Toni Jerrman

Elokuvat – Prey (2022)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Prey
(Suomi-versio, blu-ray)

John McTiernanin vuonna 1987 ohjaama Predator on scifististen hirviöleffojen aatelia. Myös vuonna 1990 valmistunut jatko-osa Predator 2 tykittää täysillä. Tämän jälkeen on saatu aikaiseksi vain kehnoja floppeja, eli elokuvat Alien vs. Predator, Aliens vs. Predator: Requiem, Predators ja The Predator.

Dan Trachtenbergin ohjaama Prey (2022) kuitenkin osoittaa, ettei predatoreita ole syytä hylätä historian roskakoriin. Siinä vaiheessa, kun filmi pääsee kunnolla vauhtiin, luvassa on messevää saalistusta. Valitettavasti elokuvaa ei kuitenkaan aikoinaan päästetty elokuvateatterikierrokselle, vaan se sai ensi-iltansa Hulu-palvelussa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Amerikan Suurten tasankojen pohjoisosiin ja vuoteen 1719. Päähenkilöiksi on nostettu comanche-heimon jäseniä.

Naru (Amber Midthunder) on nuori comanche-nainen, joka haaveilee metsästäjän urasta. Heimon muut jäsenet velipoika Taabe (Dakota Beavers) mukaanlukien eivät innostu ajatuksesta naisesta saalistajana. Tämä ei kuitenkaan käännä Narun päätä, ja hän harjoittelee jatkuvasti metsästykseen vaadittavia taitoja. Kun hän näkee pilvissä jyrisevän ukkoslinnun, hän pitää sitä merkkinä, että nyt on hänen hetkensä lähteä metsälle. Paha vain, että kyseessä ei ollut myyttinen ukkoslintu, vaan predatorien alus, joka jätti seudulle yhden omistaan.

Tarina käynnistyy suhteellisen verkkaisesti, kun Naru yrittää varoittaa heimotovereitaan, että metsissä vaanii nyt jokin paljon karhua isompi ja voimallisempi saalistaja. Kun predator lopulta astuu esiin ilman näkymättömyyskenttäänsä, on veljen ja muiden pakko myöntää, että Naru on ollut koko ajan oikeassa. Tosin siitä ei ole enää tässä vaiheessa kauheasti hyötyä, koska parilla nuolella ja keihäällä ei tätä hirmua pysäytetä. Luvassa on siis verta ja irtojäseniä. Myöhemmin verenluovuttajiksi kelpaavat myös valkoiset turkismetsästäjät, jotka kuvittelevat, että heidän piilukkoaseensa päihittäisivät ulkoavaruudesta saapuneen superpedon.

Metsästäjä-saalis-asetelmaa korostetaan elokuvassa monin tavoin. Susi ajaa takaa jänistä, mutta joutuu itse predatorin saaliiksi. Karhu metsästää hirveä ja päätyy predatorin kokoelmiin. Ihminen iskee silmänsä puumaan ja… Koko touhua kyllä hupsuttaa vähän se, että leffan suomentaja on kääntänyt puuman (”mountain lion”) aina leijonaksi. Juu, leijoniahan Pohjois-Amerikan metsissä ihan kuhiseekin.

Upeiden maisemien ohessa elokuvan parasta antia on pääosaa näyttelevä Amber Midthunder, joka pystyy pelkällä katseellaan kertomaan jo paljon. Myös taistelukohtauksiin on panostettu. Tarjolla ei ole nopeiden leikkausten kakofoniaa, vaan kunnolla koreografioituja yhteenottoja, joita on helppo seurata.

Itse predator (Dane DiLiegro) on kiitettävän kestävää laatua, eikä pahemmin hätkähdä edes ottaessaan osumaa. Hän on hirviö, jonka päihittämiseen tarvitaan voiman lisäksi älyä ja oveluutta – luonteenpiirteitä, joita Narulta löytyy roppakaupalla.

Toimii!

Lisukkeista, eli tekodokumentista (12 min.), lavahaastattelusta (29 min.) ja kommenttiraidalta, käy hyvin ilmi, kuinka tekijät yrittivät parhaansa mukaan kunnioittaa comanche-kulttuuria. Mukaan kutsuttiin aihepiirin tunteva konsultti, suurin osa näyttelijöistä kuuluu alkuperäiskansoihin ja heitä löytyy myös kuvaustiimistä. Muutenkin bonusten sisältö on vallan mielenkiintoista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor – Varjo menneisyydestä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Petri Hiltunen:
Praedor: Varjo menneisyydestä
Zum Teufel

Nyt on tarjolla niin kovan luokan historiallinen merkkiteos, ettei paremmasta väliä.

Petri Hiltusen ensimmäinen lyhyt Praedor-tarina valmistui vuonna 1985. Se ilmestyi Conan-lehdessä 2/86. Sarjakuva esitteli Ferron-nimisen praedorin, josta oli tuleva Hiltusen Praedor-kertomusten keskeisin hahmo. Hänen synnyin- ja kuolintarinansa valmistuivat jo niinkin varhain kuin vuonna 1988. Loput kertomukset asettuvat luonnollisestikin näiden kahden väliseen ajanjaksoon.

