J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen (toim.)
Tinarinnat – Kalevalan naisten uudet tarinat
Hertta

Tinarinnat-antologia sisältää 11 kotimaista novellia, jotka kertovat Kalevalassa esiintyneiden naisten tarinat tuoreesta tulokulmasta. Idea on sekä herkullinen että tarpeellinen, sillä kuten J. S. Meresmaa toteaa pätevässä esipuheessaan, naisten osa Kalevalan runoissa on lähes aina miehille alisteinen. Sankareiden hääriessä mailla ja mannuilla naiset jäävät usein nimettömiksi ja heidän yksiulotteinen roolinsa on olla joko äiti, tytär, vaimo tai palkintopysti. Tässä kirjassa Kalevalan naiset saavat vihdoin suunvuoron.

Antologian käynnistää Emmi Itärannan loistelias Taivasta silpovat siivet. Siinä Louhi, Pohjolan emäntä, kertoo omin sanoin raastavasta elämästään ja velvollisuudentunnostaan. Hänen versionsa antaa tutuille tapahtumille aivan uudenlaiset taustat ja motiivit. Samalla kertoja kumoaa aiemmin levitetyt valheet ja viekkaudet. Silkasta valkopesusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä Louhi myöntää myös omat virheensä, jotka edesauttoivat tragedian synnyssä.

Taivasta silpovat siivet kulkee kuin unelma. Itärannan kieli on soljuvan kaunista ja tavoittaa hienosti iättömän kansantarun tunnelman – hihityttävän ironisia piikkejäkään unohtamatta.

Seuraavilla kirjoittajilla on varsin epäkiitollinen tehtävä, sillä heidän tarinoitaan tulee väkisinkin verranneeksi Itärannan saavutukseen – ja siinä kisassa mikä tahansa novelli kalpenee. Asiaa ei auta, että kertomusten tematiikatkin kulkevat suhteellisen samankaltaisilla laduilla. Niinpä seuraavaa kirkkaana loistavaa helmeä saadaan odottaa aina Solina Riekkolan Kalma päätä kallistavi -novelliin asti.

Riekkolan tarinan päähenkilö on Tuonen tytti, joka kuljettaa menehtyneet kuolemanvirran tuolle puolen. Nykypäivään sijoittuvaan humoristiseen kertomukseen tuo aivan uutta verta se, että päähenkilö avustaa työkseen oikeuslääkäriä ruumiinavauksissa. Muiden poistuttua paikalta on vihdoin vuorossa kylmiöön suljettujen kalmojen saattaminen Tuonelan puutarhaan.

Tarinan toimivuuden takaavat päähenkilön suorasukainen luonne sekä pari uteliaisuuteensa kompastuvaa hauskaa sivuhenkilöä.

Useammassakin antologian tarinassa liikutaan scifi-maisemissa. Anne Leinosen Vilua hohkaa hopea on erinomainen kertomus Annikista, seppä Ilmarisen siskosta. Selväksi käy, että miehisille paheille altis teknoseppä tuskin saisi mitään aikaiseksi ilman taitavan siskonsa panosta. Lisävirtaa tarinaan tuo muskelimiesten kanssa paikalle porhaltava Pohjantähden kovapintainen Emäntä sekä hienomekaaninen Irina, Ilmarisen kuolleen vaimon korvike.

Vaikuttavaan kerrontaan yltää myös Tiina Raevaaran Saaren neidot, kauan kasvaneet -novelli. Huikeassa visiossa aikajana kulkee Kalevalan ajoista kaukaiseen tulevaisuuteen. Kokemustensa myötä kyyniseksi muuttunut Kyllikki on vuosien saatossa nähnyt miesten typeryyden tuhoisat seuraukset ja päättänyt siskoineen tehdä asialle jotain. Paljon on saatu aikaan, mutta vielä on sarkaa kynnettävänä – vaikka Kyllikin itsensä onkin jo aika poistua näyttämöltä. Pelittää kuin häkä!

Kokoelman päättää Magdalena Hain Veen emonen, ilman impi, Ilma-Tarin kätilö. Itärannan tarinan kanssa se on antologian huumaavin lukukokemus. Aivonystyröitä kutitteleva novelli ottaa omintakeisuudesta niskalenkin ja kuljettaa lukijat tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen itsensä uudelleensynnyttävien sukupolvialusten tuella. Pienestä näkökulmasta ponnistava tarina kasvaa mittaansa suuremmaksi näkemykseksi toivosta, muutoksesta ja aikakausien jatkumosta.

Kirja sisältää myös jokaista tarinaa kuvastavan onnistuneen kuvituskuvan sekä lyhyen esittelyn kunkin keskushahmon roolista alkuperäisessä Kalevalassa.

Kokonaisuutena Tinarinnat on vahva ja oivaltava teos, jonka vietäväksi on hyvä heittäytyä. Olen vakuuttunut, että useampikin näistä novelleista nähdään ensi vuonna Atorox-palkinnon ehdokaslistalla, ja ihmeissäni, jos näin ei käy.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.