Kirja-arvostelut

Kirjat – Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun fantasiaseikkailu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Aino Havukainen & Sami Toivonen
Tatun ja Patun fantasiaseikkailu
Otava

”Caicci wihreät jaccarat tahi ballit muuttuwatten myrcyllisicsi.”

Jokainen uusi Tatu ja Patu -kuvakirja antaa aihetta juhlaan. Nyt riemuun on tavallistakin tuhdimmin aineksia, sillä kuten Tatun ja Patun fantasiaseikkailu -nimikin kertoo, Aino Havukainen ja Sami Toivonen ottavat tällä kertaa ilon irti fantasiakirjallisuuden ikiaikaisista rakennuspalikoista.

Outolasta kotoisin olevien veljesten mielilukemistoa ovat Avathorin fantasiamaailmasta kertovat tiiliskiviromaanit. Kirjat pysyvät äärimmäisen jännittävinä, vaikka ne on luettu jo 37 kertaa. Vielä jännittävämmäksi meno muuttuu, kun veljesten peilikaapista (!) avautuu yllättäen portti suoraan Avathoriin. Kuivausvedin ja sähköhammasharja aseinaan Patuman Suihkuvelho ja Tatuman Tahnaparta ovat valmiita syöksymään seikkailuun.

Rohkeille sankareille onkin kysyntää, sillä valtiatar Unan maaginen Alkukivi on varastettu. Pyhän esineen löytäminen on ensiarvoisen tärkeää, joten Alkukiven Seurueeseen liittyvät Patumanin ja Tatumanin ohessa haltia Faralai Tuulentuoma, hiisi Shi’isshi Hiss’iläinen sekä ihan vain ihminen Eya Haukkamieli. Ja sitten lähdetään matkaan halki ihmeellisten maiden ja mantujen.

Havukainen ja Toivonen tuntevat aihepiirinsä läpikotaisin, joten tarinaan on saatu upotettua kaikki fantasiakirjallisuuden kliseet ja tavaramerkit. Aihemaailmalla pilaillaan kuitenkin lämmöllä, joka sulattaa paatuneimmankin fantasiafanin sydämen. Mitä olisikaan möhköfantasia ilman cauhiaita ennustucsia, verenhimoisia hammaspeikkoja tai legendaarisia kypäräsotureita! Kirjan etusivuilta löytyy tietenkin myös kartta, jonka paikannimet saavat mielikuvituksen laulamaan.

Tekijäkaksikon huumori naurattaa ääneen sekä tekstin että kuvituksen saralla. Pikkutarkat piirrokset sisältävät rutkasti hauskoja yksityiskohtia, joten teoksen voi hyvin lukea jopa 37 kertaa ja silti löytää aina uutta ihasteltavaa. Mukana on tietenkin myös lukuisia suoria viittauksia alan klassikoihin, mikä antaa meille fantasiafriikeille lisää bongattavaa.

Jehna ja jebulis!

”Näen edessäni tehtävän, jonka kohtalon sormi on minulle osoittanut. Tehtävän, jonka esi-isieni sielut ovat pienillä kynsillään kaivertaneet riimukirjoituksella muinaisten siirtolohkareiden kylkiin.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen esiintyvät Helsingin Kirjamessuilla kahteen otteeseen Tatun ja Patun fantasiaseikkailu -teokseen liittyen:

To 26.10.2023 13:00–13:30 Senaatintori-lava
La 28.10.2023 11:00–11:30 Kumpula-lava

Kirjat – Gene Wolfe: Soturi sumussa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Gene Wolfe
Soturi sumussa
Soldier of the Mist
Suom. Heikki Karjalainen. Moebius

Tämä on juhlan paikka. Gene Wolfen toisena pääteoksena pidetty Soturi sumussa -romaani (1986) on vihdoin saatu suomeksi. Menihän siihen toki aikaa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Soturi sumussa on periaatteessa historiallinen fantasia, mutta romaani sisältää tasoja, jotka kumoavat tiukan genreluokittelun. Tarina sijoittuu persialaissotien aikoihin, noin vuoteen 479 eaa.

Päähenkilö on palkkasoturi Latro, joka taistelussa saamansa kallovamman vuoksi kärsii vakavasta muistinmenetyksestä. Hän kykenee muistamaan vain vuorokauden tapahtumat kerrallaan. Nämä Latro kirjaa papyruskäärölle, jotta ei unohtaisi niitä kokonaan. Asetelma on hieman samanlainen kuin mihin Christopher Nolanin tyylikäs Memento-elokuva pohjautuu.

Latro vaeltaa halki sotaakäyvän maan etsien parannusta vaivaansa. Ilmeisesti juuri kallovamman seurauksena hän kykenee näkemään ja kokemaan asioita, jotka ovat normaalisti näkymättömiä. Eli hän näkee omin silmin antiikin jumalia ja yliluonnollisia olentoja.

Tästä herää kysymys, onko kaikki todellista vaiko sittenkin vain seurausta hänen aivovammastaan?

