Kolumni – Pääkirjoitus 3/25

Viime toukokuussa järjestetty Tähtivaeltaja-päivä onnistui erinomaisesti. Erityiskiitoksen ansaitsee Finlandia-palkitun Johanna Sinisalon vetämä kirjailijapaneeli, jonka aiheena olivat utopia- ja dystopiakirjallisuuden yhteiskunnalliset ulottuvuudet sekä merkitykset ihmiskunnan selviytymisstrategian kannalta.

Kaikki panelistit, eli Mia Myllymäki, Reetta Vuokko-Syrjänen ja vastikään Tähtivaeltaja-palkinnon upealla Keuhkopuiden uni -romaanillaan voittanut Siiri Enoranta, ovat itsekin kirjoittaneet sekä utopioita että dystopioita. Niinpä heillä oli runsaasti syvällisesti ajateltua kerrottavaa asian tiimoilta.

Panelisteista ainoa, jota ei ole vielä Tähtivaeltajaan haastateltu, on Vuokko-Syrjänen, mutta tämäkin puutos pyritään korjaamaan vielä tämän vuoden puolella.

Utopiat ja dystopiat ovat nyt selvästi ajankohtainen aihe, sillä niitä käsiteltiin myös viime numeron kirjailijahaastatteluissa. Anne Leinosen laajassa Siri Kolu -artikkelissa asiaa tutkailtiin monestakin kulmasta, kun taas Hannu Rajaniemen kohdalla fokus oli kysymyksessä, johtaako bioteknologian kehitys siihen, että lopulta jopa biologinen datamme on suuryritysten omistuksessa.

Tähtivaeltaja-päivän ulkomaisena kunniavieraana loisti nigerialaisjuurinen brittikirjailija Tade Thompson. Hänen etäyhteyksillä toteutettu haastattelunsa toimi yhtenä pohjana tässä numerossa julkaistavalle kirjallisuudentutkija Esko M. Suorannan Thompson-artikkelille.

Jos ja kun teksti innostaa kirjailijan tuotannon pariin, niin haltuun kannattaa ottaa ainakin Nigeria-futuristinen, monin tavoin aivoja soitteleva Rosewater-trilogia sekä avaruuden murhamysteerin vietäväksi heittäytyvä, mutta silti realistisuutta tavoitteleva Far From the Light of Heaven -romaani.

Kotimaisista kirjailijoista esiteltävänä on nyt huikean Olosuhteet-sarjan kirjoittanut Antti Salminen. Setin ensimmäinen kirja, Lomonosovin moottori, voitti vuoden 2015 Tähtivaeltaja-palkinnon ja myös kakkoskirja MIR (2019) päätyi julkaisuvuotensa viiden parhaan scifi-kirjan joukkoon.

Molemmat teokset pärjäsivät hyvin myös Helsingin Sanomien viime vuoden lopulla järjestämässä 2000-luvun 100 parasta kotimaista kirjaa -asiantuntijaäänestyksessä. Lomosovin moottori ylsi sijalle 8 ja MIR sijalle 29.

Kaisa Rannan perusteellisessa haastatteluartikkelissa sukelletaan Salmisen proosapoetiikan uumeniin ja kaikkiin niihin ajatuskulkuihin, joista kirjailijan romaanit ovat syntyneet.

Tässä yhteydessä on hyvä kiittää sekä Rantaa että Anne Leinosta, jotka ovat kunnostautuneet lukuisten Tähtivaeltajan kirjailija-artikkeleiden tekijöinä. On ollut ilo kuulla sekä lukijoiden kiitoksia että kirjailijoiden itsensä toteamuksia, ettei heistä ja heidän tuotannostaan ole koskaan aiemmin kirjoitettu yhtä syväluotaavia artikkeleita.

Numeron muusta sisällöstä mainittakoon useita spefi-henkisiä runokirjoja julkaisseen Elli Lepän Seulasten kaikki nimet -runo, Lauri Lehtisen artikkeli italialaisesta Lamberto Bavasta, Kari Sihvosen ja Pertti Jarlan jatkosarjakuvat sekä iso kattaus kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja.

Ilman kulttuuria ja sen tekijöitä ei ole elämää!

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén: Jumala koneesta

Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén:
Jumala koneesta

Zum Teufel

Joitain vuosia sitten veikeästä fantasiasta innostunutta kansanosaa ilahdutettiin mainiolla Kuoleman pidot -albumilla (2021). Nyt teos on saanut itsenäisen jatko-osan Jumala koneesta. Tuoni (ent. Tuomas) Myllylän kuvakäsikirjoittamassa ja Tuuli Hypénin lopulliseen muotoon saattamassa teoksessa on sivuja peräti 160. Siihen määrään mahtuu paljon hupia, toimintaa sekä mielikuvitusta kutkuttavia fantasiavisioita.

