Tähtivaeltaja 3/25

Sarjakuvat – Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.: Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.:
Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Frank Millerin vuonna 1986 julkaistu Batman: Yön ritari on supersankarisarjakuvien ikiklassikko. Niinpä ei ole mikään ihme, että sen ympärille on leivottu rahastusmielessä useita jatko-osia. Nyt suomennosvuorossa on Millerin luomuksen esiosa Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki. Sen tarinasta vastaa Millerin ohessa Brian Azzarello, kuvituksesta puolestaan John Romita Jr.

Tarjolla on Batmanin viimeinen seikkailu ennen eläkkeelle jäämistä. Nyrkkisankarin rooli alkaa painaa vanhaa miestä: joka paikkaa kolottaa ja turpiin antamisen sijaan hän saa itse tämän tästä päihinsä. Armaasta elämäntehtävästä eläköityminen ei ole kuitenkaan helppo rasti, varsinkin jos uskoo sydämensä pohjasta siihen, mitä tekee.

Rämäpäisesti vaaroihin syöksyvä ja herkästi tarpeettomaan väkivaltaan taipuvainen Jason ”Robin” Todd ei hänkään ole vielä valmis astumaan mentorinsa saappaisiin. Tai näin ainakin Batman ajattelee. Robin itse on asiasta vakaasti toista mieltä.

Sarjakuva kysyy, ajaako Batmania eteenpäin enää se, että hän on koukussa omaan tekemiseensä. Eikö hänestä ole ripustamaan trikoita narikkaan ja löytämään itselleen uudenlaisen rooliin elämässä? Ja kuinka tämä kaikki vaikuttaa Robinin käytökseen ja valintoihin?

Entä mitä tekee Lepakkomiehen arkkivihollinen, sadismistaan kuuluisa Jokeri, jonka Bat-vanhus on toimittanut jälleen kerran Arkhamin mielisairaalaan? Ainakin aiheuttaa kaaosta, joka sataa hymyilevän psykopaatin laariin.

Hieman pienemmälle huomiolle jää itse tarina, jossa tuntematon taho manipuloi Gotham Cityn rikkainta eliittiä.

Viimeisen ristiretken oivallisin osuus liittyy Batmanin ja Robinin henkilökuviin, joista löytyy kiitettävää ristiriitaisuutta ja ongelmallisuutta. Kumpikin sankareista on hakusessa oman motivaationsa ja toimintatapojensa kanssa, eikä mikään ole enää mustavalkoista. Synkässä tarinassa ei myöskään kannata luottaa vanhaan sananlaskuun, joka väittää, että vaikeuksien kautta voi hyvinkin päätyä voittoon. Ei nimittäin voi.

Kokonaisuus on sekä juonellisesti että taiteellisesti vahvaa kamaa. Tästä huolimatta olisin mielelläni nähnyt tarinasta selvästi pidemmän ja syvällisemmin teemoihinsa pureutuvan version. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Kirjat – Hanna Weselius: Pronominit

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Hanna Weselius
Pronominit
WSOY

Hanna Weseliuksen neljäs romaani on tiukasti tilaan rajattu. Lentokoneen matkustamossa 199 numeroitua matkustajaa kiitää kohti määränpäätä, joka ei ole aivan selvillä. Jo alkusivuilla annetaan istumajärjestys, johon henkilöt on nimetty kutkuttavasti. Joku on Piispa, toinen Taiteilija. Mutta miksi joku on nimetty Pieneksi vääryyden tunnuksi tai Calendula officinalisiksi?

Heti aluksi saamme tietää, että osa penkeistä on peitetty pressulla. Tyylilaji tuntuu viittaavaan absurdismiin, mutta siitä ei ole kyse.

Kirjan ensimmäinen osa koostuu lyhyistä katkelmista, joissa kerrotaan arkisten yksityiskohtien ja sattumusten kautta jokin oleellinen seikka kustakin matkustajasta. Henkilöhistorioiden sirpaleista voi päätellä, että osa matkustajista on hyväosaisia, aiemminkin lentäneitä, osa mahdollisesti pakolaisia. Maailma tuntuu olevan murroksessa, johon liittyvät ainakin ilmastonmuutos ja kaikkialla kasvavat uudenlaiset sienet. Sääolot ovat heikentyneet vähitellen, levottomuutta herättävä sieni puolestaan ilmaantunut yhtäkkiä – ja sitä esiintyy myös lentokoneessa.

Pääosa matkustajista on jättänyt kotinsa pysyvästi, ilman aikomusta enää palata. Ensimmäisen osan tekstiä rytmittävät otsikonkaltaiset tunnetilat kuten Uskaliaisuus ja Uhmakkuus.