Wolfe ei olisi Wolfe, ellei tässä olisi mahdollisesti kyse todella taidokkaasti luodusta epäluotettavasta kertojasta. Latro on tietyssä mielessä hieman samanlainen hahmo kuin Uuden auringon kirjan Severian – mutta siinä missä Severian on siunattu eideettisellä muistilla, Latroa rampauttaa vaikea aivovamma. Lisäksi Severianilla on taipumus valehdella, liioitella ja jättää kertomatta epäoleellisiksi kokemiaan asioita, kun taas Latro on enimmäkseen todenpuhuja, jolle todellisuuden tulkitseminen on haasteellista. Latro kirjaa asiat ylös sellaisina kuin ne näkee, kokee ja ymmärtää. Edes päähenkilömme oikeasta nimestä ei ole varmuutta, sillä latro tarkoittaa latinaksi palkkasoturia tai ryöväriä.

Tästä kaikesta on helppo päätellä, että Soturi sumussa on Wolfelle tyypilliseen tapaan hyvin kunnianhimoinen ja persoonallinen romaani. Kirjailijan proosa on äärimmäisen huoliteltua ja haastavaakin, muttei koskaan itsetarkoituksellisen vaikeata. Wolfe luottaa myös vakaasti lukijan omaan älykkyyteen ja kykyyn löytää vastauksia. Hän ei väännä asioita rautalangasta, vaan leikittelee juonella, kielellä ja rakenteella. Tuntuu kuin Wolfe haastaisi lukijan tekemään tekstistä ja tarinasta omia tulkintojaan sen sijaan, että tämä yrittäisi orjallisesti selvittää, mitä kirjailija haluaa sanoa.

Heikki Karjalaisen suomennos on erinomainen. Siitä välittyy hienosti Wolfen oma ääni ja proosan luoma tunnelma. Tämä on huomionarvoista siksikin, että Wolfe ei ole niitä maailman helpoimpia suomennettavia. Toivon hartaasti, että kirja menestyy niin hyvin, että saamme suomeksi myös Latro-trilogiaan jälkimmäiset osat.

Yksi Wolfen keskeisiä innoittajia tähän romaaniin oli historiankirjoituksen isänäkin pidetty Herodotos. Kannattajat ovat kutsuneet häntä neroksi ja edelläkävijäksi, kun taas vastustajat ovat syyttäneet häntä valehtelusta. Herodotoksen elämäntyö oli mittava Historiateos (n. 450-420 eaa.). Sitä on vaikea pitää objektiivisena historiankirjoituksena, koska kirjailija liitti surutta mukaan myös kaunokirjallisia elementtejä. Onkin kiinnostava ajatella, että ehkä Latro on jonkinlainen Wolfen variaatio Herodotoksesta ja Soturi sumussa Latron oma Historiateos, jossa konsensustodellisuus etenee yhtenä faktan ja fiktion saumattomana jatkumona.

Kokonaisuutena Soturi sumussa on suurenmoinen, monitasoinen romaani, johon kannattaa ehdottomasti tarttua.

Hannu Blommila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Kirjat – J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen (toim.): Tinarinnat – Kalevalan naisten uudet tarinat

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen (toim.)
Tinarinnat – Kalevalan naisten uudet tarinat
Hertta

Tinarinnat-antologia sisältää 11 kotimaista novellia, jotka kertovat Kalevalassa esiintyneiden naisten tarinat tuoreesta tulokulmasta. Idea on sekä herkullinen että tarpeellinen, sillä kuten J. S. Meresmaa toteaa pätevässä esipuheessaan, naisten osa Kalevalan runoissa on lähes aina miehille alisteinen. Sankareiden hääriessä mailla ja mannuilla naiset jäävät usein nimettömiksi ja heidän yksiulotteinen roolinsa on olla joko äiti, tytär, vaimo tai palkintopysti. Tässä kirjassa Kalevalan naiset saavat vihdoin suunvuoron.

Antologian käynnistää Emmi Itärannan loistelias Taivasta silpovat siivet. Siinä Louhi, Pohjolan emäntä, kertoo omin sanoin raastavasta elämästään ja velvollisuudentunnostaan. Hänen versionsa antaa tutuille tapahtumille aivan uudenlaiset taustat ja motiivit. Samalla kertoja kumoaa aiemmin levitetyt valheet ja viekkaudet. Silkasta valkopesusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä Louhi myöntää myös omat virheensä, jotka edesauttoivat tragedian synnyssä.

Taivasta silpovat siivet kulkee kuin unelma. Itärannan kieli on soljuvan kaunista ja tavoittaa hienosti iättömän kansantarun tunnelman – hihityttävän ironisia piikkejäkään unohtamatta.

Seuraavilla kirjoittajilla on varsin epäkiitollinen tehtävä, sillä heidän tarinoitaan tulee väkisinkin verranneeksi Itärannan saavutukseen – ja siinä kisassa mikä tahansa novelli kalpenee. Asiaa ei auta, että kertomusten tematiikatkin kulkevat suhteellisen samankaltaisilla laduilla. Niinpä seuraavaa kirkkaana loistavaa helmeä saadaan odottaa aina Solina Riekkolan Kalma päätä kallistavi -novelliin asti.