Garaxin kaupunkia hallitsee Valon veljeskunnan mahtava temppeli. Jo kolmentuhannen vuoden ajan siellä on järjestetty valon jumalalle omistettu vuosittainen kisa, jossa järvimaan parhaat soturit taistelevat voitosta ja kunniasta. Monikulttuurisena valtakuntana paikalla on peikkoja, haltijoita, petomiehiä, kissaihmisiä, manaajia, velhoja sekä mitä ihmeellisimpiä magian luomuksia.

Lopunajat ovat kuitenkin käsillä, sillä pyhän äidin näyt ennustavat tuhoa, kuolemaa ja turmiota. Niiden airueina toimii kenties Azmuthin papisto, joka yrittää herättää henkiin lonkerojumalansa. Tai sitten tiedon ja taikuuden taitaja Zandramas, joka halajaa uinuvasta valon jumalasta oman käsikassaransa.

Tämän kaiken keskelle heitetään tarinamme sankarit, djinni Ripkin ja manaaja Darrol. Ripkin kamppailee pakottavan palvelualttiuden kanssa, kun kuvioihin kurvaa hänen ensimmäinen isäntänsä. Darrol taasen kasaa haudasta kaivetuista ruumiinosista monipäistä ja -kätistä taistelijaa soutajien killalle. Joukkoon tummaan liittyy myös muita aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja, kuten aina yhtä rakastettava berserkkipeikko Thurinn.

Myyttisten fantasiakertomusteen kunniakkaaseen tapaan juoniaineksiin lukeutuu muun hyvän lisäksi muinaisia jumalia, salaperäisiä käsikirjoituksia, temppelinraunioita, hautaholveja, taikakristalleja, magiaa sekä kirotun armeijan katkeria luurankosotureita.

Jumala koneesta rokkaa kuin ilokaasu tyrmässä. Albumi hauskuuttaa, ihastuttaa, naurattaa ja innostaa. Veijarimaiset hahmot ovat symppiksiä, käänteet usein vähemmän sankarillisia ja väkivalta veristä. Hypénin selkeän siisti piirrosjälki toimii sekin erinomaisesti. Tarjolla siis namia fantsua koko navan täydeltä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – The Fantastic Four: First Steps

The Fantastic Four: First Steps

Marvelin tarinauniversumi sisältää lukuisia erilaisia rinnakkaismaailmoja. Matt Shakmanin ohjaaman The Fantastic Four: First Steps -elokuvan tapahtumat sijoittuvat Maapallo 828:lle. Siellä eletään vahvasti 1960-lukuvaikutteisessa retrofuturistisessa todellisuudessa lentävine autoineen.

Ihmeneloset, eli Reed Richards (Pedro Pascal), hänen vaimonsa Sue Storm (Vanessa Kirby), tämän veli Johnny Storm (Joseph Quinn) sekä kivihemmo Ben Grimm (Ebon Moss-Bachrach), ovat planeettansa juhlittuja puolustajia. Sankarinelikköä ylistetään vilpittömän innostuneesti niin uutisissa, tv:n keskusteluohjelmissa, lehdissä, animaatioissa kuin kaduillakin. Trikootoiminnan tauoilla he elävät kuin mikä tahansa perhe pientä lämminhenkistä pilailua ja naljailua unohtamatta. Mukana arkisissa puuhissa häärii myös sympaattinen kelanauharobotti H.E.R.B.I.E.

Tarinan alussa Sue huomaa olevansa raskaana, mikä herättää sekä iloa että huolta. Entä jos lapsi onkin perinyt vanhemmiltaan jonkinlaisia supervoimia? Joka tapauksessa tukikohta on saatettava vauvaturvalliseksi tukkimalla sähköpistokkeet ja piilottamalla kaikki vaaralliset esineet.

Tulevalla vauvalla on muutenkin iso osa esitettävänään elokuvan tapahtumissa.

Ihmenelosten kyvyt joutuvat äärimmäiselle koetukselle, kun Hopeasurffari, Shalla-Bal (Julia Garner), ilmestyy Maapallolle ilmoittamaan, että tämä oli nyt tässä. Kosminen olento, maailmoja syövä Galactus (Ralph Ineson), tekee tuloaan, ja planeetta on tuhoon tuomittu.

Ihmeneloset eivät kuitenkaan ole valmiita luovuttamaan, vaan sinkoutuvat ylivalonnopeudella kulkevalla avaruusaluksellaan toiseen aurinkokuntaan pysäyttämään Galactuksen. Temppu on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Ihmisten luottamus Ihmenelosiin on kuitenkin järkkymätön, ja heidän mielestä kyse on vain siitä, kuinka nopeasti homma lyödään pakettiin. Me sarjakuvia lukeneet tiedämme, ettei Galactuksen päihittäminen voi olla näin yksinkertaista.