Isokokoinen, lähes 100-sivuinen Praedor: Varjo menneisyydestä -albumi on Hiltusen itsensä mukaan viimeinen pitkä Ferron-tarina – ja samalla hahmon 40-vuotisjuhla. Tapahtuman kunniaksi kertomus sisältää viitteitä Ferronin aiempiin seikkailuihin, mutta albumin voi helposti lukea vaikkei niitä tunnistaisikaan.

Teokseen alkuun on liitetty tekstiosio, joka avaa Jaconian ja sitä ympäröivän Borvarian historiaa. Erityistä huomiota saavat Jaconiaa pitkään hallinneet velhokuninkaat, joista vaikutusvaltaisin oli Warthin kaupungin valtias Kirel Curarim. Hän vähät välitti magian pyhimmistä säännöistä ja avasi kiellettyjä portaaleja toisiin todellisuuksiin.

Lopulta demoniritarit kukistivat Kirelin, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Taistelujen seurauksena Warth romahti rauniokaupungiksi, jonka yliluonnollisten vaarojen keskelle kenelläkään ei ole asiaa.

Yli 500 vuotta myöhemmin Ferron ja hänen praedor-toverinsa ovat jälleen tunkeutuneet Borvarian kirotuille maille aarteita etsimään. Moni Ferronin kumppaneista heittää retkellä henkensä, kuten on käynyt jo liiankin usein. Onneksi saalis on kuitenkin sen verran mittava, että sen turvin Ferron ja Tina voivat asettua aloilleen ja luopua praedorin urasta.

Rauhallinen elämä päättyy, kun Farrignian kaupunkiin saapuu aavemainen ilmestys, jonka luonteesta edes kirkon inkvisitio tai velhojen neuvosto ei saa selvää. Ja kirkollehan moinen pyhäinhäväistys ei käy, joten he haluavat pyyhkiä olemattomiin sekä kumman kuvajaisen että Ferronin, jonka seuraan manifestaatio on hakeutunut.

Ferron itse uskoo, että haamuhahmo on hyväntahtoinen ja haluaa hänen matkaavan Warthin muurien sisäpuolelle. Tästä käynnistyy pitkä vaarojen ja vaikeuksien sävyttämä matka kohti mystisen kaupungin sydäntä.

Kaikki se, mitä Ferron kohtaa Kirelin entisessä valtakunnassa, saa lukijan haukkomaan henkeään. Kertomus tykittää eteen ihmeen tuntua säteileviä visioita sekä syvälle aivokudokseen pureutuvia juonenkäänteitä. Näin huikeaa mielikuvituksen lentoa on harvoin tarjolla yhtään missään.

Praedor: Varjo menneisyydestä on silkkaa timanttia kuvituksenkin osalta. Hiltusen piirrosjälki on huolellista, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa. Se herättää eloon niin moninaiset ihmishahmot, poikkeukselliset maisemat kuin Warthin kukoistuksen ajasta kertovat loisteliaat rauniot.

Tapahtumien tuoksinassa Ferron saa eteensä myös moraalisia dilemmoja sekä päätyy kyseenalaistamaan aiemman praedor-ammattinsa etiikan. Tämä tuo kokonaisuuteen lisätason, joka syventää lukukokemusta.

Varjo menneisyydestä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä vuoden 2025 paras kotimainen sarjakuva-albumi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , ,

Dystopiat ovat aina näytelleet merkittävää roolia tieteiskirjallisuudessa. Nyt pääsemme kaikki yhdessä kokemaan, millaista on elää dystooppisessa maailmassa. Tosin meno on niin hullua, että jos kyse olisi fiktiosta, tapahtumia pidettäisiin totaalisen naurettavina ja epäuskottavina.

Vapauden soihtuna itseään mainostaneessa USA:ssa Donald Trump ja kumppanit tanssivat Putinin pillin mukaan ja ovat julistaneet sodan yliopistoja, kulttuurilaitoksia, oikeusjärjestelmää ja sivistystä vastaan. Edistysmieliset siivotaan pois hallinnosta, sanoja kielletään ja kirjoja raahataan roviolle. Vain muutamassa kuukaudessa Yhdysvallat on luopunut tärkeimmistä arvoistaan ja muuttunut venäläisen diktaattorin märäksi uneksi.

Aivan oma lukunsa on Trumpin järjenvastainen tullipolitiikka, joka iskee lujaa myös meidän genreemme. Jos kirjoja ja sarjakuvia ei voi enää painattaa tai roolipelikamoja ja figuureja teettää Kiinassa, niiden hinnat nousevat moninkertaisesti kipurajan yli. Keino se on tämäkin tukahduttaa kulttuurialaa.

Samalla tiellä ollaan myös Suomessa. Yleisradiolta, kulttuurilta, kansalaisjärjestöiltä, koulutuksesta, sosiaalialalta, duunareilta, pienituloisilta, freelancereilta, työttömiltä ja monilta muilta tahoilta leikataan iloisesti. Näin säästyneet eurot kaadetaan sitten vielä iloisemmin suuryritysten, terveysjättien ja suurituloisten pohjattomaan laariin.

