elokuvat

Elokuvat – When Evil Lurks – Paha vaanii

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

When Evil Lurks – Paha vaanii

Kauhu on siinä mielessä antoisa genre, että vaikka ylivoimaisesti suurin osa tarjonnasta on teini- ja bulkkipullaa, niin aina väliin eteen ponkaisee kiitettävän omaperäisiä teoksia. Argentiinalaisen Demián Rugnan When Evil Lurks ottaa tehot irti jo kuluneeksi käyneestä riivaus-teemasta. Tästä kiitos kuuluu pitkälti riivaukseen liitetyille uskomuksille, jotka poikkeavat monin tavoin siitä, mitä elokuvissa on aiemmin nähty.

Maaseudun syrjäkylillä tiedetään, että demoninen riivaus ei ole lastenleikkiä, mutta riivattuja pidetään lähinnä suurten kaupunkien ongelmana. Mutta sitten veljekset Pedro (Ezequiel Rodríguez) ja Jimi (Demián Salomón) löytävät María Elena -vanhuksen (Isabel Quinteros) hökkelistä jo yli vuoden ajan vuoteenomana maanneen, elävältä mätänevän Urielin. Ja hän, jos kuka, on selvästi paholaisen riivaama. Nyt pitäisi vain keksiä, mitä tehdä löyhkäävälle ja epämuodostuneelle ihmisen irvikuvalle, joka erittää limaa ja visvaa enemmän kuin runsaasti. Ampuakaan sitä ei voi, sillä silloin demoni vapautuisi ja pääsisi siirtymään muihin ihmisiin.

Sen tarkemmin juonenkäänteitä paljastamatta voitaneen kertoa, että Uriel ei jää elokuvan ainoaksi riivatuksi. Pedron ja Jimin epätoivon täyteinen pakomatka levittää pelosta nautintonsa nappaavan pahuuden lonkerot yhä laajemmalle. Kukaan ei ole turvassa, kun piru pistää parastaan. Raskaana oleva nainen hakkaa kirveellä omaa päätään, ja riivattu äiti lappaa pikkupoikansa aivot parempiin suihin. Noin ihan alkajaisiksi.

When Evil Lurks tykittää kehiin intensiivistä panikointia, sielua raastavia tunnekuohuja ja toivottomuuden hyökyaaltoja. Äärimmäinen pahuus on voima, jonka edessä ihmiset ovat helisemässä, eivätkä edes vanhat uskomukset ja manauskeinot välttämättä pysäytä pimeyden etenemistä. Siinä on raavailla miehilläkin itku herkässä.

Filmi ei mässäile verellä tai efektivyörytyksellä, vaikka molempia toki onkin tarjolla. Keskeisempää on kujanjuoksu sellaisten voimien kanssa, joita ihmismieli ei voi ymmärtää. Ja juuri tämä perimmäinen vieraus tekee henkilöiden kokemasta hyytävästä kauhusta entistäkin tehokkaampaa. Jopa täysin ilman hötkyilyä tai sätkypelottelua.

Kiitosta sopii jakaa myös näyttelijöille, jotka onnistuvat kuvastamaan hahmojen mielenliikkeitä väkevyydellä, joka istuu täydellisesti elokuvan synkkään tunnelmaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Dune: Part Two

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Dune: Part Two
– Dyyni: Osa kaksi

Denis Villeneuven Dyyni-eepoksen ensimmäinen osa ei toiminut itsenäisenä elokuvana. Kokonaisuus jäi romaanin komeaksi kuvitukseksi vailla jännitteitä, kiinnostavia hahmoja tai sisältöä. Dyyni: Osa kaksi onnistuu kuitenkin kokoamaan ainekset meneväksi toimintaviihteeksi ja samalla perustelemaan ensimmäisen osan olemassaolon.

Mutta aloitetaan huonoista uutisista. Dyyni: Osa kaksi on ennen kaikkea naiivi ja reipashenkinen pulp-fantasia-avaruusooppera, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Jos katsoja yrittää suhtautua elokuvaan yhtä tosissaan kuin tekijät, koko touhu kaatuu epäuskottavuuksiin, kivikautisiin asenteisiin ja kliseisyyteen. Pahimmin mättävät aavikkoplaneetan ekologia ja siellä elävät hiekkamadot.

Elokuvassa hiekkamatojen liikkuminen näyttää jopa mahdottomammalta kuin millaiseksi olin sen mielessäni kuvitellut. Niiden selässä matkustaminen johtaisi varmaan tukehtumiskuolemaan. Aavikon kanssa ”tasapainossa” elävät vapaat ihmiset asuvat puolestaan kymmenien tuhansien kansalaisten maanalaisissa kaupungeissa – joiden ruoantuotanto tapahtuu ilmeisesti muutamassa kukkaruukussa.

Vaikka kirjailija Frank Herbert – ja hänen jäljessään käsikirjoittajat Villeneuve & Jon Spaihts – asettuvatkin Arrakis-planeetan kolonialistisella näyttämöllä alkuasukkaiden, fremenien, puolelle, on kertomuksen tapa käsitellä valtaa varsin ongelmallinen. Rakenne noudattelee satoja vuosia toisteltua kaavaa, jossa tuhoutuneeksi luullun kuningas- tai aatelissuvun viimeinen vesa kasvaa sikopaimenten, isojen apinoiden tai muiden iloisten veikkojen keskuudessa, nousee heidän päällikökseen ja johtaa heidät kapinaan laitonta valtaa vastaan. Tässä troopissa laillinen, hyvä valta on perittyä, ja alistetut tarvitsevat hallitsijakseen vanhaa kunnon aatelistoa.