Riekkolan tarinan päähenkilö on Tuonen tytti, joka kuljettaa menehtyneet kuolemanvirran tuolle puolen. Nykypäivään sijoittuvaan humoristiseen kertomukseen tuo aivan uutta verta se, että päähenkilö avustaa työkseen oikeuslääkäriä ruumiinavauksissa. Muiden poistuttua paikalta on vihdoin vuorossa kylmiöön suljettujen kalmojen saattaminen Tuonelan puutarhaan.

Tarinan toimivuuden takaavat päähenkilön suorasukainen luonne sekä pari uteliaisuuteensa kompastuvaa hauskaa sivuhenkilöä.

Useammassakin antologian tarinassa liikutaan scifi-maisemissa. Anne Leinosen Vilua hohkaa hopea on erinomainen kertomus Annikista, seppä Ilmarisen siskosta. Selväksi käy, että miehisille paheille altis teknoseppä tuskin saisi mitään aikaiseksi ilman taitavan siskonsa panosta. Lisävirtaa tarinaan tuo muskelimiesten kanssa paikalle porhaltava Pohjantähden kovapintainen Emäntä sekä hienomekaaninen Irina, Ilmarisen kuolleen vaimon korvike.

Vaikuttavaan kerrontaan yltää myös Tiina Raevaaran Saaren neidot, kauan kasvaneet -novelli. Huikeassa visiossa aikajana kulkee Kalevalan ajoista kaukaiseen tulevaisuuteen. Kokemustensa myötä kyyniseksi muuttunut Kyllikki on vuosien saatossa nähnyt miesten typeryyden tuhoisat seuraukset ja päättänyt siskoineen tehdä asialle jotain. Paljon on saatu aikaan, mutta vielä on sarkaa kynnettävänä – vaikka Kyllikin itsensä onkin jo aika poistua näyttämöltä. Pelittää kuin häkä!

Kokoelman päättää Magdalena Hain Veen emonen, ilman impi, Ilma-Tarin kätilö. Itärannan tarinan kanssa se on antologian huumaavin lukukokemus. Aivonystyröitä kutitteleva novelli ottaa omintakeisuudesta niskalenkin ja kuljettaa lukijat tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen itsensä uudelleensynnyttävien sukupolvialusten tuella. Pienestä näkökulmasta ponnistava tarina kasvaa mittaansa suuremmaksi näkemykseksi toivosta, muutoksesta ja aikakausien jatkumosta.

Kirja sisältää myös jokaista tarinaa kuvastavan onnistuneen kuvituskuvan sekä lyhyen esittelyn kunkin keskushahmon roolista alkuperäisessä Kalevalassa.

Kokonaisuutena Tinarinnat on vahva ja oivaltava teos, jonka vietäväksi on hyvä heittäytyä. Olen vakuuttunut, että useampikin näistä novelleista nähdään ensi vuonna Atorox-palkinnon ehdokaslistalla, ja ihmeissäni, jos näin ei käy.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Kirjat – Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Celeste Ng
Kadonneet sydämemme
Our Missing Hearts
Suom. Taina Helkamo. Gummerus

Maailma on täynnä hyviä ja hyytäviä lähitulevaisuusdystopioita. Valitettavasti Celeste Ngin Kadonneet sydämemme ei kuulu tähän kaartiin. Toki romaanista löytyy muutamia visioita, jotka ovat pelottavan lähellä nykyisiä kehityslinjoja, mutta käytännössä teksti jää saarnaavan selitteleväksi. Kirjailija tuntuu kuvitelleen, että tärkeintä on paukuttaa ideat suorasanaisesti kehiin – kun oikea tapa olisi ollut tuoda ne esiin tarinan siivellä. Lisäksi romaanin itkuhanoja tiristelevä kuvaus äidinrakkaudesta ja lastenriistosta pakahtuu naurettavan överiksi vedettyyn tunnepolkkaan.

Teoksen Yhdysvalloissa syvän laman synnyttämä kaaos ja mellakointi on taltutettu yltiöisänmaallisella PACT-lailla. Sen mukaan kaikki maata riepotelleet taloudelliset ongelmat johtuvat Kiinan vaikutusvallasta. Lopulta kansan viha on saatu kohdistettua kaikkiin aasialaistaustaisiin ihmisiin. Myös heihin, jotka ovat asuneet Yhdysvalloissa jo usean sukupolven ajan.

Samaan aikaan propagandakoneisto aivopesee ihmisiä kritiikittömään amerikkalaisten arvojen ja elämäntapojen ihannointiin. Mitään ei sovi kyseenalaistaa ja kaikesta ”kumouksellisesta” toiminnasta tulee heti ilmoittaa viranomaisille. Mielivaltaisessa kyttäyskulttuurissa pienikin poikkipuolinen sana voidaan tulkita rikokseksi. Pahinta tilanteessa on, että lapset viedään pois epäamerikkalaisiksi koetuilta vanhemmilta.

Kyky pysytellä huomaamattomana onkin monen aasialaistaustaisen ihmisen ainoa selviytymiskeino tässä pelon jäytämässä ilmapiirissä.

