Kolumni – Pääkirjoitus 3/23

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , ,

Dystopiat lähitulevaisuuden synkästä todellisuudesta ovat olleet tieteiskirjallisuuden valtavirtaa jo toistakymmentä vuotta. Trendiä ovat viime aikoina vain vahvistaneet ilmastonmuutoksen seuraukset, koronapandemia, luontokato, Donald Trumpin presidenttikausi, Venäjän hyökkäyssota, poliittisten ääriliikkeiden nousu, sosiaalisen median ruokkima vastakkainasettelu sekä nationalistisen ja totalitaarisen ajattelun leviäminen.

Tällaisessa ilmapiirissä on vaikea uskoa parempaan tulevaisuuteen, ja tunnelmat heijastuvat tietysti myös kirjallisuuteen: koetaanhan dystopiat varoituksina siitä, mihin olemme menossa, jos negatiivisia kehityskulkuja ei pysäytetä tai asioihin puututa ajoissa.

Tieteiskirjallisuus voi toki tutkia myös vaihtoehtoisia kehitystrendejä. Luoda näkymiä siitä, millainen voisi olla aidosti kestävä ja tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa optimismi ja ilo ovat korvanneet vihan, ahneuden ja vallanhimon. Tähän teemaan on tarttunut Mia Myllymäki, jonka tuorein romaani, Huomistarhuri, kertoo suuren katastrofin jälkeisestä uudesta alusta. Kuten hän tässä lehdessä julkaistavassa haastattelussa toteaa, pessimistinen ajattelu ruokkii vain epätoivoa, mutta kirjailijalla on mahdollisuus herätellä ihmisiä näkemään myös toivon sekä reitin kohti parempaa maailmaa.

Biologinen ja sosiaalinen sukupuoli maailmaa rakentamassa -artikkelissaan Cheryl Morgan kritisoi sitä, kuinka useat tieteiskirjailijat tyytyvät avaruusmuukalaisia kuvatessaan turhan ihmismäisiin luomuksiin. Jo meidän planeettamme eläinkunta kuitenkin osoittaa, kuinka moneen malliin luonto taipuu puhuttaessa vaikkapa seksuaalisuudesta tai sukupuolten kirjosta. Esiin nostetaan myös kirjoja, joissa tekijät ovat päästäneet irti luutuneista kliseistä ja tajunneet todellisuuden loputtoman monimuotoisuuden.

Fiktiivisistä supersankareista esiteltäväksi on tällä kertaa valittu luonteeltaan ja arvoiltaan ristiriitainen Rauhantekijä. Hän on puolustanut rauhaa omilla erikoisilla tavoillaan sarjakuvien sivuilla jo yli 50 vuoden ajan. Viime aikoina rauhan nimeen vannova herra on esiintynyt myös The Suicide Squad -elokuvassa sekä ikiomassa tv-sarjassaan. Tässä numerossa käymme läpi Rauhantekijän omalaatuisen hilpeät inkarnaatiot.

Lehden novelliosiosta vastaa zimbabwelainen T. L. Huchu, joka asuu nykyisin Edinburghissa. Hänen Egoli-tarinansa yhdistää herkkävireisesti afrikkalaisen maaseudun maanläheisyyden vanhoihin kansantaruihin ja avaruuden valloitukseen: ”Kun isoäiti kertoi sinulle tämän tarinan, olit siinä iässä, jossa oli mahdotonta erot­taa mikä oli totta ja mikä tarua, sillä sellaista on lap­suuden taika.”

Dvd-palstalle on päätynyt useitakin merkkiteoksia. Mukana on kaksi varhaista tieteis- ja kauhuelokuvaklassikkoa, jotka on vihdoin saatu jälleen ihmisten ulottuville. Vaikuttavia katselukokemuksia tarjoilevat myös mm. kieroon kasvanutta seksuaalisuutta ja hyytävää ahdistusta kuvaava Who Killed Teddy Bear, totalitaarisen lähitulevaisuuteen sijoittuva Murder in a Blue World sekä saastuttavia teknologioita ja lihansyöntiä kritisoiva Doctor Who -jakso 1970-luvun alusta.

Mikäli suunnitelmat pitävät kutinsa, niin seuraavissa numeroissa valokeilaan nousevat mm. Martha Wells, Ada Palmer, Tade Thompson ja Ramsey Campbell. Luvassa on myös katsaus uusiin spefi-televisiosarjoihin, vartijavetoinen Teräslilja sekä kaikkea muuta maittavaa.

Toni Jerrman

Elokuvat – Talk to Me

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Talk to Me

Danny ja Michael Philippoun ohjaama australialainen Talk to Me on kiitettävän omaperäistä teinikauhua – ja nuoretkin ovat tällä kertaa lähempänä kahtakymmentä kuin viittätoista ikävuotta.

Äitinsä pari vuotta aiemmin menettänyt Mia (Sophie Wilde) viettää runsaasti aikaa parhaan ystävänsä Jaden (Alexandra Jensen) luona. Seuraan änkeää usein myös Jaden pikkuveli Riley (Joe Bird), jota Mia pitää lähes omana veljenään. Niinpä Riley otetaan mukaan, kun Mia ja Jade lähtevät paikallisen nuorison suosimiin manausbileisiin. Niiden keskiössä on käden muotoinen palsamoitu taikakalu, jolla voi kutsua kuolleita henkiä omaan ruumiiseensa.

Vähemmän harkitusti teinit ottavat esineestä kaiken ilon irti. Jokainen tarttuu vuorollaan käteen ja päästää kuolleet hetkeksi itseensä. Muilla on sitten hiton hauskaa seurata, kuinka henkilön käytös muuttuu totaalisen sekopäiseksi. Naurunremakoita aiheuttavat kohtaukset kuvataan ja levitetään kaikille tutuille.

Pahojen henkien kanssa pelleily ei ole kuitenkaan silkkaa leikkiä. Sen saavat myös elokuvan nuoret huomata. Hetki hetkeltä filmi vajoaa yhä synkempiin kuvioihin, ja lopulta kauhu on käsinkosketeltavaa. Kuinka päähenkilömme pärjäävät tässä päällekäyvässä höykytyksessä?