Alkuperäisen romaanitrilogian suurin vahvuus olivat poliittisen juonittelun koukerot, joita Herbert kuvaili jokseenkin samalla intensiteetillä kuin mihin Game of Thrones -televisiosarjassa yllettiin paljon myöhemmin. Tästä valtapelin dramatiikasta Villeneuve ei ole valitettavasti saanut paljoakaan irti. Sen sijaan hän on onnistunut latistamaan asetelman demonisoimalla Harkonnenien mahtisuvun jäsenet yksiulotteisiksi psykopaateiksi ja raivohulluiksi, jotka eivät edes yritä esittää olevansa kykeneviä minkäänlaisiin johtotehtäviin. Tällainen puhdas pahuus sopii kyllä satuelokuviin, mutta Dyynin brutaali väkivalta ja synkkyys antavat ymmärtää, että Villeneuve on suunnannut elokuvansa pikkulasten sijasta aikuisyleisölle.

Itse tarinassa keskitytään messiasnuorukaisen, Paul Atreidesin (Timothée Chalamet), edesottamuksiin. Alkuperäistä juonta on muunneltu enimmäkseen hullumpaan suuntaan: romaaneissa Paulin kasvukertomus alkuasukkaiden johtajaksi ja legendaksi vie vuosia. Villeneuven käsittelyssä hän oppii paikalliset tavat ja hänestä tulee fremen fremenien joukossa muutamassa kuukaudessa. Valkokankaalla hänen nousunsa miljoonien ylipäälliköksi ja vapahtajaksi näyttää vielä epäuskottavammalta kuin miltä se tässä kuulostaa.

Vaikka tarina on tyhmä, Villeneuve ja hänen kumppaninsa kertovat sen teknisesti mestarillisesti. Paulin hyvin rytmitetyt seikkailut vetävät mukaansa, ja keskeiset roolit näytellään enimmäkseen hyvin. Lukuisat yksityiskohdat ovat mitä ihastuttavimpia: epärytmisen hiekkakävelyn maahan piirtämät jäljet, puvustus, musiikki ja äänisuunnittelu, se miten kulttuuriset erot näkyvät jopa taistelumenetelmissä… Höpsöydestään huolimatta elokuva on pullollaan mieleenpainuvaa taidetta.

Kokonaisuus on tällä kertaa vähemmän kuin osiensa summa. Mutta jos elokuvateatteriin astuessaan suostuu jättämään aivot narikkaan, tarjoilee Dyyni 2 oikein tymäkän viihdespektaakkelin – jonka loppukohtauksissa aletaan valitettavasti jo petailla sarjan kolmatta osaa.

Jukka Laajarinne

Elokuvat – Blood Delirium (1988)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Blood Delirium
aka Delirio di sangue

Sergio Bergonzellin ohjaama ja käsikirjoittama Blood Delirium (1988) on harvinaisen kajahtanut ja epäterve elokuva. Filmin alkupuoli on kuitenkin niin ”nerokas”, että vastaavaan kykenee vain steroideja napsinut kalkkuna.

Elokuva käynnistyy öisellä kohtauksella, jossa taiteilijamaestro Saint Simon (John Phillip Law) runoilee diipadaapaa tuijotellessaan kaupungin valoja: ”Äärettömyyden läsnäolo. Silmät ilman ulottuvuuksia. Näkymättömästä valosta koostuvat siivet. Sielun rauhaton silmä paljastaa myyttien salaisuudet ja näkee vilauksen tulevaisuuden sirpaleista. Kaikki on nykyisyyttä, ei koskaan nähtyä.”

Tällä tyylillä myös jatketaan, kun konserttipianisti Sybille (Brigitte Christensen) saapuu kotiinsa. Yhtäkkiä hän kuulee äänen, joka kaikuu ensin puhelinvastaajasta, mutta muuttuu pian aineettoman haamun lausumaksi: ”Christine kutsuu Sybillea. Lähetän tämän viestin tulevaisuudesta. On kuin olisin jo kuollut. En vielä, mutta pian. Olen vierelläsi, suojelen sinua.”

Tuulenpuuska heiluttaa verhoja, tuolit liikkuvat ja piano alkaa soittaa itseään. Sybillen huudot kaikuvat kuuroille korville: ”Kuka sinä olet? Näyttäydy!”

Sitten ääni jatkaa: ”Älä pelkää, pian tapahtuu outoja, käsittämättömiä asioita. Mutta äärettömässä tulevaisuudessa kaikki selviää. Tulevaisuus on yhtä todellinen kuin nykyhetki, paitsi että se sijaitsee ulottuvuudessa, jota ei voi silmin nähdä. Olen sinä, mutta et voi ymmärtää sitä. Olemme kuin kaksi kynttilää, joilla on yhteinen liekki.”

Tässä vaiheessa katsoja ihmettelee ainoastaan sitä, mitä taikasieniä Bergonzelli on oikein napsinut.

Seuraavaksi tapaamme jälleen massiivisessa linnassa asuvan ja työskentelevän Simonin. Hän on vakuuttunut siitä, että oli edellisessä elämässään Vincent Van Gogh. Nyt elämä potkii kuitenkin päähän, sillä hänen muusansa Christine (Christensen) makaa vuoteella kuolon kielissä – samalla kun sade hakkaa ikkunaa, salamat jyrähtelevät ja koira ulvoo. ”Älä vie häntä minulta!” Simon karjuu taivaalle.

Toisaalla Simonin perverssi nekrofilipalvelija Hermann (Gordon Mitchell) kyyditsee lääkäriä kohti linnaa. Tosin hän tietää olevansa myöhässä: ”Emme ehdi ajoissa. Maestro tiesi, että näin käy. Hän näkee tulevaisuuteen.” Jos tämä pitää paikkansa, on aikamoisen outoa, ettei maestro haetuttanut lääkäriä paikalle jo aiemmin.

Christinen kuolema murtaa Simonin. Elämä tuntuu turhalta ja inspiraatiokin on kadoksissa. Urkuja hakatessaan hän ei myöskään huomaa, kuinka Hermann innostuu kähminään ja imuttelemaan alttarilla makaavan Christinen ruumista.

