Kirjoittaja: tonitahtivaeltaja

Elokuvat – Blade of the Immortal (2017)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Blade of the Immortal
Mugen no jûnin
(UK-versio, blu-ray)

Hiroaki Samuran Blade of the Immortal -mangaa on ylistetty Tähtivaeltajassa useaan otteeseen – onhan teos englanniksi käännetyn mangatarjonnan ehdotonta aatelia. Tähtivaeltajassa 1/10 esiin nostettiin sarjakuvan pohjalta tehty animaatiosarja. Nyt vuorossa on mestarismies Takashi Miiken vuonna 2017 ohjaama näytelty versio.

Heti kärkeen täytyy sanoa, että Miike on tehnyt loistavaa työtä. Tarjolla on visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs elokuva, jossa ohjaaja malttaa pitää villeimmät vikurointinsa aisoissa. Niinpä lopputulos on hallittu, alkuperäistä sarjakuvaa kunnioittava elokuvahelmi, jossa ruumiita tulee enemmän kuin lunta jouluaattona.

Leffa käynnistyy mustavalkoisella prologilla, jossa miekkamies Manji (Takuya Kimura) yrittää pitää huolta hulluksi tulleesta Machi-pikkusiskostaan (Hana Sugisaki). Etsintäkuulutettu Manji on tehnyt erinäisiä virheitä, joten hänen päästään luvatun palkkion perässä on lukuisia tahoja. Kun kaksikko kohtaa satapäisen rōnin-lauman, on loppu edessä. Machi tapetaan, ja raivostaan voimaa ammentava Manji lahtaa vastustajat viimeiseen mieheen. Taistelun päättyessä kätensäkin menettänyt mies lysähtää ruumiiden sekaan kuolemaan.

Manjille ei ole kuitenkaan luvassa vapautusta, sillä paikalle askeltaa salaperäinen, 800-vuotias eukko. Hänen ”lahjansa” Manjille ovat veressä uivat madot, jotka kursivat sankarimme kasaan ja tekevät kuolemaa etsivästä miehestä kuolemattoman.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin seutukuntaa terrorisoi androgyynisen kauniin Anotsu Kagehisan (Sota Fukushi) johtama Itto-ryu-ryhmittymä. Värikkään erikoisista hahmoista koostuva joukkio vannoo voittoon tähtäävän taistelun nimeen – aseista ja tyylilajeista piittaamatta. Tätä silmälläpitäen he kiertävät maata tappamassa vanhan koulukunnan miekkakoulujen oppilaita ja mestareita.

Uhreiksi päätyvät myös nuoren Rin-tytön (Sugisaki) isä ja äiti. Vanhempiensa kohtalosta kimpaantunut nainen vannoo kostoa. Suojelijakseen hän suostuttelee kapiseen mökkiin erakoituneen Manjin. Arpinaamainen mies tosin esittää alkuun välinpitämätöntä ja laukoo hyviä pointteja siitä, kuinka hyvyys ja pahuus ovat yksinomaan näkökulmakysymyksiä. ”Kuka minä olen päättämään, kenen kuuluu kuolla ja kenen elää?”

Tästä hypätään pikaisesti episodeihin, joissa Manji taittaa peistä yksittäisten Itto-ryun edustajien kanssa. Näissä otteluissa kuolemattomuudesta on monen sortin hyötyä – kuten myös laajasta asearsenaalista, jota Manji kantaa vaatteidensa suojissa.

Lukemattomat taistelukohtaukset eivät jää yksioikoiseksi mättöpuuroksi, sillä myös vastustajien motiiveja ja ajatuksia avataan. Näin jo ulkoisilta olemuksiltaan ja asevalinnoiltaan erikoisista hahmoista ehtii kehittyä yksilöitä, joilla on omat tarkoitusperänsä. Kehuja ansaitsee myös se, kuinka upeasti Itto-ryun taistelijat muistuttavat sarjakuvallisia esikuviaan.

Tapahtumien taustalla vaikuttaa suurempi juonikuvio, jossa hallituksen joukot kosiskelevat Itto-ryun johtajaa, mutta samalla juonivat koko ryhmittymän hävittämistä. Kaikki huipentuu pitkään kohtaukseen, jossa Manji ja Rin sekä heidän verivihollisensa Anotsu taistelevat yhdessä monisatapäistä armeijaa vastaan. Aivan huikeaa!

Blade of the Immortal -elokuva pelittää kuin teurastamo. Näyttelijä- ja laulajatähti Takuya Kimura on kuin syntynyt kuolemattomuudestaan kärsivän mutta Riniä vimmaisesti puolustavan Manjin rooliin. Myös muut näyttelijät suorittavat osansa erinomaisesti – vaikka Sugisaki ei löydäkään täydellistä balanssia Rinin pelokkuuden ja rämäpäisen urheuden välillä.

Myös Miike tekee uransa parasta työtä tasapainotellen hienosti tarinan inhimillisen sisällön ja tehokkaasti rytmitettyjen sekä koreografioitujen taisteluiden välillä – absurdeista tilanteista syntyvää huumoriakaan unohtamatta. Ja onhan se todella päheää nähdä Samuran sarjakuvista tutut hurjat asekehitelmät livenä kaksinkamppailujen tiimellyksessä. Lukuisista irtileikkautuvista käsistä nyt puhumattakaan!

Blade of the Immortal tarjoilee svengaavaa ja jopa älyllistä samuraitoimintaa koko rahan edestä.

Leffa ••••
Kuva •••••
Lisät ••••

Lähes puolituntisen Miike-haastattelun lisäksi levylle on tarttunut melkein kaksi tuntia dokumentteja, joissa nähdään materiaalia elokuvan kuvauksista sekä kuullaan näyttelijöiden kertovan omista kokemuksistaan. Näiden päälle tulee vielä traileri, yli 60 foton galleria, Tom Mesin ei niin antoisa kommenttiraita sekä 24-sivuinen lehtinen, joka sisältää leffakuvien ohessa Anton Bitelin esseen filmin tiimoilta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Sarjakuvat – Punaparta: Aavelaiva

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Jean-Michel Charlier & Victor Hubinon
Punaparta: Aavelaiva

Aavelaiva (Egmont) on jo kolmas suomennettu Punaparta-integraali. Teos sisältää alkujaan 1960-luvulla ilmestyneet albumit Aavelaiva, Kuolleen miehen saari ja Espanjalainen ansa.

