Elokuvat – Civil War

Civil War

Alex Garland on aiemmin ohjannut ja käsikirjoittanut kolme kunnianhimoista genrefilmiä, joista on kuitenkin uupunut se nerouden viimeinen nitkahdus. Siis elokuvat Ex Machina (2014), Annihilation (2018) ja Men (2022). Civil War -leffalla hän iskee vihdoin napakymppiin. Yhdysvaltain sisällissodasta kertova filmi on tyrmäävä ja tunteisiin käyvä visio, jossa jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu aina äänimaailmaa myöten.

Selvästikin Donald Trumpista inspiraationsa saaneen presidentin (Nick Offerman) pitkä valtakausi on ajanut Yhdysvallat usean eri toimijan sisällissotaan. Maa on kaaoksessa, taisteluja käydään kaikkialla, stadionit on muutettu pakolaisleireiksi ja kaupungeissa mellakoidaan veden ja elintarvikkeiden puutteessa. Hallituksen joukot ovat alakynnessä, ja läntiset armeijat lähestyvät pääkaupunkia.

Pitkän linjan kuvajournalisti ja sotakirjeenvaihtaja Lee Smith (Kirsten Dunst) ja hänen vaaroista kiksinsä saava työtoverinsa Joel (Wagner Moura) päättävät ajaa New Yorkista Washingtoniin. Heidän tavoitteenaan on saada presidentiltä vielä viimeinen haastattelu ennen kuin hänet syrjäytetään vallasta. Mukaan matkalle tarttuvat nuori, intomielinen valokuvaaja Jessie Cullen (Cailee Spaeny) sekä veteraanireportteri Sammy (Stephen McKinley Henderson).

Sodasta raportoivien toimittajien valinta elokuvan pääosaan on Garlandilta neronleimaus. Heidän kauttaan tarina pääsee sukeltamaan niin keskelle etulinjojen melskettä kuin takamaiden todellisuuttakin. He ovat hahmoja, jotka todistavat ja tallentavat tapahtumat jälkipolvia varten ja vaarantavat henkensä keskellä tulitaisteluita – aseinaan pelkät kamerat.

Nelikon automatka näyttää katsojille sekasorron seuraukset. On tuhottuja kaupunkeja, maassa makaavia ruumisröykkiötä ja ihmisiä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tappamalla kenet eteen sattuu. Sota paljastuu absurdiksi verilöylyksi, joka repii sivistyksen ja inhimillisyyden pintasilauksen riekaleiksi. Tuska ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä, ja tappavat vaarat vaanivat joka nurkan takana. Julmuuksien keskellä armoa ei anneta ja niin vangit kuin haavoittuneetkin teloitetaan kuin he olisivat arvottomia räsynukkeja.

Kaiken tämän Garland esittelee vahvoin ja vaikuttavin kuvin. Tunnelmaa tehostaa ääniraita, jota on käytetty niin taiten, että leffa kannattaa katsoa juurikin hyvällä äänentoistolla varustetussa teatterissa. Toiminnan keskellä rakennetaan myös monitasoista henkilökuvaa ja pohditaan ulkopuolisina pysyttelevien toimittajien motiiveja ja moraalia raakojen tapahtumien tarkkailijoina.

Filmin voimaa kasvattaa entisestään se, että tällä hetkellä on liiankin helppo kuvitella Yhdysvaltojen ajautuvan parissa vuodessa maata repivään sisällissotaan – kiitos Donald Trumpin, äärilaidan republikaanien ja jatkuvasti lisääntyvän vastakkainasettelun.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle.

Vuoden 2023 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa:

  • Jorge Luis Borges: Kertomukset (Suom. Anu Partanen, Teos)

Spekulatiivisen fiktion aarrearkku, jossa pohditaan ajan ja todellisuuden luonteen kaltaisia, loputtomasti kiehtovia aiheita. Nerokkaat tekstit ovat kieleltään tarkkoja ja hienostuneen humoristisia.

  • R. F. Kuang: Babel (Babel, suom. Helene Bützow, Teos)

Maaginen vaihtoehtohistoria on sekä viehättävä lukuromaani että vahvan poliittinen teos. Kielen ja kääntämisen merkityksellisyyden havainnollistaminen yhdistyy sorron ja vastarinnan teemoihin.

  • Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän (Aula & Co)

Salamurhaajien elämä vertautuu omaan maailmaamme, jossa arjen jatkuminen tarkoittaa jonkun kuolemaa. Hiottu esikoisromaani, jonka ihmisläheinen ote on valloittava.

  • J. S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän (Myllylahti)

Ikuisen syksyn maailmaan sijoittuvassa romaanissa käsitellään vallan väärinkäyttöä ja ihmissuhteiden kipupisteitä. Mukaansatempaava juoni ja eloisa kieli takaavat lukuelämyksen.

  • Gene Wolfe: Soturi sumussa (Soldier of the Mist, suom. Heikki Karjalainen, Moebius)

Historiallinen fantasia kiehtoo hahmoillaan, ideoillaan ja älykkäällä kerronnallaan. Moderni klassikko, joka ei tyhjene yhteen lukukertaan.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Viime vuonna palkinnon voitti Jyrki Vainosen romaani Täytetyt (Aula & Co, 2022).

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co, 2022)
Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Harmaan jumalan hetki

Petri Hiltunen
Harmaan jumalan hetki

Zum Teufel

Hitusen hämäävästi nimetty Harmaan jumalan hetki sisältää todellisuudessa kaksi Petri Hiltusen tekemää Robert E. Howard -sarjakuvaversiota. Nimikertomuksen ohessa mukana on Conan-tarina Mustan rannikon kuningatar – sekä laaja kattaus oheismateriaaleja. Alunperin nämä sarjakuvat ovat ilmestyneet albumimuodossa vuosina 1994 ja 1991, mutta nyt ne nähdään kovissa kansissa ja aiempaa isommassa koossa.

Harmaan jumalan hetki on taiteellisesti yksi Hiltusen läpimurtoteoksista. Esiin vyöryy huolellisesti toteutettuja kuvia, joissa ihmiset ja erityisesti heidän asunsa on kuvitettu pikkutarkalla pieteetillä. Kelttien ja viikinkien Irlannissa käymästä viimeisestä suurtaistelusta kertova tarina hakee pohjansa historiasta, mutta sekoittaa mukaan fantastisia elementtejä.

Jumalten ja haltioiden silmien alla käydään eeppistä, veristä sotaa, joka on päätepiste useammallekin ajanjaksolle. Suuresta henkilökaartista ja hetkittäisestä tekstipainotteisuudesta huolimatta taistelukenttien yllä leijuvan kuoleman voi lähes haistaa – samoin kuin sodan mielettömyyden, joka ei tunne voittajia tai sankareita.

Mustan rannikon kuningatar on kuvituksensa puolesta harjaantumattomampaa Hiltusta. Ihmishahmojen kuvauksessa on paikoin ongelmia, eikä yksityiskohtiin ole panostettu yhtä paljon kuin Harmaan jumalan hetkessä. Huonoksi ei tätäkään jälkeä kutsuisi silti edes metallipiru.

Itse tarina on karua fantasiaa, jossa tappamista ja ryöväämistä ei kaunistella. Kun mässäilystä, väkijuomista ja väkivallasta nauttiva rautainen barbaari lyö hynttyyt yhteen naispaholaiseksi kutsutun jääkylmän Belit-merirosvon kanssa, ovat rannikkoseudut helisemässä. Myyttistä ihmeen tuntua tarinaan tuovat muinaisen suurkaupungin rauniot, sen mysteerien täyteinen historia ja siellä yhä asustava paholaishirviö.

Jos yhtä neljän sivun tekstimättöistä kohtausta ei oteta huomioon, niin jo pelkät kuvat kuljettavat kerrontaa harvinaisen onnistuneesti. Väliin edetään yli kymmenen sivua ilman sanoja, mikä on vahva osoitus Hiltusen kyvyistä sarjakuvataiteilijana.