Kuukaudet vierivät, mutta Simon ei vieläkään saa maalattua mitään. Niinpä hän ja Hermann noutavat Christinen jo luurangoksi muuttuneen ruumiin haudasta ja asettavat sen pianon ääreen. Tarkoitus olisi, että naisen ”läsnäolo” saisi Simonin luovuuden taas virtaamaan!

Näin ei käy, sillä luuranko kohdistaa katseensa Simoniin ja luisen pääkallon päälle heijastuvat Christinen kasvot. Samalla ilmassa kaikuu naisen pilkkanauru, joka ilmentää pikemminkin vihaa kuin rakkautta.

Tällä välin Sybillen olohuoneessa on taas tuullut selittämättömästi ja ikkunasta on lentänyt sisään kutsu Saint Simonin taidenäyttelyn avajaisiin. Koska Sybille ei usko sattumiin, hän päättää osallistua tapahtumaan. Paikanpäällä Simon huomaa heti, että Sybille on kuin Christinen kaksoisolento: ”Taivaan kiitos, vaimoni on palannut kuolleista!” Niinpä hän kutsuu naisen vierailulle linnaansa. Sitä ennen miestä kiusaavat taas ex-vaimon pilkalliset kasvot – sekä sumuiset harhat liekeistä ja päälle käyvistä valopalloista.

Tässä vaiheessa elokuvasta on ehtinyt kulua vasta puoli tuntia, joten lopputarinan selostaminen veisi aivan liian paljon kirjaimia. Todettakoon kuitenkin, että linnaan astuessaan Sybille joutuu ojasta allikkoon. Samaan allikkoon päätyy myöhemmin myös hänen Corinne-ystävänsä (Olinka Hardiman), jonka kasvot ovat leijailleet Simonin silmissä jo pidemmän aikaa.

Mutta myös Simonilla on ongelma: ”Yritän tavoittaa elämän värin. Tämä loistava planeetta, joka on hukassa rajattoman linnunradan pyörteessä. Jonninjoutava ylpeytemme… hukkuneena ikuisen kaaoksen mereen.”

Lopulta Simon löytää kiihkeästi etsimänsä värin: verenpunan! Ja vertahan voi helposti valuttaa alastomista naisista. Verellä maalatessaan Simon nauraa ja ilmeilee mielipuolisesti. Lopulta kaikki päättyy tietenkin tappavaan tuhoon ja hulluuteen.

Filmin seesteisessä epilogissa Christinen aavekasvot selittävät Sybillelle: ”Se on nyt ohi. Olemme ikuisesti yhtä. Kaikki on hienossa harmoniassa. Pimeydestä loistaa valo. Kukaan ei kulje yksin tämän maan päällä.”

No, huh ja hei. Blood Deliriumin katsominen on kuin joutuisi heitetyksi keskelle huumehoureista painajaista, josta ei löydy järjen ripettäkään. Tarina on totaalisen absurdi, dialogi kosahtanutta ja näyttelijätyöskentely väliin kuin deekuteatterin harjoituksista. Pelottavaksi tarkoitetut tehosteet herättävät lähinnä räkänaurua. Ohjaajan innostuminen tarpeettomasta alastomuudesta ja nekrofilian eroottisista iloista jättää puolestaan suuhun hämmentävän jälkimaun.

Se on kuitenkin myönnettävä, että Blood Delirium on hämmästyttävän houreinen ja kaistapäinen filmitekele, jolle on vaikea löytää vertaistaan. Tätä kokemusta ei ihan heti unohda – mutta onko moinen seikka hyvä vai paha asia, onkin sitten jo aivan toisen sortin kysymys.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Elokuvat – Mad God

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Mad God

Erikoistehostekärpänen puraisi Phil Tippettiä jo pienenä, kun hän näki Ray Harryhausenin stop motion -animaationa toteuttamat efektikohtaukset elokuvassa The 7th Voyage of Sinbad (1958). Tämä innosti häntä tekemään kotikutoisia tehosteita omiin lyhytelokuviinsa. Myöhemmin hänestä tuli alan ammattilainen, jonka kädenjälki näkyy mm. alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa (1977–1983), Robocopissa (1987), Jurassic Parkissa (1993) ja Starship Troopersissa (1997).

Kolmisen vuosikymmentä sitten Tippett aloitti oman Mad God -filminsä kuvaukset. Ne keskeytyivät kuitenkin nopeasti, kun muut työt veivät hänen aikansa. Valmista tavaraa ehti valmistua vain muutaman minuutin edestä. Vuonna 2009 Tippettin studion työntekijät innostuivat vanhasta pätkästä ja suostuttelivat maestron palaamaan projektin pariin. Pikemminkin intomielellä kuin rahalla toteutettu filmi julkaistiin alkujaan pätkissä, kunnes vuonna 2021 kolme vuosikymmentä tekeillä ollut painajainen valmistui vihdoin kokonaisuudessaan.

Mad God on pääosin stop motion -käsityönä toteutettu, Hieronymus Boschin maalauksista inspiraationsa saanut scifistinen syöksy helvettiin. Taiteellinen, kokeellinen ja sanaton elokuva tulvii outoja olioita, hurmeisia visioita ja piilotajunnasta kurkottavia hirviöitä. Vaikutteita on ammennettu myös 1920-luvun saksalaisesta elokuvaekspressionismista sekä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -klassikosta (1968). Tapahtumien taustalle on puolestaan piilotettu viittauksia elokuvahistorian ikonisiin hahmoihin.

Ilmeisin vertailukohta elokuvalle on tietenkin Takahide Horin muutaman vuoden takainen Junk Head, joka liikkuu hyvin samantapaisissa maisemissa.

