The Sisterhood
(USA-versio, dvd)

Äärettömän tuottelias filippiiniläisohjaaja Cirio H. Santiago rakastui aikoinaan syvästi kahteen ensimmäiseen Mad Max -elokuvaan. Niinpä hän rykäisi maailmaan lukuisia toimintafilmejä, joissa hurjilla autoilla ja asuilla varustautuneet karjut ottavat toisistaan mittaa postapokalyptisissä maisemissa. Leffat, kuten Stryker – Aavikon varjo (1983), Wheels of Fire aka Desert Warrior (1985), Equalizer 2000 (1987) ja Dune Warriors (1990), kuvattiin samoilla hiekkakuopilla ja kierrätetyllä rekvisiitalla – osin myös vanhoja kohtauksia uudelleenkäyttäen.

Tämän setin kiehtovin filmi on naisten emansipaatiota korostava The Sisterhood (1988). Jos oikein räväkästi haluaa lähihistoriaa tulkita, sen voi nähdä yhtenä merkkipaaluna amatsonihenkistä feminististä sanomaa julistavien toimintaelokuvien jatkumossa – jonka tuorein tuotos on tietenkin Patty Jenkinsin ohjaama Wonder Woman (2017).

”Viimeinen suuri sota pyyhkäisi vanhan maailman mennessään. Samalla hävisivät laki ja järjestys. Valtaan nousivat rautanyrkkiset sotapäälliköt. Vahvat menestyivät, heikot jäivät heitteille. Tämän kaaoksen ja anarkian keskellä joukko lahjakkaita naisia vaelsi autioituneessa maisemassa. Heidän pyhä tehtävänsä oli palauttaa rauha ja tasa-arvo maailmaan”, paasaa syvällä rintaäänellä puhuva kertoja.

Vuonna 2021 Maapallo on todellakin muuttunut yksinomaan hiekkakuoppien ja kivikkojen sävyttämäksi autiomaaksi. Tässä maastossa ratsastaa kaksi myyttiseen Sisterhood-järjestöön kuuluvaa naista, Alee (Rebecca Holden) ja Vera (Barbara Patrick). Matkan varrella he kohtaavat lihaksikkaan Mikalin (Chuck Wagner) johtaman jengin, joka on ottanut pukeutumisvinkkejä niin luolamiehiltä, viikingeiltä kuin Mad Max -elokuvista. Tästä seuraa höpsö miekkataistelu, jonka naiset voittavat – osittain Aleen telekineettisen sädekatseen avulla.

Myöhemmin selviää, että kaikilla Sisterhoodiin kuuluvilla naisilla on jokin supervoima!

Katsojille esitellään myös Marya (Lynn-Holly Johnson), joka asuu pikkuveljensä kanssa köyhässä pikkukylässä. Muut asukkaat haukkuvat naista noidaksi, koska hän osaa keskustella lemmikkihaukkansa kanssa. Pois ei voi kuitenkaan lähteä, sillä Marya on alistunut patriarkaalisiin opetuksiin, joiden mukaan nainen voi elää vain miehisen vallan alla. Hänen mielestään tarinat amatsoninaisista, jotka kukoistavat ilman miehiä, ovat mahdotonta satua.

Filmin edetessä Marya saa huomata, kuinka väärässä hän olikaan. Tokihan todellinen voima, kunniantunto ja rakkaus kaikkea elämää kohtaan asuu juuri vahvoissa ja itsenäisissä naisissa.

Sitä ennen kohdataan kuitenkin sotalordi, joka kaipaa uusia osia syvästi ihailemaansa panssariajoneuvoon. Partaherra saarnaa seuraajilleen kaunista unelmaa, joka on täynnä tappamista, ryöstelyä ja raiskaamista. Pian miekkosen joukot kurvaavatkin köyhän miehen Mad Max -autoillaan ja -moottoripyörillään kylään, jossa Marya asuu. Mukana geimeissä on myös aiemmin nähty Mikal.

Heppoisen toiminnan keskellä Mikal tulee tappaneeksi Maryan veljen. Tämä ajaa nuoren naisen pakosalle aavikon keskelle. Myöhemmin Marya lyöttäytyy yhteen Aleen ja Veran kanssa. Peräänsä he saavat Sisterhoodia verisesti vihaavan Mikalin ja tämän toverit.

Sitten tapahtuu ihan kaikkea ja vähän vielä päälle. Alee ja Vera vakuuttavat Maryan naisten ylivertaisuudesta, Mikal kaappaa Veran, resuiset säteilymutantit käyvät naisten kimppuun ja erilaisia pahisjengejä tulvii vastaan joka nurkalla. Miekoilla, jousipyssyillä ja kirveillä riittää siis töitä.

Tilanne saa uuden käänteen, kun Alee ja Marya löytävät luolien keskeltä vanhan sotilastukikohdan. Sieltä he saavat käsiinsä niin konetuliaseita kuin raskaasti aseistetun, täysin toimintakuntoisen panssariajoneuvon. Tämän jälkeen miehet ovat helisemässä.

Kaikki huipentuu lordi Barakin (Robert Dryer) johtaman Kalkaran linnoituskaupungin kaduilla käytävään taistoon. Pelissä ovat sekä päähenkilöiden että vankilassa viruvien Sisterhoodin jäsenten henget.

Filmin lopullinen opetus on, ettei naisten pidä alistua miesten luomiin elämisen malleihin. Aseetkin on syytä hylätä, sillä vain armo voi muuttaa maailmaa. Tämän oppii myös Mikal, joka toteaa filmin viimeisinä sanoina: ”Alan vähitellen ymmärtää, että Sisterhoodissa on tulevaisuutemme. Toivon heille yksinomaan kaikkea hyvää.”

Asiallisesta sanomastaan huolimatta The Sisterhood on kovaa ja korkealta kaakattava kalkkuna. Taisteluita ja räjähdyksiä toki piisaa – jopa kankaiset teltat räjähtävät komeiksi tulipalloiksi, kun niitä ampuu liekehtivällä nuolella. Toiminta on kuitenkin kökköä ja näyttelijäsuoritukset lonkalta vedettyjä. Pahinta on filmin korvia raastava ääniraita, joka kuulostaa siltä kuin joku epämusikaalinen ihminen olisi ensimmäistä kertaa istutettu syntetisaattorin ääreen ja käsketty pimputella, mitä mieleen juolahtaa.

Meininki ei silti hidastele, joten kokonaisuus viihdyttää takuulla kaikkia huonon maun ystäviä. Tosin on hieman outoa, että näinkin feministisessä elokuvassa noudatetaan eksploitaatiofilmien käsikirjaa ja vilautellaan naisten rintoja pariinkin otteeseen. Mutta ehkäpä ratkaisun on tarkoitus kuvastaa elokuvaa kansoittavien miesten raakalaismaisuutta…

Hubbabubba, jee jee!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/18.