistä, Kostajat saavat kimppuunsa myös palavasieluisen poliitikon, joka lietsoo supersankarien vastaista ilmapiiriä ja pistää kaikkensa peliin Kostajien vangitsemiseksi.

Lisäksi kuvioihin luikahtaa Epäinhimillisiksi kutsuttua superkansaa heilutteleva vallankaappaus sekä joitain Kostajia riivaavat epäilyt kumppaniensa motiiveista. Kun epäilyn siemenet on kerran kylvetty, kaikkia niitä ei ehdi napsia kitaansa edes nälkäinen mustarastas.

Tarjolla on siis aineksia suureen kosmiseen välienselvittelyyn, jossa sankareitamme revitään suuntaan jos toiseenkin. Ihastuttavasti kaikki alkaa kuitenkin hyvin pienen mittakaavan tapahtumista. Kun Vision-androidi kellahtaa kumoon Kostajien tukikohdassa, vain Muurahaismies voi selvittää, mikä on vikana. Fantastic Voyage -leffan (1966) tapaan hän pienentää itsensä mikroskooppiseen kokoon ja lennähtää Visionin scifistisiin sisuksiin etsimään syytä androidin elottomuudelle. Rulaa ihan ehdottomasti.

Jatkossa matkataan jopa käymättömille korpimaille, joten avaruustaisteluista ei tule pulaa. Mutta toisin kuin usein, tarinan keskiössä eivät ole turpakäräjät, vaan persoonallisiksi rakennettujen hahmojen kyky selvittää ongelmat älynsä ja voimiensa avulla. Kerronta on myös niin täynnä käänteitä ja yksityiskohtia, että lukukokemus pistää mielikuvituksen laulamaan. Juuri näin on pakahduttavia tunteita soitteleva eeppinen supersankaritaru luotava.

Sarjakuvan taide on oman aikakautensa supersankariseikkailujen aatelia. Sekä Adams että Buscema hallitsevat suvereenisti niin hahmojen kuin scifististen laitteiden ja ympäristöjen kuvittamisen.

Superia dullaa ja pullaa joka lähtöön!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Sarjakuvat – Gianfranco Manfredi & Giovanni Freghieri: Tex Willer – Kaksi karkulaista

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Gianfranco Manfredi & Giovanni Freghieri
Tex Willer – Kaksi karkulaista
Suom. Ville Mäkelä. Egmont

Tex Willer -suuralbumi -sarjan tuorein julkaisu on Gianfranco Manfredin käsikirjoittama ja Giovanni Freghierin kuvittama Kaksi karkulaista. Yli 200-sivuinen teos lataa pöytään monipolvisen lännenseikkailun, joka sisältää tiukkaa jännitystä ja komeita visioita.

Tarinassa riittää toimijoita. Tex Willerin ja Kit Carsonin ohessa keskeisin on parikymppinen lainsuojaton Billy Cobb. Hän on ryövännyt rosvojoukon rahat ja pakenee nyt takaa-ajajia henkensä edestä Josephine-rakkaansa kanssa. Nuorenparin perässä ovat väkivaltaisen Wade Gormanin johtaman rikollisjengin lisäksi hautojakin ryöstelevä palkkionmetsästäjä Jeff Barnes kumppaneineen.

Rakastavaisten jäljillä hiihtelevät tietenkin myös Tex ja Kit – ja vain he voivat pelastaa Billyn ja Josephinen tappavalta lyijymyrkytykseltä.

Kun vielä sivuosissakin nähdään monta värikästä tyyppiä, on sarjakuvan hahmokaarti vähintäänkin kohdillaan. Myös juonikuvio rullaa nautinnollisesti paikasta ja käänteestä toiseen. Aina ei tarvitse edes juosta ja puhkua eteenpäin, kun kulissit ovat näin hyvässä kuosissa.

Lopullisesti laadun takeena toimii Freghierin taide, joka on dynaamista ja klassisen huoliteltua. Näin taitavaa mustavalkografiikkaa hienoine viivavarjostuksineen tehdään tänä päivänä enää harvoin, joten mielikuvat kurkottavatkin automaattisesti vanhojen mestaritaiteilijoiden suuntaan. Tämä näkemys saa tukea Freghierin haastattelusta, jossa hän mainitsee tärkeimmäksi esikuvakseen legendaarisen Alex Raymondin.