Filmin retrofuturismista ponnistava visuaalinen ilme on kohdallaan, ja tyyliin istuvat hienosti niin huonekalut, lavasteet, asusteet kuin avaruusaluksetkin. Myös Galactuksen massiiviselle olemukselle tehdään sarjakuvista ammennettua kunniaa.

Elokuvan nostalginen tyylipaletti sopii täydellisesti valittuun ulkoiseen asuun. Ihmisten suhtautuminen sankareihinsa on lähes naiivin positiivista, ilman minkään sortin kyynisyyttä. Lisäksi keskiöön nostetaan perhe-elämän autuus ja arkiset onnenhetket. Tällä saralla mennään lopulta jo banaalin imelyyden puolelle, kun aihetta päädytään korostamaan tunteilevassa palopuheessa.

Myös näyttelijävalinnoissa on parantamisen varaa. Ihmenelosten esittäjät ovat kaikki niin platkuja, että he katoavat mielestä nopeammin kuin hiekanjyvä Saharaan. Onneksi henkilökuvaukseen on sentään panostettu ja jokaiselle hahmolle rakennettu omanlaisensa persoonallisuus. Yllättävintä lienee, että yleensä itserakkauden perikuvana pidetystä Johnny Stormista on löydetty uusia, asiallisempia luonteenpiirteitä. Ja pisteet tietenkin myös nelikon vahvimmaksi toimijaksi nostetulle Sue Stormille.

The Fantastic Four: First Steps on varsin onnistunutta supersankariviihdettä. Ei se tietenkään aivoja soittele tai ole muutenkaan erityisen mieleenpainuva kokemus, mutta silti selvästi parempi kuin monet muut viimeaikaiset superrymistelyt. Ja kukapa ei Galactusta fanittaisi, vaikka hahmon syvimpään olemukseen ei nyt päästykään kunnolla kiinni.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Sarjakuvat – Frank Miller & Roger McKenzie: Daredevil – Tekijänä Frank Miller 1

Frank Miller & Roger McKenzie:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller

Suom. Mail-Man & Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Daredevil: Kiirastuli -albumin arvostelun lopussa esitin hartaan pyynnön, että loputkin Frank Millerin Daredevil-tarinat saataisiin ulos suomalaisina kokoelmateoksina. Nyt tuo toive käy toteen, sillä Egmont on laukaissut liikkeelle Daredevil: Tekijänä Frank Miller -kirjasarjan.

Ykkösalbumi sisältää yhdeksän ensimmäistä Millerin kuvittamaa Daredevil-lehteä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Tässä vaiheessa käsikirjoituksista vastasi vielä Roger McKenzie, mutta taisi Millerilläkin olla tarinoihin sanansa sanottavana. Albumin esipuheessa hän näet kertoo, kuinka vietti monet iltapäivät McKenzien kanssa pohtien, miten he voisivat Comics Coden rajoitusten puitteissa kertoa mahdollisimman rankkoja tarinoita. Ja jo tällöin kelkkaan hyppäsi myös tussaaja Klaus Janson, joka teki jatkossakin runsaasti yhteistyötä Millerin kanssa.

Suomeksi näistä tarinoista on aiemmin julkaistu osa vuoden 1995 Sarjakuvalehdessä.

Albumi käynnistyy keskeltä toimintaa, kun Epäpyhä kolmikko iskee Matt Murdochin toimistoon ja vie miehen mennessään. Taustalla häärii kylmäverinen tappaja, Kalmankoura, jolla on kana kynittävänään Daredevilin kanssa. Synkkä tarina saa odotettuakin synkemmän päätöksen.

Jatkossa sokea asianajaja Matt Murdoch joutuu tämän tästä vetämään ylleen puna-asuisen Daredevilin vermeet ja käymään rikollisia päin yli-inhimillisten aistiensa ja moniin tarpeisiin taittuvan taistelusauvansa tuella. Vastaan tulee mm. Napakymppi, jonka käsissä mikä tahansa esine on ase, lonkeroitaan säälittä heiluttava Mustekala sekä lähes lapsenmielinen mutta silti äärettömän väkivaltainen Gladiaattori.

Muistelujaksossa kerrotaan Murdochin nyrkkeilijäisän karusta kohtalosta ja Daredevilin ensiaskelista tuolloin vielä keltaruskeaan asuun sonnustautuneena kostajana.

Vuosikymmenten vierimisestä huolimatta näiden sarjakuvien voima on ja pysyy. Jo tässä vaiheessa Millerin kuvakerronnassa on dynamiikkaa ja realistista rosoisuutta. Tyyli sopii täydellisesti Hell’s Kitchenin pimeillä kujilla ja katoilla käytäviin matseihin, joissa pirunsarvinen huimapää ottaa mittaa alamaailman pahimmista rikollisista. Tämä on kuin kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta supersankarimaustein, ja hyvä niin.