Jos joku vielä kehtaa väittää, että näillä toimilla muka tasapainotettaisiin Suomen taloutta, hän valehtelee niin että korvat heiluvat.

Mullistustenkin keskellä Tähtivaeltaja jatkaa valitsemallaan linjalla. Tässä numerossa esitellään laajasti kotimaista spefi-kirjallisuutta, kiehtovia elokuvia, tuoreita tv-sarjoja, pään räjäyttäviä sarjakuvia sekä maagisia musiikkikappaleita.

Siri Kolu on profiloitunut lasten- ja nuortenkirjailijaksi, mutta ahkeran tekstinikkarin tuotantoon mahtuu lukuisia teoksia, jotka kolisevat myös aikuislukijoille. Kolun romaanit ovat selkeästi spefiä, sillä käsittelyssä ovat niin erilaiset dystopiat kuin genrelle keskeiset Entä jos? -kysymykset.

Anne Leinosen mielenkiintoisessa haastattelussa Kolu kertoo mm. teostensa teemoista, kirjallisuuden merkityksestä ja tavoista edistää nuorten lukuintoa.

Hannu Rajaniemi sinkautti itsensä kansainvälisten tieteiskirjailijoiden mestaruusluokkaan Kvanttivaras-esikoisromaanillaan (2010). Kuusivuotiseksi venähtäneen tauon jälkeen hän on palannut kirjallisuuden pariin tuoreella Varjomi-romaanillaan (2024).

Tähtivaeltaja-podcastiin pohjautuvassa haastattelussa Rajaniemi paljastaa Varjomin syntyhistorian sekä miksi bioteknologia on juuri nyt se ala, jonka kehitystä kannattaa seurata silmä kovana.

Numeron kolmas iso satsaus on Herra Mannisen levyhyllyistä tunkee ulos hirviöitä! -artikkelin jälkimmäinen puolikas. Tällä kertaa tarjolla on mm. Saatana-kantria, jättimonstereita, kallossa juoksevia matoja ja mustia messuja.

Hassuna yhteensattumana kävin juuri eilen Zeal & Ardor -bändin erinomaisella keikalla, jossa esitettiin useita biisejä, jotka olivat kuin suoraan mustasta messusta. Sitä, kuinka monta demonia ja paholaista keikan aikana manattiin esiin, en osaa edes arvata.

Scifiä älyn pimeyteen!

Toni Jerrman

Elokuvat – The Laughing Dead

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

The Laughing Dead
(ABC-versio, blu-ray)

Ihmisistä on moneksi. Thaimaalainen Somtow Sucharitkul – eli S. P. Somtow – tuli alkujaan tunnetuksi kaakkoisaasialaisena avantgarde-säveltäjänä. Amerikkaan muutettuaan hänestä kuoriutui myös scifi-, kauhu- ja fantasiakirjailija, jonka bibliografiassa on kymmeniä teoksia ja lukuisia palkintoehdokkuuksia. Elokuva-alalle hän eksyi The Laughing Dead -filmin (1989) myötä.

Projekti sai alkunsa erään sf-conin aikana, kun Somtow ja filmin tuottajaksi lopulta päätynyt scifi-fani Lex Nakashima tulivat siihen tulokseen, että olisi varmaan hauskaa tehdä kauhuelokuva. Somtow laati tietenkin käsikirjoituksen, mutta päätyi lopulta myös ohjaamaan suurimman osan leffasta.

Koska filmin budjetti oli varsin pieni, kaveruksilla ei ollut varaa palkata oikeita näyttelijöitä. Niinpä esiintyjäkaartiin houkuteltiin Somtowin scifi-kirjailijaystäviä. Mukaan päätyivät mm. sellaiset nimet kuin Tim Sullivan, Gregory Frost, Edward Bryant, Bill Warren ja Forrest J. Ackerman. Somtow itse esittää pääpahista, ja löytyypä näyttelijöiden joukosta myös hänen pikkusiskonsa Premika Eaton. Musiikista vastaa tietenkin Somtow.

Yhdessä ja samassa elokuvassa on tuskin koskaan nähty yhtä monta tieteiskirjailijaa.

Soppaa sakeuttaa myös se, ettei tekijöillä ollut selvää yhteistä käsitystä siitä, mitä genreä leffa lopulta edustaisi. Hetkittäin käsillä on Indiana Jones -tyylinen koko perheen fantasiaseikkailu, toisinaan silkka komedia ja väliin yltiöpäiseksi splatteriksi yltävä kauhupila. Lopputulos on joka tapauksessa ratkiriemukkaan jakomielitautinen kulttikalkkuna, joka on naurettavimmillaan silloin, kun se ei yritä olla hauska.

Filmin keskushenkilö on uskonsa menettänyt pappi Ezekiel O’Sullivan (Sullivan). Hän on aikoinaan saattanut raskaaksi Tessie-nunnan (Wendy Webb), mutta ei ole koskaan nähnyt Ivan-poikaansa (Patrick Roskowick). O’Sullivan on seurakuntansa tuki ja turva, jolta teinityttö Laurie Shiganka (Eaton) hakee apua, kun ei uskalla kohdata isänsä tappavaa sairautta.