Oheismateriaaleina kirjasta löytyy Hiltusen uusi esipuhe, selvitys hänen ja Howardin yhteisestä matkasta sekä kunnon rupeama Hiltusen mustavalkoisia ja värillisiä Conan-kuvituksia. Jostain syystä settiin ei ole kelpuutettu yhtään näytettä Tähtivaeltajasta 4/91, jossa sekä kansi että useat kokosivun mustavalkografiikat kuvittavat samaisessa lehdessä julkaistua Conan-novellia Rautapaholainen. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa kattavan valikoiman Hiltusen Howard-tuotantoa, niin kyseinen lehti kuuluu pakkometsästettäviin kohteisiin Harmaan jumalan hetki -kokoelman lisäksi.

Crom vieköön!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Elokuvat – The Good Father

The Good Father
– Kono ko wa jaaku

Viime vuosina Aasian suunnalta on päätynyt suomalaiseen elokuvateatterilevitykseen lähinnä animaatioita ja taide-elokuvia. Jopa aikoinaan vahvasti esillä olleet japanilaiset kauhuelokuvat ovat loistaneet poissaolollaan. Nyt tilannetta pyrkii korjaamaan tuore TabiCine-firma, jonka ensimmäisenä maahantuontina komeilee Sho Kataokan käsikirjoittama ja ohjaama The Good Father (2022).

Elokuvan alussa kohdataan useampia erikoisesti käyttäytyviä, lähes eläimellisiksi taantuneita ihmisiä, jotka eivät puhu tai pukahda. Yksi heistä on Jun-pojan (Ryusei Onishi) äiti, joka viettää pääosan ajastaan toljottamalla akvaariota. Äidin sairauden takia Jun on ryhtynyt kartoittamaan vastaavan kohtalon kohdanneita ihmisiä. Mistä tässä pienimuotoisessa epidemiassa on oikein kyse?

Toisaalla tutustutaan psykoterapeutti Shiro Kubon (Hiroshi Tamaki) perheeseen. He ovat kohdanneet suuren tragedian viisi vuotta aiemmin. Auto-onnettomuuden jäljiltä äiti makaa yhä sairaalassa koomassa, kun taas nuorimman tyttären kasvot ovat palaneet niin pahoin, että hän käyttää jatkuvasti naamiota eikä suostu poistumaan kotoaan. Vanhempi Hana-tytär (Sara Minami) ei vahingoittunut onnettomuudessa fyysisesti, mutta henkisesti hän kärsii selviytyjän syyllisyydestä.

Sekä Jun että Hana ovat käytännössä menettäneet äitinsä, ja tämä luo pohjan heidän ystävyydelleen.

Aivan yllättäen Shiro tuo kotiklinikalle naisen (Yuki Sakurai), jonka väittää olevan perheen koomasta herännyt äiti. Nuorempi tytär ottaa naisen innolla vastaan, mutta Hanan mielessä kytee epäilys. Miksi nainen ei näytä yhtään siltä kuin äiti hänen muistikuvissaan?

Tästä asetelmasta käynnistyy syöksy yhä syvemmälle psykologisen kauhun uumeniin. Shiro-isä vaikuttaa lapsiaan ja potilaitaan vilpittömästi rakastavalta mieheltä, mutta jokin hänessä tuntuu silti olevan vialla. Onko hän jo liiankin ylitsepursuavan empaattinen ja ystävällinen? Entä sitten nainen, joka kutsuu itseään perheen äidiksi? Onko hän, vai eikö? Mistä tässä kaikessa on kyse?

Kataoka rakentaa taitavasti jännitteitä, jotka muuttavat arkisetkin kohtaukset piinallisiksi jännitysnäytelmiksi. Toteutus on vähäeleistä, mutta tunnelma pysyy jatkuvasti timminä. Valkokangasta voi vain tuijottaa intensiivisesti samalla kun pelko hiipii pitkin selkäpiitä.

Kun salaisuudet alkavat vihdoin paljastua, tarina kaivautuu kerros kerrokselta kohti mädäntyneen sipulin ydintä. Yllättävät tvistit seuraavat toistaan, ja katsojaa heitellään kuin lastua laineilla. Kaikesta tästä väännöstä huolimatta filmin logiikka toimii aukottomasti, ja vain se vihoviimeinen, hupsuttelun puolelle notkahtava käänne iskee särön muuten niin vahvaan suoritukseen.

Kovaa kamaa!

Toni Jerrman – 4 tähteä

The Good Fatherin Suomi-ensi-ilta 5.4.