Ainoa lennon aikana esitettävä elokuva on James Cameronin Titanic vuodelta 1997. Sen tapahtumat punoutuvat vaivihkaisilla tavoilla osaksi kirjan juonikudelmaa ja tuntuvat viittaavan lentokoneen mahdolliseen kohtaloon. Elokuvan kohtausten ja miljöön kautta käsitellään laajempia teemoja ja yleismaailmallisia tendenssejä.

Monissa pienoistarinoissa tuntuu olevan kyse ihmisten turvallisuudentunteesta koko ajan oudommaksi muuttuvassa maailmassa. Tasapainotellaan yhteydenkaipuun, epämukavuuden ja muita ihmisiä vasten ilmenevän hankauksen välimaastossa. Varsinkin kirjan myöhemmissä jaksoissa kuvataan tarkkanäköisesti, kuinka ihmiset yhtäkkiä alkavat käyttäytyä itselleen vierailla tavoilla, eivätkä pysty enää perustelemaan tekemisiään ja tekemättä jättämisiään edes itselleen.

Lentokoneen työteliäs, yksin vuorossaan oleva stuertti on eräänlainen metahahmo, joka pystyy ahtaassa matkustamossa työskennellessään tarkkailemaan muita hahmoja ja tekemään heistä huomioita. Asiakkaisiinsa lähes loputtomalla pitkämielisyydellä suhtautuva ammattilainen potee yksinään sydänsuruja ja merkityksettömyyden tunteita, mutta ei anna hymynsä hiipua kasvoilta. Yltyvät kummallisuudet paljastuvat hänelle ensimmäiseksi, ja moraaliset pohdinnat siitä, mitä niille lentomatkan kehyksessä voisi tai pitäisi tehdä raastavat stuertin mieltä.

Ahdas, rajoitettu fyysinen ympäristö toimii erinomaisesti temaattisena kehyksenä. Ihmisten muistot haarautuvat lentokoneesta ulos kuin sienirihmasto. Käsitellään muistia, muistamisen prosessia, väkisin tai tahattomasti mukana kannettuja muistoja. Ihmistä muovaa paitsi tapahtunut, myös se, miten hän siihen myöhemmin suhtautuu; jollekulle ominaisinta on takertuminen, toisille pakonomainen välttely.

Yhdessä riemastuttavimmista katkelmista ihmisyyteen uskonsa menettänyt pappi julistaa suurieleisesti näkemystään viereisen penkin ventovieraalle ja lopulta yltiösymbolisena eleenä pukee liperinsä tämän sylikoiralle.

Teoksen toisessa osiossa esiintyy kirjailija, joka elää arkeaan eristäytyneessä, veden valtaamassa kaupungissa. Hän törmää sattumalta internet-videoon, jossa joku puhuu Pyry-nimiselle kadonneelle ihmiselle, ja alkaa tahtomattaan kiinnostua näiden hahmojen keskinäisen suhteen arvoituksesta. Sopeutumista ilmastonmuutoksen arkeen, sään sekoiluun ja vedenpinnan nousuun kuvataan melankolisesti.

Kirjan viimeisessä jaksossa edeltävien osien näkökulmat kietoutuvat toisiinsa. Lukijaa puhutellaan metatekstissä väliin suoraan, puhutaan kirjoittamisen prosessista ja sen suhteesta maailmaan. Avoimeksi jäävä loppu jättää tilaa monimerkityksisen, taidokkaan ja itseironisen teoksen herättämille pohdinnoille.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry: Flash Gordon – Tehtävä Plutossa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry
Flash Gordon: Tehtävä Plutossa
Suom. Asko Alanen. Jalava

”…Ovat masiinoita… Miten kutsutaan… Ro-bosteja!!”

Jalava on viime vuosina palannut juurilleen julkaisemalla suomeksi vanhoja klassikkosarjakuvia. Scifiä ovat tällä saralla edustaneet ansiokkaasti Jeff Hawke: Ylivaltias ja Judge Dredd: Kuoleman morsian -albumit sekä Russ Manningin fantastiset Tarzan-julkaisut. Nyt vuorossa ovat kirjailijana paremmin mainetta niittäneen Harry Harrisonin (ks. Tähtivaeltaja 3/05) käsikirjoittamat ja Mac Raboyn & Dan Barryn kuvittamat Flash Gordon -sunnuntaistripit vuosilta 1967–1970.

Nimensäkin mukaisesti Tehtävä Plutossa -teos sisältää useita seikkailuja, jotka sijoittuvat aurinkokuntamme etäisimmälle planeetalle – jota tosin ei enää kutsuta planeetaksi. Jäinen kivenmurikka aiheuttaa Flashille ja kumppaneille ongelmia kolmessa albumin seitsemästä tarinasta.