O’Sullivan on kuitenkin juuri lähdössä Meksikoon arkeologiselle ryhmämatkalle, joka huipentuu Nauravien kuolleiden päivän juhlallisuuksiin: ”Tämä on matka yhteiseen menneisyyteemme. Ihmissielun synkimpiin ulottuvuuksiin.”

Bussin kyytiin hyppää myös neljä humoristiseksi tarkoitettua, mutta käytännössä ylettömän ärsyttävää tyyppiä. Riitainen new age -pariskunta Clarisse (Krista Keim) ja Wilbur (Larry Kagen) höpöttää jatkuvalla syötöllä kristalleista, spiritualismista, kosmisista värähtelyistä ja elämänvirran harmoniasta. Kovaääninen Dozois (Raymond Ridenour) kertoo puolestaan toinen toistaan tökerömpiä vitsejä, joita hänen tiukkapipoinen Frost-kaverinsa (Frost) häpeää suunnattomasti.

Jotta tarinan alkupuolen pojoilla olisi jotain merkitystä, joukkoon liittyvät myös Laurie, Tessie sekä jatkuvalla syötöllä kiukutteleva ja kiroileva, pappishameita vihaava Ivan – joka ei tiedä, että isä O’Sullivan on hänen todellinen isänsä.

O’Sullivania vaivaavat painajaiset iskuun kohotetusta uhriveitsestä, irvistelevästä pääkallosta sekä päättömästä torsosta, joka kieppuu tähdettömässä tyhjyydessä.

Filmin pahiskolmikon muodostaa kolme mayaintiaanien jälkeläistä, jotka haluavat palauttaa maailmaan uskonsa kulmakivet – eli ikuisen kauhun, nälänhädät, tulvat, veriuhrit, katastrofit ja kuoleman. Värikkäisiin tamineisiin pukeutunutta poppamieskolmikkoa johtaa jumaluusopin tohtori Um-tzec (Somtow), joka kerää ihan urakalla uhrattavien lapsien yhä sykkiviä sydämiä jumalten ruuaksi – ja laukoo siinä välissä todella huonoja vitsejä. Sitten kun tuhon aikakausi on saatu palautettua, tohtori aikoo ripustaa viittansa naulaan ja ryhtyä arvopaperimeklariksi.

Jossain välissä paljastuu, että mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen kadotetuilla sivuilla on ennustus, jonka mukaan veritähti nousee taivaalle ja kuoleman jumala astuu ihmisten keskuuteen, kun paikalle saapuu uskonsa menettänyt pappi, joka ei tunne jälkikasvuaan. Eli lasta, joka on tarkoitus uhrata uuden kuoleman hallitseman maailman tulemisen merkkinä.

Jotta homma toimisi, O’Sullivanin sydämen tilalle täytyy vielä vaihtaa mayajumalattaren sydän. Tämä käy yllättävän helposti, vaikka O’Sullivan tunnistaakin tohtori Um-tzecin untensa riivaajaksi. Riittiä ei voi myöskään suorittaa ennen kun on käyty jo muinaisilta ajoilta tuttu koripallo-ottelu elävien ja elävienkuolleiden välillä. Se järjestetään toisessa ulottuvuudessa sijaitsevalla kuoleman pelikentällä.

Tätä ennen O’Sullivan ehtii seota ja iskeä nyrkkinsä yhden matkatoverin pään läpi sekä repiä toiselta käden irti – ja sitten syöttää sen uhrilleen. Niin, ja jo aiemmin taisi yksi irtopää lentää koripallokorin sukkaan.

Koko hulluus huipentuu ”upeaan” kohtaukseen, jossa sankariemme apuun kutsuma, höyhenpukuista Godzillaa muistuttava valon jumala Quetzalcoatl – eli Kukulkan – ja matohirviöltä näyttävä kuoleman jumala Um-tzec yrittävät töniä toisiaan kumoon!

The Laughing Dead on kaikin puolin häikäisevän hauska kyhäelmä. Päättömyyksiä piisaa vaikka kalmoille jakaa, eikä filmin esittelemä käsitys mayojen kulttuurista tai uskonnosta voisi olla enää paljoakaan pahemmin pielessä. Mutta se nyt kuuluu tietenkin asiaan, kun lähdetään tekemään elokuvaa irtosilmä poskella roikkuen.

Ehkä hämmästyttävintä tässä kaikessa on, kuinka onnistuneilta leffan erikoistehosteet näyttävät. Ne ovat noin miljoona kertaa parempia kuin budjetti olisi todellisuudessa sallinut. Tämä käynee yhtenä osoituksena siitä, miten innoissaan tekijäkaartin jäsenet olivat tästä projektista. Täydellä sydämellä mentiin ja kaikki vippaskonstit käytettiin, jotta päättömästä kokonaisuudesta saatiin niinkin hyvännäköinen kuin se lopulta on.

The Laughing Dead on sen tason namikarkkia, ettei paremmasta väliä. Tulkoon tuho ja pimeys!

Leffa • tai •••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajan kommenttiraita on aika hajanainen ja tekodokumenttikin vain vähän päälle puolituntinen. Doku on kuitenkin täyttä asiaa. Siinä filmin tekemisestä kertovat Somtownin lisäksi mm. tuottaja Nakashima, kuvaaja David Boyd, tehostemaakarit sekä monet muut.

