Tähtivaeltaja 2/23

Sarjakuvat – Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Alex Raymond:
Rip Kirby 1954–1956
Suom. Ilkka U. Pesämaa. Jalava

Aikoinaan sanomalehtistrippeinä julkaistut jatkosarjat olivat sarjakuvataiteen aatelia, ja niiden parissa viihtyivät alan kovimmat nimet. Hyvän näytteenä tästä käy Jalavan julkaisema albumi Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956. Kuten jo nimi kertoo, lähes 150-sivuinen teos esittelee herrasmiesetsivä Rip Kirbyn seikkailuja 1950-luvun puolivälistä. Raymond on taiteilijana ehdotonta mestariluokkaa, joten strippejä kelpaa ihastella jo yksistään taitavan ja tyylikkään piirroksen ansiosta. Tämän ohessa myös tarinat jaksavat yhä vetää ja viehättää.

Kokoelman käynnistävä Kaksi miestä ja pienokainen -kertomus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se painottaa huumoria toiminnan ja jännityksen sijasta – vaikka kyllä niitäkin on luvassa. Rip Kirbyn ja hänen Desmond-palvelijansa arki nyrjähtää sijoiltaan, kun pahiksia pakeneva nainen jättää vauvansa kaksikon hoidettavaksi. Moisen ilmestyksen edessä sankarimme ovat helisemässä, sillä heillä ei ole aavistustakaan, miten vaippaikäistä lasta tulisi käsitellä.

Erinäisten käänteiden kautta Rip ja Desmond päätyvät kommunistisen vallankumouksen puolittamaan valtioon, jossa vitsejä revitään punaisten toverien ajatusmaailmasta. Soveltavan doktriinin instituutissa lapset vapautetaan äidillisen rakkauden ikeestä, kansandemokratia tarkoittaa johtajien mielihalujen noudattamista ja työnsankareille luovutetaan ensimmäisen luokan kampiakselin ritarikunnan ansiomerkki.

Albumin toinen tarina, Kismet Kildare, on hyvä esimerkki paristakin Kirby-sarjakuville olennaisesta elementistä. Ensinnäkin sen keskiössä on kaunis ja kohtalokas nainen, jonka lumovoimaa Rip ei voi vastustaa. Toisekseen juonessa on yllättäviä käänteitä, jotka vievät tarinan aivan toisille vesille kuin miltä alkuun näyttää. Tällä kertaa kostonhimoisen naistaiteilijan tempauksista edetään murhien, petosten ja väärennösten ristiaallokkoon.

Femme fatale -hahmojen ohessa sarjakuvissa esiintyy muitakin vahvoja ja päättäväisiä naisia, jotka eivät pahemmin miesten apua kaipaa. Heistä käyvät esimerkkeinä vaikkapa Vastahakoinen perijätär -tarinan Sari, joka seilaa Etelämerellä oman purjelaivansa kapteenina, tai Jatsicombo konnantöissä -kertomuksen kovapintainen Ma Casino. Kasinoa pyörittävä nainen ryntää sumeilematta Kirbyn toimistoon ja toteaa ensi töikseen: ”Kirby, nimeni on Casino, ja minulla on sinulle töitä. Otahan sikari!”

Kokonaisuutena Rip Kirby 1954–1956 tarjoilee komean kattauksen velmuja ja vetäviä seikkailusarjakuvia, joissa konnat saavat kylmää kyytiä – paitsi silloin, kun he paljastavat hempeämmän puolensa, kuten tarinassa Äkkiväärää oikeutta.

Valitettavasti kirja ei ole visuaalisesta vailla ongelmia. Vaikka monet stripit ovatkin toistuneet onnistuneesti, mukana on useita jaksoja, joissa osa viivoista on joko kadonnut tai levinnyt ja sulautunut yhteen. Tästä huolimatta teos voittaa yleislaadussa aiemmat HS Kirjojen julkaisemat Kirby-kokoelmat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kirjat – Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Celeste Ng
Kadonneet sydämemme
Our Missing Hearts
Suom. Taina Helkamo. Gummerus

Maailma on täynnä hyviä ja hyytäviä lähitulevaisuusdystopioita. Valitettavasti Celeste Ngin Kadonneet sydämemme ei kuulu tähän kaartiin. Toki romaanista löytyy muutamia visioita, jotka ovat pelottavan lähellä nykyisiä kehityslinjoja, mutta käytännössä teksti jää saarnaavan selitteleväksi. Kirjailija tuntuu kuvitelleen, että tärkeintä on paukuttaa ideat suorasanaisesti kehiin – kun oikea tapa olisi ollut tuoda ne esiin tarinan siivellä. Lisäksi romaanin itkuhanoja tiristelevä kuvaus äidinrakkaudesta ja lastenriistosta pakahtuu naurettavan överiksi vedettyyn tunnepolkkaan.