Täyttä timanttia!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Sarjakuvat – Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Alex Raymond:
Rip Kirby 1954–1956
Suom. Ilkka U. Pesämaa. Jalava

Aikoinaan sanomalehtistrippeinä julkaistut jatkosarjat olivat sarjakuvataiteen aatelia, ja niiden parissa viihtyivät alan kovimmat nimet. Hyvän näytteenä tästä käy Jalavan julkaisema albumi Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956. Kuten jo nimi kertoo, lähes 150-sivuinen teos esittelee herrasmiesetsivä Rip Kirbyn seikkailuja 1950-luvun puolivälistä. Raymond on taiteilijana ehdotonta mestariluokkaa, joten strippejä kelpaa ihastella jo yksistään taitavan ja tyylikkään piirroksen ansiosta. Tämän ohessa myös tarinat jaksavat yhä vetää ja viehättää.

Kokoelman käynnistävä Kaksi miestä ja pienokainen -kertomus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se painottaa huumoria toiminnan ja jännityksen sijasta – vaikka kyllä niitäkin on luvassa. Rip Kirbyn ja hänen Desmond-palvelijansa arki nyrjähtää sijoiltaan, kun pahiksia pakeneva nainen jättää vauvansa kaksikon hoidettavaksi. Moisen ilmestyksen edessä sankarimme ovat helisemässä, sillä heillä ei ole aavistustakaan, miten vaippaikäistä lasta tulisi käsitellä.

Erinäisten käänteiden kautta Rip ja Desmond päätyvät kommunistisen vallankumouksen puolittamaan valtioon, jossa vitsejä revitään punaisten toverien ajatusmaailmasta. Soveltavan doktriinin instituutissa lapset vapautetaan äidillisen rakkauden ikeestä, kansandemokratia tarkoittaa johtajien mielihalujen noudattamista ja työnsankareille luovutetaan ensimmäisen luokan kampiakselin ritarikunnan ansiomerkki.

Albumin toinen tarina, Kismet Kildare, on hyvä esimerkki paristakin Kirby-sarjakuville olennaisesta elementistä. Ensinnäkin sen keskiössä on kaunis ja kohtalokas nainen, jonka lumovoimaa Rip ei voi vastustaa. Toisekseen juonessa on yllättäviä käänteitä, jotka vievät tarinan aivan toisille vesille kuin miltä alkuun näyttää. Tällä kertaa kostonhimoisen naistaiteilijan tempauksista edetään murhien, petosten ja väärennösten ristiaallokkoon.

Femme fatale -hahmojen ohessa sarjakuvissa esiintyy muitakin vahvoja ja päättäväisiä naisia, jotka eivät pahemmin miesten apua kaipaa. Heistä käyvät esimerkkeinä vaikkapa Vastahakoinen perijätär -tarinan Sari, joka seilaa Etelämerellä oman purjelaivansa kapteenina, tai Jatsicombo konnantöissä -kertomuksen kovapintainen Ma Casino. Kasinoa pyörittävä nainen ryntää sumeilematta Kirbyn toimistoon ja toteaa ensi töikseen: ”Kirby, nimeni on Casino, ja minulla on sinulle töitä. Otahan sikari!”

Kokonaisuutena Rip Kirby 1954–1956 tarjoilee komean kattauksen velmuja ja vetäviä seikkailusarjakuvia, joissa konnat saavat kylmää kyytiä – paitsi silloin, kun he paljastavat hempeämmän puolensa, kuten tarinassa Äkkiväärää oikeutta.

Valitettavasti kirja ei ole visuaalisesta vailla ongelmia. Vaikka monet stripit ovatkin toistuneet onnistuneesti, mukana on useita jaksoja, joissa osa viivoista on joko kadonnut tai levinnyt ja sulautunut yhteen. Tästä huolimatta teos voittaa yleislaadussa aiemmat HS Kirjojen julkaisemat Kirby-kokoelmat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Sarjakuvat – Wallace Wood: Verta ja väristyksiä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Wallace Wood
Verta ja väristyksiä
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Kvaak Kirja & Egmont

Suomalaisjuurinen Wallace ”Wally” Wood (1927–1981) on eittämättä yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista sarjakuvataiteilijoista. Työn sankarin ura oli yli 30 vuoden mittainen ja kattoi tyylilajeja laidasta laitaan: scifiä, fantasiaa, kauhua, supersankareita, romantiikkaa, huumoria, erotiikkaa, parodiaa ja mitä vain kuvitella saattaa. Erityisesti hänen tapansa piirtää avaruusasuja ja -aluksia on jo vuosikymmeniä sitten saavuttanut ikonisen aseman.