Kokonaisuutta sävyttää myös tunteiden koko kirjo, josta löytyy niin rakkautta, mustasukkaisuutta kuin pettymystäkin. Vihasta, vallanjanosta ja kostonhimosta nyt puhumattakaan. Monen hahmon kohdalla on helppo puhua jopa klassisesta tragedian kaaresta.

Tahtoo heti lisää tätä suurenmoista herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – Oddity – Sokea kauhu

Oddity-elokuva sai Suomen ennakkoensi-iltansa Night Visions -filmifestivaaleilla marraskuussa 2024. Perjantaina 25. heinäkuuta elokuva saapuu vihdoin myös normaaliin teatterilevitykseen. Ja hyvä niin, sillä näin outoja kauhuleffoja ei eteen tule ihan joka vuosi.

Oddity – Sokea kauhu

Irlantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Damian Mc Carthy todellakin tiesi, mitä teki, kun valitsi elokuvalleen nimeksi Oddityn (2024). Kyseessä näet on kierteinen outopallo, joka yllättää ja ihmetyttää yhdistelemällä samaan soppaan perinteistä aavekuvastoa ja todella erikoisia yksityiskohtia.

Jo filmin visuaalinen ulkoasu hämää: vaikka hahmoilla on käytössään älypuhelimia, viittaa yleisilmeen tarkoituksellinen ankeus ja harmaus enemmänkin 1970-luvulle. Puhumattakaan näyttelijöiden ihastuttavasta jäykkyydestä, joka synnyttää outoa laaksoa muistuttavan ilmiön. Epätavallista tunnelmaa korostaa riipivä ääniraita, joka vie arkisetkin kohtaukset kauhun partaalle.

Filmin keskeinen tapahtumapaikka on syrjäisessä metsässä sijaitseva vanha talo. Dani (Carolyn Bracken) remontoi paikkaa yhdessä Ted-miehensä (Gwilym Lee) kanssa. Yöt hän joutuu viettämään yksin, sillä Ted on paikallisen mielisairaalan yövuoroista vastaava tohtori.

Kuinka käy, kun illan pimetessä ovelle ilmestyy yksisilmäinen, sekopäältä vaikuttava mies (Tadhg Murphy), joka paljastuu Tedin entiseksi potilaaksi? Ja joka vaatii, että Danin tulee päästää hänet sisään, koska taloon on tunkeutunut tuntematon hahmo, jolla saattaa olla suunnitelma naisen pään menoksi?

Sitten hypätään vuosi eteenpäin. Dani on kuollut filmin prologissa nähdyn yön aikana, mutta Ted asuu yhä murhatalossa. Tällä kertaa hänen kumppaninaan elelee tyttöystävä Yana (Caroline Menton), jota kiusaavat aavemaiset näyt ex-vaimosta. Eräänä iltana paikalle änkeää myös Danin kaksoissisko, sokea antiikkikauppias Darcy (Bracken). Hänen mukanaan saapuu vanha puinen arkku, joka sisältää jotakin todella omalaatuista – mutta enpä paljasta mitä.

Darcy käyttäytyy epäkohteliaasti ja jopa uhkaavasti Yanaa kohtaan. Lisäksi hän väittää pystyvänsä psyykkisesti aistimaan ihmisten henkilöhistorian heidän käyttämiensä esineiden kautta. Hänen uusin hankintansa on kirottu soittokello, jonka kilauttaminen kutsuu paikalle pikkolopojan väkivaltaisen haamun.

Tästä käynnistyy tapahtumasarja, joka äityy sekä pelottavaksi, väkivaltaiseksi että ihanan hämmästyttäväksi. Samalla auki keriytyy Danin todellinen kohtalo.

Oddity kiehtoo erinomaisella kummallisuudellaan, joka saa ladattua tehoja jopa kohtauksiin, joissa ei tapahdu mitään erikoista. Kokonaisuus ryömii ihon alle ja jää sinne tekemään pesäänsä. Douppii shittii!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – 28 Years Later

28 Years Later
– 28 vuotta myöhemmin

Zombi-kauhulle on aina ollut sijaa majatalossa sen jälkeen, kun George A. Romeron yhteiskunnallisesti kantaaottavat Living Dead -filmit modernisoivat koko genren. Viimeisen viidentoista vuoden aikana zombit ovat vyöryneet televisiosarjoihin ja elokuvateattereihin sellaisella volyymilla, että aihe on alkanut vaikuttaa jo loppuunkalutulta. Voiko tässä kontekstissa luoda enää mitään uutta ja omaperäistä?

Kun asialla ovat käsikirjoittaja Alex Garland ja ohjaaja Danny Boyle, vastaus on kyllä.