Teoksen Yhdysvalloissa syvän laman synnyttämä kaaos ja mellakointi on taltutettu yltiöisänmaallisella PACT-lailla. Sen mukaan kaikki maata riepotelleet taloudelliset ongelmat johtuvat Kiinan vaikutusvallasta. Lopulta kansan viha on saatu kohdistettua kaikkiin aasialaistaustaisiin ihmisiin. Myös heihin, jotka ovat asuneet Yhdysvalloissa jo usean sukupolven ajan.

Samaan aikaan propagandakoneisto aivopesee ihmisiä kritiikittömään amerikkalaisten arvojen ja elämäntapojen ihannointiin. Mitään ei sovi kyseenalaistaa ja kaikesta ”kumouksellisesta” toiminnasta tulee heti ilmoittaa viranomaisille. Mielivaltaisessa kyttäyskulttuurissa pienikin poikkipuolinen sana voidaan tulkita rikokseksi. Pahinta tilanteessa on, että lapset viedään pois epäamerikkalaisiksi koetuilta vanhemmilta.

Kyky pysytellä huomaamattomana onkin monen aasialaistaustaisen ihmisen ainoa selviytymiskeino tässä pelon jäytämässä ilmapiirissä.

Yksilönvapauksien ohella kato on käynyt myös kirjallisuuden puolella. Kaikki vaarallisiksi, poikkeaviksi tai ajatuksia herättäviksi katsotut kirjat on joko poltettu tai muutettu vessapaperiksi.

Jo kymmenen vuoden ajan systeemi on jyrännyt ja ihmiset vikisseet tyytyväisyydessään. Nyt kaduilla alkaa kuitenkin näkyä erikoisia performanssitaiteellisia tempauksia, joissa vastustetaan PACT-lakia. Olisiko käsillä vihdoin se hetki, jolloin kansa herää Ruususen unestaan?

Romaanin ensimmäisessä puoliskossa seurataan 12-vuotiasta Bird-poikaa, jonka kiinalaistaustainen äiti on lähtenyt perheen luota kolme vuotta aiemmin. Bird ei tiedä, miksi äiti on jättänyt hänet, ja kaipaa epätoivoisesti tämän luo. Tunnemössöistä hahmoa on mahdoton ottaa tosissaan, sillä tämän rohkeus, neuvokkuus ja älykkyys ovat valovuosia ikäistään kehittyneemmät.

Teoksen jälkimmäisessä puoliskossa kelataan läpi äidin elämäntarina viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta. Ja voi sitä rakkauden määrää, jota hän tuntee lastaan kohtaan. Ja voi sitä murhetta, jota hän kantaa kaikkien lapsistaan erotettujen vanhempien puolesta.

Kirjailijan teksti kulkee ärsyttävän osoittelevasti ja mukamas runollisen maalailevasti. Metaforat ovat tyyliä: ”Birdin katsellessa ympärilleen muistot leijailevat hänen ympärillään ennen kuin laskeutuvat hänen hartioilleen kuin sudenkorennot.” Romaanin tunnekuohujen höttöhattaraiset kuvaukset synnyttävät vain myötähäpeää.