Originellin perusidean ja vahvan toteutuksen ohessa filmissä viehättävät outo mutta samalla hyvinkin tehokas ääniraita sekä aidolle maistuva henkilökemia. Hahmojen ratkaisut ja heidän motiivinsa ovat uskottavia silloinkin, kun rajat todellisen ja painajaisen välillä katoavat eikä omiin silmiinsä voi enää luottaa. Myös näyttelijätyöskentely pelittää kuin eläin.

Itsenäisenä teoksena Talk to Me tarjoaa yleisölle uudenlaisen kauhukokemuksen, josta on vaikea olla nauttimatta. Valitettavasti tämäkin mylly on jo nyt päätetty muuttaa moniosaiseksi kassamagneetiksi: luvassa on niin esi- kuin jatko-osakin. Voihan plääh!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Alex Raymond:
Rip Kirby 1954–1956
Suom. Ilkka U. Pesämaa. Jalava

Aikoinaan sanomalehtistrippeinä julkaistut jatkosarjat olivat sarjakuvataiteen aatelia, ja niiden parissa viihtyivät alan kovimmat nimet. Hyvän näytteenä tästä käy Jalavan julkaisema albumi Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956. Kuten jo nimi kertoo, lähes 150-sivuinen teos esittelee herrasmiesetsivä Rip Kirbyn seikkailuja 1950-luvun puolivälistä. Raymond on taiteilijana ehdotonta mestariluokkaa, joten strippejä kelpaa ihastella jo yksistään taitavan ja tyylikkään piirroksen ansiosta. Tämän ohessa myös tarinat jaksavat yhä vetää ja viehättää.

Kokoelman käynnistävä Kaksi miestä ja pienokainen -kertomus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se painottaa huumoria toiminnan ja jännityksen sijasta – vaikka kyllä niitäkin on luvassa. Rip Kirbyn ja hänen Desmond-palvelijansa arki nyrjähtää sijoiltaan, kun pahiksia pakeneva nainen jättää vauvansa kaksikon hoidettavaksi. Moisen ilmestyksen edessä sankarimme ovat helisemässä, sillä heillä ei ole aavistustakaan, miten vaippaikäistä lasta tulisi käsitellä.

Erinäisten käänteiden kautta Rip ja Desmond päätyvät kommunistisen vallankumouksen puolittamaan valtioon, jossa vitsejä revitään punaisten toverien ajatusmaailmasta. Soveltavan doktriinin instituutissa lapset vapautetaan äidillisen rakkauden ikeestä, kansandemokratia tarkoittaa johtajien mielihalujen noudattamista ja työnsankareille luovutetaan ensimmäisen luokan kampiakselin ritarikunnan ansiomerkki.

Albumin toinen tarina, Kismet Kildare, on hyvä esimerkki paristakin Kirby-sarjakuville olennaisesta elementistä. Ensinnäkin sen keskiössä on kaunis ja kohtalokas nainen, jonka lumovoimaa Rip ei voi vastustaa. Toisekseen juonessa on yllättäviä käänteitä, jotka vievät tarinan aivan toisille vesille kuin miltä alkuun näyttää. Tällä kertaa kostonhimoisen naistaiteilijan tempauksista edetään murhien, petosten ja väärennösten ristiaallokkoon.

Femme fatale -hahmojen ohessa sarjakuvissa esiintyy muitakin vahvoja ja päättäväisiä naisia, jotka eivät pahemmin miesten apua kaipaa. Heistä käyvät esimerkkeinä vaikkapa Vastahakoinen perijätär -tarinan Sari, joka seilaa Etelämerellä oman purjelaivansa kapteenina, tai Jatsicombo konnantöissä -kertomuksen kovapintainen Ma Casino. Kasinoa pyörittävä nainen ryntää sumeilematta Kirbyn toimistoon ja toteaa ensi töikseen: ”Kirby, nimeni on Casino, ja minulla on sinulle töitä. Otahan sikari!”

Kokonaisuutena Rip Kirby 1954–1956 tarjoilee komean kattauksen velmuja ja vetäviä seikkailusarjakuvia, joissa konnat saavat kylmää kyytiä – paitsi silloin, kun he paljastavat hempeämmän puolensa, kuten tarinassa Äkkiväärää oikeutta.

Valitettavasti kirja ei ole visuaalisesta vailla ongelmia. Vaikka monet stripit ovatkin toistuneet onnistuneesti, mukana on useita jaksoja, joissa osa viivoista on joko kadonnut tai levinnyt ja sulautunut yhteen. Tästä huolimatta teos voittaa yleislaadussa aiemmat HS Kirjojen julkaisemat Kirby-kokoelmat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2023 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Tähtifantasia-palkinto 2023

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2022 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan Aula & Co:n julkaisemalle
JYRKI VAINOSEN romaanille TÄYTETYT.

Täytetyt on unenomainen tarina. Sen aistivoimaiset kuvaukset luonnonympäristöstä yhdistyvät päähenkilön minuuteen kohdistuvaan eksistentiaaliseen uhkaan, jopa kauhuun.

Ison rikosoikeudenkäynnin avaintodistaja Elias tuodaan turvaan outoon Muurikaupunkiin. Hän on paikan ainoa ihmisasukas. Oppaakseen hän saa vain yhden kirjeen, jossa kaupungin kerrotaan kuuluvan Mestarille. Mestarin hahmo tulee Eliaksen uniin ja pyyhkii yö yöltä pois tämän muistia ja täyttää sen uudenlaisilla näyillä.

Yksinäisen miehen päivät kuluvat verkalleen ympäristössä, jota luonto ja eläimet valtaavat vähitellen omakseen. Samalla kun päähenkilön menneisyys katoaa, hän takertuu vanhan minuutensa rippeisiin. Elias, sikäli kuin se on hänen oikea nimensä, kirjoittaa muistikirjaan kaiken, mitä aiemmasta elämästään muistaa. Samalla hän koettaa saada selvää kaupungin mysteeristä ja ymmärtää, mitä hylätyissä taloissa olevat täytetyt, palsamoidut ihmishahmot merkitsevät.

Vainonen sijoittaa tekstiin irvokkaan julmia kohtauksia ja vahvaa vertauskuvallisuutta. Ne ilmentävät tiedostamattoman ohjausta elämänkulussa, piileviä valtamekanismeja, todellisuuden kielellistä ja kuvallista hahmottamista.