Hulluksi Jumalaksi nimetty filmi käynnistyy tulikivenkatkuisella lainauksella 3. Mooseksen kirjasta. Siinä Jumala uhoaa kylvävänsä silmitöntä tuhoa, jos hänen määräyksiään ei noudateta: ”…kuritan teitä seitsenkertaisesti teidän syntienne tähden. Ja te syötte poikienne lihaa, ja tyttärienne lihaa te syötte … Ja minä muutan teidän kaupunkinne raunioiksi ja hävitän teidän pyhäkkönne enkä mielisty teidän uhrienne tuoksuun…”

Seuraavaksi taivaasta laskeutuu metallinen kapseli, joka kuljettaa kaasunaamariin sonnustautunutta, salkkua kantavaa miestä. Kapseli matkaa syvälle maankuoren uumeniin useiden erilaisten kerrosten läpi. Lopulta vastaan tulee ensimmäinen pohjakerros ja mies astuu ulos kapselista. Hän vaeltaa halki muuttuvien maisemien etsien aina reittiä yhä syvempiin maailmoihin.

Matkallaan mies kohtaa tuhottujen kaupunkien raunioita, radioaktiivisesti hehkuvia lampia, jätekasoja, visvaa ja saastaa. Maailmassa, jossa vahvemmat syövät heikommat, eteen tulee vääristyneitä hirviötä, joulupukkia hakkaavia tonttuja, biomekaanisia olioita ja mustaa mönjää sylkeviä putkistoja. Valtavien hammasrataskoneistojen uumenissa hiusmaisesta materiaalista valmistetut ihmisorjat raatavat ja kuolevat. Elämällä ei tässä todellisuudessa ole mitään arvoa. Jättimäisistä toukkaoliosta viilletään liukuhihnalla lihat irti ja rähjäisissä laboratorioissa suoritetaan verisiä ihmis- ja eläinkokeita.

Kuvasto on groteskia ja brutaalia, joten tarjolla on todellinen runsaudensarvi rappiota ja hävityksen kauhistusta. Tippett on antanut mielikuvituksensa lentää pidäkkeettä pitkin helvetillisiä visioita, jotka kouraisevat syvältä ja upottavat teränsä alitajunnan kaaokseen. On taistelukenttiä, joissa vanhanaikaiset tankit tuhoavat toisiaan, on autioituneita seutuja, joiden horisontissa sienipilvet kohoavat taivaille, on jättiläisiä, jotka luovat ylhäältä satavaa lantaa, ja värikkäitä pienoismaailmoja, joiden omistaja uhraa luomuksensa hämähäkkimonsterin syötäväksi. Mittakaavat vaihtelevat pienestä suunnattomaan samassakin todellisuudessa.

Mitä ihmettä Tippett haluaa tällä fantasmagorialla sanoa, jää vähintäänkin hämäräksi. Se ei kuitenkaan estä nauttimasta mestarin luomista painajaismaisista näkymistä, jotka jäävät mieleen kummittelemaan. Kokonaisuus on kuin rankka psykedeelinen trippi, joka pureutuu suoraan ihmisyyden kollektiivisen tiedostumattoman synkimpiin kerroksiin. Huikea ja mestarillinen saavutus.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

HUOM. Mad God esitetään Night Visions -toiveuusintana keskiviikkona 3.1.2024 WHS Teatteri Unionissa (Siltavuorenranta 18, 00170 Helsinki).

NV – toiveuusinta: Mad God

Elokuvat – There’s Something in the Barn

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

There’s Something in the Barn

There’s Something in the Barn on Magnus Martensin ohjaama norjalainen kauhukomedia, jonka tekijäkaartista löytyy myös suomalaisväriä.

Kun koko ikänsä Yhdysvalloissa asuneen Billin (Martin Starr) norjalaiseno kuolee, hän päättää muuttaa perheensä kanssa vuonojen täplittämään pohjolaan. Perillä Nordheimeja odottaa pikkukylän lähistöllä sijaitseva tila, johon kuuluu mökki ja aitta. Vuodenaika on tietysti talvi tunnelmallisine lumihankineen.

Bill itse intoilee muutosta eniten, sillä onhan Norja tunnetusti maailman onnellisin maa, jossa kaikki on aivan täydellistä. Positiivisuuskursseja vetävä Carol-vaimo (Amrita Acharia) suhtautuu hänkin uuteen alkuun aurinkoisen myönteisesti. Nora-tytär (Zoe Winther-Hansen) mököttää, koska joutui jättämään Kaliforniaan ystävänsä ja harrastuksensa. Lucas-poika (Townes Bunner) kiinnostuu puolestaan välittömästi vanhoista kansantaruista, jotka kertovat kirkkaita valoja, kovia ääniä ja kaikenlaista muutosta vihaavista tallitontuista.

Kuten elokuvan nimestä arvata saattaa, perheen uuden kodin aitassa asustelee ikiaikaisen kärttyinen tallitonttu (Kiran Shah). Jos sitä kohtelee hyvin, se auttaa tilan asioissa. Jos taas pistää pihan täyteen välkkyviä jouluvaloja ja järjestää aitassa äänekkään kosteat tupaantuliaisjuhlat, voi olla varma, että tonttu-ukko näyttää ihmisille kaapin paikan.

Elokuva käynnistyy hitaanlaisesti, vaikka tekeekin jatkuvalla syötöllä hyvää pilaa sekä yhdysvaltalaisesta että norjalaisesta mielenlaadusta. Kun sosiaalisesti aktiiviset amerikkalaiset heitetään keskelle jäyhästi jököttäviä pohjoismaalaisia, on selvää, että juttuun tullaan vasta kun useampikin viinapullo on korkattu. Asetelma, jossa ydinperhe joutuu uhan edessä löytämään yhtenäisyytensä, on tietenkin vanhaa kauraa, mutta tällä kertaa teemaa käsitellään vinkeän itsetietoinen pilke silmäkulmassa.