Jean-Michel Charlierin käsikirjoittama ja Victor Hubinonin piirtämä Punaparta on merirosvosarjakuvien aatelia. Siitä voi aivan aistia myrskyn kourissa seilaavien purjelaivojen takilan natinan sekä kauhun, jota Karibian demoniksi kutsuttu hullunrohkea piraattikapteeni herätti Amerikan ja Euroopan väliä taittavissa kauppalaivoissa.

Oivallinen näyttö Punaparran luonteesta saadaan jo kirjan ensimmäisessä tarinassa. Välttääkseen Espanjan laivastoa kapteeni päättää seilata suoraan yöllisen hirmumyrskyn silmään miehistönsä vastusteluista huolimatta. Hurrikaanin kourissa alus kohtaa yksinäisen aavelaivan, josta Punaparta löytää vihjeitä kuuluisan merirosvokapteeni Morganin aarteen kätköpaikasta.

Aarteen perässä pitäisi tosin purjehtia maailman ääreen, Kap Hornin kirotuille vesille. Ja sehän ei taikauskoista miehistöä innosta.

Näistä lähtökohdista käynnistyy monipolvinen toimintaseikkailu, joka vie lukijan Vera Cruzin kaupungista Ranskaan ja sieltä aina Tulimaan maisemiin asti. Kuvioihin mahtuu niin ryöstöretkiä, takaa-ajoja, kaappauksia kuin myrskyjäkin. Tiukkoihin tilanteisiin ajautuvat sekä Punaparta että hänen ottopoikansa Eric. Molemmat ovat rohkeita ja peräänantamattomia sissejä, joita edes ovelat luopiot tai hurjat vastoinkäymiset eivät pysäytä.

Kahden albumin mittainen tarina Morganin aarteesta etenee kuin doubattu pikajuna. Jännitys on timmissä kuosissa ja käänteitä piisaa. Lukija ei voi muuta kuin pidättää hengitystään hienosti soljuvan kerronnan pyörityksessä. Vain tekstipöhö latistaa hetkittäin tunnelmaa.

Hyvin pelittää myös teoksen päättävä Espanjalainen ansa -tarina, jossa Eric pelastaa merihätään joutuneen Länsi-Intian varakuninkaan veljentyttären – päätyäkseen itse ojasta allikkoon. Tämän kertomuksen jatko-osaa joudutaan tosin odottamaan seuraavaan integraaliin asti.

Mainion tarinoinnin ohessa Punaparrassa miellyttää Hubinonin selkeälinjainen piirrosjälki, josta on vaikea keksiä pahaa sanottavaa. Edellisistä integraaleista poiketen tämän kirjan väritys on kuitenkin paikoin niin tummaa ja töhnäistä, että se hukuttaa kaikki Hubinonin viivan hienoudet alleen.

Toni Jerrman

Kirjat – Markus Leikola: Teidän edestänne annettu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Markus Leikola
Teidän edestänne annettu
WSOY

Markus Leikola tunnetaan monipuolisena kirjailijana, jolta on julkaistu niin tietokirjoja, runoutta kuin kolumnejakin. Teidän edestänne annettu on hänen toinen romaaninsa – yli tuhatsivuinen järkäle. Ja mitä kaikkea kansien väliin mahtuukaan!

Ristillä riippuva Jeesus alkaa empiä. Oliko hänen varmasti määrä uhrautua juuri ihmiskunnan puolesta? Parasta varmistaa, ettei kaikkivaltias sittenkin tarkoittanut simpansseja, ovathan simpanssit ja ihmiset niin lähellä toisiaan, että kosmisessa mittakaavassa asiasta voi helposti erehtyä. Tuumasta toimeen, ja niinpä viidakoihin syntyy kaivattu simpanssivauva Hesus. Sattuman ja ihmisten oikuista Hesus ei kuitenkaan ehdi kauan seurata simpanssikunnan syntejä tai viattomuutta, kun hän jo päätyy ihmettelemään 1900-luvun ihmiseloa.

Pyörteitä riittää natsien lääketieteellisistä laboratorioista Eichmannin oikeudenkäyntiin, jaetusta Berliinistä kiistellylle Pyhälle maalle ja kristikunnan historian hämäriin. Kehyskertomuksesta siirrytään kohdattujen hahmojen, luettujen kirjeiden ja löydettyjen kirjojen sisäkertomuksiin.

Leikola kuljettaa lukijaa paikasta ja ajasta toiseen välillä hitaasti viipyillen, välillä niin että päätä huimaa. Ja se hahmokavalkadi: on juutalaisia, natseja, palestiinalaisia, iranilaisia; historiallisia ja keksittyjä henkilöitä halki Euroopan, Lähi-idän ja Amerikan – ja saadaanpa soppaan sotkettua jopa Sherlock Holmes. Jottei rönsyilevä aikajana suotta jäisi vain parintuhannen vuoden mittaiseksi, nousevat painavan sanansa sanomaan myös bakteerit, jotka olivat täällä kauan ennen meitä.

On vihollisia ja ystäviä, liittojen solmimista ja murtumista. Rajoilla ja muureilla tehdään meitä ja toisia vuoroin kenestäkin. Syyllisyyttä podetaan ja väistellään. Monet hamuavat valtaa ja omaa etuaan, toiset pyrkivät edistämään itseään suurempaa hyvää aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kiehtovaa on myös historian olosuhteiden ja tiedon kietoutuminen yhteen. Tieto hukkuu tai on vaaraksi, kun vallassa olijat määrittävät oikean opin ja kerettiläisyyden. Toisten tietämys tai kyvyt ohitetaan, kun taas toiset käyttävät häikäilemättä hyväksi tilaisuuksia kartuttaa tietoaan menetelmien eettisyydestä piittaamatta. Kulkutaudit kietoutuvat kulttuurihistoriaan, mistä olemme saaneet myös tosielämässä muistutuksen. Epävarmuuden ja epäilyn keskelläkin joskus parasta ja kauneinta on luottaa toiseen ihmiseen.

Ei johdu vain romaanin pituudesta, ettei kaikkea kiinnostavaa voi mahduttaa yhteen arvioon. Ennen kaikkea syy on kirjan huikeassa runsaudessa, valtavassa tietopohjassa ja mielikuvituksellisuudessa. Kerronta tuo mieleen paikoin sukusaagan, paikoin historiallisen mysteerin, paikoin fantastisen ilottelun tai jopa tieteisjännärin.