Joukkorahoituksen turvin julkaistu 168-sivuinen Verta ja väristyksiä -albumi on ensimmäinen Woodin töille omistettu suomalainen kokoelmateos. Sen sarjat on poimittu EC-kustantamon lehdistä, ja ne ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1950–1953. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat pääasiassa Al Feldstein, Harvey Kurtzman ja William M. Gaines.

Kirjan käynnistää itseoikeutetusti vuodelta 1953 kotoisin oleva kuusisivuinen Minun maailmani -sarjakuva. Siinä käydään läpi lukuisia erilaisia mielikuvitusta soittelevia scifi-visioita ja -aihelmia. Viimeisessä ruudussa tapaamme Woodin työpöytänsä ääressä, jossa hän toteaa lukijalle: ”Minun maailmani on science fictionin maailma… Aivoni luovat sen, ja se siirtyy paperille kynän ja tussin ja pensselin ja hien ja pohjattoman rakkauden välityksellä. Sillä minä olen science fiction -taiteilija. Nimeni on Wood.”

Jatkossa edetään kronologisessa järjestyksessä vuodesta 1950 eteenpäin. Samalla Woodin piirrosjälki hioutuu koko ajan komeammaksi. Eri genreistä edustettuina ovat scifi, kauhu ja sotasarjat.

Selkeälinjaisesti kuvitetuissa tieteiskertomuksissa kurvaillaan avaruudessa ja vieraillaan fantastisilla planeetoilla. Jos ja kun astronautit kohtaavat muita elämänmuotoja, on yllätyskäänteitä luvassa: ulkonäkö voi pettää eikä pulasta välttämättä selvitä uhrauksitta. Näissä tarinoissa on ajattoman klassikon aineksia.

Rajumpien sotasarjojen puolella liikutaan sekä kaukaisessa historiassa, toisessa maailmansodassa että Korean niemimaalla. Harvey Kurtzmanin kirjoittamissa tarinoissa otetaan vahvasti ja suorasanaisesti kantaa sodan mielettömyyteen. Julmat ja silottelemattomat kuvat natsien hirmuteoista, atomipommien kylvämästä tuhosta ja sylilapsista itkemässä raunioiden keskellä eivät anna synninpäästöä minkään sodan yhdellekään osapuolelle: ”Liekkien loimusta ja lähestyvistä kiinalaisten sotajoukoista huolimatta oli vaikea uskoa, että Hungnam oli joskus täynnä liikettä ja elämää! Oli vaikea uskoa, että raunioissa lojuva pienen koiran ruumis oli joskus ollut elossa! Aurinko laski! Oli jouluyö! Rauhan ruhtinaan syntymäpäivä! Ja silti ihmiset maan päällä tappoivat toisiaan!”

Kantaaottavaa sisältöä löytyy myös karheista kauhukertomuksista, joissa sukelletaan syvälle ihmiskuntaa riivaavan pahuuden ytimeen. Yhtäällä rasistisen ajattelun syövyttämät kansalaiset haluavat lynkata mustan miehen valkoisen naisen murhasta vain siksi, että hänet nähtiin rikospaikan liepeillä. Toisaalla poliisit hakkaavat viattomalta mieheltä tunnustuksen rikoksesta, jota hän ei tehnyt – koska niin voivat. Juutalaisilla ei ole asiaa lähiökortteleihin, mutta Ku Klux Klanin kylvämää terroria ei saa pysäytetyksi kukaan.

Toki mukana on myös perinteisempiä Shokki-tyylisiä tarinoita, joissa karman laki iskee ja vainoharhat kolahtavat omaan nilkkaan. Kokonaisuus on joka tapauksessa vahva niin sisällöllisesti kuin taiteellisestikin. Tekstipöhöstä huolimatta Woodin piirroksille jää tarpeeksi tilaa, joten lukukokemuksesta kasvaa antoisa ja vaikuttava. Toki olisin itse saattanut muutamassakin kohdassa valita mukaan toisia tarinoita. Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että tilaa jää toisellekin Woodin EC-tuotantoa sisältävälle kokoelmalle!

Ainoan miinusmerkin teos ansaitsee siitä, että muuten ensiluokkaisesta pohjamateriaalista koostettuun opukseen on livahtanut pari sarjaa, joissa osa kuvien hennoimmista viivoista on kadonnut teille tietymättömille. Virhe on sitäkin ilkeämpi, koska toinen näistä tarinoista on teoksen aloittava Minun maailmani -klassikko. Siitä olisi varmuudella löytynyt parempitasoisempikin lähdeversio.