Siinä vaiheessa, kun homma pääsee käyntiin ja ruumiita alkaa kertyä, elokuva räjähtää riemastuttavan komedialliseksi kauhumätöksi. Alkukantainen tonttuilu yltyy hektiseksi, ja aseiksi kelpaavat kirveiden, nuijien ja puukkojen ohessa jääpuikot ja lumilapiot. Lisää kotipolttoista kehiin! Kiihkeä pakomatka potkukelkalla on sekin paljon velmumpaa seurattavaa kuin Bond-leffojen iänikuiset syöksylaskut.

Hieno yksityiskohta on, että juuri norjalaisille itselleen on vaikeinta vakuuttaa, että tallitontut ovatkin totta. Tallitontut, joiden repliikit ovat useimmiten silkkaa legendaa.

Kun idyllinen talvimaisema muuttuu vitsejä tykittäväksi muinaisten kauhujen tyyssijaksi, on maailmassa vihdoin kaikki hyvin.

Toni Jerrman

Elokuvat – Poika ja haikara

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Poika ja haikara

Hayao Miyazaki on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle useaan otteeseen. Katsojien onneksi veri on kuitenkin aina vetänyt takaisin piirustuspöydän ääreen. Tällä kertaa ilo on entistäkin pakahduttavampi, sillä Poika ja haikara maalaa valkokankaille todella vahvan ja vaikuttavan katsomiskokemuksen. Ohjaajamaestro ei anna minkään pidätellä mielikuvitustaan syöksyessään taianomaisen fantastisiin maisemiin. Värikkään pinnan alla muhii kuitenkin todella synkkiä vireitä, jotka kurkottavat paikoin aina kauhuun asti. Kuolema onkin yksi teoksen pääteemoista – kuten myös uudelleensyntymä.

Toisen maailmansodan aikaiseen Japaniin sijoittuva tarina käynnistyy tulimyrskyllä, joka nielaisee kitaansa nuoren Mahiton äidin. Jatkossa kohtaus toistuu pojan painajaisissa. Vuosi tragedian jälkeen Mahito ja hänen isänsä muuttavat Tokiosta maaseudulle äidin raskaana olevan Natsuko-siskon huomaan. Tässä vehreässä ympäristössä Mahito kohtaa suuren harmaahaikaran, joka tuntuu olevan epätavallisen kiinnostunut hänestä.

Verkkaisesti tunnelmoivan alun jälkeen filmi siirtyy maagiseen todellisuuteen, jota kansoittavat niin kuolleet kuin elävätkin. Siellä esiin marssii ihmislihaan mieltyneitä, militaristisia jättiläispapukaijoja sekä suloisia, valkoisen ilmapallon oloisia warawara-olentoja. Lukuisista muista ihmeistä nyt puhumattakaan.

Poika ja haikara kietoo pauloihinsa ja kuljettaa katsojan väkevien tunteiden ja kiehtovien näkymien aallokkoon. Elementtejä riittää aina ihastuttavan höpsähtäneestä mummokööristä salaperäiseen suljettuun torniin, jonka rakennuttanut isosetä katosi aikoinaan luomuksensa uumeniin. On ovia, jotka avautuvat eri aikoihin ja paikkoihin. On tulinen tyttö, mystinen tornimestari ja maailma kuilun partaalla. Sekä tietenkin Mahiton henkilökohtainen matka, joka ei silottele pojan luonteenpiirteitä, mutta tarjoaa hänelle tilaisuuden voittaa sisäiset konfliktinsa – ja olla omalta osaltaan rakentamassa parempaa tulevaisuutta.

Temaattisesti tarinasta löytyy lukuisia tasoja, joista riittää ammennettavaa vielä pitkään elokuvan päätyttyä. Päällimmäisenä tunteena on silti lumous, joka saa katsojan haukkomaan henkeään. Poika ja haikara on häikäisevä saavutus ja tyrmäävän upea animaatio.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Elokuvat – The Marvels

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

The Marvels

Nia DaCostan ohjaama The Marvels on flopannut urakalla niin meillä kuin maailmallakin. Etukäteen kuvittelin, ettei tämä välttämättä kerro mitään elokuvan laadusta. Ehkä kyseessä on yleinen kyllästyminen supertrikooleffoihin? Tai sitten idioottifanien masinoima boikotti naissankareita kohtaan? Mutta ei. The Marvels vain yksinkertaisesti on totaalista tuubaa ilman järjen häivääkään. Lisäksi elokuvan tarina ja sitä kuljettavat henkilöhahmot ovat täysin käsittämättömiä, jos ei osaa ulkoa lukuisia aiempia elokuvia ja televisiosarjoja. Toisaalta uudetkin hahmot jäävät taustoiltaan tyhjän päälle.

Elokuva alkaa prologilla, jossa joku Dar-Benn (Zawe Ashton) kaivaa kamuineen jostain kuusta esiin jonkun muinaisen rannekkeen. Niitä olisi pitänyt löytyä kaksi, joten hän ei ole tyytyväinen. Yksikin ranneke ja Dar-Bennin supermoukari riittävät kuitenkin repimään railoja avaruutta täplittäviin madonreikäportteihin, joita eri rodut käyttävät avaruudessa matkustamiseen. Niinpä niin.

Myöhemmin paljastuu, että Dar-Benn on krii-sotureiden johtaja, joka haluaa palauttaa pahasti kärsineelle Hala-kotiplaneetalleen ilmakehän, meret ja auringon. Näiden menetys on jonkin selittämättömän tapahtumaketjun kautta Kapteeni Marvelin (Brie Larson) vika. Tämän vuoksi Dar-Benn käy varastamassa ilmakehän ja muut tykötarpeet juurikin niiltä planeetoilta, joita Kapteeni on kutsunut kodikseen. Jaahas.

Ennen kuin näin pitkälle päästään, tavataan kaksi ihmissupersankaria. Kamala Khan (Iman Vellani) – aka Ms. Marvel – on Kapteeni Marvelia fanittava teinityttö, jolla on ranteessaan mummon postittama ranneke. Ja hui, se on aivan samanlainen kuin Dar-Bennin kuusta löytämä!