Asialliseen proosaan sekoittuu aimo annos intertekstejä ja kielellä leikittelyä. Usein nokkeluus piristää, mutta toisinaan myös ärsyttää: täytyykö vakavaksi romaaniksi asemoidun teoksen edelleen ottaa spekulatiivisiin elementteihin etäisyyttä ironisoimalla? Näin eeppinen eepos saisi olla anteeksipyytelemättömän eeppinen.

Varsinkin historiasta innostuneet saavat romaanista takuulla irti paljon, mutta hatara vuosilukumuistikaan ei estä nauttimasta kirjan käänteistä. Lukija tuntee olevansa hyvissä käsissä, ja kokonaisvaikutelma on ihailtavan hallittu. Poikkeuksellinen suoritus.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Elokuvat – Zardoz (1974)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Zardoz
(UK-versio, blu-ray)

1970-luku oli yhteiskunnallisesti valveutuneiden, älykkäiden tieteiselokuvien kulta-aikaa – kunnes Tähtien sota (1977) tuli ja lanasi koko pelikentän matalaotsaiseksi toimintaviihteeksi. Sitä ennen saimme onneksi nähtäväksemme mm. sellaisen omaperäisen klassikon kuin John Boormanin ohjaaman ja käsikirjoittaman Zardozin (1974).

Jo vuoteen 2293 sijoittuvan filmin aloitus on huikea: Ankeanoloisen jättömaan yllä leijuu valtava kivinen pää. Sen varjossa juoksee ja ratsastaa punaisiin panosvöihin ja lannevaatteisiin sonnustautuneita miehiä, jotka huutavat: ”Ylistetty olkoon Zardoz!”

Kivipään laskeuduttua sen avonaisesta suusta purskuaa aseita ja ammuksia, joilla punavaippojen tulee tappaa kaikki joutomailla lisääntyvät raakalaiset. ”Ase on hyvä, siemeniä levittävä penis paha”, julistaa jumalainen Zardoz ja jatkaa: ”Elämä ja ihmiskunta ovat myrkkyä, joka tuhoaa Maapallon. Menkää, tappakaa ja puhdistakaa maa saastasta!”

Ja koska jumalan sana on pyhä, tehtäväänsä aivopestyt psykopaatit ratsastavat yli maaston tappaen, raiskaten ja orjuuttaen kaikki vastaantulijat – Zardozin nimeen. Katsojan näkökulmasta uhrit eivät tosin ole vaarallisia raakalaisia, vaan rääsyisiä pakolaisia, jotka yrittävät parhaansa mukaan selvitä suuren tuhon hävittämässä maailmassa.

Yksi punavaipoista livahtaa kuitenkin salaa kivipään kyytiin. Tämä Sean Conneryn esittämä Zed on päättänyt selvittää Zardozin kasvojen takana piileskelevän todellisuuden. Kivipään kyydissä hän päätyy voimakentän ympäröimään utopiaan. Vehreään ja värikkääseen paratiisiin, jonka hippihenkiset asukkaat leipovat leipää, kasvattavat karjaa – ja elävät ikuisesti oman ylimielisen yltäkylläisyytensä keskellä.

Vortexiksi kutsutun onnelan kansalaisten silmissä Zed on herneaivoinen ali-ihminen, barbaari, hirviö ja raakalainen. Mutta samalla myös kiehtova esimerkki epäinhimillisestä raakuudesta ja eläimellisestä seksuaalisuudesta. Vortexissa itsessään arvostetaan tyyneyttä ja psyykkistä tasapainoa yli kaiken, eikä seksilläkään ole enää mitään sijaa kuolemattomien maailmassa.

Vähitellen käy kuitenkin ilmi, ettei kaikki ole Vortexissa niin hyvin kuin päälle päin näyttää. Negatiivisista tunteista rangaistaan vanhentamalla syyllistä. Kuoleman suomaa vapautusta halajavat vanhukset ovat ikuisen elämän paineen alla sortuneet hulluuden turuille. Melankolistit ovat puolestaan vaipuneet totaaliseen apatiaan ja vain huojuvat paikoillaan.

Tämäkö on historian lakipiste, yhteisö, joka otti tehtäväkseen ihmiskunnan sivistyksen, taiteen ja tieto-taidon säilyttämisen? Rikkaiden ja nerokkaiden ”virheetön onnela”, joka hylkäsi myötätunnon ja sulki köyhät ja kärsivät ulkopuolelleen – ja antoi heidän tuhoutua silmiensä edessä?

Vortexin asukkaille Zedin aivoista kaivetut näyt tappamisesta ja hävittämisestä ovat pelkkää viihdettä. He ovat jähmettyneet omaan muuttumattomuuteensa ja menettäneet kykynsä elää ja tuntea. Kun elämällä ei ole loppupistettä, sillä ei ole myöskään tarkoitusta. Käytännössä Vortex onkin henkisen rappion rapauttama vankila, joka on rakennettu valheille ja muiden kärsimykselle.

Näiden ristivetojen keskellä kamppailevat erityisesti Charlotte Ramplingin, Sara Kestelmanin ja John Aldertonin esittämät vortexlaiset. Heillä jokaisella on omat agendansa, joiden katalysaattorina he käyttävät ulkoa saapunutta muukalaista. Tajuamatta, kuinka terävä ja päämäärätietoinen mieli barbaarikaavun alle kätkeytyy.

Unohtaa ei myöskään sovi kaiken taustalla narujaan vetelevää taikuria, Arthur Fraynia (Niall Buggy). Mutta kuka manipuloi nukkemestaria?

Zardoz on innostavan kunnianhimoinen elokuva. Se latoo katsojan eteen lukemattomia filosofisia kysymyksiä, eeppisiä pohdintoja ja myyttisiä allegorioita. Samalla filmi pureutuu syvälle ihmisyyden perimmäiseen olemukseen ja olemassaolon merkitykseen. Se on yhteiskuntapoliittinen, metafyysinen ja ironinen satiiri, jossa riittää tasoja pureskeltavaksi. Aina uskonnonvastaisuudesta lähtien.