28 Years Later on itsenäinen jatko-osa elokuville 28 Days Later (2002) ja 28 Weeks Later (2007). Ihmiset zombeiksi muuttanut raivovirus on pyyhkäissyt halki Britannian. Koko saarivaltio on julistettu karanteenialueeksi, ja kolmisenkymmentä vuotta epidemian puhkeamisen jälkeen hengissä on enää kourallinen ihmisiä. Yksi selviytyjäryhmistä asuttaa pientä saarta Englannin koillisrannikolla. Resurssit ovat vähissä, mutta elämä sujuu vanhanaikaiseen maatalousmalliin.

12-vuotiaan Spike-pojan (Alfie Williams) Isla-äiti (Jodie Comer) on vakavasti sairas, eikä saarelta löydy lääkkeitä tai lääkäriä. Toisaalta nyt on koittanut myös Spiken aikuistumisriitin hetki. Hän matkaa mantereen puolelle Jamie-isänsä (Aaron Taylor-Johnson) kanssa zombeja tappamaan. Aseinaan kaksikolla ovat vain itse tehdyt jousipyssyt ja nuolet.

Elokuvan keskeisenä moottorina toimii Spiken rakkaus äitiinsä. Se saa hänet tekemään temppuja, jotka vaikuttavat järjenvastaisille. Samalla suhde isään asettuu koetukselle. Kuinka tässä kuoleman täyteisessä maailmassa voi hyväksyä oman ja rakkaidensa kuolevaisuuden?

Keskeinen henkilö ja teemojen tiivistäjä on menehtyneille makaaberia muistomerkkiä pystyttävä tohtori Kelson (Ralph Fiennes).

Filmi käynnistyy saariyhteisön kuvauksena, mutta laajenee pian kauhun saralle. Isän ja pojan retki mantereelle on vaarojen täyteinen, kun kimppuun konttaavat ja rynnivät elävätkuolleet haistavat tuoretta lihaa. Jännitys tiivistyy äärimmilleen, ja henkikulta on jatkuvasti vaarassa.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti elokuvan zombit ovat monessa mielessä omintakeisia luomuksia. Maata pitkin ryömivät hitaat ovat limaisia lihasäkkejä, joiden liikkeissä on pelottavaa vierautta. Vikkelästi liikkuvat, omalaatuisesti heiluvat nopeat taasen kuin pystyyn nostettuja luisevia kauhuraatoja. Pahimpia vastustajia ovat kuitenkin lihaksikkaat ja isokokoiset alfat, joilla on yhä vaistomaista älyä pääkopassaan ja joiden konemainen eteneminen ei muutamaan nuoleen pysähdy.

Elokuvan sisällöllisen onnistumisen ja tarinan upean rytmityksen ohessa täydessä terässä ovat myös ääniraita ja visuaalinen anti. Hyvin sommitelluissa ja leikatuissa kuvissa on sekä kauneutta että verisenä purskahtavaa väkivaltaa. Vahvana soiva musiikki tehostaa kohtauksia ja tunnelmia taitavasti.

Erityishuomion ansaitsevat filmin alkupuolelle poljentoa tuova Rudyard Kiplingin sodanvastainen Boots-runo sekä tapahtumien väleihin leikatut jaksot vanhoista taistelujen täyteisistä uutisfilmeistä ja elokuvista. Mukana myös Teletapit!

Ja kuten viimeisestä kohtauksesta voi päätellä, jatkoa on luvassa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – Stan Sakai: Usagi Yojimbo 5 – Elämän rajoilla

Stan Sakai:
Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla

Suom. Vesa Heino, Zum Teufel

Stan Sakain Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla tarjoilee yli 400-sivuisen kattauksen samuraijänis Miyamoto Usagin seikkailuja. Hän kiertää isännättömänä roninina 1500-luvun loppupuolen kuohuvaa Japania rauhaa ja tasapainoa etsien. Rauha on näinä vuosina kuitenkin kaukainen asia, sillä shogunin vallan alla moni samurai on jäänyt omilleen ja hankkii nykyisin elantonsa veren maku suussa – muista rikollisista ja maantierosvoista nyt puhumattakaan.

Usagi ei ole moiseen alennustilaan sortunut, vaan on aina valmis auttamaan ja puolustamaan heikompiaan. Hyvin usein tämä tarkoittaa suurten vihulaislaumojen saattamista manan majoille – vaikka tappaminen ei yleensä olekaan Usagin ensimmäinen valinta.

Kirja käynnistyy rauhallisella Kaiso-viipaleella. Siinä merituulen henkäyksistä nauttiva Usagi tutustuu merilevänviljelijöiden jo sukupolvia samanlaisena jatkuneeseen elämään. Hallitsijat tulevat ja menevät, mutta täällä arki pyörii niin kuin aina ennenkin.

Seuraavassa tarinassa miekoille riittää töitä, kun sekä Usagi että naissamurai Inazuma joutuvat niittämään peräänsä lähetettyjä palkkatappajia kuin heinää. Kokonaisuuden yleistunnelma on silti jossain määrin auvoisa ja arvoituksellinen.