Monica Rambeau (Teyonah Parris) on puolestaan nuori nainen, joka tunsi Kapteeni Marvelin lapsuudessaan. Nyt hän on saanut jostain supervoimat ja toimii avaruusasemalla kekkaloivan Nick Furyn (Samuel L. Jackson) alaisena. Jotenkin hahmon taustatarinaan kytkeytyy myös hänen kuollut äitinsä. Ja kun nyt sukulaiset tulivat puheeksi, niin mainittakoon, että elokuvan huumoriaspektista vastaa Kamala Khanin hupsu perhe, joka on kovin huolissaan tytön avaruusseikkailuista.

Toiminta käynnistyy, kun teleportaatioporttisysteemi alkaa horjua Dar-Bennin toimien seurauksena. Ja tapahtuipa niinä päivinä, että voimiaan käyttäessään Kapteeni Marvel, Ms. Marvel ja Monica Rambeau vaihtavat välittömästi paikkojaan. Niinpä jo muutenkin sekavasti toteutetut taistelukohtaukset muuttuvat entistäkin sotkuisemmiksi – ja näitähän riittää, koska itse juonikuvio on hetkessä hotkittu.

On pakko ihmetellä isoon ääneen, kuinka näin kälyinen elokuva on ylipäätään tehty – tai kehdattu laskea levitykseen. Koko soppa on silkkaa häkeltynyttä sekundaa, ilman yhtään hyvää ideaa. Intomielistä Kamala Khania lukuunottamatta aivan kaikki leffan hahmot jäävät unohdettavan mitättömiksi. Tai no, Dar-Benn pysyy hetken mielessä, koska häntä näyttelevä Zawe Ashton näyttää jatkuvasti siltä kuin olisi juuri oksentamaisillaan. Pahimman revin hiukseni irti -hetken tarjoilee kuitenkin planeetta, jonka asukkaat esittävät jokaisen repliikkinsä musikaalityyliin laulamalla. Mitä hittoa!

Superkakkelia, piste.

Toni Jerrman

Uutiset – Night Visions: Maximum Halloween 3023

tonitahtivaeltaja Uutiset , , ,

Night Visions – Maximum Halloween 3023

Ensi viikolla, eli tarkemmin sanottuna 15.–19.11., helsinkiläisiä genre-elokuvafaneja hellitään maittavalla kattauksella uusia ja vanhoja scifi-, kauhu-, toiminta- ja kalkkunaleffoja. Night Visions – Maximum Halloween 3023 -filmifestari tuo Kinopalatsin valkokankaille peräti 40 elokuvaa, joita tuskin toiste nähdään suomalaisissa leffateattereissa. Niinpä tilaisuuteen kannattaa iskeä kuin sika limppuun.

Koska kaikkia tarjolla olevia elokuvia ei mitenkään ehdi katsomaan, niin nostettakoon tässä postauksessa esiin Yön kuvien tuoreet scifi-leffat. Näillä pääsee festarikokemuksessa alkuun, ja sitten päälle voi ladata mittavat määrät kauhua, toimintaa ja kalkkunoita oman maun mukaan.

The Animal Kingdom (2023)
Thomas Cailleyn ohjaamassa ranskalaisdystopiassa tauti muuttaa sairastuneet vähitellen eläimiksi.

Apocalypse Clown (2023)
George Kanen mustassa irlantilaiskomediassa klovnit joutuvat kohtaaman maailmanlopun maisemat.

Concrete Utopia (2023)
Yhteiskunnalisen scifin helmeksi kutsutussa eteläkorealaisessa leffassa eletään suuren tuhon jälkeisessä maailmassa.

Hostile Dimensions (2023)
Graham Hughesin brittielokuvassa Emily löytää oven, joka paljastuu portiksi toiseen todellisuuteen.

Restore Point (2023)
Robert Hlozin lähitulevaisuuteen sijoittuvassa dystopiassa terroristit haluavat pysäyttää systeemin, jonka avulla kuolleet herätetään takaisin henkiin.

River (2023)
Pieni japanilainen kylpylälaakso asukkaineen päätyy kahden minuutin aikaluuppiin. Käsikirjoittana Summer Time Machine Bluesista tuttu Makoto Ueda.

You Can Call Me Bill (2023)
Star Trek -legenda William Shatnerin muotokuva on paljon monitasoisempi kuin voisi odottaa.

Kaikki Night Visions -leffojen esittelyt löytyvät täältä.

Toni Jerrman

Elokuvat – Summer Time Machine Blues (2005)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Summer Time Machine Blues
Sama taimu mashin burusu
(UK-versio, blu-ray)

Makoto Uedan käsikirjoittama ja Katsuyuki Motohiron ohjaama japanilaiselokuva Summer Time Machine Blues (2005) heittää peliin riemukkaasti ajassa risteilevän kierrepallon.

Kulttimaineessa oleva filmi kertoo seitsemästä nuorukaisesta, jotka kärvistelevät hellekesän kuumuudessa. Heistä viisi on poikia, jotka kuuluvat koulun scifi-klubiin. Tyttökaksikko harrastaa puolestaan valokuvaamista. Tapahtumien keskipisteessä on kerhohuone, jonka tytöt joutuivat luovuttamaan pojille, koska heidän klubissaan on vähemmän jäseniä. Tyttöjen haltuun on jäänyt vain kerhohuoneen yhteydessä sijaitseva pimiö.

Alkuun kaikki vaikuttaa aivan normaalilta kesäpäivänvietolta, vaikka kuvien taustalla vilahtaakin hetkittäin omalaatuisia yksityiskohtia. Sitten koittaa katastrofaalinen tapahtumasarja, joka etenee vääjäämättömästi kaatuvien dominopalikoiden tapaan. Lopputuloksena klubihuoneen ilmanvaihtolaitteen kaukosäädin lakkaa toimimasta. Ja mitään tämän pahempaa onnettomuutta ei hikeä pukkaavan lämpöaallon aikana voisi edes kuvitella.