Zardoz ei kuitenkaan tarjoa helppoja vastauksia tai väännä sanottavaansa rautalangasta. Elokuvan juonellinen kompleksisuus ja kuvaston hämmentävä omintakeisuus takasivat sen, ettei filmistä koskaan tullut suuren yleisön lemmikkiä. Ne myös aukaisivat tien tarkoitushakuisille väärinymmärryksille, kuten väitteelle, että elokuva kannustaa naisvihaan ja on täynnä toksisen maskuliinisuuden ylistystä. Paljon enemmän pieleen ei arvio voisi mennä.

Toisaalta näkemys, että kyseessä on ainoastaan visio yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välissä kasvaa äärimmilleen, on karkea yksinkertaistus, joka jättää huomiotta suurimman osan elokuvan sisältämistä ajatuksista. Toki todellisesta elämästä poimittu näkemys siitä, että rikkaat saavat sairastuttuaan parempaa hoitoa kuin köyhät, on yksi leffan inspiraationlähteistä. Kuten myös kaunokirjalliset pohdinnat ökyrikkaiden kuolemattomuushaaveista – hyvänä esimerkkinä Aldous Huxleyn After Many a Summer -romaani (1939). Modernimman scifi-kirjallisuuden puolella samaa kysymystä on ansiokkaasti käsitellyt mm. Norman Spinrad romaanissaan Bug Jack Barron (1969).

Zardozin erityislaatuisuutta korostaa filmin visuaalinen ilme. Boormanin Christel-vaimon suunnittelema huikea puvustus on saavuttanut jo legendaarisen maineen. Myös halvalla mutta huolella rakennetut lavasteet toimivat mainiosti ja kasvattavat filmin unenomaista tunnelmaa. Erityisen hienosti elokuvassa hyödynnetään peilejä ja niiden kautta toistuvia kuvia sekä eteerisesti sykkiviä vedeneläviä. Läpinäkyviin muovikoteloihin suljetuista ihmisistä ja kasveista nyt puhumattakaan.

Tervetuloa surrealistiseen paratiisiin!

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

John Boormanin kommenttiraita on sporadisuudessaan pettymys. Onneksi levyltä löytyy myös yhdeksän haastattelua, joissa leffan tekemisestä ja teemoista kertovat mm. Boorman ja Kestelman sekä useat muut filmin ilmeeseen ja valmistumiseen vaikuttaneet tahot. Yhteismittaa näille pätkille kertyy yli kaksi tuntia!

Mukana on myös ohjaaja Ben Wheatelyn Zardoz-ylistys (16 min.), traileri, radiomainoksia sekä 40-sivuinen lehtinen, joka sisältää mm. Boormanin haastattelun, Julian Uptonin kirjoittaman leffaesittelyn sekä Adrian Smithin artikkelin, jossa hän vertaa elokuvaa ja sen romaaniversiota toisiinsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Kim Liggett: Armonvuosi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Kim Liggett
Armonvuosi
The Grace Year
Suom. Leena Ojalatva. Karisto

Kim Liggettin Armonvuosi-romaani paaluttaa teemansa jo kirjan alkuun valituilla lainauksilla. Ensimmäinen niistä on Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanista ja toinen William Goldingin Kärpästen herra -klassikosta. Valinnat kuvastavat hyvin Liggettin teoksen sisältöjä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen ja eristäytyneeseen Garnerin piirikuntaan. Vain karskit turkistenmetsästäjät uskaltautuvat paikkakuntaa ympäröiville metsäisille vuoristoseuduille. Muun muassa pohjoismaalaisista siirtolaisista koostuva yhteisö on hurmoshenkisen uskonnollisuuden läpitunkema, todellinen taivas maan päällä. Tai näin ainakin miehet väittävät. Käytännössä uskon oppeja käytetään lähinnä vain naisten alistamiseen.

Tytöille taotaan jo pienestä pitäen päähän, että naisten tärkeimpiä avuja ovat säyseys, tottelevaisuus ja miesten miellyttäminen. Naisilla ei ole mitään sanansijaa piirikunnan asioissa tai aviomiehen valinnassa. Naimakauppojen jälkeen vaimot ovat miehensä yksityisomaisuutta, jota sopii kohdella miten huvittaa.

Mikäli on liian ruma tai tuittupäinen vaimomateriaaliksi, joutuu pelloille orjatyöhön. Vielä kehnommin käy ”sivistyksen” laitamaille karkotetuille naisille, jotka joutuvat myymään ruumistaan kaupungin himokkaille ja väkivaltaisille ”herrasmiehille” pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.

Jos jotakuta naista epäillään – tai edes syytetään – yhteisön tiukkojen sääntöjen rikkomisesta, on edessä pikainen polttaminen tai hirttäminen. Tämä tarjoaa myös miehille mainion keinon vaihtaa vaimo nuorempaan.

Jotta naiset eivät ryhtyisi edes kuvittelemaan, että heillä on ihmisarvoa, heidät passitetaan 16-vuotiaina ankeaan leiriin, jossa heidän on tultava toimeen miten parhaiten taitavat. Tämän ”armonvuoden” aikana heidän tulisi löytää omat yliluonnolliset kykynsä sekä puhdistautua näistä syntisistä taikavoimista.

Ankarien olosuhteiden kurittamasta leiristä palaavat naiset ovat sekä henkisesti että fyysisesti totaalisesti murskattuja. Kaikki eivät edes palaa, sillä leiriä ympäröivissä metsissä heitä vaanivat armottomat saalistajat. He nylkevät kiinni saamansa tytöt mahdollisimman julmasti ja myyvät pilkottujen teinien palaset kaupungin miehille, jotka uskovat lihassa piilevän potenssia kasvattavia voimia.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Tierney, joka valmistautuu omaan armonvuoteensa. Hän on luonteeltaan jääräpäinen, paremmasta maailmasta unelmoiva kapinallinen, joka ei haluaisi alistua miesvallan alle. Mutta kuinka yksi tyttö voisi muuttaa vuosikymmeniä vaalittuja perinteitä ja elämäntapoja?

Liggettin romaani kuvaa oivallisesti sortoyhteiskunnan rakenteita ja vääristyneitä ajattelumalleja – kapsahtaen saarnaamaan vain hetkittäin. Alun yhteisökuvauksessa on voimaa, mutta komeimmille siivilleen kirja nousee kohtauksissa, joissa armonvuottaan viettävien tyttöjen leiri sortuu väkivaltaiseen mielipuolisuuteen. Kun kateus, kilpailuvietti ja mielen synkimmät pohjavireet ottavat vallan aivopestyissä tytöissä, on lopputulos tuikirumaa katsottavaa.