Niistä ensimmäisessä Flash ja hupsuksi kuvattu meksikolainen Pancho saapuvat Plutolle tuomaan tarvikkeita haaksirikkoutuneen avaruusaluksen miehistölle. Ihmetys on suuri, kun he löytävät elottomana pidetyltä planeetalta turkiksiin pukeutuneiden robottien maanalaisen tukikohdan – ja päätyvät sitä kautta kaukosiirretyksi kaukaiseen tähtijärjestelmään. Mutta mitä ihmettä huomattavasti ihmiskuntaa kehittyneemmän Utra-planeetan asukkaat haluavat sankarikaksikostamme?

Plutoon matkataan myös Pluton siirtokunta pulassa -tarinassa. Siinä kerrotaan, että Plutossa on niin kylmä, että sen ilmakin on jäätynyt kiinteäksi. Ja toisin kuin edellisessä sarjakuvassa, nyt planeetan painovoima on niin raskas, että ihmisten työskentely on siellä käytännössä mahdotonta. Plutossa on kuitenkin mineraalirikkauksia, joita ihmiskunta halajaa käyttöönsä. Kuinka tästä pulmasta selvitään? Ja ajautuuko jääplaneetan valloitus ojasta allikkoon? Huumorin lähteenä toimii Panchon sijaan Klet-planeetan Angor, jonka ylivertaiset voimat saavat aikaan hassua pöhköilyä.

Jälleen uudenlainen Pluto tavataan Ällistyttävä invaasio / Tehtävä Plutossa -sarjakuvakaksikossa, jossa avaruuden käymättömille korpimaille eksyneet muukalaiset suistavat Maapallon mielikuvitukselliseen kaaokseen vääristäjä-laitteillaan. Tematiikassa huomio kiinnittyy siihen, kumpi on parempi valinta, sotilaallinen valloitus vai rauhanomainen yhteistyö?

Albumin muissa tarinoissa metsästetään muotoaan muuttavaa muukalaisrikollista, taistellaan Mestariksi kutsutun yliälyn käskyttämiä robotteja vastaan ja kohdataan kahvinkeitin, jonka vallanhaluinen itäeurooppalainen professori on muuntanut aineensiirtäjäksi.

Flashin ja Panchon ohessa sarjakuvissa seikkailevat tietenkin myös tohtori Hans Zarkov sekä sankarimme tyttöystävä Dale Arden – joka ei jää tapahtumien tuoksinassa pelkäksi itkupilliksi. Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista tuttua keisari Ming Armotonta tai hänen hallitsemaansa Mongo-planeettaa ei näissä tarinoissa nähdä.

Harrisonin käsikirjoittamat Flash Gordon -sarjakuvat eivät edes yritä olla mitään älyn jättiläisiä. Sen sijaan tarjolla on kepeitä avaruusseikkailuja, joissa riittää vaaroja ja yllättäviä käänteitä. Huumoria ja avaruusmuukalaisia koskaan unohtamatta. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja päähenkilöt ovat niin puhtoisia kuin olla ja voi. Vanhanaikaisuus, pinnallisuus ja simppeli sinkoilu jaksavat silti viihdyttää.

Myös kuvitus noudattaa samaa kaavaa, eli piirros on selkeää, muttei erityisen kunnianhimoista. Tosin Barryn piirtämissä tarinoissa on väliin aidosti tyylikkäitä kuvia, mutta myös huolettomammalla viivalla taiteiltuja jaksoja.

Ei tarvitsisi kädestä vääntää, että suostuisin lukemaan lisääkin tätä kamaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Kirjat – J. P. Laitinen: Hirviö

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

J. P. Laitinen
Hirviö
Teos

J. P. Laitisen Hirviö-romaani käynnistyy päräyttävästi, kun neitsytmatkallaan uponnut Titanic nousee tyrskyistä näkyviin perä edellä. Aluksen ympärillä kuohuu, kun uudissyntyvät ihmiset pulpahtavat pinnalle ja pelastusveneet matkustajineen nostetaan talteen: ”Yli tuhatviisisataa uudissyntynyttä, mikä on ylittämätön saavutus siviilimerenkulun historiassa.”

Romaanin päähenkilö on kirjailija Matias Roos, jonka vaimo on kuollut vuotta aiemmin. Surun murtama mies velloo itsesäälissä ja -syytöksissä. Tuntojaan hän purkaa auki vaimolleen osoitetuissa päiväkirjamerkinnöissä.