Dokumentista käy ilmi vaikka kuinka monta hauskaa ja selittävää seikkaa. Kuten vaikkapa se, miksi Somtow joutui siirtymään leffan ohjaajanpallille, jossa ehti hänen lisäkseen istua 4–5 muutakin henkilöä. Rahaa säästettiin myös sillä, että öiseen joukkokohtaukseen houkuteltiin paikallisia asukkaita omissa Dia de los Muertos -asuissaan lupaamalla, että aamulla yksi heistä voittaisi arvonnassa videonauhurin.

Silkkaa dadaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: Rare Flavours

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Ram V & Filipe Andrade
Rare Flavours
Boom!

”Haluan, että ymmärrätte, kuinka kauniita… kuinka herkullisia te olette.”

Kuten on tullut jo aiemminkin mainittua, intialaiskäsikirjoittaja Ram V teki lopullisen läpimurtonsa Filipe Andraden kuvittamalla The Many Deaths of Laila Starr -albumilla. Nyt parivaljakko on palannut yhteen ja työstänyt iloksemme Rare Flavours -helmen. Teos on filosofinen ja lyyrinen ylistys sekä ruualle että elämälle.

Sarjakuvan pääosaa esittää ylensyönnistään tunnettu hindudemoni Bakasura, joka joutui aikoinaan Bhima-sankarin päihittämäksi. Tätä käännettä seuranneet vuosisadat Baka on piilotellut väkijoukoissa sortuen vain silloin tällöin nauttimaan ihmislihasta. Viimeiset pari sataa vuotta ovat vierähtäneet pienen Somarah-kylän maisemissa.

Sanomalehdestä löytyvä maininta Bakan suosikkiohjelmaa juontaneen Anthony Bourdainin kuolemasta saa hänet kuitenkin taas liikkeelle. Tarkoituksena on kuvata ruokaan keskittyvä dokumentti, joka samalla puhdistaisi Bakasuran maineen ihmissyöjäahmattina ja osoittaisi, kuinka paljon hän ihmisiä arvostaa ja rakastaa – ihan aromeja myöten.

Tarina seuraa Bakan ja dokumenttia kuvaavan Mon matkaa halki Intian. Esiin vyöryy todellinen makujen sinfonia ja huolella valmistettujen aterioiden kavalkadi. Siinä samalla Baka yrittää auttaa Mota löytämään olemassaolonsa kiintopisteen, ymmärtämään sekä itseään että elämän loputtomia ulottuvuuksia. Kerrontaa juoksuttavat eteenpäin myös kaksi hirviönmetsästäjää, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen ihmissyöjädemonin saattamisen tuonpuoleiseen.

Kokonaisuudesta heijastuu haikeus muutoksesta ja siitä, kuinka ihmisillä ei enää riitä aikaa ruoanlaiton syvälliseen sisäistämiseen. Sivutarinoissa kohdataan hahmoja, jotka ovat omistaneet koko elämänsä makujen magialle ja sitä kautta myös oman sydämensä ja minuutensa ymmärtämiselle. Näitä kertomuksia siivittävät aidot reseptit, joiden kuvailemia ruokia ei ihan tunnissa tai kahdessa valmistetakaan.

Rare Flavours on omintakeisesti kuvitettu, nyanssien täyteinen sarjakuva, joka herättää aromit, ateriat, maut, torit ja kahvilat henkiin – hylkäämättä koskaan historiaa ja niitä ihmisiä, joita kerronta koskettaa. Lumoava lukukokemus!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25 osana laajaa Sarjakuvavuosi 2024 Amerikassa -artikkelia

Kirjat – Alastair Reynolds: Aurora ja Kellomestari

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Alastair Reynolds
Aurora ja Kellomestari
Machine Vendetta
Suom. Hannu Tervaharju. Like

Alastair Reynoldsin Aurora ja Kellomestari on kolmas osa romaanisarjaa, joka kertoo prefekti Dreyfusin edesottamuksista. Kirjasta saa eniten irti, jos edelliset mestariteokset Prefekti (2009) ja Elysionin tuli (2018) ovat hanskassa, mutta tästä huolimatta uutuudesta on helppo nauttia, vaikka muistikuvat aiemmista käänteistä olisivatkin hapertuneet.

Kirjasarjan tapahtumat sijoittuvat Yellowstone-planeettaa kiertävälle Timanttivyölle. Se koostuu kymmenestätuhannesta erilaisesta habitaatista, joissa asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä ja hypersikoja – joista osa on muovannut itsensä hyvinkin perinteistä poikkeaviin muotoihin.

Timanttivyön demokratian toimivuudesta sekä järjestyksen ylläpidosta vastaavat prefektit, joiden tukikohta on nimeltään Sotisopa. Työsarkaan nähden prefekteistä on aina pula, sillä mukaan hyväksytään vain idealisteja, jotka ovat valmiita uhraamaan oman henkensä suojellakseen Timanttivyön asukkaita ja heidän oikeuksiaan.

