Elokuvat – The Marvels

The Marvels

Nia DaCostan ohjaama The Marvels on flopannut urakalla niin meillä kuin maailmallakin. Etukäteen kuvittelin, ettei tämä välttämättä kerro mitään elokuvan laadusta. Ehkä kyseessä on yleinen kyllästyminen supertrikooleffoihin? Tai sitten idioottifanien masinoima boikotti naissankareita kohtaan? Mutta ei. The Marvels vain yksinkertaisesti on totaalista tuubaa ilman järjen häivääkään. Lisäksi elokuvan tarina ja sitä kuljettavat henkilöhahmot ovat täysin käsittämättömiä, jos ei osaa ulkoa lukuisia aiempia elokuvia ja televisiosarjoja. Toisaalta uudetkin hahmot jäävät taustoiltaan tyhjän päälle.

Elokuva alkaa prologilla, jossa joku Dar-Benn (Zawe Ashton) kaivaa kamuineen jostain kuusta esiin jonkun muinaisen rannekkeen. Niitä olisi pitänyt löytyä kaksi, joten hän ei ole tyytyväinen. Yksikin ranneke ja Dar-Bennin supermoukari riittävät kuitenkin repimään railoja avaruutta täplittäviin madonreikäportteihin, joita eri rodut käyttävät avaruudessa matkustamiseen. Niinpä niin.

Myöhemmin paljastuu, että Dar-Benn on krii-sotureiden johtaja, joka haluaa palauttaa pahasti kärsineelle Hala-kotiplaneetalleen ilmakehän, meret ja auringon. Näiden menetys on jonkin selittämättömän tapahtumaketjun kautta Kapteeni Marvelin (Brie Larson) vika. Tämän vuoksi Dar-Benn käy varastamassa ilmakehän ja muut tykötarpeet juurikin niiltä planeetoilta, joita Kapteeni on kutsunut kodikseen. Jaahas.

Ennen kuin näin pitkälle päästään, tavataan kaksi ihmissupersankaria. Kamala Khan (Iman Vellani) – aka Ms. Marvel – on Kapteeni Marvelia fanittava teinityttö, jolla on ranteessaan mummon postittama ranneke. Ja hui, se on aivan samanlainen kuin Dar-Bennin kuusta löytämä!

Monica Rambeau (Teyonah Parris) on puolestaan nuori nainen, joka tunsi Kapteeni Marvelin lapsuudessaan. Nyt hän on saanut jostain supervoimat ja toimii avaruusasemalla kekkaloivan Nick Furyn (Samuel L. Jackson) alaisena. Jotenkin hahmon taustatarinaan kytkeytyy myös hänen kuollut äitinsä. Ja kun nyt sukulaiset tulivat puheeksi, niin mainittakoon, että elokuvan huumoriaspektista vastaa Kamala Khanin hupsu perhe, joka on kovin huolissaan tytön avaruusseikkailuista.

Toiminta käynnistyy, kun teleportaatioporttisysteemi alkaa horjua Dar-Bennin toimien seurauksena. Ja tapahtuipa niinä päivinä, että voimiaan käyttäessään Kapteeni Marvel, Ms. Marvel ja Monica Rambeau vaihtavat välittömästi paikkojaan. Niinpä jo muutenkin sekavasti toteutetut taistelukohtaukset muuttuvat entistäkin sotkuisemmiksi – ja näitähän riittää, koska itse juonikuvio on hetkessä hotkittu.

On pakko ihmetellä isoon ääneen, kuinka näin kälyinen elokuva on ylipäätään tehty – tai kehdattu laskea levitykseen. Koko soppa on silkkaa häkeltynyttä sekundaa, ilman yhtään hyvää ideaa. Intomielistä Kamala Khania lukuunottamatta aivan kaikki leffan hahmot jäävät unohdettavan mitättömiksi. Tai no, Dar-Benn pysyy hetken mielessä, koska häntä näyttelevä Zawe Ashton näyttää jatkuvasti siltä kuin olisi juuri oksentamaisillaan. Pahimman revin hiukseni irti -hetken tarjoilee kuitenkin planeetta, jonka asukkaat esittävät jokaisen repliikkinsä musikaalityyliin laulamalla. Mitä hittoa!