Gutguttaa kuin lonkerohirviö lähiössä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Sarjakuvat – W. Haden Blackman & J. H. Williams III: Echolands 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

W. Haden Blackman & J. H. Williams III
Echolands 1
Image

”Tervetuloa ajelehtivan oraakkelin majaan. Nyt ymmärrät, että näen ja tiedän kaiken… Ennustin suolaisen ilman, aallot ja kohtalon kovan vaakakupin, jonka painoina toimivat ahneus ja verenhimo!”

J. H. Williams III on aina rikkonut sarjakuvailmaisun perinteitä omintakeisella kuvakerronnalla, joka hakee upeudessa vertaistaan. Tästä käyvät todisteeksi mm. sellaiset sarjakuvat kuin Chase, Promethea, Desolation Jones ja Batwoman. Williamsin ja W. Haden Blackmanin yhdessä luoma Echolands-uutuus ottaa kaiken ilon irti mestaritaiteilijan rajattomista kyvyistä.

Vaakamuodossa julkaistu sarjakuva leviää sivuille ja aukeamille värikkäinä muraaleina, jotka haastavat totutun ruutujaottelun lukemattomin eri tavoin. Sama innovatiivisuus näkyy myös kuvien sisällössä, jossa henkilöt on piirretty mitä moninaisimmin tavoin – jotkut viivapiirroksina, toiset maalattuina, osa mustavalkoisina. Hahmo- ja tyyliskaala kattaa koko populaarikulttuurin kentän manga- ja animevaikutteista yhdysvaltalaissarjakuvan historiaan.

Taiteellisesti sarjassa ihannoidaan niin Jules Vernen luomuksia, Winsor McCayn Pikku Nemoa, Alex Raymondin Flash Gordonia, mustavalkoisia kauhuklassikoita, Jack Kirbyn heeroksia kuin lukuisia muitakin spekulatiivisen fiktion merkkipaaluja.

Ykkösalbumi käynnistyy tilanteesta, jossa punahilkkainen Hope Redwood juoksee takaa-ajajiaan pakoon pitkin fantastisfuturistisen San Franciscon ruuhkaisia katuja. Hän on juuri varastanut kaupunkia yksinvaltiaana johtavalta velholta, Teros Demondilta, arvokkaan jalokiven – vieläpä paljon arvokkaamman kuin hän itse edes tajuaa. Tempauksesta raivostunut Teros lähettää hänen peräänsä sekä kuolonkoirien joukko-osaston että taikuudella luodun tuhovoimaisen tyttärensä.

Ensiaskeleissaan Echolands jää yksinomaan vauhdikkaaksi toimintamätöksi, jossa hahmoihin tai heidän motiiveihinsa ei ehditä paneutua. Sen sijaan esiin vyörytetään mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä toisensa perään. Vähitellen kerronta kuitenkin rauhoittuu ja mukaan ui syvempiä juonikuvioita sekä henkilökuvausta, joka saa lukijan välittämään Hopen ja hänen tovereidensa kohtalosta.

Sarjakuvan hahmokaarti on mainion moninainen. Mukana häärii mm. harmaasävyin toteutettuja vampyyrejä, ihmissusia, Frankensteinin hirviöitä ja aivoja kaipaavia zombeja. Viikinkejä, lännenmiehiä ja aasialaistaistelijoita vilisevää Aarresaarta johtaa puolestaan Zeuksen papittarien kasvattama puolijumala Romulus. Merirosvoista, merihirviöistä ja jättiroboteista nyt puhumattakaan. Ja tämä on vasta pieni pintaraapaisu rikkaan sarjakuvan aivoja soittelevista elementeistä.

Echolands raikaa kuin turbaanikuikka tulen valtakunnassa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: The Many Deaths of Laila Starr

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Ram V & Filipe Andrade
The Many Deaths of Laila Starr
Boom!

”Samoihin aikoihin juhlissa ikkunalaudalla istunut tyttö jatkoi putoamistaan ilman halki – kaksi kerrosta oli jo takana ja maa lähestyi kovaa vauhtia.”

Ram V:n käsikirjoittama ja portugalilaisen Filipe Andraden kuvittama The Many Deaths of Laila Starr (Boom!) on tekstiltään, rakenteeltaan ja kuvitukseltaan filosofisen kaunis visio elämästä ja kuolemasta.