Yksilönvapauksien ohella kato on käynyt myös kirjallisuuden puolella. Kaikki vaarallisiksi, poikkeaviksi tai ajatuksia herättäviksi katsotut kirjat on joko poltettu tai muutettu vessapaperiksi.

Jo kymmenen vuoden ajan systeemi on jyrännyt ja ihmiset vikisseet tyytyväisyydessään. Nyt kaduilla alkaa kuitenkin näkyä erikoisia performanssitaiteellisia tempauksia, joissa vastustetaan PACT-lakia. Olisiko käsillä vihdoin se hetki, jolloin kansa herää Ruususen unestaan?

Romaanin ensimmäisessä puoliskossa seurataan 12-vuotiasta Bird-poikaa, jonka kiinalaistaustainen äiti on lähtenyt perheen luota kolme vuotta aiemmin. Bird ei tiedä, miksi äiti on jättänyt hänet, ja kaipaa epätoivoisesti tämän luo. Tunnemössöistä hahmoa on mahdoton ottaa tosissaan, sillä tämän rohkeus, neuvokkuus ja älykkyys ovat valovuosia ikäistään kehittyneemmät.

Teoksen jälkimmäisessä puoliskossa kelataan läpi äidin elämäntarina viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta. Ja voi sitä rakkauden määrää, jota hän tuntee lastaan kohtaan. Ja voi sitä murhetta, jota hän kantaa kaikkien lapsistaan erotettujen vanhempien puolesta.

Kirjailijan teksti kulkee ärsyttävän osoittelevasti ja mukamas runollisen maalailevasti. Metaforat ovat tyyliä: ”Birdin katsellessa ympärilleen muistot leijailevat hänen ympärillään ennen kuin laskeutuvat hänen hartioilleen kuin sudenkorennot.” Romaanin tunnekuohujen höttöhattaraiset kuvaukset synnyttävät vain myötähäpeää.

Säälittävintä romaanissa on, että Ng yrittää selvästi vakavissaan kertoa sekä menneistä, olemassa olevista että piilevistä ongelmista, jotka ohjaavat mm. Yhdysvaltoja dystooppisille poluille. Mutta hän hukkaa tämän kaiken harlekiinimaisen toteutuksen vuolaaseen virtaan. Niinpä teos herättää huomattavasti vähemmän kylmiä väreitä kuin tieto siitä, että Yhdysvaltojen mahdollinen tuleva presidentti, Floridan kuvernööri Ron DeSantis, luo jatkuvalla syötöllä uusia lakeja, jotka kaventavat vähemmistöjen oikeuksia, tyhjentävät kirjastoja ja rajoittavat kouluissa ja yliopistoissa sallittuja puheenaiheita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kirjat – Magdalena Hai: Sarvijumala

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Magdalena Hai
Sarvijumala
Otava

Kauhun suosio on kasvussa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Lanun konkari Magdalena Hai osaa kirjoittaa kauhuakin vetävästi, mistä on todistusaineistona jo kaksi aiemmin julkaistua nuorille suunnattua novellikokoelmaa. Sarvijumalaan kannattaa tarttua, vaikka kauhu ei olisikaan ominta genreä. Hain taituruus sanan säilän heiluttelussa tulee nimittäin esille muillakin osa-alueilla, esimerkiksi realististen, eikä vähääkään hävettävien nuorten välisten seksikohtausten kuvaamisessa.

Teoksen yllä roikkuu synkkä, kalmanhajuinen pilvi. 17-vuotias Lauri on menettänyt äitinsä auto-onnettomuudessa ja isä on koomaan vaivutettuna sairaalassa. Teinipoika itsekin on saanut kolhun jos toisen. Hain todentuntuinen päähenkilö ei kuitenkaan parane vammoistaan silmänräpäyksessä, vaan nilkuttaa sauvoihin nojaten viimeiselle sivulle asti.

Kun Lauri näkee ensimmäisen kerran sarvikalloisen hahmon, hän ajattelee tämän olevan vain kivun ja lääkkeiden aiheuttamaa harhaa. Maakellarille tuoksuva kammotus ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Pian käy ilmi, ettei se ole ainoa poikkeava olento, jota muut eivät huomaa. Myös ojaan hukkuneen lapsen kummitus näyttäytyy Laurille. Ennen viimeisenkin järjen häivenen katoamista poika saa vahvistuksen, että ilmiöt ovat todella olemassa.

Sarvijumala ei sorru kliseisiin tai ällöttävyyksiin. Mukana on jonkin verran gorea kehokauhua, ja sisältövaroituksen voi antaa myös itsetuhoisuudesta. Tarina vetää kuitenkin kuin junan vessa: kauhuelementeillä ei mässäillä vaan niitä ripotellaan sopivin väliajoin kuin suklaahippuja keksitaikinaan. Aineosilla luodaan erittäin vahvaa tunnelmaa hukkaamatta paukkuja turhiin säikyttelyihin.