Yksinäisyyteen vetäytyneen miehen arki ottaa uutta kontaktia ulkomaailmaan, kun radikaali ympäristöaktivisti Dima Skoropadenko valitsee hänet manifestinsa haamukirjoittajaksi. Diman viestit herättävät Matiaksessa halun kirjoittaa romaanin, jossa aika kulkisi takaperoisesti – idea, jonka hän auliisti myöntää varastaneensa Martin Amisilta.

Laitisen romaani jakautuu kolmeen eri tasoon. Kokonaisuuden pihvi ovat Diman Matiakselle lähettämät sähköpostiviestit, joiden on tarkoitus toimia manifestin pohjamateriaalina. Tekstit ovat tiukkaa faktatykitystä kaikesta siitä, miten ihmiset ovat itse hävittämässä ympäröivän luonnon ja kotiplaneettansa. Näihin pätkiin on kerätty runsaasti esimerkkejä ja vankkoja todisteita öljyteollisuuden, ilmastopäästöjen, kerskakulutuksen ja kapitalismin pitelemättömästä hulluudesta.

Kaiken tämän vertauskuvana toimii monimutkaisuudessaan hillittömäksi kasvanut Hirviö, jota lienee mahdoton pysäyttää – varsinkin kun jokainen ihmiselämä on alistettu sen palvelijaksi. Diman yksi kiteytys Hirviöstä kuuluu näin: ”Se on elävä metafora, joka nielee sisäänsä luonnonvarojen ylikäytön, talouden vääristyneet perusrakenteet, infrastruktuurin ja koko lapasesta lähteneen läntisen kulttuurin, mutta myös ihmisen biologisena, psykologisena ja sosiaalisena olentona. Me olemme parasiitti paratiisissa. Virus joka tappaa isäntänsä, lapsi joka syö äitinsä ja kuolee nälkään. Evoluution aikapommi, itsetuhon insinööri, eläinkunnan Ikaros.”

Diman jaksot ovat synkkää luettavaa, ja niissä käsitellään aihepiiriä laaja-alaisen asiantuntevasti, väliin jopa filosofisesti. Vaikka moni teksteissä ilmituotava asia lienee lukijalle entuudestaan tuttu, mahtuu mukaan myös useita historiallisia tosiseikkoja, jotka yllättävät. Toivoa ihmiskunnan selviytymisestä ne eivät ainakaan lisää. Lähinnä koko touhun lyhytnäköisyys ja älyttömyys hämmentävät: olemmeko me lajina tosiaankin näin piittaamattomia ja itsetuhoisia?

Päiväkirjoissaan Matias ei suoraan niele Diman madonlukuja, vaikka alkaakin vähitellen kääntyä tämän kannattajaksi. Samalla hän pohtii tulevan kirjansa luonnetta ja antikronologian mahdollisia ongelmia. Aivan liikaa tilaa käytetään puolestaan miehen pohjattoman surun ja masennuksen sanallistamiseen. Tämä loputon tunnevatkuli käy nopeasti yksinomaan rasittavaksi.

Kirjan hauskimpia osioita ovat episodit, joissa aika kulkee takaperin: aiemmin saastuttavina pidetyt tehtaat imevätkin nyt kivihiilen ainesosat taivaalta talteen, muuttokyyhkyjen eloonampujat saattavat herättää henkiin jopa 30 000 siivekästä päivässä, ihmiset puklaavat ruokansa lautaselle ja kunnallinen viemäriverkosto palauttaa alkulietteen asukkaiden koteihin heidän sisäistettäväkseen. Nämä mainiosti kuvatut syklit saavat lukijan näkemään jokapäiväisetkin asiat aivan uusin silmin.

”Joissakin siirtokunnissa orjia on kaksi kertaa enemmän kuin valkoisia. He hoitavat kaikki raskaat työt, joten omistajat eloonherättävät heitä mielellään hirttämällä ja ruoskimalla.”

Viime aikoina Suomessakin on kirjoitettu lukuisia tieteisromaaneja, jotka maalailevat ihmiskunnalle dystopistista tulevaisuutta. Hirviö on tässäkin kontekstissa outo lintu, sillä teoksessa kaunokirjallisuus on selvästi alisteinen julistukselliselle sisällölle. Sanottava sanotaan niin kuin se on, ja asiasisältö on puettu fiktion kaapuun vain näennäisesti. Mukana on myös pitkät jälkisanat, jossa Laitinen kritisoi suorasanaisesti mm. lyhytkatseisia poliitikkoja, taloustieteilijöitä, osakemarkkinoita, pikamuotia, arvojen hylkäämistä, materialismia, talouskasvua ja hypernopeudella toimivaa yhteiskuntaa – tarjoten niille toki myös vaihtoehtoja.