Emme näe maailmaa suoraan, mutta yritämme selittää sitä. Emme löydä minuutta, vaan suhteiden verkon menneen ja nykyhetken, ympäristön ja toisten ihmisten välillä. Ihmisen, eläimen ja maan rajat häilyvät. Varmoiksi kuvittelemamme uskomukset ovat meihin ulkopuolelta asetettuja. Onko tämä ahdistavaa vai lopulta vapauttavaa?

Jyrki Vainonen on nykyhetken parhaita suomen kielen käyttäjiä. Täytetyt on jännittävä ja runollinen teos, jonka voi avata miltä sivulta tahansa vain tekstiä ihastellakseen. Moniselitteinen tarina ja sen tarkat havainnot kestävät monta lukukertaa.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Elokuvat – Alien Private Eye (1989)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , ,

Alien Private Eye
(ABC-versio, blu-ray)

Vik ”Viktor” Rubenfeldin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja leikkaama Alien Private Eye (1989) on niin ihanaa kasarikakkelia, että varsinkin filmin alkupuolella nauruhermot joutuvat koetukselle.

Jo alkutekstien aikana kuvaan astuu tarinan päähenkilö, yksityisetsivä Lemro (Nicholas ”Nikki Fastinetti” Hill), joka talssii kaupungin katuja kokovalkoisessa kasariasussa. Pian hänen ohitseen juoksee nainen, jota ajavat takaa pahiksen näköiset tyypit. Tämä ei tietenkään käy laatuun, joten Lemro rientää heti pelastamaan neitoa pulasta: ”Jou, päästäkää irti hänestä!” Sitten räjähtävillä ääniefekteillä tehostetut nyrkiniskut ja potkut kaatavat ilkimykset kanveesiin.

Seuraavaksi tapaamme etsiväsankarimme sekä Reneksi (Brenda Winston) paljastuvan kaunottaren Lemron kämpillä. Välittömästi sisään päästyään Lemro pistää levyn soimaan ja ryhtyy joraamaan näyttävin disco-elkein. Tämän jälkeen pariskunta tanssahtelee ja pussailee yökerhossa, jossa Lemro pääsee jälleen pistämään konnia kuriin. Käy ilmi, että muskeleitaan pullisteleva rikollispomo Kilgore (Cliff Aduddell) on lähettänyt kovanaamat paikalle. Hän haluaa saada käsiinsä Renen hallussa olevan salaperäisen kiekonpuolikkaan.

Nyrkkikäräjien jälkeen Lemro ja Rene päätyvät harrastamaan parasta seksiä, jota nainen on ikinä kokenut – vaikka ei se kyllä siltä näytä. Aktin päätteeksi selviää järkyttävä totuus: Lemro onkin Styx-planeetalta saapunut avaruusmuukalainen! Tämän huomaa siitä, että hänellä on suipot haltiakorvat, jotka hän normaalisti peittää hatullaan. Moinen paljastus saa Renen häipymään paikalta pikavauhtia.

Jossain vaiheessa tutustutaan myös Lemron takatukkakamuun, jonka jokainen repliikki sisältää sanan jäbä. Hänelle Lemro valittelee rakkaushuoliaan. Sankarimme on näet lätkässä hatkat ottaneeseen Reneen: ”Näenkö häntä enää koskaan?”

Koska Alien Private Eye yrittää epätoivoisesti olla moderni noir-filmi, mukana on tietenkin kohtaus, jossa Lemron etsivätoimistoon astahtaa kuuma femme fatale. Punahiuksinen Electra (Leeann Lee) haluaa palkata sankarimme etsimään muinaisesta Egyptistä kotoisin olevan esineen. Siihen kätketyt salaisuudet ovat äärimmäisen tärkeitä, sillä ne auttaisivat ymmärtämään länsimaisen kulttuurin kehitystä. Jaahastista.

Toimistoon änkeää myös herra Scama (John Alexander), joka haluaa löytää kiekon muotoisen esineen. Se on kuulemma taivaasta pudonnut atomipommi. Scaman uskottavuutta ei ainakaan paranna se, että hän yrittää puhua samanlaisella aksentilla kuin noir-klassikkojen vakiokasvo, Peter Lorre.

Jotta koko selostus ei mene yhtä pahaksi sekasotkuksi kuin itse elokuva, niin kerrottakoon, että myös Electra ja Scama ovat Styx-planeetalta saapuneita avaruusmuukalaisia. Heidän tavoitteenaan on palauttaa filmin juonellisessa ytimessä oleva kiekko takaisin kotiplaneetalleen.

Paha vain, että kiekon toinen puolikas on Kilgoren hallussa, ja tämän miehen perusfilosofia kuuluu: ”Syö lyijyä ja kuole!” Lisäksi hän valmistaa puolikkaansa avulla maailmankaikkeuden addiktoivinta huumetta ja murhaa mielellään myös oman jenginsä jäseniä. Kilgore tappaa parhaan kamunsa kauhuksi jopa papin, joka anelee häntä kääntymään pois pahuuden tieltä. Hui hirvitys!

Jatkossa sinne tänne haahuilevassa filmissä sattuu ja tapahtuu vaikka mitä. On autokaahailu, jossa roistojen ajoneuvo törmää kolmikaistaisella väylällä ainoaan tien varteen pysäköityyn autoon. On kohtaus, jossa Kilgore rukoilee apua ylemmältä taholta: ”Oi Hitler, joka olet Helvetissä, auta minua löytämään kiekko.” On universumin helpoin vieroitussessio maailmankaikkeuden koukuttavimmasta huumausaineesta.

Hienointa on kuitenkin romanttinen hetki, jossa Lemro muistelee kotiplaneettansa ihmeitä: ”Merissämme asuu älykkäitä kaloja, jotka viljelevät maata. Ruoho on hopeista, vuoret 16 kilometrin korkuisia. Kuita on viisi ja aurinkoja kymmenen.”

Toteutukseltaan Alien Private Eye on kaikin puolin amatöörimäinen. Niin kutsutut näyttelijät eivät osaisi näytellä edes ase ohimolla. Puisevan ilkeitä kovisirvistyksiä viljellään lähes joka kohtauksessa. Dialogi on ääliömäisen kliseistä, leikkaukset kömpelöitä ja musiikkiraita tasapaksua hissimusaa.