Seuraavana päivänä teinit kohtaavat klubihuoneella tuntemattoman tyypin, joka vaikuttaa olevan hämillään aivan kaikesta. Kun hahmo on paennut paikalta, he huomaavat huoneen nurkassa omalaatuisen laitteen, joka muistuttaa vuonna 1960 valmistuneen The Time Machine -elokuvan aikakonetta. Aika nopeasti käy ilmi, että vehje todellakin on toimiva aikakone. Nyt vain pitäisi keksiä sille jotain järkevää käyttöä. Kun viisaat päät lyödään yhteen, syntyy myös nerokas ajatus: jos matkaamme eiliseen, voimme tuoda sieltä ilmanvaihtolaitteen kaukosäätimen ennen kuin se lakkaa toimimasta!

Kuten arvata saattaa, tästä käynnistyy melkoinen tapahtumaralli, jossa tulokkaat yrittävät pysytellä piilossa eilispäivän versioiltaan samalla kun metsästävät ehjää kaukosäädintä. Eri hahmot matkaavat ajassa eestaas, joten pian koossa on sellainen solmukimara, että sen purkaminen käy hetki hetkeltä mahdottomammaksi. Samalla eteen tupsahtavat tietenkin kysymykset siitä, mitä tapahtuu nykyisyydelle, jos ja kun menneisyyttä sorkitaan. Tuhoisan paradoksin mahdollisista seuraamuksista nyt puhumattakaan.

Kepeän viihdyttävästi toteutettu Summer Time Machine Blues rullaa luontevasti eteenpäin ja latoo katsojien eteen lämminhenkistä huumoria, sympaattisia henkilöhahmotelmia sekä yllättäviä juonenkäänteitä. Kokonaisuus on kuin monimutkainen aikamatkapalapeli, jossa palaset notkahtavat yksi toisensa jälkeen kohdalleen. Saavutusta sopii kutsua lähes nerokkaaksi.
Summer Time Machine Blues nousee heittämällä aikamatkaelokuvien aateliin!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Käsikirjoittaja Makoto Uedan puolituntisesta haastattelusta selviää, että elokuva perustuu hänen ja kiotolaisen Europe Kikaku -teatteriryhmän luomaan hittinäytelmään. Samalla tarkastellaan mm. niitä ongelmia ja uusia mahdollisuuksia, joita syntyi, kun yhden huoneen näytelmä siirrettiin valkokankaille. Tarjolla on myös 25-minuuttinen kooste, jossa vertaillaan elokuvan ja näytelmän kohtauksia toisiinsa.

Lisäksi levyltä löytyy traileri sekä kaksi Uedan humoristista lyhytelokuvaa opportunistisen aikamatkailun synnyttämistä ongelmista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2023 -tärpit

tonitahtivaeltaja Uutiset , , ,

Rakkautta & Anarkiaa 2023 -tärpit

Ilman rakkautta ja anarkiaa ei ole elämää. Tämän todistaa myös Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaali, joka vyöryttää 14.–24.9. Helsingin valkokankaat täyteen tuoreita elokuvahelmiä.

Tarjolla on vanhaan tuttuun tapaan satoja pitkiä ja lyhyitä filmejä, joista suurin osa nähdään suomalaisissa elokuvateattereissa vain nyt. Niinpä itsensä kannattaa monistaa, jotta ehtii katsoa niistä mahdollisimman monta.

Henkilökohtaisesti löysin ohjelmakatalogista yli 50 elokuvaa, jotka haluaisin välttämättä nähdä. Koska nyt ollaan kuitenkin Tähtivaeltajablogissa, listaan tähän niistä vai ne, jotka liippaavat likeltä Tähtivaeltajan aihepiirejä.

Kussakin osiossa edetään virallisessa aakkosjärjestyksessä. Galaktisen lain mukaan listassa täytyy olla tasan 20 elokuvaa, joten siitä on pakko pitää kiinni. Mutta pidemmittä puheitta filmejä kehiin!

Scifi

Animalia (2023)
Marokkoon sijoittuva elokuva yhdistää samaan yhteiskuntakriittiseen katselmukseen raskaana olevan naisen, emansipaation ja tähdistä saapuvat avaruusvierailijat. Yhdistelmä on niin surrealistinen, että täytyyhän lopputulos tsekata!

Lola (2022)
Andrew Leggen 1940-luvulle sijoittuvassa mustavalkoisessa leffassa sisarukset keksivät laitteen, joka sieppaa radio- ja televisiolähetyksiä tulevaisuudesta. Budjetin minimalistisuus onnistutaan aina väliin kääntämään kekseliääksi kerronnaksi. Kuinka käy nyt?

The Pod Generation (2023)
Lähitulevaisuudessa raskauden voi jakaa keinotekoisten kohtujen avulla. Teknologiset edistysaskeleet ovat muutenkin hämärtäneet otetta elämän inhimillisestä puolesta. Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Sophie Barthes.

Poor Things (2023)
Yorgos Lanthimosin ohjaama irlantilaisfilmi pohjautuu Tähtivaeltajassa 1/02 esitellyn kulttikirjailija Alasdair Grayn romaaniin. Luvassa kutkuttavan scifistinen juonikuvio sekä steampunk-henkistä visualisointia. Jess! Jess!

The Survival of Kindness (2022)
Australialaisen Rolf de Heerin kirjoittama ja ohjaama filmi kuljettaa katsojat suuren katastrofin jälkeiseen maailmaan, jossa valtaapitävät kohtelevat muita ihmisiä orjinaan. Julma todellisuus takaa ainakin sen, että dystopiapisteet napataan kotiin.