Näiden värisyttävien kokemusten jälkeen koittaa eräänlainen suvantovaihe, joka on kuitenkin tarpeen loppunousua silmälläpitäen. Kirjan viitisenkymmentä viimeistä sivua onnistuvatkin yllättämään aivan toiseen tapaan kuin aiempien jaksojen ennalta-arvattavat käänteet. Samalla ne tarjoilevat lukijalle lukuisia tunteita soittelevia, vahvasti koskettavia kohtauksia.

Monista muista YA-dystopioista poiketen Liggettin romaanilla on tärkeää sanottavaa yhteiskunnallisista rakenteista, jotka riivaavat myös todellista maailmaa. Hyvä niin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Elokuvat – Children of the Sea

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Children of the Sea
aka Kaiju no kodomo

Daisuke Igarashin Children of the Sea on laatumangaa sieltä kaikkein parhaimmasta päästä. Englanniksi tarina on julkaistu viidessä osassa Vizin arvostetussa Signature-sarjassa.

Nyt tämä valloittava tarina on kääntynyt silmiähivelevän upeaksi animaatioelokuvaksi. Ohjaaja Ayumu Watanabe ottaa kaiken ilon irti merten elämää kuhisevasta värikkyydestä, auringon polttavasta loisteesta ja kalastusalusten kukittamista vehreistä rantamaisemista.

Yksinäinen Ruka-tyttö kohtaa kesälomallaan useita kummallisia ilmiöitä. Hän törmää akvaarioiden täyteisessä Merimaailmassa Umi-poikaan, joka on vedessä kuin kotonaan. On aivan kuin tämä lentäisi kalojen ja valaiden keskellä. Pian selviää, että Umi ja hänen isoveljensä Sora ovat eläneet ensimmäiset elinvuotensa meressä dugongien seurassa. Nyt he ovat päätyneet Merimaailmaan tutkimuskohteiksi.

Uusi ystävyys vie Rukan merten ihmeelliseen maailmaan. Hän pääsee uimaan valaiden ja delfiinien kanssa, sukeltamaan syvyyksiin ja ihailemaan taivasta halkovaa virvatulta.

Toisaalla tutkijat ihmettelevät valaiden uutta laulua ja merieläinten outoa käytöstä. Vaikuttaa siltä kuin jokin kutsuisi kaikkia merten elämänmuotoja kohti yhtä ja samaa avomeren pistettä.

Tarinassa upotaan yhä syvemmälle myyttisten mysteerien vietäväksi. Lopulta kaikki huipentuu pitkään psykedeeliseen kohtaukseen, jossa elokuva syleilee koko maailmankaikkeutta. Meri ja tähtitaivas yhtyvät, universumit ja galaksit syntyvät, elämä asettuu oleelliseksi osaksi kosmosta.

Children of the Sea on viipyilevän filosofisesti kerrottu unenomainen matka olemassaolon ytimeen. Kaunis, vaikuttava ja arkielämää suurempi elokuvahelmi, jonka visuaalinen toteutus on nappisuoritus – on kyse sitten rantakaupungin kaduilla liikkuvista kuva-ajoista tai kalaparvien lumoavasta tanssista.

Daisuke Igarashin alkuperäinen manga on saanut arvoisensa elokuva-adaptaation. Ja siitä voi olla yksinomaan kiitollinen.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Children of the Sea elokuvateattereissa 2.10. lähtien

Kirjat – Lotta Dufva: Limbodusa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Lotta Dufva
Limbodusa
Otava

Euroopasta paenneet ihmiset juhlivat Italian ja Tunisian välissä sijaitsevalla Lampedusan saarella ylikansallisen Eurodef-puolustusyrityksen tyrannian kaatumista. Suomesta saarelle salakuljetettu Ingrid ei osaa iloita muiden mukana, vaikka oli itse aloittamassa vallankumousta. Hänen rakastettunsa ei ole täällä, eikä mikään tunnu miltään.

Näin alkaa Lotta Dufvan esikoisromaani Limbodusa, ”rakkaustarina ja vallankumous”. Ingrid kuvaa vuoroin arkeaan Lampedusan välitilassa, vuoroin muistelee, mitä Helsingissä ja Euroopassa tapahtui aiemmin. Kuinka hän opiskeli kieliä ja kirjallisuutta, strippasi hengenpitimiksi surkeassa räkälässä ja tutustui politiikkabloggariksi ja valtiotieteiden opiskelijaksi ryhtyneeseen entiseen Eurodefin palkkasotilaaseen, Suomalaiseen. Rakkaus roihahtaa, ja samalla alkaa kyteä myös vallankumouksen liekki. Kaksikko päättää yhdistää voimansa, Ingridin sanan säilän ja Suomalaisen karisman.

Dufvan lähitulevaisuusdystopiassa on paljon kutkuttavia yksityiskohtia. On vihamielisyyksien ja inflaation runtelema Eurooppa, joka valuu yksityisen puolustusyrityksen vallan alle. On Helsingin maisemia, tuttuja katuja ja rantoja uudessa valossa. On koulutuksen kurjistamista, nuorison epätoivoista vimmaa, somekanavia ja verkkofoorumeita.

Kielellinen kirjokin ilahduttaa: kerronnassa vilahtelee yleis- ja puhekieltä, totalitarismin tueksi konstruoitua yleiseuroa, fraaseja lukuisilla eurooppalaisilla kielillä. Parhaiden perinteiden mukaisesti kärjistyneen tilanteen siemeniä on helppo löytää nykytodellisuudesta: demokratianvastaisia voimia, pelkoon ja vihollisuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Eurooppalaisten pakolaisten sijoittaminen välimerelliseen limboon ei voisi juuri allegorisempaa olla.

Romaanin alku koukuttaa kuin kirpeänsuolainen sitruunasalmiakki, antaa juuri sellaista kiihkoa, kapinaa ja punkhenkistä sekoilua kuin takakansi lupaa. Kun kerrontaratkaisu muuttuu kirjan keskivaiheilla, muuttuvat kuitenkin myös sävy, teematkin. Räväkkyys saa entistä synkempiä pohjavireitä.