Romaanin käynnistyessä Sotisopa on ongelmien riepoteltavana. Hypersikaprefekti Mizler Cranack on tehnyt provosoimattoman hyökkäyksen rauhanomaiseen habitaattiin ja kylvänyt rutkasti tuhoa ja kuolemaa. Tämä synnyttää ihmisten ja hypersikojen välisiä levottomuuksia ja sabotaasi-iskuja, jotka vaativat lukuisia kuolonuhreja.

Kaiken muun hyvän lisäksi arvostettu prefekti Ingvar Tench matkaa aivan yllättäen lähestymiskiellossa olevaan habitaattiin, eikä ota kuuleviin korviinsa Sotisovan pysähtymiskäskyjä. Miksi näin, on kysymys, joka kiusaa Dreyfusia vielä pitkään.

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Timanttivyön tietoverkoissa häärii kaksi toisiaan vastaan taistelevaa häijyä tekoälyä. Jos jompikumpi niistä voittaa kädenväännön, saattaa Timanttivyön aika olla ohi.

Monipolvisen konfliktin keskellä Dreyfusin huomiosta kamppailevat myös hänen vakavasti sairas vaimonsa sekä hämmentävän utelias prefektikandidaatti.

Kirjassa seurataan Dreyfusin ohessa kahden muun prefektin tekemisiä. Heidän yhteinen tavoitteensa on hillitä ihmisten ja hypersikojen välisiä yhteenottoja sekä selvittää, miksi Mizler ja Ingvar toimivat niin jyrkästi Sotisovan eetosta ja ohjeistusta vastaan.

Näistä lähtökohdista esiin kehräytyy lukuisten kutkuttavien arvoitusten, kiehtovien visioiden ja väkivahvan toiminnan kuljettama jännitysnäytelmä, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan. Lähes 600-sivuisen romaanin tahtoisi ahmia kerralla läpi – ja tarinan päättyessä välittömästi palata takaisin tähän vangitsevaan maailmaan.

Reynolds on suuren kokoluokan tieteisseikkailujen virtuoosi, ja tästä Aurora ja Kellomestari on oivallinen osoitus. Silkkaa timanttia!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – Flow

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Oscar-palkittu Flow-animaatio sai Suomen ensi-iltansa viime syksyn Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Perjantaina 28.3. filmi vyöryy myös tavallisiin suomalaisiin elokuvateattereihin.

Flow

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Flow (Straume, 2024) lienee kaunein ja komein koskaan näkemäni animaatioelokuva. Ulkoisella asullaan ja liikemaailmansa täyteläisyydellä filmi peittoaa heittämällä jopa Pixarin parhaat luomukset. Myös tarina on niin maaginen ja lumoava, ettei kokonaisuuteen voi kuin rakastua.

Elokuvan päähenkilö on yksinäinen kissa, joka asuu ihmistaiteilijan hylkäämässä talossa. Taiteilijan kädenjälkeä edustavat puutarhan puiset kissaveistokset sekä mäen päällä seisova jättiläiskissan kuvajainen. Yllättäen tulva peittää kuitenkin tämän kaiken alleen. Viime hetkellä kissa pelastuu ohi ajelehtivaan puiseen purjeveneeseen, jossa hän kohtaa ystävällisen, mutta nukahtamaan taipuvaisen kapybaran eli vesisian.

Myöhemmin veneeseen astahtavat myös ihmisten jälkeensä jättämiä pikkutavaroita keräilevä kissamaki, leikkisä ja seurankipeä kultainennoutaja sekä majesteettinen, siipirikko sihteerilintu.

Luonteensa mukaisesti kissa välttelee seuraa ja suhtautuu epäluuloisesti matkakumppaneihinsa. Muutenkin porukan kesken syntyy paikoin kyräilyä, vaikka lopussa toki opitaankin vetämään yhtä köyttä. Yhteistä kieltä hahmoilla ei ole, joten kommunikoitiin käyvät vain lajityypilliset ilmeet, elkeet ja äännähdykset – jotka Zilbalodis on tavoittanut täydellisesti.

Sympaattisten hahmojen seikkailu on vaarojen ja ihmeiden täyteinen, sillä vene kuljettaa heitä osin veden alle jääneiden metsien, muinaiskaupunkien, temppeleiden ja patsaiden hallitsemassa maastossa. Näkymät ovat kertakaikkisen vietteleviä ja mieleenpainuvia. Toisinaan ollaan vellovien aaltojen armoilla, joskus sukellellaan värikkäiden kalojen seassa. Aina väliin esiin vyöryy jättimäistä valasta muistuttava merihirviö.

Samalla kamera, hahmot ja taustat ovat jatkuvassa liikkeessä – aidosti ja luontevasti.

Kehut voisi purkaa myös tähän muotoon: jos Hayao Miyazaki olisi syntynyt 50 vuotta myöhemmin ja innostunut tietokoneanimaatiosta, niin Flow saattaisi hyvinkin olla hänen kynästään ja mielestään syntynyt taideteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 2: Linnun varjo

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tim Probert
Lightfall 2: Linnun varjo
Suom. Kati Valli. WSOY

Tim Probertin Lightfall-fantasiasaagan ensimmäinen osa, Viimeinen liekki, oli kaikin puolin lumoava kokemus. Niinpä onkin aikamoinen järkytys huomata, että sarjan kakkosalbumi, Linnun varjo, on joka saralla huomattavasti kehnompaa jälkeä. Jo yksistään piirros on selvästi hutaistumpaa ja kuvien taustat turhan usein tyhjää täynnä. Jopa väritys toimii huonommin kuin edellisessä kirjassa.