Onkin vaikea kuvitella, että kukaan täysijärkinen ihminen pystyisi katsomaan Alien Private Eyen läpeensä ilman pysyvää aivovauriota. Kulttikalkkunafaneille se tarjoilee kuitenkin niin täysipainoisen aterian, ettei jälkiruokaa jää edes kaipaamaan.

Levyn lisukkeista käy hyvin ilmi, miksi Alien Private Eye on niin kehno elokuva. Puolituntisessa haastattelussaan intoa puhkuva Vik Rubenfeld kertoo, ettei ollut aiemmin käsikirjoittanut, ohjannut tai leikannut yhtään elokuvaa. Myös filmin budjetti oli minimalistinen. Ongelmista huolimatta hän on yhä vakuuttunut siitä, että kaikki elokuvan parissa työskennelleet tahot näyttelijöistä alkaen tekivät aivan fantastisen upeaa työtä. Kumma kyllä, Alien Private Eye ei tuhonnut Rubenfeldin uraa. Jatkossa hän oli luomassa mm. Early Edition (suom. Aikavaras) -televisiosarjaa.

Filmin kuvaajana toiminut Jürg V. Walther paljastaa omassa 10-minuuttisessa jaksossaan, että elokuvassa pihtailtiin uusintaotosten kanssa ja kaikki kohtaukset laitettiin kerralla purkkiin.

Omassa vartin pätkässään Nicholas Hill myöntää, että filmikameran eteen astuminen oli hänelle jotain aivan uutta. Niinpä hänellä ei ollut hämärintäkään käsitystä näyttelemisestä tai elokuvan tekemisestä. Hänen onnistui silti ylipuhua pari yhtä uunoa kaveriaan leffan sivurooleihin.

Hillin elämäkerta voisi kyllä olla mielenkiintoista katsottavaa. Ennen ensimmäistä leffarooliaan taistelutaitojen ammattilainen hankki elantonsa osallistumalla laittomiin otteluihin. Jostain kummasta syystä elokuvaesiintymisiäkin kertyi vuosien mittaan parikymmentä. Siinä samalla mies päätyi alkoholistiksi ja huumeiden aktiivikäyttäjäksi. Aallonpohjasta selvittyään hän tuli uskoo ja toimii nykyisin perustamansa Gods Soldiers -seurakunnan pappina – kiertäen puhumassa mm. vankiloissa.

Arvoitukseksi jää, kuinka filmin muille näyttelijöille kävi, sillä monille heistä Alien Private Eye jäi ainoaksi valkokangasvierailuksi. Poikkeuksen muodostavat vain pitkän uran luoneet herrat John ”Gorilla” Alexander ja Robert ”Scunge” Axelrod.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Sari Peltoniemi (1963–2023)

tonitahtivaeltaja Kirjallisuus , , , ,

Sari Peltoniemi (1963–2023)

Lauantaina saimme lukea lehdistä suru-uutisen, että kirjailija, sanoittaja ja Noitalinna huraa! -yhtyeen laulaja Sari Peltoniemi menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen perjantaina 14. heinäkuuta. Vast’ikään 60 vuotta täyttänyt, lukuisia kirjallisuuspalkintoja voittanut Peltoniemi oli Suomikumman merkittävä edelläkävijä, jonka teokset ilahduttivat niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin.

Sari Peltoniemen muistoa kunnioittaen julkaisemme nyt blogissa Anne Leinosen vuonna 2014 kirjoittaman artikkelin, joka käsittelee Peltoniemen kirjallista tuotantoa. Koska teksti on jo lähes 10 vuotta vanha, mukana ei ole kirjailijan tuoreempia teoksia, jotka ovat nekin kaikki tutustumisen arvoisia.

Sari Peltoniemi
Nyrjähtäneen todellisuuden tulkki

Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa unohdetaan usein, että meillä on lukuisia lahjakkaita lasten- ja nuortenkirjailijoita, jotka tuottavat korkeatasoista spekulatiivista fiktiota. He eivät yleensä paistattele julkisuuden valokeilassa tai tavoita aikuisyleisöä. Siksi jopa Sari Peltoniemen kaltainen monitaituri saattaa olla monelle suomikumman lukijalle tuntematon. Mikäli moinen vahinko on sattunut käymään, kannattaa virhe korjata pikimmiten.

Itse tutustuin Peltoniemen kertojanääneen ensi kertaa Portin sivuilla. Vuosina 1998 ja 1999 ilmestyneet novellit Perunamaa ja Lintu lentää pimeästä ovat vahvoja ja omaäänisiä tarinoita, joista huokuu rakenteen ja tarkan lauseen taju.

Peltoniemen virallinen kustantamoura alkoi Kukka Kaalinen -lastenkirjalla. Vuonna 2000 käynnistynyt sarja käsittää neljä teosta. Niistä viimeisin, Soita minulle, Kukka Kaalinen, voitti Anni Polva -palkinnon vuonna 2009. Kirjasarja kertoo pienen Kukka-tytön merkillisestä elämästä. Kukka osaa puhua esineille, minkä ohessa hänen arkeensa kietoutuvat huijari Filunki ja etsivä Pollari.

Vuonna 2001 ilmestynyt nuortenkirja Hirvi pääsi Finlandia Junior -ehdokkaaksi ja voitti Kuvastaja-palkinnon. Romaani uudistaa perinteisten prinsessasatujen kaavoja raikkaalla tavalla. Kuninkaan tytär Ursula tulee raskaaksi, joutuu jättämään entisen elämänsä ja muuttamaan metsään.

Tarinan kertojana toimii liikuntakyvytön Lepakko, joka saa Ursulan kohtalon kuvauksen myötä itselleen siivet. Romaani tihkuu viitteitä klassisiin satuihin ja niiden lumovoimaan, mutta tulkinta on moderni.

Suomikumman edelläkävijä

Nykyhetkestä tarkasteltuna Sari Peltoniemi on itse asiassa ollut uuskummahko kirjoittaja jo ennen kuin Suomen spefi-piireissä alettiin edes puhua aiheesta. Hän on kirjoittanut susimaisista ihmisistä, penkonut vaihtoehtotodellisuuksia ja kolunnut dystooppisia maisemia. Täsmällinen lauseenkuljetus ja rivien välistä pilkistävä tummahko huumori siivittävät kerrontaa.