Tarinan alussa bisnespukuun sonnustautunut Kuolema kutsutaan hopeisen toimistopilvenpiirtäjän ylimpään kerrokseen. Siellä hän tapaa kolmikasvoisen jumalan, joka toteaa, että vaikka Kuolema onkin ollut firman hommissa jo ikuisuuden, niin nyt hän saa potkut. Ennustusten mukaan on näet syntyvä lapsi, joka tuo ihmisille ikuisen elämän. Niinpä Kuolemalla ei enää ole ihmeempää virkaa. Kultaisena kädenpuristuksena Kuolemalle luvataan tavallinen maallinen elämä ihmisten keskuudessa.

Kuolemaa ei moinen kohtalo voisi vähempää innostaa, joten hän päättää tehdä asialle jotain. Tarkoituksena on tappaa Dariukseksi nimetty ihmelapsi ennen kuin tämä keksii kuolemattomuuden kaavan. Tätä silmälläpitäen Kuolema päättää syntyä ihmiseksi vastikään kuolleen Laila Starrin vartalossa – se kun sattuu olemaan samassa sairaalassa kuin missä Darius on juuri syntynyt. Mutta jopa Kuolemalle viattoman vauvan murhaaminen tuottaa moraalisia ongelmia. Lopulta kaikki päättyy siihen, että Laila/Kuolema menehtyy rekan alle – ja herää vuosia myöhemmin Pranan, elämän jumalan palatsissa.

Tästä käynnistyy Intiaan sijoittuva elämien ja kuolemien kierre, jonka aikana vuodet vierivät ja jonka kuluessa Laila tapaa Dariuksen kerta toisensa jälkeen. Nämä kohtaamiset sekä arki kuolevaisena olentona saavat hänet suhtautumaan olemassaoloon aivan uudella tavalla.

Taianomainen tarina sisältää useita sisäkkäisiä kertomuksia sekä hahmoja, jotka harvemmin pääsevät sarjakuvissa ääneen – kuten vaikkapa vanha kiinalainen temppeli ja Lailan bileissä polttama tupakka. Lopulta haikeansuolaisesta sarjakuvasta kasvaa ylistyslaulu sekä elämälle että kuolemalle.

The Many Deaths of Laila Starr on vaikuttava lukukokemus ja eittämättä yksi vuoden 2022 parhaista amerikkalaissarjakuvista. Tämän herätyksen myötä käsiin on pakko haalia myös muut Ram V:n käsikirjoittamat teokset, vaikka onkin myönnettävä, että hänen The Swamp Thing -albuminsa Becoming ja Conduit jäävät kauas Laila Starrin nerokkuudesta. Toisaalta ne ovat selvästi parempia kuin monet muut Rämeen olento -versiot, joten ei niitäkään kannata unohduksen roskakoriin veivata.

Toistetaan se nyt joka tapauksessa vielä kerran: The Many Deaths of Laila Starr rokkaa kuin perhonen päiväsällä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Petri Hiltunen
Praedor
Zum Teufel

Zum Teufelin kustantama, kaiken kattava kokoelma Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvia on isokokoinen, yli 400-sivuinen ylistyslaulu kotimaisista fantasiasankareista suurimmalle.

Kirjan käynnistää Hiltusen esipuhe. Siinä taiteilija kertoo, kuinka Jaconian fantasiamaailmaan ja sitä ympäröivään Borvarian rauniokaupunkiin sijoittuva sarjakuva sai alkunsa – ja kuinka se on vuosikymmenten mittaan kasvanut ja kehittynyt. Nykyisinhän Praedor on siirtynyt Hiltusen alkuperäisistä sarjakuvista myös muiden tekijöiden työstämiin roolipeleihin, romaaneihin ja novellikokoelmiin. Praedor-roolipelien syntyä valottaa omassa esipuheessaan niistä vastannut Ville Vuorela.

Sarjakuvavirran laittaa liikkeelle vuonna 2002 uudelleenpiirretty versio kaikkien aikojen ensimmäisestä Praedor-tarinasta. Jo siinä tutustutaan Ferroniin, seikkailijaan, joka on pääosassa lähes kaikissa Hiltusen Praedor-sarjakuvissa. Julkaisu tarjoaa hienon mahdollisuuden tutkailla taiteilijan hurjaa kehitystä, sillä teoksessa on mukana myös vuoden 1985 versio, joka näki päivänvalon Conan-lehdessä vuonna 1986.