Saarnaavuudestaan huolimatta Hirviö on tärkeä romaani, johon jokaisen sietäisi tarttua. Lisäpisteitä teos ansaitsee siitä, että tekstissä mainitaan lukuisten tutkijoiden, tietokirjailijoiden ja filosofien ohessa mm. sellaiset tieteiskirjailijat kuin Philip K. Dick, Jeff VanderMeer ja Risto Isomäki.

”On mahdotonta syödä ruokkimatta Hirviötä.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – John Byrne: Ihmeneloset – Kun kutsuu Galactus!

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

John Byrne:
Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus!
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

”Joskus Galactuskin oli ihminen, kuolevainen kuten sinäkin. Mutta muistot siitä ajasta ovat vaisu, hiipuva kipu sydämeni uumenissa.”

John Byrne oli aikoinaan kovista kovin. Oma supersankari-innostukseni sai aivan uutta puhtia, kun tutustuin Byrnen piirtämiin ja Terry Austinin tussaamiin X-Men-sarjakuviin 1970-luvun lopussa. Sen jälkeen seurasin Byrneä kaikkialle, minne hän meni: Fantastic Four, Alpha Flight, She-Hulk, Namor, Next Men jne.

Kesän superelokuvien vanavedessä suomeksi on nyt saatu rautaisannos Byrnen sarjakuvia.

Hänen kirjoittama ja kuvittama Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus! on yli 150-sivuinen kattaus fantastisia, jopa kosmisia tarinoita. Sisältö on kotoisin 1980-luvun alkupuolelta, ja osa jaksoista on julkaistu Suomessa Ihmeneloset- ja Hämähäkkimies-lehdissä vuosina 1982 ja 1985.

Albumin käynnistää Kunnia keisarille -tarina, jossa Ihmeneloset päätyvät muinaiseen afrikkalaiskaupunkiin, joka muistuttaa menneisyyden Roomaa. Idea on niin poskettoman upea, että se tuo elävästi mieleen Tarzanin parhaat seikkailut kadonneissa valtakunnissa. Samalla Reed Richards joutuu pohtimaan liiallisen itsevarmuutensa aiheuttamia ongelmia.

Seuraavaksi vuorossa on pidempi kertomus, joka alkaa avaruuden ääristä ja sykkii vahvaa ihmeen tuntua – samalla kun se seuraa sankarinelikon arkista elämää. Juuri tämänkaltaiset yhdistelmät tekevät Byrnen Ihmeneloset-tarinoista niin koukuttavia.

Tällä kertaa vaikeuksia aiheuttaa Galactuksen mahtava palvelija Terrax, jolla on ylivertaiset voimat jopa Ihmenelosiin verrattuna. Inhimillisiä tragedioita ja suurta oopperaa soittelevassa kertomuksessa esiintyvät luontevasti myös mm. Hämähäkkimies, Daredevil, Thor, Tohtori Outo ja Rautamies. Ja kyllähän planeettoja syövä Galactuskin ilmestyy mukaan kuvioihin – eikä yksikään tarina, jossa hän näyttäytyy, voi olla huono. Nyt päästään jopa pohtimaan sankarien syvempää etiikkaa ja moraalisia valintoja.

Hieman maanläheisemmässä Lapsuuden loppu -tarinassa valokeilaan nostetaan sekä Näkymätön tyttö Sue että hänen ja Reedin pieni Franklin-poika. Sue osoittaa epäilijöille, että hän on yhtä vahva ja tärkeä osa Ihmenelosia kuin Liekki, Möykky ja Herra Fantastinen yhteensä.

Albumin viimeisessä rupeamassa pahiksen roolin ottaa Tohtori Doom – vai ottaako sittenkään? Tarina käsittelee yksinvaltiutta ja diktaattorien tuhoisia vainoharhoja. Sekä sitä, että edes Ihmeneloset eivät ole erehtymättömiä.

Kun kutsuu… Galactus! on supersankarisarjakuvan parhaimmistoa. Touhu ei tyydy pelkkään aivottomaan mätkintään, vaan mukaan on ujutettu sekä tieteishenkistä visiointia, elämän pieniä iloja ja suruja, vahvaa draamaa että yhteiskunnallista kritiikkiä. Kaikki tämä tekee sarjakuvan hahmoista eläviä ja hengittäviä yksilöitä, jotka eivät jää trikoidensa vangeiksi.

Myös sarjakuvan taide on erinomaista, huolellista ja pikkutarkkaa, Byrneä lähes parhaimmillaan.