Kauhu

The Edge of Shadows (2022)
Malik Kleistin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva sijoittuu Grönlannin syrjäseuduille. Spefi-tvistin tarinaan tuovat paikallisesta mytologiasta ammennetut hirviöt. Eipä heti tule mieleen toista Grönlannissa tapahtuvaa kauhuleffaa!

In Flames (2023)
Pahat voimat ahdistelevat äitiä ja tytärtä pakistanilais-kanadalaisen Zarrar Kahnin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa kauhudraamassa. Samalla mukaan ui vahvaa yhteiskunnallista kommentaaria naisia alistavista säännöistä ja tavoista.

Nightsiren (2022)
Folk-kauhudraamaksi tituleerattu, Slovakiasta kotoisin oleva elokuva vaikuttaa kuvastoltaan kiehtovalta. Tarjolla noituutta, kostoa ja älykästä jännitystä. Kuinka omintakeiset naiset pärjäävät vanhoillisessa kyläyhteisössä?

Tesis (1996)
Espanjalaisen Alejandro Amenábar esikoiselokuva esitettiin R&A-festareilla ensimmäistä kertaa vuonna 1996. Tuolloin totesin Tähtivaeltajan sivuilla, että filmi on tehty vahvalla ammattitaidolla ja kauhukohtauksiin on saatu piinaavaakin jännitystä.

Sorcery (2023)
1800-luvun lopulla, Chileen kuuluvalla saarella kristityt uudisasukkaat ja paikalliset alkuperäisasukkaat päätyvät tukkanuottaisille. Christopher Murrayn filmi kurottaa myös noituuden, faabeleiden ja fantasiatarinoiden suuntaan.

Aasia

The Grandmaster (2013)
Aina kannattaa ottaa tilaisuudesta vaari, kun tarjolla on mahdollisuus nähdä isolta valkokankaalta mestarillisen Wong Kar-wain kymmenen vuoden takainen klassikko! Legendaarista Ip Man -mestaria näyttelee aina yhtä taitava Tony Leung.

The Invisible Fight (2023)
No ei nyt aidosti Aasiaa, mutta kuten Janne Sundqvist toteaa festarikatalogissa: ”Mikä yhdistää kung-fua, Jeesusta ja Black Sabbathia? Ainakin virolaisen Rainer Sarnetin uusi komedia, jossa 1970-luvun Neuvostoliiton vainoamat ortodoksi-kung-fu-munkit liitelevät luostarin kattokruunuissa, kaahaavat neukkuautoilla ja kilvoittelevat kohti taistelulajin täydellistä hallintaa.” Jehnaa!

Hunt (2022)
Koreasta kajahtaa! Lee Jung-jaen ohjaamassa toimintamätössä Etelä-Korean agentit etsivät joukkoonsa soluttautunutta pohjoiskorealaista vakoojaa. Kaiken taustalla on poliittinen kuohunta 1980-luvun alun Etelä-Koreassa. Juonessa piisaa salaisuuksia.

Kubi (2023)
Legendaarisen Takeshi Kitanon ohjaamassa ja käsikirjoittamassa historiallisessa elokuvassa käydään valtataisteluita, joten ainakaan verestä ja juonitteluista ei tule pulaa. Kun sotaherrat iskevät ison vaihteen silmään, kyynisyys ja komiikka kohtaavat.

Monster (2023)
Japanilaisen Hirokazu Kore-edan ohjaamat elokuvat ovat aina tapauksia. Tällä kertaa keskiössä ovat perhesuhteet ja lasten mielikuvitusmaailmat. Kehuja on sadellut jokaisesta mahdollisesta suunnasta, joten pakkohan tämän on toimia.

Animaatio

Art College 1994 (2023)
1990-luvulle sijoittuva kiinalaisanimaatio taidekoulun oppilaista, jotka etsivät omaa tietään ja haaveilevat menestyksestä. Päämäärättömyyttä, jutustelua ja kaljaa piisaa yleismaailmalliseksi kutsutussa, Liu Jianin ohjaamassa elokuvassa.

Blind Willow, Sleeping Woman (2022)
Leffasävellyksistäänkin tunnetun Pierre Földesin esikoisanimaation tapahtumat sijoittuvat Japaniin, sillä tarinoiden pohjina ovat toimineet Haruki Murakamin novellit. Kun Murakamin tuotannon tuntee, niin luvassa lienee mieltä ja aivoja kivasti soittelevia uuskummia kertomuksia.

Funny Pages (2022)
Owen Klinen leffa ei tietenkään ole animaatio, mutta humpsahti nyt tähän kategoriaan, koska kertoo sarjakuvataiteilijan urasta haaveilevasta teinistä. Kajahtanutta huumoria, intomielisiä nörttejä ja sarjakuvia, mikäs sen mukavampaa!

Marcel the Shell with Shoes On (2021)
Jos mokumentti kertoo pienestä yksisilmäisestä simpukankuoresta, jolla on jalassaan kengät, niin täytyyhän se katsoa! Varsinkin kun minisankari elää ihmisasunnossa, jonka kokoluokka on otuksella vallan haasteellinen. Jo traileri rulaa.

White Plastic Sky (2023)
Vuoden 2123 post-apokalyptiseen Budapestiin sijoittuva dystopia kertoo nuoresta pariskunnasta ja maailmasta, jossa ihmisten elinikää säännöstellään valtion toimesta. Rotoskooppitekniikalla luodun filmin visuaalinen ulkoasu lumoaa. Ihan nakkipakko!

Lisäksi underissa puplaavat sellaiset lyhytelokuvasetit kuin Animatrics Fresh Picks, Do Androids Dream?, Night Visions esittää, Silmäkarkkia ja Synkkiä satuja uskaliaille aikuisille.

Täydellinen lista kaikista esitettävistä leffoista löytyy tietenkin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien omalta sivulta.

Eipä sitten muuta kuin aikatauluja rustaamaan!

Toni Jerrman