Myös käsikirjoituksen taso on lössähtänyt. Aiemman lämminhenkisen, sympaattisen ja huumorilla silatun kerronnan tilalle on tullut sinne tänne säntäilyä ja pitkiä, suurta tuhoa kylväviä taistelukohtauksia. Samalla tuntuu kuin hahmoista olisi puhallettu kaikki henki pois. Jäljelle on jäänyt lähinnä yksiulotteisia hahmoja: Bea kuvastaa nyt ainoastaan epävarmuutta ja hetkellistä urheutta, Cad yksinomaan pohjatonta itsevarmuutta. Herkemmät nyanssit ovat kadonneet kuin lanta viemäriin.

Itse tarinassa Rauhaton nukkuja, jumallintu Kest, on herännyt ja ryhtynyt ahmimaan Irpaa valaisevia Valoja. Kokonaiset kaupungit tuhoutuvat Kestin ja tämän pimeyden olentojen marssiessa halki valojen mereksi kutsutun valtakunnan. Bean ja Cadin tehtävänä on etsiä myyttinen Vetten herra ja pyytää tältä apua Kestin pysäyttämiseksi. Väliin seurataan myös sivuhahmojen seikkailuja myllerrysten keskellä.

Kertomuksen ainoa aidosti toimiva aspekti on Bean tapa kyseenalaistaa ennakkoluuloja ja varmoina pidettyjä totuuksia. Onko valoja syövä jumallintu sittenkään paha? Voisiko vaikeudet selvittää ilman väkivaltaisia yhteenottoja?

Sivuhenkilöistä parhaat pisteet ansaitsee nimetön mirna-otus, jonka lakonisissa toteamuksissa piilee aina vissi totuus.

Mutta eipä näillä yksityiskohdilla pelasteta lähes 250-sivuista tiiliskiveä.

PS. Onneksi tämä tason aleneminen jäi nyt vain yhden albumin mittaiseksi, sillä vast’ikään suomeksi ilmestynyt kolmas kirja, Synkkiä aikoja, on jälleen kaikin puolin erinomainen teos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , ,

Sarjakuvat ovat aina näytelleet merkittävää roolia Tähtivaeltajan sisältöpaletissa. Tämä näkyy myös juuri nyt käsissäsi pitelemässä lehdessä. Numeron suurin panostus on 16-sivuinen sarjakuvavuosiartikkeli, joka nostaa framille vuoden 2024 parhaat amerikkalaiset sarjakuvauutuudet. Hyvää luettavaa on jälleen tarjolla enemmän kuin kirjahylly kestää.

Kyseisen artikkelijatkumon ensimmäinen jakso julkaistiin jo Tähtivaeltajassa 2/92. Sen jälkeen katsauksia on tehty käytännössä vuosittain.

Sarjakuva-aiheisten artikkelien ohessa Tähtivaeltajan sivuilla on tietysti nähty myös lukuisia sarjakuvia. Tässä lehdessä jatkuvat sekä Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta että Kari Sihvosen Funtzie.

Jarlan luomus on niin kiehtova, että aina uuden jakson ilmestyessä kannattaa aiemmatkin osat lukea uudelleen läpi. Näin sarjakuvan syvemmästä tarinasta ja omintakeisista kerronnallisista ratkaisuista saa paljon enemmän irti. Koukuttavaa herkkua!

Numerossa 3/24 käynnistynyttä Funtzieta voi toki kutsua supersankariparodiaksi, mutta se on paljon muutakin. Tämä käy hyvin ilmi nyt käynnistyvästä kolmiosaisesta tarinasta. Siinä salskea sankarimme saa vastaansa tekoälypohjaisen robotin, joka tottelee nimeä Kansalainen Kone – ja on aivan kaikessa parempi kuin kukaan muu.

Pekka Mannisen Teräslilja-sarjakuvia on julkaistu Tähtivaeltajassa säännöllisen epäsäännöllisesti vuodesta 1990 asti. Tällä kertaa Maailmankaupungissa vaikuttava lutuinen poliisirobotti puuttuu kauppakeskuksen vartijoiden toimintaan – kylmäverisen tehokkaasti. Entistäkin ajankohtaisemmalla tekoälyllä on sijansa myös tässä sarjakuvassa.

Vastikään linnassakin vierailleen Mannisen ensimmäiset Tähtivaeltajaan tekemät sarjakuvat ilmestyivät jo silloin, kun lehden nimi oli vielä Time and Space.

Kun Tähtivaeltajasta puhutaan, ei musiikkiakaan sovi unohtaa. Aihepiiri ilmaantui lehden sivuille vuonna 1984 – ja pian sen jälkeen teemaan tarttui myös Pekka Manninen. Samalla tiellä ollaan edelleen, sillä tämän numeron ykkösjuttuna loistaa kaiken sortin kauhumusiikkiin keskittyvä Herra Mannisen levyhyllyistä tunkee ulos hirviöitä! -artikkeli. Enok rulaa!