Teos koostuu lyhyistä ja pidemmistä tarinanviipaleista, joista osa kytkeytyy toisiinsa. Niinpä Inazumaan törmätään myöhemmin uudelleen, ja silloin saamme tietää enemmän hänen menneisyydestään. Toinen pari kertaa esiintyvä hahmo on salaperäinen Jei, jonka jumalat ovat lähettäneet surmaamaan Usagin. Matkansa kuluessa hän puhdistaa maailmaa syntisistä ja pahansuovista sieluista – ja niitähän riittää.

Väliin tarinat ovat hyvinkin traagisia ja koskettavia, sillä hyvyys ja ystävällisyys eivät ole tässä ympäristössä mikään tae, että elämästä selviäisi hengissä edes seuraavaan aamuun asti. Joidenkin ihmisten julmuus koskettaa kaikkia. Useimmiten näiden tekojen taustalla kuumottaa silmitön pahuus, ahneus ja vallanhimo.

Sakain luonteva kerronta, tarinoiden harkitut käänteet ja vahvasti ihmisläheinen ote saavat sarjakuvan soittamaan tunteita. Hahmojen kohtaloiden pyöritykseen ja historiallisen Japanin kuvaukseen uppoaa silloinkin, kun mukaan tuodaan demoneja ja muita yliluonnollisia olentoja.

Myös Sakain viiva soljuu kauniisti. Piirrosten selkeys, kuvakuljetuksen rentous ja tyylin tarunomainen luonne takaavat sen, että väkivaltaisimmistakin kohtauksista selvitään ilman ylenpalttista verenlennätystä.

Elämän rajoilla on täyttä nautintoa ilman ensimmäistäkään heikompaa lenkkiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – Prey (2022)

Prey
(Suomi-versio, blu-ray)

John McTiernanin vuonna 1987 ohjaama Predator on scifististen hirviöleffojen aatelia. Myös vuonna 1990 valmistunut jatko-osa Predator 2 tykittää täysillä. Tämän jälkeen on saatu aikaiseksi vain kehnoja floppeja, eli elokuvat Alien vs. Predator, Aliens vs. Predator: Requiem, Predators ja The Predator.

Dan Trachtenbergin ohjaama Prey (2022) kuitenkin osoittaa, ettei predatoreita ole syytä hylätä historian roskakoriin. Siinä vaiheessa, kun filmi pääsee kunnolla vauhtiin, luvassa on messevää saalistusta. Valitettavasti elokuvaa ei kuitenkaan aikoinaan päästetty elokuvateatterikierrokselle, vaan se sai ensi-iltansa Hulu-palvelussa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Amerikan Suurten tasankojen pohjoisosiin ja vuoteen 1719. Päähenkilöiksi on nostettu comanche-heimon jäseniä.

Naru (Amber Midthunder) on nuori comanche-nainen, joka haaveilee metsästäjän urasta. Heimon muut jäsenet velipoika Taabe (Dakota Beavers) mukaanlukien eivät innostu ajatuksesta naisesta saalistajana. Tämä ei kuitenkaan käännä Narun päätä, ja hän harjoittelee jatkuvasti metsästykseen vaadittavia taitoja. Kun hän näkee pilvissä jyrisevän ukkoslinnun, hän pitää sitä merkkinä, että nyt on hänen hetkensä lähteä metsälle. Paha vain, että kyseessä ei ollut myyttinen ukkoslintu, vaan predatorien alus, joka jätti seudulle yhden omistaan.

Tarina käynnistyy suhteellisen verkkaisesti, kun Naru yrittää varoittaa heimotovereitaan, että metsissä vaanii nyt jokin paljon karhua isompi ja voimallisempi saalistaja. Kun predator lopulta astuu esiin ilman näkymättömyyskenttäänsä, on veljen ja muiden pakko myöntää, että Naru on ollut koko ajan oikeassa. Tosin siitä ei ole enää tässä vaiheessa kauheasti hyötyä, koska parilla nuolella ja keihäällä ei tätä hirmua pysäytetä. Luvassa on siis verta ja irtojäseniä. Myöhemmin verenluovuttajiksi kelpaavat myös valkoiset turkismetsästäjät, jotka kuvittelevat, että heidän piilukkoaseensa päihittäisivät ulkoavaruudesta saapuneen superpedon.

Metsästäjä-saalis-asetelmaa korostetaan elokuvassa monin tavoin. Susi ajaa takaa jänistä, mutta joutuu itse predatorin saaliiksi. Karhu metsästää hirveä ja päätyy predatorin kokoelmiin. Ihminen iskee silmänsä puumaan ja… Koko touhua kyllä hupsuttaa vähän se, että leffan suomentaja on kääntänyt puuman (”mountain lion”) aina leijonaksi. Juu, leijoniahan Pohjois-Amerikan metsissä ihan kuhiseekin.