Peltoniemen tapaa kuvata toisenlaista arkea voisi luonnehtia almondilaiseksi. Hän lisää todellisuuteen jonkin sinne kuulumattoman elementin ja pyöräyttää tilanteen luontevasti vinksalleen, aivan kuten brittikirjailija David Almond.

Nuortenromaanissa Kummat (2003) päähenkilö Maarit huomaa, että hänelle alkaa kasvaa kummaa karvoitusta raajoihin ja lopulta häntäkin. Uusien ominaisuuksien piilottelusta seuraa ongelmia. Maarit on murrosikään ja aikuistumiseen kytkeytyvän muutoksen kourissa. Päähenkilö ei kuitenkaan jää kokemuksensa kanssa yksin, vaan löytää kuonomaisia hengenheimolaisia.

Kerppu ja tyttö -teoksessa (2007) perinteiset roolit on kiepsautettu päälaelleen. Kerppu on koira, joka haluaa saada itselleen ihmisen äitinsä ja isänsä lempeästä vastustuksesta huolimatta. Helinä-tyttö alkaakin pian viettää aikaa Kerpun kanssa, mutta ihmisestä on yllättävän paljon vaivaa ja vastuuta. Lastenromaanin anarkistisuus ja aikuisenkin kokemusmaailmaan iskevät detaljit ovat hykerryttäviä!

Itselleni tärkein teos Peltoniemen tuotannosta on kertomuskokoelma Ainakin tuhat laivaa (2005). Se on yksi harvoja viime vuosina julkaistuja nuorten novellikokoelmia, jossa on spekulatiivinen pohjavire. Kirjan keskeisiä tarinoita ovat mimosa-tematiikkaa käsittelevä Tyttö, joka ei halunnut tietää sekä niminovelli, joka on koskettavuudessaan pysäyttävä. Tuhannen laivan tarinassa kertoja laskee veteen paperista askarreltuja veneitä kuin kiinalaisessa myytissä – ja tuossa teossa on maagista voimaa.

Teoksessa on myös selkeästi fantastisempia novelleja, ja tekstit onkin jaoteltu osioihin Muualta ja Täältä. Tyyliltään kirja on Asko Martinheimon Isojalkainen poika -kokoelman hengenheimolainen. Se huokuu ihmeen tuntua, taikaa joka kumpuaa arjen sattumuksista ja fantastisen tunkeutumisesta meidän todellisuuteemme. Pienistä asioista kasvaa suurempia totuuksia ja kokonaisia elämänkohtaloita.

Suomu ja Hämärän renki -kirjapari (2007 & 2009) edustaa vaihtoehtoista historiaa. Suomun alussa Oona ui suutuspäissään liian pitkälle järvenselälle ja tuntee erikoisen kosketuksen takapuolessaan. Kun hän palaa rannalle, maailma on vinsahtanut: kenelläkään ei ole enää kännyköitä, ja ihmiset ovat vaatetukseltaan ja puheenparreltaan erilaisia kuin ennen. Ruotsi on yhtäkkiä ollut Suomen kanssa sodassa, ja presidenttinä on Paasikivi.

Kirjakaksikko ujuttaa arkisen kerronnan uumeniin sujuvan vähäeleisesti niin lohikäärmeitä kuin vampyyrejäkin. Myytit ovat kasvaneet todellisuudeksi kuin huomaamatta, ja lukija päätyy kaiken keskelle ilman turhia selityksiä. Teokset huokuvat Suomi-filmien nostalgiaa ja melankolista pohjavirettä, joka vetoaa lukijaan.

Yhtenäisen kokonaisuuden muodostavat myös romaanit Kuulen kutsun metsänpeittoon (2011) ja Haltijan poika (2013). Niissä päähenkilö Jouni huomaa sukujuurtensa kietoutuvan Lappiin ja seutukunnan outoihin voimiin. Jounin äidin kohtalo on mysteeri, jota vähitellen keritään auki.

Teosten kantavana voimana toimii saamelainen perinne. Seitojen ja noituuksien maailma valuu nykyhetkeen ja tavallisen suomalaisen yläkoululaisen elämään.

Moderni satutäti

Satujen maailma kannattelee niin useaa Peltoniemen teosta, ettei ole ihme, että hän on omistautunut myös puhtaille saduille. Gattonautti ja muita arkisatuja (2012) sisältää tarinoita, jotka soveltuvat lapsille luettavaksi.

Uunituore Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (2014) on puolestaan jo nimensäkin mukaisesti aikuisille suunnattu satukokoelma. Kirjailija on tarttunut suomalaisiin satuihin ja kirjoittanut niistä perinteistä rytmiä ja logiikkaa kunnioittavat modernisoidut versiot.

Kokoelman pienet tarinat ovat mustan huumorin sävyttämiä, suorastaan hykerryttävän anarkistisia. Grimmin satujen tavoin näissä teksteissä ei anneta armoa, joten kertomuksen viimeisinä sanoina saattaa paistatella lause ”Sitten hän lähti kostamaan”.

Romaanituotannon rinnalla Peltoniemi on kirjoittanut lukuisia novelleja. Englanniksikin kääntynyt Kultainen omena (2003) ammentaa aiheensa metsästä ja suomalaisesta kansanperinteestä. Kuun pimeä puoli -ihmissusikokoelmassa (2013) julkaistu Kotiseutuni tarjoilee makoisan kattauksen murretta, lapsinäkökulmaa ja myyttien uudelleenkierrätystä. Verenhimo-antologiaan (2011) valittu Vain mato, matkamies maan taas tuo vampyyrimyytit suomalaisten metsäpirtteihin.

Ylipäänsä Peltoniemen koko tuotantoa leimaa vahva luontosuhde. Metsä on hänen tarinoissaan läsnä, ja luonnonsuojelua sekä elämän kunnioittamista kuvataan luontevasti, ilman saarnaavuutta.

Lyriikkaa ja palkintoja

Peltoniemen tuotannosta on paha puhua mainitsematta hänen laulunsanoituksiaan. Esimerkiksi PMMP:n Pikkuveli-hitin sanat ovat kotoisin Peltoniemen kynästä. Alunperin hän kirjoitti laulun Noitalinna huraa! -yhtyeelle, jonka solistina ja sanoittajana hän toimi 1980-luvulla.