Ratkaisu on toisaalta perusteltu, toisaalta myös romaanin heikkous. Ingridin näkökulmasta täytyy irrottautua, jotta voi kertoa sen, mitä hän ei tiennyt tai ymmärtänyt – mutta samalla aiempi kuvaileva, lukijan päätelmille ja mielikuvitukselle varaa jättävä kerronta vaihtuu puuduttavaksi selittämiseksi. Hahmoille ei jää enää tilaa muotoutua lukijan päässä, ja niin huikeatkin paljastukset tuntuvat vain paasaamiselta, henkilöt alkavat kalskahtaa ontoilta. Nihilistinen kyynisyys maistuu kahmalokaupalla annosteltuna erehdyttävästi naiiviudelta.

Eriparisuudestaan huolimatta Dufvan romaani on erittäin virkistävä tulokas. Se on kunnianhimoinen, vetävä ja häpeilemätön. Etenkin kieli viehättää, joten Dufvalle on syytä toivoa pitkää ja antoisaa kirjailijanuraa.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2020 -tärpit

tonitahtivaeltaja Uutiset , , ,

Rakkautta & Anarkiaa 2020 -tärpit

Koronapöhinästä ja -köhinästä huolimatta Suomen suurin ja kaunein elokuvafestivaali tulee jälleen – kaikki asialliset koronavarotoimet toki huomioiden. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali vyöryy Helsingin ylle 17.–27. syyskuuta, ja filmifriikit karjuvat äänensä käheiksi silkasta ilosta!

Tähän blogilistaukseen yritin kerätä kaksikymmentä mielenkiintoiselta kuulostavaa elokuvaa festareiden laajasta tarjonnasta. Mutta pieleenhän se meni. Painotus on vanhaan tuttuun Tähtivaeltaja-tyyliin tietenkin scifissä, fantasiassa, kauhussa, Aasiassa ja animaatioissa.

Nämä leffat toivon itsekin näkeväni. Ainakin alkajaisiksi. Ja teemoittain & aakkosjärjestyksessä mennään.

Scifi ja fantasia

Last and First Men (2020)
Pikemminkin säveltäjämestarina tunnetun islantilaisen Jóhann Jóhannssonin ainoaksi ohjaukseksi jäänyt elokuva etsii pohjansa Olaf Stapledonin Viimeiset ja ensimmäiset -tieteisklassikosta (1930, suom. 1985). Luvassa abstraktin erikoinen scifi-taidekokemus.

Pinocchio (2019)
Italiassa syntyneen Matteo Garronen uralle mahtuu niin kiperän kovia rikoselokuvia kuin värikkäitä satufantasioitakin. Näytelty Pinokkio-filmatisointi edustaa tietenkin jälkimmäistä tyylilajia. Ohjaajan tuntien ainakin filmin visuaalinen asu on varmasti kuosissaan.

Proxima (2019)
Alice Winocourin ohjaama ranskalais-saksalaista tieteiselokuvaa on kuvattu feministiseksi sankaritarinaksi. Kuinka käy, kun Eva Greenin näyttelemä yksinhuoltajaäiti valitaan mukaan vuoden mittaiselle avaruuskomennolle? Keskiössä äidin ja tyttären välinen suhde.

The Twentieth Century (2019)
Monty Python -vaikutteiseksi mainittu kuvallinen ja juonellinen irrottelu Kanadan muinaisen pääministerin, William Lyon Mackenzie Kingin, urasta ja elämästä. Traileri lupailee ihastuttavaa hulluutta ja fantastista mielikuvituksen lentoa – scifi-henkisten visuaalisten elementtien kera.

Wendy (2020)
Beasts of the Southern Wild -elokuvalla ihmisiä ihastuttaneen Benh Zeitlinin Wendy esittää toisenlaisen version Peter Panin tutusta tarinasta. Teemat pyörivät itseoikeutetusti lapsuuden lopun ja vapaudenkaipuun ympärillä.

Kauhu

Greener Grass (2019)
Voisiko mikään olla kauheampaa tai absurdimpaa kuin amerikkalaislähiöiden pastellinvärinen arki? Tähän polttavaan kysymykseen tarttuu Jocelyn DeBoerin ja Dawn Luebben musta komedia, joka on hakenut innoitusta sekä David Lynchin että John Watersin elokuvista.

La Llorona (2019)
Jayro Bustamante käyttää vanhaa meksikolaista kansantarua itkevästä naiskummituksesta keskeisenä osana tarinaa, jonka sisältö kumpuaa Guatemalan verisestä lähihistoriasta. Älä sekoita tätä vahvasti poliittista draamaa elokuviin The Curse of la Llorona (2019) tai La Llorona (2020)

Leap of Faith: William Friedkin on the Exorcist (2019)
Kiintoisalle vaikuttava, haastatteluihin pohjaava dokumentti William Friedkinistä ja hänen uransa ykköselokuvasta, maagisen hypnoottisesta Manaajasta (1973). Dokumentin kunniaksi festivaaleilla esitetään myös ohjaajan versio klassikkoelokuvastaan: The Exorcist, (Director’s Cut).

Nosferatu (1922)
Vampyyrielokuvien ehdoton klassikko, F. W. Murnayn Nosferatu on totaalinen must-kokemus. Varsinkin nyt, kun filmi esitetään kinokonsertissa Lauri Porran ja Veli Kujalan musiikkiraidalla kirkastettuna. Tätä ei jätä väliin edes Pirkanmaalta kotoisin oleva Erkki-Petteri!

Sleep (2020)
Midnight Madness -sarjassa esitettävä saksalainen Sleep tempaisee katsojan syvälle painajaisten maisemiin. Oudossa pikkukylässä synkät salaisuudet ja menneet synnit nousevat pintaan, eivätkä jätä päähenkilöä rauhaan.

Aasia

Beasts Clawing at Straws (2020)
Etelä-Koreasta kajahtaa. Kim Yong-hoonin ohjaama ja käsikirjoittama Beasts Clawing at Straws lupaa olevansa kutkuttavan hauska ja jännittävä rikostrilleri, jossa raha ei tuo välttämättä onnea – ongelmia kyllä sitäkin enemmän.

Be Water (2020)
Bruce Lee (1940–1973) on kamppailulajielokuvien suurin legenda. Mies, joka päihitti kaikki esteet, mutta kuoli aivan liian nuorena. Bao Nguyenin ohjaamassa dokumentissa käydään läpi Leen uraa ja elämää uusien haastatteluiden ja vanhojen arkistomateriaalien kautta.