Hai on onnistunut kirjoittamaan teokseensa kylmiä väreitä aiheuttavan kauhun lisäksi ajatuksia herättäviä kuvauksia mielenterveyden oirehtimisesta ja rasismista. Jälkimmäiseen kirjailija on käyttänyt kokemusesilukijaa, eli uskottavuutta löytyy. Loppuun jää muutamia avoimia kysymyksiä, jotka saattavat viitata siihen, että jatkoa on luvassa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kirjat – Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Ričardas Gavelis
Vilnan pokeri
Vilniaus Pokeris
Suom. Urtė Liepuoniūtė & Per Länsmans. Siltala

Ričardas Gavelisin neuvostovallan aikainen pääteos, Vilnan pokeri, on liettualaisen kirjallisuuden postmoderni virstanpylväs. Jokainen liettualainen tuntee sen vähintään nimeltä ja maineeltaan. Teos sai silloisten sääntöjen vastaisesti painoluvan vuonna 1989, kun kustantamon apulaiskustannuspäällikkö tajusi, että romaani ei voisi odottaa suotuisampia aikoja. Kaksi viikkoa kirjan ilmestymisen jälkeen Berliinin muuri murtui.

Kiitos kääntäjien, Urtė Liepuoniūtėn ja Per Länsmansin sinnikkyyden sekä Siltala-kustantamon, Vilnan pokeri on nyt myös suomalaislukijoiden ulottuvilla. On ilo huomata, että vaikean, kokeellisen romaanin julkaisu on ilmeisesti myös kannattanut – arviokappale edustaa jo kirjan toista painosta.

Romaani jakaantuu neljään kirjaan, jotka tarkastelevat samaa murhatapausta eri näkökulmista. Keskeisin hahmo on ensimmäisen, pisimmän ja rönsyilevimmän kirjan päähenkilö Vytautas Vargalys. Hän on viisikymppinen vilnalaismies, joka on selvinnyt hengissä Stalinin leireiltä ja sysätty työskentelemään puoliksi unohdettuun kirjastoon. Eletään lokakuuta määrittelemättömänä vuotena 1970-luvulla. Varsinkin Vargalysin kertomus käsittelee kuitenkin myös aiempia traumaattisia vuosikymmeniä, kun pirstoutunut mieli ajelehtii tuuliajolla ajan virrassa.

Vyörytys on raskasta luettavaa niin muodoltaan kuin sisällöltään. Teoksen maailma on täynnä kurjuutta, raakuutta ja inhottavuutta. Vargalys on kertojana epäluotettava, samoin muut kertojat, mutta silti luotettavampi kuin järjestelmä. Hän ei ole viaton, vaikka saattaakin olla syytön siihen, mistä häntä syytetään. Tästä huolimatta hän on monin verroin viattomampi kuin järjestelmä, jota kenenkään on turha syyttää mistään. Taustalla Vilna on kaikki ja samalla ei-mitään: lohikäärmeen valtaama labyrintti, todellinen ja pelkkä myytti.

Vilnan pokeri on huuruinen, fantastinen ja tajunnanvirtainen painajaisuni, joka käy totalitarismin kimppuun, koska ei muutakaan voi – vaikka on tuomittu häviämään. Oikeutettu vainoharhaisuus ei ole riittävän vainoharhaista, juonikkuus ei tarpeeksi juonikasta, sillä järjestelmä on aina häikäilemättömämpi kuin sen vastustajat. Vargalys nimittää järjestelmää sanalla he ja tunnistaa sen lonkerot neuvostojärjestelmän lisäksi muistakin totalitaristisista ajoista ja paikoista. Eipä sitä kieltämättä tarvitse nykypäivänäkään kaukaa etsiä.

Gavelis ei säästele romaanissaan myöskään omiaan. Hahmot etsivät Liettuaa, maan, kulttuurin ja sen ihmisten sielua, mutta löytävät usein vain aihetta mustaan huumoriin. Gavelis piikittelee useammankin hahmon suulla liettualaisia taiteilijoita siitä, miten huojentuneita he ovat, etteivät saa tehdä taidettaan – vaan voivat tyytyä surkuttelemaan.

Lukijankaan ei pitäisi säästellä itseään. Vilnan pokeria on vaikea kuvailla mukaansatempaavaksi tai palkitsevaksi tai edes väittää, että kyllä kaikki vielä keskittymällä avautuu. Parempi olla lupaamatta mitään. Mutta teos on vimmainen, ravisuttava ja välttämätön. Vähintä, mitä lukija voi tehdä, on suostua kaiken tämän todistajaksi.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kirjat – Maria Turtschaninoff: Suomaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Maria Turtschaninoff
Suomaa
Arvejord
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi

Maria Turtschaninoffin Suomaa-romaani kattaa viisi vuosisataa. Tarinassa seurataan Nevabackan suvun ja tilan syntyä ja kehitystä 1600-luvun lopulta meidän päiviimme. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jollekin suomen- ja ruotsinkielisen Pohjanmaan väliselle alueelle, jossa molemmat kielet elävät paitsi omaa, myös yhteistä elämää. Kielten symbioosi näkyy esimerkiksi juuri Nevabackan kumpaistakin kieltä yhdistävässä nimessä.