Upeiden maisemien ohessa elokuvan parasta antia on pääosaa näyttelevä Amber Midthunder, joka pystyy pelkällä katseellaan kertomaan jo paljon. Myös taistelukohtauksiin on panostettu. Tarjolla ei ole nopeiden leikkausten kakofoniaa, vaan kunnolla koreografioituja yhteenottoja, joita on helppo seurata.

Itse predator (Dane DiLiegro) on kiitettävän kestävää laatua, eikä pahemmin hätkähdä edes ottaessaan osumaa. Hän on hirviö, jonka päihittämiseen tarvitaan voiman lisäksi älyä ja oveluutta – luonteenpiirteitä, joita Narulta löytyy roppakaupalla.

Toimii!

Lisukkeista, eli tekodokumentista (12 min.), lavahaastattelusta (29 min.) ja kommenttiraidalta, käy hyvin ilmi, kuinka tekijät yrittivät parhaansa mukaan kunnioittaa comanche-kulttuuria. Mukaan kutsuttiin aihepiirin tunteva konsultti, suurin osa näyttelijöistä kuuluu alkuperäiskansoihin ja heitä löytyy myös kuvaustiimistä. Muutenkin bonusten sisältö on vallan mielenkiintoista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor – Varjo menneisyydestä

Petri Hiltunen:
Praedor: Varjo menneisyydestä

Zum Teufel

Nyt on tarjolla niin kovan luokan historiallinen merkkiteos, ettei paremmasta väliä.

Petri Hiltusen ensimmäinen lyhyt Praedor-tarina valmistui vuonna 1985. Se ilmestyi Conan-lehdessä 2/86. Sarjakuva esitteli Ferron-nimisen praedorin, josta oli tuleva Hiltusen Praedor-kertomusten keskeisin hahmo. Hänen synnyin- ja kuolintarinansa valmistuivat jo niinkin varhain kuin vuonna 1988. Loput kertomukset asettuvat luonnollisestikin näiden kahden väliseen ajanjaksoon.

Isokokoinen, lähes 100-sivuinen Praedor: Varjo menneisyydestä -albumi on Hiltusen itsensä mukaan viimeinen pitkä Ferron-tarina – ja samalla hahmon 40-vuotisjuhla. Tapahtuman kunniaksi kertomus sisältää viitteitä Ferronin aiempiin seikkailuihin, mutta albumin voi helposti lukea vaikkei niitä tunnistaisikaan.

Teokseen alkuun on liitetty tekstiosio, joka avaa Jaconian ja sitä ympäröivän Borvarian historiaa. Erityistä huomiota saavat Jaconiaa pitkään hallinneet velhokuninkaat, joista vaikutusvaltaisin oli Warthin kaupungin valtias Kirel Curarim. Hän vähät välitti magian pyhimmistä säännöistä ja avasi kiellettyjä portaaleja toisiin todellisuuksiin.

Lopulta demoniritarit kukistivat Kirelin, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Taistelujen seurauksena Warth romahti rauniokaupungiksi, jonka yliluonnollisten vaarojen keskelle kenelläkään ei ole asiaa.

Yli 500 vuotta myöhemmin Ferron ja hänen praedor-toverinsa ovat jälleen tunkeutuneet Borvarian kirotuille maille aarteita etsimään. Moni Ferronin kumppaneista heittää retkellä henkensä, kuten on käynyt jo liiankin usein. Onneksi saalis on kuitenkin sen verran mittava, että sen turvin Ferron ja Tina voivat asettua aloilleen ja luopua praedorin urasta.

Rauhallinen elämä päättyy, kun Farrignian kaupunkiin saapuu aavemainen ilmestys, jonka luonteesta edes kirkon inkvisitio tai velhojen neuvosto ei saa selvää. Ja kirkollehan moinen pyhäinhäväistys ei käy, joten he haluavat pyyhkiä olemattomiin sekä kumman kuvajaisen että Ferronin, jonka seuraan manifestaatio on hakeutunut.

Ferron itse uskoo, että haamuhahmo on hyväntahtoinen ja haluaa hänen matkaavan Warthin muurien sisäpuolelle. Tästä käynnistyy pitkä vaarojen ja vaikeuksien sävyttämä matka kohti mystisen kaupungin sydäntä.

Kaikki se, mitä Ferron kohtaa Kirelin entisessä valtakunnassa, saa lukijan haukkomaan henkeään. Kertomus tykittää eteen ihmeen tuntua säteileviä visioita sekä syvälle aivokudokseen pureutuvia juonenkäänteitä. Näin huikeaa mielikuvituksen lentoa on harvoin tarjolla yhtään missään.