”Ilmaantuuko tänne jonakin päivänä haurasta elämää, joka pohtii kaiken tarkoitusta? Vai onko täällä vain kuolleita maailmoja, jotka tuijottavat kuihtuvaa aurinkoa sokein silmin? Vai kuolevatko ne jo syntyessään… Jättäen jälkeensä loputtoman yön läpi kiitäviä jäänteitä maailmasta, joka ei koskaan ollut.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Kirjat – Annika Perkiö: Herra Wolterin karnevaali

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Annika Perkiö
Herra Wolterin karnevaali
Haamu

”Jonglöörin suu alkaa levitä pielistään kuin vetoketju. Koko hirviö laajenee ääristään, tavoittaa mittoja, joita ihmiset saavat todistaa vain suljettujen ovien takana. Suu paljastaa kielen ja niskaan saakka ulottuvan hammasrivistön.”

Herra Wolterin karnevaali on Annika Perkiön fantasiahenkinen esikoisromaani. Ja erinomainen sellainen.

Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, tapahtumien keskipisteenä on niljahkon show-miehen, herra Wolterin, johtama karnevaali. Jo viisitoista vuotta Suomea menestyksekkäästi kiertäneen tivolin suurin vetonaula ovat salaperäiset hirviöhahmot, jotka tunnetaan heidän erikoiskykyjään kuvaavilla nimillä. Yleisö uskoo, että Jonglööriä, Tulennielijää, Veitsenheittäjää ja Tanssijaa esittävät ihmiset, joiden ulkonäköä on muokattu meikkien, maskien ja muiden tehokeinojen avulla. Jo teoksen prologista käy kuitenkin ilmi, että kyseessä ovat todelliset hirviöt.

Nämä luonnonoikut metsästävät karnevaalin asiakkaita ravinnokseen. Toisin kuin voisi kuvitella, he eivät syö saaliitaan, vaan imevät heistä viimeisetkin onnen pisarat. Tämän jälkeen uhri ei pitkään aikaan ole enää oma itsensä. Talvisin, kun sirkus on tauolla, hirviöt joutuvat tyytymään purkkiruokaan. Mitä se on, selviää vasta kirjan jälkipuoliskolla.

Tarinan ihmispäähenkilö on 18-vuotiaas iltalukiolainen Paju. Koulukiusattu ja traumaattisesta masennuksesta kärsivä poika yrittää olla mahdollisimman näkymätön, jotteivat kiusaajat ottaisi häntä uudelleen silmätikukseen. Hänen ainoita ystäviään ovat koulutoveri Anni sekä nuoremmat sisarukset Otso ja Pihla. Pajun tehtäväksi on jäänyt sisaruksistaan huolehtiminen, sillä sen jälkeen kun isä häipyi omille teilleen, äiti on sulkeutunut itseensä, eikä kiinnitä minkäänlaista huomiota jälkikasvuunsa.

Pajun elämän ankkurina toimivat Wolterin karnevaalin hirviöt, joiden paluuta hän odottaa pitkin vuotta kuin kuuta nousevaa. Ruttoneva, jossa Paju asuu, on tivolin jokavuotinen loppuetappi ennen talviteloille laittoa. Tällöin koko kaupunki herää henkiin ja vyöryy värikkäiden karnevaalitelttojen huomaan halloweenia juhlistavissa naamiaisasuissa.

Toisin kuin muut ihmiset, Paju näkee hirviöt kauniina ja taianomaisina olentoina, joita tulisi pelkäämisen sijaan rakastaa. Erityisen ihastunut hän on painajaisten ruumiillistumalta näyttävään Jonglööriin, jonka sisimmän olemuksen hän pyrkii vangitsemaan piirroslehtiöönsä.

Mutta kuinka käy, kun Paju päätyy liian lähelle Jonglööriä, joka haistaa hänen huumaavan ja viettelevän tuoksunsa, jota yksikään hirviö ei voi vastustaa?

”Sille olennolle ei ole mahdollista pistää vastaan. Se kuokkii unissa lupaa kysymättä.”

Kauhuakin soittelevan tarinan ytimessä ovat tunteet, joita Perkiö kuvailee maalauksellisen voimallisesti. Yleisteemana toimii erilaisuuden pelko ja sen voittaminen, oli kyse sitten hirviöistä tai ihmisistä. Sekä tietenkin naamiot, joista haetaan turvaa, ja leimat, joita ihmisiin lyödään.

Tarinan edetessä käy ilmi myös kaikki se kaltoinkohtelu, jota hirviöt ovat aiemmin kokeneet ihmisomistajiensa käsissä. Ja se hyväksikäyttö, johon he nyt ilolla alistuvat. Eikö mikään voisi sittenkään olla toisin?