Pitää nostaa hattua kirjan suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille. Tartuin suomennokseen luettuani alkuperäisteoksen muutamaa kuukautta aiemmin. Voin vain kuvitella, millainen työ on ollut luovia varsinkin romaanin nimistön keskellä, ja pohtia, mitkä nimet kääntää ja mitkä jättää kääntämättä. Puhumattakaan pähkäilyistä, miten ylipäänsä pyrkiä tekemään ruotsinkielisen alkuteoksen kielten kohtaamiset näkyviksi myös suomennoksessa.

Ei Turtschaninoff ole kääntäjäänsä muutenkaan helpolla päästänyt. Tarinan kieli elää ja muuttuu hienoisesti liikuttaessa vuosisatojen läpi, mutta sen lisäksi kirjan ääni muuttuu luvusta toiseen. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri tyylilajeissa, milloin suoraan kertovana, milloin proosarunona, kirjeenvaihtona tai päiväkirjamerkintöinä. Myös henkilökaartissa riittää vaihtelua kuin elämässä itsessään.

Lukija saa seurata Nevabackan tarinaa monen eri ikäisen, eri sukupuolisen ja mielenlaadultaan erilaisen henkilön kautta. Yhteistä heille kaikille on paitsi jonkintasoinen yhteys sukuun, myös yhteys maahan ja varsinkin metsään. Turtschaninoff tekee jokaisesta kertojaäänestä yksilön, oli sitten kyseessä uskonsa kanssa kamppaileva mies 1700-luvulla, orpo pikkutyttö 1900-luvun alussa tai vanhus pitkän elämänsä ehtoolla meidän päivinämme.

Kuten niin usein Turtschaninoffin teoksista, löytyy tästäkin yhteys fantasiaan juuri luonnon kautta. Suomaa ammentaa fantastiset elementtinsä monille tutusta mytologiasta, suon ja metsän väestä. Kirjan alussa luodaan voimakas yhteys ihmisen ja metsän/suon välille. Tätä yhteyttä ja sen muuttumista seurataan kautta vuosisatojen eri ihmiskohtaloiden kautta. Tutuiksi tulevat niin nälkävuosien kärsimykset kuin 1950-luvun teinikesä. Kirjan jokainen luku kuljettaa lähemmäs nykyaikaa ja meidän maailmaamme.

Turtschaninoffin romaania markkinoidaan kirjailijan ensimmäisenä aikuisille suunnattuna romaanina. Raja nuorisokirjallisuuden ja aikuisten kirjallisuuden välillä on usein veteen piirretty viiva. Niinpä toivonkin, että ne lukijat, jotka löytävät Turtschaninoffin tämän romaanin myötä, uskaltaisivat tarttua myös hänen aiempiin teoksiinsa. Tarinankertoja Turtschaninoff on lukijansa ansainnut!

Ben Roimola

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Kirjat – Arthur Machen: Suuri jumala Pan

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Arthur Machen
Suuri jumala Pan
The Great God Pan
Suom. Ronja Erkko. Abraxas

”Villeimmissä, inhottavimmissa unissasikaan et voi kuvitella edes kalpeinta varjoa siitä, mitä minä olen kuullut – ja nähnyt.”

Vuosina 1863–1947 elänyt walesilaiskirjailija Arthur Machen kävi Tähtivaeltajan lukijoille tutuksi numeroissa 4/14 ja 1/15 julkaistun, Pekka Mannisen kirjoittaman laajan artikkelin kautta. Novellikäännöstä jouduttiin kuitenkin odottamaan numeroon 1/18, jolloin Machenin tuotanto vapautui tekijänoikeuksista. Samaisen lehden pääkirjoituksessa totesin, että toivottavasti joku suomalainen kustantamo huomaa tämän ja julkaisee iloksemme kokonaisen kirjan Machenin lumoavia tarinoita.

Toive on käynyt enemmän kuin toteen, sillä Basam on pistänyt ulos jo kaksi Machen-opusta (Mystisiä kertomuksia ja Sirpale elämää). Lisäksi suomeksi on saatu Abraxas-kustantamon julkaisema Suuri jumala Pan -teos, joka on alkujaan kotoisin vuodelta 1894. Kirja sisältää nimitarinan ohessa samaa tematiikkaa käsittelevän Opaali-novellin, Antti Litmasen lyhyen Machen-esittelyn sekä kirjailijan esipuheen teoksen vuoden 1916 laitoksesta.

Suuri jumala Pan on yksi kauhukirjallisuuden merkittävimmistä klassikoista. Tarinan vaikutus näkyy erityisen selvästi H. P. Lovecraftin tuotannossa. Tarjolla on runsaasti sanoinkuvaamattomia kauhuja, yliluonnollista outoutta ja kertomusten sisäisiä kertomuksia.

Novellin ensimmäisessä jaksossa transsendentaalista lääketiedettä harjoittava tohtori Raymond kutsuu Clarke-ystävänsä seuraamaan kokeellista aivokirurgista toimenpidettä. Raymond on vakuuttunut, että aineellinen maailma on pelkkä varjo, joka kätkee todellisen, eli henkisen maailman meidän katseiltamme. Muutaman aivosolun uudelleenjärjestäminen voisi kuitenkin avata ihmisen silmät näkemään henkimaailman ja Pan-jumalan.