Vuoden aloittavaan lehteen mahtuu toki paljon muutakin. Kuten kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Sekä dvd-palsta, jossa esiin vyörytetään mm. kauhua, kummajaisia, mayoja, inkoja, noitia sekä universumin tylsin tieteiselokuva. Ja jos heität edes vitsillä, että viimeiseksi mainittu olisi Xtro, saat satikutia ja kutisatia.

Ja sitten rokataan sarjakuvien, robottien ja hirviöiden tahtiin!

Toni Jerrman

Kirjat – Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Kaspar Colling Nielsen
Esikaupunkien vapahtaja
Frelseren fra Hvidovre
Suom. Katriina Huttunen. Aula & Co

Tanskalaiskirjailija Kaspar Colling Nielsenin edellinen suomennettu romaani, vahvasti yhteiskuntakriittinen Euroopan kevät (2021), esitteli monia pähkähulluja ideoita, joista osa on sittemmin käynyt lähes toteen. Yksi näistä oli tanskalaispoliitikkojen keksimä ajatus karkottaa maahan saapuvat siirtolaiset Afrikkaan – konsepti, joka tunnetaan nykyisin Ruanda-mallina.

Uudesta Esikaupunkien vapahtaja -romaanista tuskin löytyy toteen käyviä visioita, sillä nyt liikutaan niin riemastuttavan absurdeissa sfääreissä, ettei mitään rajaa.

Kirjan käynnistää lause: ”Maailmanhistorian merkittävin ihminen, 48-vuotias runoilija Allan Thornbum, asui vuokralla pienessä kellariasunnossa Hvidovressa viisitoistavuotiaan kissansa Felixin kanssa.” Sitten tutustutaan tarkemmin Allaniin ja hänen rutiineihinsa.

Lähes erakoitunut mies ei viihdy ihmisten seurassa ja lähinnä toivoo, että kaikki jättäisivät hänet rauhaan. Runoja hän ei ole kirjoittanut enää vuosiin, joten hänellä on aikaa kommentoida ja korjailla muiden runoilijoiden tekstejä – toki vain omaksi huvikseen. Tuloiksi vaatimattomalle miehelle riittävät kirjastokorvaukset, asumistuki ja palkka, jota hän saa silloin tällöin tekemästään liikenteenlaskijan työstä.

Rähjäisesti pukeutuva Allan käy päivisin kävelylenkeillä, jolloin hän tarkkailee lähinnä itseään ahdistelevia puluja. Ihmiset eivät häntä kiinnosta. Sen sijaan hän laatii mielessään erilaisia kertomuksia mm. timanteista, koiranpaskasta ja lukemistaan vaihtoilmoituksista. Ilmoitus, jossa halutaan vaihtaa 1500 käytettyä pornolehteä lastenvaunuihin kiehtoo hänen syvältä luotaavaa pedanttia mielikuvitustaan usean sivun verran.

Väliin Allan kiipeää keinotekoiselle Kööpenhamina-vuorelle paetakseen kanssakulkijoitaan. Vuorelle, joka esiintyy myös Nielsenin suomentamattomassa esikoisromaanissa Mount København (2010).

Kirjan tapahtuma-aikaan maailma kärsii korona-pandemiasta, mutta vielä pahempaa on luvassa: Vesuvius-tulivuori purkautuu ja peittää planeettamme kaiken pimentävään tuhkapilveen. Katastrofien keskeltä löytyy kuitenkin yksi toivonpilkahdus. Analyysien mukaan niin tauti-, luonto- kuin talousongelmistakin selvittäisiin, jos Allan vain suostuisi kirjoittamaan vielä yhden runon!

Paha vain, ettei kukko käskien laula eikä Allan ole tippaakaan kiinnostunut palaamaan runoilun pariin. Ei vaikka Tanskan pääministeri kerjää sitä häneltä polvillaan ja vetoaa kaikkiin niihin ihmisiin, joiden elämän yksi ainokainen runo pelastaisi.

Mihin kaikkeen tästä edetään, jääköön kertomatta. Luvassa on joka tapauksessa ihastuttavan poskettomia käänteitä, jotka paljastavat sekä ihmisyyden perusluonteen että politiikan raadollisuuden. Lopulta ylletään jopa messiaanisiin kuvaelmiin asti.

Nielsenin satiiri on terävää ja ilkamoivaa, joten Esikaupunkien vapahtajaa on ilo lukea. Kokonaisuus huipentuu romaanin perään liitettyyn Ennakkoluulojen kirjaan. Siinä käydään läpi eri kansalaisuuksiin ja ihmisryhmiin liitettyjä ennakkoluuloja. Alkuun räväkät tekstit herättävät röhönaurua, sillä osa niistä on totaalisen mielenvikaisia ja toiset taas nappiosumia. Nauru kuitenkin hyytyy, kun tajuaa, että jotkut ihmiset uskovat näistä kajahtaneimpiinkin – ja että ne nappiosumat kuvastavat yksinomaan omia ennakkoluulojani. Nerokas veto!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.