Perkiön hahmokuvaus on onnistunutta, joten henkilöiden kärsimykset ja onnenhetket välittyvät vahvasti lukijalle. Erityisen hyvin toimii ratkaisu, jossa samoja tapahtumia lähestytään sekä Pajun että Jonglöörin silmin. Se paljastaa, kuinka erilaisia tunteita ja ajatuksia samat kuvaelmat voivat eri hahmoissa herättää.

Herra Wolterin karnevaali on vaikuttava, koskettava ja kulisseiltaan kiehtova visio, jonka osin omintakeisten elementtien seuraan on ilo heittäytyä.

”Eksistentiaalista kriisiä ei ole koskaan turvallista kokea ase kädessä.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , ,

Viime toukokuussa järjestetty Tähtivaeltaja-päivä onnistui erinomaisesti. Erityiskiitoksen ansaitsee Finlandia-palkitun Johanna Sinisalon vetämä kirjailijapaneeli, jonka aiheena olivat utopia- ja dystopiakirjallisuuden yhteiskunnalliset ulottuvuudet sekä merkitykset ihmiskunnan selviytymisstrategian kannalta.

Kaikki panelistit, eli Mia Myllymäki, Reetta Vuokko-Syrjänen ja vastikään Tähtivaeltaja-palkinnon upealla Keuhkopuiden uni -romaanillaan voittanut Siiri Enoranta, ovat itsekin kirjoittaneet sekä utopioita että dystopioita. Niinpä heillä oli runsaasti syvällisesti ajateltua kerrottavaa asian tiimoilta.

Panelisteista ainoa, jota ei ole vielä Tähtivaeltajaan haastateltu, on Vuokko-Syrjänen, mutta tämäkin puutos pyritään korjaamaan vielä tämän vuoden puolella.

Utopiat ja dystopiat ovat nyt selvästi ajankohtainen aihe, sillä niitä käsiteltiin myös viime numeron kirjailijahaastatteluissa. Anne Leinosen laajassa Siri Kolu -artikkelissa asiaa tutkailtiin monestakin kulmasta, kun taas Hannu Rajaniemen kohdalla fokus oli kysymyksessä, johtaako bioteknologian kehitys siihen, että lopulta jopa biologinen datamme on suuryritysten omistuksessa.

Tähtivaeltaja-päivän ulkomaisena kunniavieraana loisti nigerialaisjuurinen brittikirjailija Tade Thompson. Hänen etäyhteyksillä toteutettu haastattelunsa toimi yhtenä pohjana tässä numerossa julkaistavalle kirjallisuudentutkija Esko M. Suorannan Thompson-artikkelille.

Jos ja kun teksti innostaa kirjailijan tuotannon pariin, niin haltuun kannattaa ottaa ainakin Nigeria-futuristinen, monin tavoin aivoja soitteleva Rosewater-trilogia sekä avaruuden murhamysteerin vietäväksi heittäytyvä, mutta silti realistisuutta tavoitteleva Far From the Light of Heaven -romaani.

Kotimaisista kirjailijoista esiteltävänä on nyt huikean Olosuhteet-sarjan kirjoittanut Antti Salminen. Setin ensimmäinen kirja, Lomonosovin moottori, voitti vuoden 2015 Tähtivaeltaja-palkinnon ja myös kakkoskirja MIR (2019) päätyi julkaisuvuotensa viiden parhaan scifi-kirjan joukkoon.

Molemmat teokset pärjäsivät hyvin myös Helsingin Sanomien viime vuoden lopulla järjestämässä 2000-luvun 100 parasta kotimaista kirjaa -asiantuntijaäänestyksessä. Lomosovin moottori ylsi sijalle 8 ja MIR sijalle 29.

Kaisa Rannan perusteellisessa haastatteluartikkelissa sukelletaan Salmisen proosapoetiikan uumeniin ja kaikkiin niihin ajatuskulkuihin, joista kirjailijan romaanit ovat syntyneet.

Tässä yhteydessä on hyvä kiittää sekä Rantaa että Anne Leinosta, jotka ovat kunnostautuneet lukuisten Tähtivaeltajan kirjailija-artikkeleiden tekijöinä. On ollut ilo kuulla sekä lukijoiden kiitoksia että kirjailijoiden itsensä toteamuksia, ettei heistä ja heidän tuotannostaan ole koskaan aiemmin kirjoitettu yhtä syväluotaavia artikkeleita.

Numeron muusta sisällöstä mainittakoon useita spefi-henkisiä runokirjoja julkaisseen Elli Lepän Seulasten kaikki nimet -runo, Lauri Lehtisen artikkeli italialaisesta Lamberto Bavasta, Kari Sihvosen ja Pertti Jarlan jatkosarjakuvat sekä iso kattaus kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja.