Koekaniinikseen Raymond on valinnut katuojasta pelastamansa Mary-tytön. ”Hänen elämänsä on minun, ja voin hyödyntää sitä miten mielin”, yltiöpäisten tavoitteidensa riivaama tohtori toteaa.

Jatkossa tarina etenee episodeina, joissa päähenkilöt vaihtuvat ja risteävät keskenään. Juonen ytimessä on kuitenkin yksi yhtenäinen tarina, joka etenee eri hahmojen silmin ja kuroutuu lopulta taitavasti yhteen. Raymondin jälkeen pääosan saa hänen ystävänsä, herra Clarke, jolle tuottaa suuria vaikeuksia olla antautumatta mystisten ilmiöiden vietäväksi. Niinpä hän lukee ja tutkii toistuvasti omaa käsikirjoitusnidettään, joka tottelee nimeä Muistiinpanoja Paholaisen Olemassaolon Todistamiseksi.

Kokonaisuutena Suuri jumala Pan on kiehtovaa, vetävää ja monipolvista kauhukirjallisuutta. Kun maailmojen välisiä verhoja raottaa, on tuloksena vain hirviömäisiä painajaisnäkyjä, kuolemaakin pahempia kohtaloita sekä tuhoon tuomittuja sieluja. Tämän kaiken Machen paukuttaa lukijan eteen mielenterveyttä raastavien tunteiden vuoristoratana, joka välttää hienosti sen sudenkuopan, jossa lukijalle yritettäisiin kuvailla henkilöiden kokemien kauhujen tarkempaa luonnetta. Näin jätetään tilaa mielikuvitukselle, joka yltää aina pidemmälle kuin yksikään paperille kirjattu visio.

Myös Opaali-tarinassa ylitetään kuilu, joka erottaa tietoisen maailman materian piiristä. Tällä kertaa kaikki saa alkunsa, kun herra Dyson, joka kokee olevansa Lontoon fysiologian tutkija, tulee katsoneeksi tuiki tavallisen talon ikkunasta sisään – ja näkee helvetin aukeavan edessään. Tästä kaikesta hän kertoo herra Salisburylle, joka pitää moisia tarinoita vain vilkkaan mielikuvituksen tuotteina. Oudon yhteensattuman kautta Salisbury saa käsiinsä paperilapun, johon kirjattu mystinen loru ei suostu jättämään hänen aivojaan rauhaan.

Novelli tarjoilee jälleen rautaisannoksen salattuja tieteitä, kauhua, okkultismia, pakkomielteisiä tohtoreita, mystisiä käänteitä sekä Sohon sumuisia katuja. Tarina toimii hienosti, mutta valitettavasti kertomuksen lopputulema jää paljon alkukehittelyä laimeammaksi, jopa pettymykseksi.

Kirjan lopusta löytyy Machenin vanha esipuhe, joka valottaa kiintoisasti Suuri jumala Pan -novellin syntyhistoriaa. Mukana on myös otteita vanhoista kritiikeistä, joissa tarina tuomitaan armotta naurettavaksi ja järjettömäksi. Mihin Machen itse toteaa: ”Sitten saapuivat arvostelut, ja hauskuus alkoi: minun täytyy tunnustaa, että nautin siitä kaikesta suuresti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Kirjat – Richard Powers: Hämmästys

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Richard Powers
Hämmästys
Bewilderment
Suom. Antero Tiittula. Gummerus

Leski-isä Theo on astrobiologi, jonka työnä on kartoittaa elämän edellytyksiä ja merkkejä kaikkeudessa. Hänen herkkä ja älykäs yhdeksänvuotias Robin-poikansa kärsii ikävistä raivokohtauksista. Kun koulujärjestelmä alkaa suhtautua poikkeukselliseen lapseen yhä torjuvammin, epämääräisiin diagnosointiyrityksiin tympääntynyt isä tarttuu tutun tutkijan tarjoamaan oljenkorteen: Robinille voisi olla hyötyä kokeellisesta neuropalauteterapiasta, joka vahvistaa aivokuvannuksen avulla tunteidensäätelytaitoja.

Hämmästys sijoittuu epätarkkaan lähitulevaisuuteen – epämiellyttävän läheiseen sellaiseen. Yhdysvaltojen politiikka on yhä polarisoituneempaa, totalitaristista ja tiedevastaista, ilmastokriisi ja luontokato akuutteja.

Vielä on pakopaikkojakin. Isä ja poika etsivät lohtua luonnon ja kosmoksen ihmeistä, tutkivat ympäristöä erämökkimatkoilla ja takapihalla, katselevat tähtiin, kuvittelevat yhdessä vieraiden planeettojen toisenlaista elämää. Kun tämä taivaankappale ihmisineen ahdistaa, muut lajit ja muut maailmat eivät lakkaa ihmetyttämästä.