Superkakkelia, piste.

Toni Jerrman

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kuurupiilon anatomia

Atena

Kuurupiilon anatomia on Pasi Ilmari Jääskeläisen pitkän, ansiokkaan uran viides romaani. Ja millainen romaani!

Kirja alkaa Marrasvirran pikkukaupungista vuodesta 1974, kun päähenkilö M on kahdeksan ja isoveli Alvar viettää 17-vuotispäiviään. Alvar on kaikkien rakastama: lahjakas, älykäs ja ystävällinen, sanalla sanoen täydellinen. ”Loistava isoveli” huomaa kyllä, ettei M ole tavallinen vaan joutuu erikseen opettelemaan, miten ihmisten kesken toimitaan. Lohduksi hän keksii kaikkien aikojen leikin, marsilaisen kuurupiilon.

Sitten erään kuurupiilon aikana Alvar katoaa. M potee syyllisyyttä – katosiko isoveli siksi, että leikki jäi kesken? Perheen sydämeen avautuu ammottava aukko. Jotenkin M selviytyy, tarkkailee ja analysoi, oppii luovimaan siinä karikossa, mitä kouluikäisten sosiaalinen todellisuus on.

Aika vierii, punk saapuu myös kaukaiselle Marrasvirralle, kaduilla pyörivät nahkatakkiset yönaakat ja heitä vainoavat jägerit. M on luonut itselleen uuden nahan suosittuna lukiolaisena. Sitten saapuu viesti: M, missä minä olen? Kuurupiilo on jälleen käynnissä. Vain M voi selvittää totuuden Alvarin katoamisesta.

Kuulostaa vielä jokseenkin suoraviivaiselta, mutta tämä romaani on kokonainen punainen lankavyyhti. Pelkästään päähenkilön kasvutarinassa olisi kirjan ainekset, ja kun piiloleikkiin päästään kunnolla käsiksi, kieputus on hurjaa. Etsintä vie maanalaisiin luoliin, alakulttuurien verkostoihin, lapsuusmuistoihin ja sukutarinoihin. Todellisuus muuttaa muotoaan, taviksille tutun maailman lomassa on toisia. Kysymykset johtavat uusiin: onko mahdollista tietää sekä kuka Alvar on että missä hän on?

Eikä Kuurupiilon anatomia ole pelkästään mysteeri, kertomus salaisuuksista. Jääskeläinen tekee ruumiinavausta kulttuurille. Omakohtaisuudesta jaarittelu olisi banaalia, mutta tuskinpa M täysin sattumalta on syntynyt samana vuonna kuin kirjailija. Eikä kirjaa ole taatusti kirjoitettu sattumalta aikana, jona erilaiset ideologiat kamppailevat huomiosta ja totuudesta.

Aika tuo perspektiiviä: kirjan aika, todellisuuden aika, kuviteltu aika. Jonnet eivät ehkä muista, mutta monia nykymaailman taisteluja on taisteltu ennenkin. Jokaisessa ajassa on niitä, jotka eivät löydä paikkaansa. Jokainen aika voisi olla parempi. Samalla jokainen utopia on vaarassa sortua, jokainen ihanne vaarassa muuttua irvikuvakseen.

Jääskeläinen hallitsee vyyhtensä ihailtavasti. Seitti on eheä, lanka vuoroin kätkeytyy ja nousee pintaan, muttei katkea. Maailma kiepsahtaa uuteen asentoon juuri kun lukija on ehtinyt tottua vanhaan. Fantastisuudessaan Kuurupiilon anatomia on silti ennen kaikkea hyvin uskottava. Se on myös koukuttava, kohottava, kaihoisa ja kipeä.

Tematiikka houkuttelee asettamaan kirjan mittatikuksi täydellisyyden. Eikä Kuurupiilon anatomia siitä kovin monen vaaksan päähän jää. Tai jättäydy – sillä kaikki elävä on epätäydellistä. Ja tämä kirja on elossa.

Kaisa Ranta