Praedor: Varjo menneisyydestä on silkkaa timanttia kuvituksenkin osalta. Hiltusen piirrosjälki on huolellista, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa. Se herättää eloon niin moninaiset ihmishahmot, poikkeukselliset maisemat kuin Warthin kukoistuksen ajasta kertovat loisteliaat rauniot.

Tapahtumien tuoksinassa Ferron saa eteensä myös moraalisia dilemmoja sekä päätyy kyseenalaistamaan aiemman praedor-ammattinsa etiikan. Tämä tuo kokonaisuuteen lisätason, joka syventää lukukokemusta.

Varjo menneisyydestä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä vuoden 2025 paras kotimainen sarjakuva-albumi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/25

Dystopiat ovat aina näytelleet merkittävää roolia tieteiskirjallisuudessa. Nyt pääsemme kaikki yhdessä kokemaan, millaista on elää dystooppisessa maailmassa. Tosin meno on niin hullua, että jos kyse olisi fiktiosta, tapahtumia pidettäisiin totaalisen naurettavina ja epäuskottavina.

Vapauden soihtuna itseään mainostaneessa USA:ssa Donald Trump ja kumppanit tanssivat Putinin pillin mukaan ja ovat julistaneet sodan yliopistoja, kulttuurilaitoksia, oikeusjärjestelmää ja sivistystä vastaan. Edistysmieliset siivotaan pois hallinnosta, sanoja kielletään ja kirjoja raahataan roviolle. Vain muutamassa kuukaudessa Yhdysvallat on luopunut tärkeimmistä arvoistaan ja muuttunut venäläisen diktaattorin märäksi uneksi.

Aivan oma lukunsa on Trumpin järjenvastainen tullipolitiikka, joka iskee lujaa myös meidän genreemme. Jos kirjoja ja sarjakuvia ei voi enää painattaa tai roolipelikamoja ja figuureja teettää Kiinassa, niiden hinnat nousevat moninkertaisesti kipurajan yli. Keino se on tämäkin tukahduttaa kulttuurialaa.

Samalla tiellä ollaan myös Suomessa. Yleisradiolta, kulttuurilta, kansalaisjärjestöiltä, koulutuksesta, sosiaalialalta, duunareilta, pienituloisilta, freelancereilta, työttömiltä ja monilta muilta tahoilta leikataan iloisesti. Näin säästyneet eurot kaadetaan sitten vielä iloisemmin suuryritysten, terveysjättien ja suurituloisten pohjattomaan laariin.

Jos joku vielä kehtaa väittää, että näillä toimilla muka tasapainotettaisiin Suomen taloutta, hän valehtelee niin että korvat heiluvat.

Mullistustenkin keskellä Tähtivaeltaja jatkaa valitsemallaan linjalla. Tässä numerossa esitellään laajasti kotimaista spefi-kirjallisuutta, kiehtovia elokuvia, tuoreita tv-sarjoja, pään räjäyttäviä sarjakuvia sekä maagisia musiikkikappaleita.

Siri Kolu on profiloitunut lasten- ja nuortenkirjailijaksi, mutta ahkeran tekstinikkarin tuotantoon mahtuu lukuisia teoksia, jotka kolisevat myös aikuislukijoille. Kolun romaanit ovat selkeästi spefiä, sillä käsittelyssä ovat niin erilaiset dystopiat kuin genrelle keskeiset Entä jos? -kysymykset.

Anne Leinosen mielenkiintoisessa haastattelussa Kolu kertoo mm. teostensa teemoista, kirjallisuuden merkityksestä ja tavoista edistää nuorten lukuintoa.

Hannu Rajaniemi sinkautti itsensä kansainvälisten tieteiskirjailijoiden mestaruusluokkaan Kvanttivaras-esikoisromaanillaan (2010). Kuusivuotiseksi venähtäneen tauon jälkeen hän on palannut kirjallisuuden pariin tuoreella Varjomi-romaanillaan (2024).

Tähtivaeltaja-podcastiin pohjautuvassa haastattelussa Rajaniemi paljastaa Varjomin syntyhistorian sekä miksi bioteknologia on juuri nyt se ala, jonka kehitystä kannattaa seurata silmä kovana.

Numeron kolmas iso satsaus on Herra Mannisen levyhyllyistä tunkee ulos hirviöitä! -artikkelin jälkimmäinen puolikas. Tällä kertaa tarjolla on mm. Saatana-kantria, jättimonstereita, kallossa juoksevia matoja ja mustia messuja.

Hassuna yhteensattumana kävin juuri eilen Zeal & Ardor -bändin erinomaisella keikalla, jossa esitettiin useita biisejä, jotka olivat kuin suoraan mustasta messusta. Sitä, kuinka monta demonia ja paholaista keikan aikana manattiin esiin, en osaa edes arvata.

Scifiä älyn pimeyteen!

Toni Jerrman