Hämmästys on romaani ristiriidoista, joiden keskellä elämme. Moni haluaisi kaiken kulkevan entistä rataansa, vaikka näin ei voi jatkua. Miten kasvattaa vaikeita kysymyksiä pohtivaa lasta kriisin keskellä? Totuus voi musertaa, valehtelu rikkoa luottamuksen. Theo ja Robin etsivät tasapainoa, vastausta. Miten voisi voittaa lamaannuksen ja toimia? Kannattaako ihmiskunnalle edes toivoa parempia aikoja vai tyytyä hyväksymään, että tämän lajin kausi on jäämässä vain pieneksi tuikahdukseksi kosmoksen mittaamattomassa historiassa?

Powers käsittelee suuria aiheita pienen henkilögallerian ja rajatun juonikertomuksen kautta. Romaani ei pyri pamfletiksi, vaan ujuttaa filosofiset, psykologiset ja ekologiset kysymykset luontevaksi osaksi kerrontaa.

Hämmästys on Powersin 13. romaani, ja tottumus kirjailijana näkyy: kokonaisuus on harkittu, ja surullisuudesta ja raastavuudesta huolimatta teos on sulavaa, yllättävän helppoa luettavaa. Suomentaja Antero Tiittula tekee osansa ja tuo esimerkiksi runsaat lajien nimet sekä tähtitieteelliset ja neurotieteelliset termit tekstiin niin sujuvasti ja varmasti, ettei lukija kompastele niihin lainkaan.

Hämmästys ei ole suurromaani eikä ehkä mestariteoskaan – mutta ennen kaikkea se on hyvin viisas kirja. Valmiita vastauksia sen sivuilta ei löydä, mutta toivottavasti se istuttaa siemenensä mahdollisimman monen tässä ajassa elävän mieleen.

Kaisa Ranta

Kirjat – Marja Kyllönen: Vainajaiset

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marja Kyllönen
Vainajaiset
Teos

1950-luvun Kainuussa kaksi nuorta rakastuu, ja kaikki on vielä hyvin. Vanhemmat vastustelevat, mutta Laimi Inari Kylmä ja Rauno Karumaa saavat kuin saavatkin toisensa. Eivätkä he elä onnellisina elämänsä loppuun asti.

Selviönä pidetty odotus päättyy, kun lapsi menee kesken. Sikiö jää häälymään tämän- ja tuonpuoleisen välille, kasvaa pahansuovaksi voimaksi, levittää liekkiönä mustat lonkeronsa ihmisten sieluun ja muistuttaa kitkeränä siitä, mitä olisi voinut olla.

Vanhanemännän siunailu ei auta, kun pariskunta juuttuu murtumattomaan kehään. Syntymätön tytär kiusaa vanhempiaan, sotkeutuu ystävää vailla olevan naapurintytön elämään, kietoo vaikutuspiiriinsä rikkinäiset ja rikotut. Samaan aikaan muuttuva maailma jyrää sivustaseuraajat kyselemättä alleen. Ja kun vihdoin syntyy poika, on hänessäkin jotain kammottavaa.

Vainajaiset on Marja Kyllösen pitkään julkaisua odottanut paluuromaani. Ja millainen paluu! Se on kertomus lapsettomuudesta ja elämänilon kuihtumisesta, Suomi-gotiikkaa ja kansanperinnekauhua, omaleimainen ja kunnianhimoinen taidonnäyte. Kyllösen runsaaseen, purevaan kerrontaan on hyvä tempautua:

”Tupa on täynnä ihmisenmuotoisia aukkoja, sielunmentäviä läpiä ja veräjiä; niitä nuokkuu pöydässä ja sen äärellä, venyttelee huuliaan seinillä ja piirongilla ja minä tuiverran pirttiä pitkin, kaadan kuvat ja karmit ja kamanat, kaikki tämän hengettömän elämän kehykset, joissa äiti ja isä poseeraavat kuin tärkättyinä, minä tai morsiuskimppu välissään, ja minulla olisi saparot päässä ja silmissä ilonpilkut ja lutikat, ja hymy poreilisi huulilla, kalvaisi koloja poskiin ja hetken meidän olisi hyvä ja kahvin kanssa tiikerikakkua; mutta mitään ei ole, minua ei ole, eikä mikään tässä kuvaelmassa aitoa (…)”

Vainajaiset tarjoaa yliluonnollisen kauhun ystävälle jotain harvinaislaatuista, mutta realistisemmin suuntautunut lukija voi halutessaan ottaa syntymättömän hahmon vertauskuvallisestikin. Ontot kohtansa on monella ja monessa. On pienen yhteisön pimeä puoli, ihmisten pikkumaisuus ja paha tahto, käsittelemättömät traumat, murtuneet mielet, itsesyytökset ja vaille jäämisen katkeruus. Ovatko toteutumattomat haaveet vain pahoja henkiä, polulta eksyttäviä virvatulia?

Ei siis mitään hyvän mielen luettavaa. Kaikesta huolimatta kurjuuskavalkadi käy läpi niin kiihkeän kiirastulen, että siinä on jotain oudon puhdistavaa. Mikä ilo, että tämä romaani ei jäänyt välitilaan, pöytälaatikkoon, vaan näki päivänvalon.

Kaisa Ranta