Memories of Murder (2003)
Parasite-ohjaajan varhaisteos on kivenkova, sysimustalla huumorilla silattu rikosdraama. Etelä-Korean sotilasdiktatuurin aikoihin sijoittuvassa tehokkaassa tarinassa seurataan sarjamurhatutkintaa, jonka käynnistävät pellolta löytyvät naisten ruumiit. Nähty Suomessa ensikertaa R&A-festareilla 2004.

Romance Doll (2020)
Japanilaisen Yuki Tanadan rauhallisella temmolla etenevä elokuva kertoo nuorenparin elämästä. Molemmilla päähenkilöillä on omat salaisuutensa eikä kommunikointi tai seksielämä oikein ota sujuakseen. Tetsuon salaisuus on, että hän työskentelee seksinukkeja valmistavassa firmassa.

The Woman Who Ran (2020)
Eteläkorealaisen Hong Sang-soon elämänmakuisessa elokuvassa päähenkilönainen kohtaa vuorollaan kolme vanhaa ystäväänsä. Luvassa on keskusteluja, jotka vaikuttavat päällepäin viattomilta, mutta joiden alla sykkii myös tummempia tarinajuonteita.

Animaatio

Bombay Rose (2019)
Vinhan värikylläisessä ja kiehtovasti designatussa animaatiossa rakkaus, viha, tosi ja fantasia sulautuvat yhdeksi vahvaksi kokonaisuudeksi. Elokuvan ohjauksesta vastaa intialainen Gitanjali Rao, joka on aiemmin niittänyt mainetta palkituilla lyhytanimaatioillaan.

Children of the Sea (2019)
Daisuke Igarashin mestarilliseen laatumangaan perustuvan anime-elokuvan on ohjannut Ayumu Watanabe ja tuottanut Totorostakin tuttu Eino Tanaka. Luvassa on kaunista, mystistä ja hypnoottista kuvastoa merten ääreltä ja syvyyksien uumenista. Ihan pakkonakki!

Ja sitten iski tenkkapoo. Festareilla on näet tarjolla niin huikea kattaus animaatioelokuvia, etten mitenkään osannut valita niistä vain viittä kiinnostavinta – varsinkin kun leffojen tyylilajit poikkeavat niin rutkasti toisistaan. Näin ollen joudun ulkoistamaan ongelman teille. Valitkaa siis näistä omat suosikkinne tai katsokaa kaikki. Syvä pahoitteluni!

My Favourite War (2020)
Old Man Cartoon Movie (2019)
Pikku prinssi (2015)
The Prince’s Voyage (2019)
The Shaman Sorceress (2018)

Ja nyt lippuja metsästämään.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Tiitu Takalo: Memento mori

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , ,

Sarjisfestarit2020WEB

Ensi viikonloppuna eli 5.–6. syyskuuta sarjakuvan ystäviä hellitään Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla.

Koronan takia päätapahtuma Suvilahden Kattilahallissa on kuitenkin peruttu. Sen sijaan puheohjelmaa järjestetään Kallion kirjaston Kupoli-salissa sekä lauantaina että sunnuntaina – lisäksi esitykset striimataan festivaalien Youtube-kanavalla.

Lisäksi tarjolla on taidenäyttelyitä sekä illanviettoja. Tarkemmat tiedot löytyvät festivaalien kotisivuilta.

Festivaalien taiteilijana toimii Tiitu Takalo, jonka töistä on esillä myös näyttely Sarjakuvakeskuksessa (Porthaninkatu 9, Kallion kirjaston läheisyydessä). Niinpä nyt on hyvä hetki julkaista blogissa aiemmin Tähtivaeltajassa nähty arvostelu Takalon tuoreesta Memento mori -mestariteoksesta.

MementoMoriKansiWEB

Tiitu Takalo
Memento mori

Vuonna 1976 syntynyt Tiitu Takalo on yksi nyky-Suomen juhlituimmista sarjakuvataiteilijoista. Vuoden 2015 maaliskuussa hänet palkittiin Sarjakuva-Finlandialla Minä, Mikko ja Annikki -albumistaan. Vuonna 2017 hän sai puolestaan Puupäähattu-palkinnon koko urastaan.

Vuoden 2015 joulukuussa Takalon tulevaisuus oli kuitenkin katkolla. Tuolloin hän heräsi yöllä raastavaan päänsärkyyn, jonka aiheuttajaksi paljastui vaarallinen aivoverenvuoto. WSOY:n julkaisemassa Memento mori -albumissa Takalo kertoo avoimesti hoidostaan ja vaikeasta toipumisprosessistaan.

Memento1WEB

Kuten moni muukin on huomannut, Suomessa hoitoon pääsy saattaa osoittautua hankalaksi. Takalonkin tapauksessa ensihoitajat uskovat oireiden johtuvan pelkästä niskajumista. Sairaalan päästyä asiat toimivat kuitenkin kuin hyvin rasvattu kellokoneisto – joskaan kukaan ei vaivaudu ottamaan läheisempää kontaktia potilaaseen. Jo muutenkin pelottavassa ja hämmentävässä tilanteessa hoitajat vaihtuvat kiivaaseen tahtiin ja lääkärit supisevat vain keskenään. ”Miksei ne kerro mulle mitään?”, ihmettelee letkuihin kytketty Takalo.

Onnistuneen leikkauksen jälkeen käynnistyy toipumisvaihe, jota sävyttävät keskittymisvaikeudet ja lamaannuttava väsymys. Vähitellen mieleen hiipivät myös kauhukuvat: Pystynkö enää edes piirtämään? Saanko koskaan mitään aikaiseksi? Ja kun oma kuolevaisuus on käynyt käsinkosketeltavaksi, herää myös kuolemanpelko, joka johtaa pohtimaan oman elämänsä valintoja.

Memento2WEB

Suomalaista kansanluonnetta hyvin kuvastavasti Takaloa myös hävettää, että hän joutuu sairastumisensa vuoksi peruuttamaan sovittuja näyttelyitä ja opetuskeikkoja. Ennen niin aktiivista ylisuorittajaa piiskaavat nyt itsesyytökset, jotka nostavat pinnalle myös muistoja nuoruuden masennusjaksoista. Ne kuvastavat hyvin suomalaisen terveydenhuollon ongelmia: pikaista apua tarvitsevaa mielenterveyspotilasta pallotellaan luukulta toiselle eikä kukaan ota hänestä koppia. Lopulta terapiaan pääseminen kesti Takalolta viisi vuotta. Se, että kukaan selviää moisesta kidutuksesta elossa, on ihme.