Tämän jälkeen päästään kiinni itse asiaan, eli kolmeen albumin mittaiseen seikkailuun. Alunperin Magus-lehdissä 1/94–1/97 julkaistu Kuninkaan lapset on yhä oma Praedor-suosikkini niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Tarjolla on vaarojen täyteinen kujanjuoksu, kun Ferron tovereineen tunkeutuu Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolelle. Siellä he kohtaavat niin mahtavien palatsien raunioita, hurjia hirviöitä kuin nimettömiä olentojakin. Osansa saa myös myyttisen kaupungin historia, joka tulvii suuruuden ohessa tuhoa, hulluutta ja demonisia voimia.

Mielikuvitusta kutkuttava, huikeita visioita tarjoileva sarjakuva on seikkailufantasiaa parhaimmillaan.

Maguksessa vuosina 1998–2001 ilmestynyt Kuolleen jumalan palvelija kertoo Ferronin nuoruudesta ja elämästä muinaisen kirkkokunnan entisessä linnassa. Komeasti piirretty tarina pitää sisällään menneisyyteen kurkottavia salaisuuksia, kiellettyjä huoneita sekä vallan mukanaan tuomaa turmelusta. Henkilöpsykologiassa on vahvaa jännitettä, sillä Hiltunen ei tyydy hahmojen kannalta helppoihin ratkaisuihin, vaan heittää heidät aina vaikeiden kysymysten äärelle. Tarinat ottavat usein kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Tämä näkyy esimerkiksi Kolmen kuninkaan tarina -setistä, joka on alkujaan julkaistu Tähtivaeltajassa vuosina 1998–2001. Hiltusen parhaalta Praedor-kaudelta kotoisin olevat sarjakuvat kertovat nimensä mukaisesti kolmesta valtiaasta, jotka näyttelevät myöhemmin keskeistä roolia kokopitkässä Taivaan suuri susi -albumissa. Vaikka kyse on periaatteessa vain hahmoesittelyistä, on Hiltunen saanut ujutettua lyhykäisiin jaksoihin vahvaa ja vaikuttavaa tarinointia, joka sukeltaa syvälle ihmispsyyken uumeniin. Näin tunteisiin käyvää henkilökuvausta nähdään fantasiasarjakuvissa äärimmäisen harvoin.

Taivaan suuri susi on viimeisin pitkä Praedor-tarina. Albumi on kotoisin vuodelta 2016, ja sen arvostelun voi katsastaa Tähtivaeltajasta 4/16. Aiempiin kertomuksiin verrattuna Hiltusen taide vaikuttaa nyt vähemmän pikkutarkalta, mutta tämä johtuu siitä, että teos on alkujaan tehty julkaistavaksi yli puolet pienemmässä koossa.

Jo mainittujen sarjakuvien ohessa teos sisältää yli sata sivua bonusmateriaaleja. Mukana ovat kaikki varhaiset Praedor-lyhärit, Jysäys-lehdessä kesken jääneen jatkosarjan käynnistys, pari näytettä hylätyistä tarinanaluista, roolipeliä varten laadittu sarjakuvallinen esitys Jaconian eri seuduista, vanhan Praedor-novellin alkusivut ja laaja kattaus sekä mustavalkoisia että värillisiä Praedor-kansia ja -kuvituksia – ja näitä tosiaan kelpaa ihailla!

Praedor-kirjaa komeampaa opusta on vaikea edes kuvitella. Sisältö on täyttä timanttia, paperi erinomaista ja painojälki laadukasta. Kokonaisuudesta löytyykin vain pari pientä valuvikaa. Ensinnäkin mukaan olisi sietänyt laittaa huomattavasti selkeämpi listaus kunkin sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymispaikasta sekä myöhemmistä julkaisuista. Nyt albumit ja muut julkaisut elävät täysin omissa todellisuuksissaan. Lisäksi osaan tarinoista on merkitty, että ne ovat kotoisin vuoden 2002 Koston merkki -kokoelmasta, vaikka ne on alunperin piirretty ja osin julkaistukin jo 1980- tai 1990-luvulla. Laajempi tarinoiden kommenttiraita olisi sekin ollut kiva yllätys.

Mutta mitäs me pienistä, jos tykätään sienistä. Tai velhoista ja aivoja soittelevista ihmeistä. Ilman tätä teosta on Praedor-fanin elämä silkkaa luuttua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Arvostelu on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla julkaistun kovakantisen version pohjalta. Kirjasta on nyt julkaistu myös pienikokoisempi pehmeäkantinen versio.