Ilman kulttuuria ja sen tekijöitä ei ole elämää!

Toni Jerrman

Elokuvat – The Fantastic Four: First Steps

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , ,

The Fantastic Four: First Steps

Marvelin tarinauniversumi sisältää lukuisia erilaisia rinnakkaismaailmoja. Matt Shakmanin ohjaaman The Fantastic Four: First Steps -elokuvan tapahtumat sijoittuvat Maapallo 828:lle. Siellä eletään vahvasti 1960-lukuvaikutteisessa retrofuturistisessa todellisuudessa lentävine autoineen.

Ihmeneloset, eli Reed Richards (Pedro Pascal), hänen vaimonsa Sue Storm (Vanessa Kirby), tämän veli Johnny Storm (Joseph Quinn) sekä kivihemmo Ben Grimm (Ebon Moss-Bachrach), ovat planeettansa juhlittuja puolustajia. Sankarinelikköä ylistetään vilpittömän innostuneesti niin uutisissa, tv:n keskusteluohjelmissa, lehdissä, animaatioissa kuin kaduillakin. Trikootoiminnan tauoilla he elävät kuin mikä tahansa perhe pientä lämminhenkistä pilailua ja naljailua unohtamatta. Mukana arkisissa puuhissa häärii myös sympaattinen kelanauharobotti H.E.R.B.I.E.

Tarinan alussa Sue huomaa olevansa raskaana, mikä herättää sekä iloa että huolta. Entä jos lapsi onkin perinyt vanhemmiltaan jonkinlaisia supervoimia? Joka tapauksessa tukikohta on saatettava vauvaturvalliseksi tukkimalla sähköpistokkeet ja piilottamalla kaikki vaaralliset esineet.

Tulevalla vauvalla on muutenkin iso osa esitettävänään elokuvan tapahtumissa.

Ihmenelosten kyvyt joutuvat äärimmäiselle koetukselle, kun Hopeasurffari, Shalla-Bal (Julia Garner), ilmestyy Maapallolle ilmoittamaan, että tämä oli nyt tässä. Kosminen olento, maailmoja syövä Galactus (Ralph Ineson), tekee tuloaan, ja planeetta on tuhoon tuomittu.

Ihmeneloset eivät kuitenkaan ole valmiita luovuttamaan, vaan sinkoutuvat ylivalonnopeudella kulkevalla avaruusaluksellaan toiseen aurinkokuntaan pysäyttämään Galactuksen. Temppu on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Ihmisten luottamus Ihmenelosiin on kuitenkin järkkymätön, ja heidän mielestä kyse on vain siitä, kuinka nopeasti homma lyödään pakettiin. Me sarjakuvia lukeneet tiedämme, ettei Galactuksen päihittäminen voi olla näin yksinkertaista.

Filmin retrofuturismista ponnistava visuaalinen ilme on kohdallaan, ja tyyliin istuvat hienosti niin huonekalut, lavasteet, asusteet kuin avaruusaluksetkin. Myös Galactuksen massiiviselle olemukselle tehdään sarjakuvista ammennettua kunniaa.

Elokuvan nostalginen tyylipaletti sopii täydellisesti valittuun ulkoiseen asuun. Ihmisten suhtautuminen sankareihinsa on lähes naiivin positiivista, ilman minkään sortin kyynisyyttä. Lisäksi keskiöön nostetaan perhe-elämän autuus ja arkiset onnenhetket. Tällä saralla mennään lopulta jo banaalin imelyyden puolelle, kun aihetta päädytään korostamaan tunteilevassa palopuheessa.

Myös näyttelijävalinnoissa on parantamisen varaa. Ihmenelosten esittäjät ovat kaikki niin platkuja, että he katoavat mielestä nopeammin kuin hiekanjyvä Saharaan. Onneksi henkilökuvaukseen on sentään panostettu ja jokaiselle hahmolle rakennettu omanlaisensa persoonallisuus. Yllättävintä lienee, että yleensä itserakkauden perikuvana pidetystä Johnny Stormista on löydetty uusia, asiallisempia luonteenpiirteitä. Ja pisteet tietenkin myös nelikon vahvimmaksi toimijaksi nostetulle Sue Stormille.

The Fantastic Four: First Steps on varsin onnistunutta supersankariviihdettä. Ei se tietenkään aivoja soittele tai ole muutenkaan erityisen mieleenpainuva kokemus, mutta silti selvästi parempi kuin monet muut viimeaikaiset superrymistelyt. Ja kukapa ei Galactusta fanittaisi, vaikka hahmon syvimpään olemukseen ei nyt päästykään kunnolla kiinni.

Toni Jerrman – 3 tähteä