Memento4WEB

Vuoden 2016 nykyhetkessä aivoverenvuodon jättämistä jäljistä, kuten keskittymiskyvyn herpaantumisesta, mielialavaihteluista ja työmotivaation puutteesta, on vaikea päästä irti. Asiaa ei yhtään auta, että terveyskeskuslääkäri ei suostu kirjoittamaan Takalolle lähetettä sairaalan suosittelemaan neuropsykologiseen kuntoutukseen. Hän kun tulkitsee oireet masennuksesta johtuviksi.

”Mutta hänpä diagnosoi minulle masennuksen, määrää lääkkeet ja antaa lähetteen päihde- ja mielenterveyspolille. Mainitsematta sinne kuitenkaan aivoverenvuodostani. Ja hän on meistä se ammattilainen.”

Memento5WEB

Memento mori on vaikuttava sarjakuvakertomus, jossa Takalo päästää lukijan todella lähelle omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Tarina ei silti sisällä lainkaan tyhjäkäyntiä tai turhaa vatvontaa, vaan kerronta etenee vaivattoman sujuvasti. Niinpä taiten piirretty paksu albumi tarjoilee vertaistuen ohessa vahvan ja valaisevan lukukokemuksen.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Memento6WEB

Elokuvat – Tenet

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , ,

TenetJulisteWEB

Tenet
(Spoilerien suhteen lue omalla vastuullasi)

Christopher Nolanin uutuus ajaa katsojan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Tenetiä on odoteltu sellaisella mielenkiinnolla, että elokuvan julkaisuaikataulun muutoksetkin ovat olleet isoja uutisia koronaselontekojen joukossa. Eikä ihme: Nolan on tehnyt uransa aikana mitä näyttävimpiä ja kiinnostavimpia elokuvia.

Yksi Nolanin toistuvista teemoista on ollut aika: miten menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat toisiinsa. Interstellarissa (2014) avaruuslentäjä jättää taakseen lapsensa ja kohtaa tämän aikadilataation vuoksi vasta, kun tämä on jo seniori-ikäinen. Matkallaan hän onnistuu kuitenkin vaikuttamaan menneisyyteen ja käynnistämään tapahtumat, joista tarina koostuu. Inceptionin (2010) ytimessä on menneisyyttä koskevien käsitysten ja tunteiden muuttaminen. Mementossa (2000) juoni kulkee puolestaan takaperin, kun muistinsa menettänyt päähenkilö löytää jälkeensä jättämiään johtolankoja.

Tenet1WEB

Tenetin scifi-premissi on yksinkertainen ja viehättävä: jossakin tulevaisuudessa on keksitty teknologia, jolla voidaan muuttaa objektien ajan suunta. Kyseessä eivät siis ole aikahypyt, vaan härveli, jonka läpi viety materiaali kulkee ajassa takaperin.

Miltä tämä näyttäisi visuaalisesti? Olisi aikarosvoja ja aika-agentteja, jotka pystyisivät liikkumaan ajassa toiseen suuntaan kuin muut. Olisi takaperoisia aikakommandoja, joiden aseet nielevät luoteja, ja jotka voisivat saada taistelun kulusta etukäteistietoja, koska tulevat kentälle tilanteesta, jossa taistelu on jo käyty. Miltä se näyttäisi? Miltä näyttäisi, kun kaksi erisuuntaista aikaa kohtaisivat ja sekoittuisivat?

Nolanin konkreettinen vastaus näihin kysymyksiin on selkeä ja vastaansanomaton: näyttää ihan sairaalta, hyvältä, sairaan hyvältä! Tenetin hämmentävät toimintakohtaukset käydään syvällä oudossa laaksossa. Niiden originaali pulp-henkisyys näppäilee viattomassa lapsuudessa viritettyjä nostalgian kieliä. Juuri tällaisia näkyjä varten science fiction on keksitty!

Tenet2WEB

Nolanin valitsema pulp-asenne ulottuu valitettavasti elokuvan muihinkin osiin: myös toimintakohtausten väleihin, sinne missä tarinaa kerrotaan. On agentti, jonka mielenkiintoisin ja ehkä ainoa varsinainen luonteenpiirre on, että hän on… agentti. Ja on hänen apurinsa, josta on ihan yhtä vähän kerrottavaa. Sitten on salaisessa kaupungissa kasvanut Bond-pahis isoine jahteineen, bikinikaunottarineen, vartijakorstoineen ja maailmanlopun suunnitelmineen.

Sankarin on tietysti pelastettava kaunotar, vaikka sen vuoksi joutuisi välillä riskeeraamaa koko maailman. Riskinotto on helppo ymmärtää: Elizabeth Debickin näyttelemä naishahmo on elokuvan ainoa edes hieman elävä hahmo, ainoa, jonka kohtalo kiinnostaa edes hitusen. Kaikki muut ovat silkkipaperinohuita toimijoita.

Tenet3WEB

Juonenkäänteitä riittää, ja kuten premissistä voi aavistaa, ei vain perinteisiin suuntiin vaan myös kohti mennyttä. Näissä käänteissä olisi voinut säästellä: ADHD-kohtausta muistuttava poukkoilu ei ota kunnon otetta mistään muista tarinan mahdollisuuksista kuin spefi-ideastaan. Elokuvaa onkin syytä katsella kuin lukisi vanhaa hardcore-scifiä: kertomuksesta viis, mutta onnistuuko Nolan pitämään maailmansa koherenttina?

Yksittäisten hienojen kohtausten lisäksi Tenetissä viehättää sen kokeellinen, palindromimainen rakenne. Elokuvan idea on ollut toteuttajilleen kunnianhimoinen haaste: onko mahdollista saada sekä suuri juoni että yksittäiset tapahtumat toimimaan ajassa molempiin suuntiin?

Tenet onnistuu niin abstrakteimmalla rakenteen kuin erityisesti yksittäisten konkreettisten palastenkin tasolla. Ne yhdistävä perinteisen kerronnan taso elävine maailmoineen ja ihmisineen on kuitenkin pahasti epäkunnossa. Voisiko viat antaa anteeksi?

Jukka Laajarinne

Tähdet tunteella: ***
Tähdet järjellä: *****