Peltoniemen lyriikoista pääsee nauttimaan edelleen, sillä hän kirjoittaa tekstejä Musta Köksä -kokoonpanolle. Osa sen jäsenistä on entisiä Noitalinna huraa! -yhtyeläisiä. Mustan Köksän tyyliä leimaa naivistisen surrealistinen ote, jossa näennäisen yksinkertaiset mutta tajuntaan porautuvat sanoitukset pääsevät oikeuksiinsa. Yhtyeen musiikkia on hyvällä syyllä luonnehdittu sekä keijukais- että sirkusrockiksi.

Vuonna 2014 Sari Peltoniemi sai Laivakello-palkinnon, joka myönnetään ansioituneelle lasten- ja nuortenkirjailijalle. Palkintoperusteluissa kiitellään Peltoniemen kunnianhimoa, uudistushenkisyyttä ja yllättävyyttä. Erityishuomiota kiinnitettiin kirjailijan tapaan hyödyntää suomalaista kansanperinnettä ja mytologiaa.

Peltoniemen tuotanto sisältää monia teoksia, jotka sopivat myös aikuislukijalle ja vaativaan kirjalliseen makuun. Kauniin kielen vietävänä sisällön elämänviisaus ja syvyys jää takaraivoon kuplimaan.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/14.

Kirjat – Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Celeste Ng
Kadonneet sydämemme
Our Missing Hearts
Suom. Taina Helkamo. Gummerus

Maailma on täynnä hyviä ja hyytäviä lähitulevaisuusdystopioita. Valitettavasti Celeste Ngin Kadonneet sydämemme ei kuulu tähän kaartiin. Toki romaanista löytyy muutamia visioita, jotka ovat pelottavan lähellä nykyisiä kehityslinjoja, mutta käytännössä teksti jää saarnaavan selitteleväksi. Kirjailija tuntuu kuvitelleen, että tärkeintä on paukuttaa ideat suorasanaisesti kehiin – kun oikea tapa olisi ollut tuoda ne esiin tarinan siivellä. Lisäksi romaanin itkuhanoja tiristelevä kuvaus äidinrakkaudesta ja lastenriistosta pakahtuu naurettavan överiksi vedettyyn tunnepolkkaan.

Teoksen Yhdysvalloissa syvän laman synnyttämä kaaos ja mellakointi on taltutettu yltiöisänmaallisella PACT-lailla. Sen mukaan kaikki maata riepotelleet taloudelliset ongelmat johtuvat Kiinan vaikutusvallasta. Lopulta kansan viha on saatu kohdistettua kaikkiin aasialaistaustaisiin ihmisiin. Myös heihin, jotka ovat asuneet Yhdysvalloissa jo usean sukupolven ajan.

Samaan aikaan propagandakoneisto aivopesee ihmisiä kritiikittömään amerikkalaisten arvojen ja elämäntapojen ihannointiin. Mitään ei sovi kyseenalaistaa ja kaikesta ”kumouksellisesta” toiminnasta tulee heti ilmoittaa viranomaisille. Mielivaltaisessa kyttäyskulttuurissa pienikin poikkipuolinen sana voidaan tulkita rikokseksi. Pahinta tilanteessa on, että lapset viedään pois epäamerikkalaisiksi koetuilta vanhemmilta.

Kyky pysytellä huomaamattomana onkin monen aasialaistaustaisen ihmisen ainoa selviytymiskeino tässä pelon jäytämässä ilmapiirissä.

Yksilönvapauksien ohella kato on käynyt myös kirjallisuuden puolella. Kaikki vaarallisiksi, poikkeaviksi tai ajatuksia herättäviksi katsotut kirjat on joko poltettu tai muutettu vessapaperiksi.

Jo kymmenen vuoden ajan systeemi on jyrännyt ja ihmiset vikisseet tyytyväisyydessään. Nyt kaduilla alkaa kuitenkin näkyä erikoisia performanssitaiteellisia tempauksia, joissa vastustetaan PACT-lakia. Olisiko käsillä vihdoin se hetki, jolloin kansa herää Ruususen unestaan?

Romaanin ensimmäisessä puoliskossa seurataan 12-vuotiasta Bird-poikaa, jonka kiinalaistaustainen äiti on lähtenyt perheen luota kolme vuotta aiemmin. Bird ei tiedä, miksi äiti on jättänyt hänet, ja kaipaa epätoivoisesti tämän luo. Tunnemössöistä hahmoa on mahdoton ottaa tosissaan, sillä tämän rohkeus, neuvokkuus ja älykkyys ovat valovuosia ikäistään kehittyneemmät.

Teoksen jälkimmäisessä puoliskossa kelataan läpi äidin elämäntarina viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta. Ja voi sitä rakkauden määrää, jota hän tuntee lastaan kohtaan. Ja voi sitä murhetta, jota hän kantaa kaikkien lapsistaan erotettujen vanhempien puolesta.

Kirjailijan teksti kulkee ärsyttävän osoittelevasti ja mukamas runollisen maalailevasti. Metaforat ovat tyyliä: ”Birdin katsellessa ympärilleen muistot leijailevat hänen ympärillään ennen kuin laskeutuvat hänen hartioilleen kuin sudenkorennot.” Romaanin tunnekuohujen höttöhattaraiset kuvaukset synnyttävät vain myötähäpeää.

Säälittävintä romaanissa on, että Ng yrittää selvästi vakavissaan kertoa sekä menneistä, olemassa olevista että piilevistä ongelmista, jotka ohjaavat mm. Yhdysvaltoja dystooppisille poluille. Mutta hän hukkaa tämän kaiken harlekiinimaisen toteutuksen vuolaaseen virtaan. Niinpä teos herättää huomattavasti vähemmän kylmiä väreitä kuin tieto siitä, että Yhdysvaltojen mahdollinen tuleva presidentti, Floridan kuvernööri Ron DeSantis, luo jatkuvalla syötöllä uusia lakeja, jotka kaventavat vähemmistöjen oikeuksia, tyhjentävät kirjastoja ja rajoittavat kouluissa ja yliopistoissa sallittuja puheenaiheita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Sarjakuvat – Wallace Wood: Verta ja väristyksiä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Wallace Wood
Verta ja väristyksiä
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Kvaak Kirja & Egmont

Suomalaisjuurinen Wallace ”Wally” Wood (1927–1981) on eittämättä yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista sarjakuvataiteilijoista. Työn sankarin ura oli yli 30 vuoden mittainen ja kattoi tyylilajeja laidasta laitaan: scifiä, fantasiaa, kauhua, supersankareita, romantiikkaa, huumoria, erotiikkaa, parodiaa ja mitä vain kuvitella saattaa. Erityisesti hänen tapansa piirtää avaruusasuja ja -aluksia on jo vuosikymmeniä sitten saavuttanut ikonisen aseman.

