Matias Riikonen
Suuri fuuga
Aula & co

Sanotaan se nyt suoraan: Matias Riikosen Suuri fuuga on tajunnanräjäyttävä mestariteos. He, jotka haluavat nauttia teoksesta altistumatta muiden mielipiteille, marssikoot saman tien kirjakauppaan ja lukekoot arvostelun vasta myöhemmin.

Marraskuisen ankea Ruovesi, neljä ääntä. Riikonen lainaa teoksensa struktuurin Beethovenin Suuresta fuugasta: ykkösviulu, kakkosviulu, alttoviulu ja sello vuorottelevat ja polveilevat, näkökulmahahmot toimivat kaikukoppana sävelille ja niistä muodostuvalle teemalle. Samalla teoksen nimi viittaa myös dissosiatiiviseen fuugaan, eli pakkovaellukseen, josta kärsivä henkilö vaeltaa muistamatta identiteettiään tai menneisyyttään.

On nettidominalle elämänsä ja rahansa luovuttanut perheenisä. On teinityttö, joka pakenee kavereineen todellisuutta selkouniin. On lääkiksen keskeyttänyt mies, joka redusoi kaiken aivokemiaksi, odottaa transhumanistista maailmaa ja kulkee karhupuvussa saadakseen tyttölapsilta ilmaisia haleja. On telttailijapoika, joka pelkää omaa hajuaan, käyttää outoa, arkaaista suomea ja yrittää saada yhteyden veljeensä, kuuluun CS-pelaajaan.

Fyysiset ja virtuaaliset paikat ovat tärkeitä. Kohtaamisten ja yksin kulkemisen viitepisteinä toimivat kolea leirintäalue mökkeineen, yhteissauna, karaokeräkälä, kirkkokonsertti. Harmaat kadut, MMO-pelit, nettivideot ja -päiväkirjat rinnastuvat. Riikonen soittaa henkilöitään armotta muttei julmasti ja käyttää kieltä niin taitavasti, että itkettää. Ja samalla naurattaa, kun inhorealistinen ja absurdi läpsivät yläfemmoja minkä kerkeävät.

Teemat ovat suuria. Mitä on ihmiskunta, yksilö, maailma tai elämä? Todellisuus hapertuu, kun inhimillinen kommunikaatio käy mahdottomaksi tai on sitä alun alkaenkin. Kieli ei riitä, verkkoon katoaa, ruumiillista olemassaoloa ei kestä, mutta virtuaalinen on valetta. Lopun odotus on päättymätöntä limboa tai helvetin esikartanoa. Hahmot takertuvat omiin riippuvuuksiinsa, pakokeinoihin ja pakkomielteisiin. Vain nostalgia ja humala voivat suoda hetken helpotuksen. Mutta niidenkin maku on kitkerä, sillä kuten arkijärjen äänenä sivuhenkilönä häärivä Göstä-vainaa muistuttaa yhteislaulun hetkellä: ”Liian usein huomaat: ei se totta ollutkaan.”

Lukukokemuksena romaani on vaativa mutta antoisa. Ensimmäiset parikymmentä sivua saavat kysymään, mitä ihmettä minä juuri luin, mutta sitten kerrokset alkavat aueta. Lukija joutuu sekä tekemään älyllistä työtä että heittäytymään Riikosen maailmaan. Pudotus voi tuoda tullessaan mitä vain.

Jos nyt jostain voi valittaa, niin siitä, että Riikosen fuuga on lohduttomampi kuin Beethovenin oikeastaan melko valoisa sävelteos. Toisaalta rinnastuksessa on myös mahdollinen avain tulkintaan. Riikosen hahmot hoipertelevat kuilun partaalla mutta välttelevät kaikin voimin sinne katsomista, sen näkemistä. Valo nousee maailmasta teoksen ulkopuolella, kun kuilu iskee silmää lukijalle: eksistentiaalinen kauhu on yhtäältä yksilöllinen kokemus, toisaalta kaikille yhteinen.

Jos taideproosa ei pelota, lue tämä. Jos pelottaa, Suuri fuuga on parhaita mahdollisia syitä päästä pelosta yli ja lukea se siitä huolimatta. Usko ja hyppää.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/17.