Joukkorahoituksen turvin julkaistu 168-sivuinen Verta ja väristyksiä -albumi on ensimmäinen Woodin töille omistettu suomalainen kokoelmateos. Sen sarjat on poimittu EC-kustantamon lehdistä, ja ne ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1950–1953. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat pääasiassa Al Feldstein, Harvey Kurtzman ja William M. Gaines.

Kirjan käynnistää itseoikeutetusti vuodelta 1953 kotoisin oleva kuusisivuinen Minun maailmani -sarjakuva. Siinä käydään läpi lukuisia erilaisia mielikuvitusta soittelevia scifi-visioita ja -aihelmia. Viimeisessä ruudussa tapaamme Woodin työpöytänsä ääressä, jossa hän toteaa lukijalle: ”Minun maailmani on science fictionin maailma… Aivoni luovat sen, ja se siirtyy paperille kynän ja tussin ja pensselin ja hien ja pohjattoman rakkauden välityksellä. Sillä minä olen science fiction -taiteilija. Nimeni on Wood.”

Jatkossa edetään kronologisessa järjestyksessä vuodesta 1950 eteenpäin. Samalla Woodin piirrosjälki hioutuu koko ajan komeammaksi. Eri genreistä edustettuina ovat scifi, kauhu ja sotasarjat.

Selkeälinjaisesti kuvitetuissa tieteiskertomuksissa kurvaillaan avaruudessa ja vieraillaan fantastisilla planeetoilla. Jos ja kun astronautit kohtaavat muita elämänmuotoja, on yllätyskäänteitä luvassa: ulkonäkö voi pettää eikä pulasta välttämättä selvitä uhrauksitta. Näissä tarinoissa on ajattoman klassikon aineksia.

Rajumpien sotasarjojen puolella liikutaan sekä kaukaisessa historiassa, toisessa maailmansodassa että Korean niemimaalla. Harvey Kurtzmanin kirjoittamissa tarinoissa otetaan vahvasti ja suorasanaisesti kantaa sodan mielettömyyteen. Julmat ja silottelemattomat kuvat natsien hirmuteoista, atomipommien kylvämästä tuhosta ja sylilapsista itkemässä raunioiden keskellä eivät anna synninpäästöä minkään sodan yhdellekään osapuolelle: ”Liekkien loimusta ja lähestyvistä kiinalaisten sotajoukoista huolimatta oli vaikea uskoa, että Hungnam oli joskus täynnä liikettä ja elämää! Oli vaikea uskoa, että raunioissa lojuva pienen koiran ruumis oli joskus ollut elossa! Aurinko laski! Oli jouluyö! Rauhan ruhtinaan syntymäpäivä! Ja silti ihmiset maan päällä tappoivat toisiaan!”

Kantaaottavaa sisältöä löytyy myös karheista kauhukertomuksista, joissa sukelletaan syvälle ihmiskuntaa riivaavan pahuuden ytimeen. Yhtäällä rasistisen ajattelun syövyttämät kansalaiset haluavat lynkata mustan miehen valkoisen naisen murhasta vain siksi, että hänet nähtiin rikospaikan liepeillä. Toisaalla poliisit hakkaavat viattomalta mieheltä tunnustuksen rikoksesta, jota hän ei tehnyt – koska niin voivat. Juutalaisilla ei ole asiaa lähiökortteleihin, mutta Ku Klux Klanin kylvämää terroria ei saa pysäytetyksi kukaan.

Toki mukana on myös perinteisempiä Shokki-tyylisiä tarinoita, joissa karman laki iskee ja vainoharhat kolahtavat omaan nilkkaan. Kokonaisuus on joka tapauksessa vahva niin sisällöllisesti kuin taiteellisestikin. Tekstipöhöstä huolimatta Woodin piirroksille jää tarpeeksi tilaa, joten lukukokemuksesta kasvaa antoisa ja vaikuttava. Toki olisin itse saattanut muutamassakin kohdassa valita mukaan toisia tarinoita. Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että tilaa jää toisellekin Woodin EC-tuotantoa sisältävälle kokoelmalle!

Ainoan miinusmerkin teos ansaitsee siitä, että muuten ensiluokkaisesta pohjamateriaalista koostettuun opukseen on livahtanut pari sarjaa, joissa osa kuvien hennoimmista viivoista on kadonnut teille tietymättömille. Virhe on sitäkin ilkeämpi, koska toinen näistä tarinoista on teoksen aloittava Minun maailmani -klassikko. Siitä olisi varmuudella löytynyt parempitasoisempikin lähdeversio.

Gutguttaa kuin lonkerohirviö lähiössä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kirjat – Magdalena Hai: Sarvijumala

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Magdalena Hai
Sarvijumala
Otava

Kauhun suosio on kasvussa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Lanun konkari Magdalena Hai osaa kirjoittaa kauhuakin vetävästi, mistä on todistusaineistona jo kaksi aiemmin julkaistua nuorille suunnattua novellikokoelmaa. Sarvijumalaan kannattaa tarttua, vaikka kauhu ei olisikaan ominta genreä. Hain taituruus sanan säilän heiluttelussa tulee nimittäin esille muillakin osa-alueilla, esimerkiksi realististen, eikä vähääkään hävettävien nuorten välisten seksikohtausten kuvaamisessa.

Teoksen yllä roikkuu synkkä, kalmanhajuinen pilvi. 17-vuotias Lauri on menettänyt äitinsä auto-onnettomuudessa ja isä on koomaan vaivutettuna sairaalassa. Teinipoika itsekin on saanut kolhun jos toisen. Hain todentuntuinen päähenkilö ei kuitenkaan parane vammoistaan silmänräpäyksessä, vaan nilkuttaa sauvoihin nojaten viimeiselle sivulle asti.

Kun Lauri näkee ensimmäisen kerran sarvikalloisen hahmon, hän ajattelee tämän olevan vain kivun ja lääkkeiden aiheuttamaa harhaa. Maakellarille tuoksuva kammotus ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Pian käy ilmi, ettei se ole ainoa poikkeava olento, jota muut eivät huomaa. Myös ojaan hukkuneen lapsen kummitus näyttäytyy Laurille. Ennen viimeisenkin järjen häivenen katoamista poika saa vahvistuksen, että ilmiöt ovat todella olemassa.

Sarvijumala ei sorru kliseisiin tai ällöttävyyksiin. Mukana on jonkin verran gorea kehokauhua, ja sisältövaroituksen voi antaa myös itsetuhoisuudesta. Tarina vetää kuitenkin kuin junan vessa: kauhuelementeillä ei mässäillä vaan niitä ripotellaan sopivin väliajoin kuin suklaahippuja keksitaikinaan. Aineosilla luodaan erittäin vahvaa tunnelmaa hukkaamatta paukkuja turhiin säikyttelyihin.

Hai on onnistunut kirjoittamaan teokseensa kylmiä väreitä aiheuttavan kauhun lisäksi ajatuksia herättäviä kuvauksia mielenterveyden oirehtimisesta ja rasismista. Jälkimmäiseen kirjailija on käyttänyt kokemusesilukijaa, eli uskottavuutta löytyy. Loppuun jää muutamia avoimia kysymyksiä, jotka saattavat viitata siihen, että jatkoa on luvassa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Elokuvat – The Horrible Sexy Vampire (1971)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

The Horrible Sexy Vampire
aka El vampiro de la autopista
(ABC-versio, blu-ray)

Täysin asiaan kuulumattomalla mutta raflaavan kaupallisella englanninkielisellä nimellä siunattu The Horrible Sexy Vampire (1971) on monessa mielessä hellyttävän kädetön tekele.

Filmin tyyliä ja tasoa kuvastaa hyvin alkupuolen kohtaus, jossa kuolinsyyntutkija (Anastasio Campoy) yrittää vakuuttaa Saksassa sijaitsevan Brenitzin pikkukaupungin poliisipäällikölle, että vampyyrejä todellakin on olemassa. Hänen ensimmäinen todisteensa asiasta on Bram Stokerin Dracula-romaani! Seuraavaksi hän kaivaa esiin isänsä muistiinpanot, joista käy ilmi, että paikkakunnalla on tapahtunut selvittämättä jääneitä murhia tasan 28 vuoden välein. Jopa niin kellontarkasti, että tappaja on murhannut uuden uhrin kerran viikossa neljän viikon ajanjaksolla.

Kaikki tämä on saanut alkunsa vuonna 1886, kun paikallista linnaa asuttava paroni von Frauler kuoli. Kuolinsyyntutkijan mukaan tämä merkitsee, että paroni on vampyyri. Moinen on kuulemma helppo todistaa, sillä paroni ja hänen vaimonsa on haudattu asumattoman linnan kellariin. Jos paroni ei makaa arkussaan, hän on tietenkin taas pahoilla teillään. Mikä selittäisi kolme viimeaikaista murhaa, joissa uhrien kaulasta löytyi puremajälkiä.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että elokuvan vampyyri ei tapa saaliitaan puremalla heitä kaulaan – sen sijaan hän tyydyttää verenjanonsa kuristamalla. Uhrien yllättäminen sujuu helposti, sillä pitkähammas käy heidän kimppuunsa useimmiten näkymättömänä. Kaikenlaisia vampyyrejä sitä maailmassa liikkuukin!

Mitkään todisteet eivät kuitenkaan käännä poliisilaitoksen näkökulmaa, jonka mukaan murhien takana on verta ja lihaa oleva mielipuoli. Toisaalta myös kuolinsyyntutkijan teoriat vaikuttavat silkalta hölynpölyltä, sillä vampyyri tappaa elokuvan kuluessa yli kymmenen henkilöä, eikä hän todellakaan pidä viikon taukoja murhien välillä – parhaina päivinä ruumiita syntyy vähintään neljä.

Murhia tutkivien poliisien ohessa filmin keskeisimmäksi hahmoksi nousee valkohiuksinen Adolf Vishnevsky (Wal Davis aka Waldemar Wohlfahrt). Eläinten täyttämistä harrastava mies on paronin pojanpojanpoika ja näin tämän perillinen. Toisin kuin edeltäjänsä, hän päättää muuttaa vanhaan linnaan asumaan. Edes poliisien varoitukset tai testamentin oudot ehdot, kuten se, ettei kenelläkään ole lupaa astua rakennuksen kellariin, eivät käännä hänen päätään. Parin yön jälkeen Adolfin on kuitenkin tunnustettava, että linnassa todellakin asuu verenhimoinen vampyyriparoni. Miehen mielenmuutos ei saa poliisien päitä kääntymään – lähinnä he epäilevät, että Adolf on tullut hulluksi.

Löyhäpäisyyden lisäksi espanjalainen ohjaaja-käsikirjoittaja José Luis Madrid nauttii lattioiden kuvaamisesta sekä kohtauksista, joissa ihmiset kävelevät ympäriinsä. Tätäkin suurempi osa elokuvasta menee pitkiin ja kuiviin keskusteluihin, joissa toistellaan vakavalla naamalla samoja asioita. Puhuvien päiden runsaus onkin yksi filmin tavaramerkeistä. Toinen on naisten rooli. Kerta toisensa jälkeen kuvioihin astuu uusi nainen, joka tulee kotiinsa, riisuutuu ilkosilleen ja astuu kylpyyn tai suihkuun – vain tullakseen vampyyrin tappamaksi.

Näin loppuun vielä retorinen kysymys: mihin yli-inhimillisen voimakkaan ja näkymättömyyteen kykenevän vampyyrin kannattaa piiloutua puista vaarnaa heiluttelevalta takaa-ajajalta? Sen voin taata, ettei vastaus ainakaan kuulu: näkyvänä omaan ruumisarkkuunsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.