Säälittävintä romaanissa on, että Ng yrittää selvästi vakavissaan kertoa sekä menneistä, olemassa olevista että piilevistä ongelmista, jotka ohjaavat mm. Yhdysvaltoja dystooppisille poluille. Mutta hän hukkaa tämän kaiken harlekiinimaisen toteutuksen vuolaaseen virtaan. Niinpä teos herättää huomattavasti vähemmän kylmiä väreitä kuin tieto siitä, että Yhdysvaltojen mahdollinen tuleva presidentti, Floridan kuvernööri Ron DeSantis, luo jatkuvalla syötöllä uusia lakeja, jotka kaventavat vähemmistöjen oikeuksia, tyhjentävät kirjastoja ja rajoittavat kouluissa ja yliopistoissa sallittuja puheenaiheita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Sarjakuvat – Wallace Wood: Verta ja väristyksiä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Wallace Wood
Verta ja väristyksiä
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Kvaak Kirja & Egmont

Suomalaisjuurinen Wallace ”Wally” Wood (1927–1981) on eittämättä yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista sarjakuvataiteilijoista. Työn sankarin ura oli yli 30 vuoden mittainen ja kattoi tyylilajeja laidasta laitaan: scifiä, fantasiaa, kauhua, supersankareita, romantiikkaa, huumoria, erotiikkaa, parodiaa ja mitä vain kuvitella saattaa. Erityisesti hänen tapansa piirtää avaruusasuja ja -aluksia on jo vuosikymmeniä sitten saavuttanut ikonisen aseman.

Joukkorahoituksen turvin julkaistu 168-sivuinen Verta ja väristyksiä -albumi on ensimmäinen Woodin töille omistettu suomalainen kokoelmateos. Sen sarjat on poimittu EC-kustantamon lehdistä, ja ne ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1950–1953. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat pääasiassa Al Feldstein, Harvey Kurtzman ja William M. Gaines.

Kirjan käynnistää itseoikeutetusti vuodelta 1953 kotoisin oleva kuusisivuinen Minun maailmani -sarjakuva. Siinä käydään läpi lukuisia erilaisia mielikuvitusta soittelevia scifi-visioita ja -aihelmia. Viimeisessä ruudussa tapaamme Woodin työpöytänsä ääressä, jossa hän toteaa lukijalle: ”Minun maailmani on science fictionin maailma… Aivoni luovat sen, ja se siirtyy paperille kynän ja tussin ja pensselin ja hien ja pohjattoman rakkauden välityksellä. Sillä minä olen science fiction -taiteilija. Nimeni on Wood.”

Jatkossa edetään kronologisessa järjestyksessä vuodesta 1950 eteenpäin. Samalla Woodin piirrosjälki hioutuu koko ajan komeammaksi. Eri genreistä edustettuina ovat scifi, kauhu ja sotasarjat.

Selkeälinjaisesti kuvitetuissa tieteiskertomuksissa kurvaillaan avaruudessa ja vieraillaan fantastisilla planeetoilla. Jos ja kun astronautit kohtaavat muita elämänmuotoja, on yllätyskäänteitä luvassa: ulkonäkö voi pettää eikä pulasta välttämättä selvitä uhrauksitta. Näissä tarinoissa on ajattoman klassikon aineksia.

Rajumpien sotasarjojen puolella liikutaan sekä kaukaisessa historiassa, toisessa maailmansodassa että Korean niemimaalla. Harvey Kurtzmanin kirjoittamissa tarinoissa otetaan vahvasti ja suorasanaisesti kantaa sodan mielettömyyteen. Julmat ja silottelemattomat kuvat natsien hirmuteoista, atomipommien kylvämästä tuhosta ja sylilapsista itkemässä raunioiden keskellä eivät anna synninpäästöä minkään sodan yhdellekään osapuolelle: ”Liekkien loimusta ja lähestyvistä kiinalaisten sotajoukoista huolimatta oli vaikea uskoa, että Hungnam oli joskus täynnä liikettä ja elämää! Oli vaikea uskoa, että raunioissa lojuva pienen koiran ruumis oli joskus ollut elossa! Aurinko laski! Oli jouluyö! Rauhan ruhtinaan syntymäpäivä! Ja silti ihmiset maan päällä tappoivat toisiaan!”

Kantaaottavaa sisältöä löytyy myös karheista kauhukertomuksista, joissa sukelletaan syvälle ihmiskuntaa riivaavan pahuuden ytimeen. Yhtäällä rasistisen ajattelun syövyttämät kansalaiset haluavat lynkata mustan miehen valkoisen naisen murhasta vain siksi, että hänet nähtiin rikospaikan liepeillä. Toisaalla poliisit hakkaavat viattomalta mieheltä tunnustuksen rikoksesta, jota hän ei tehnyt – koska niin voivat. Juutalaisilla ei ole asiaa lähiökortteleihin, mutta Ku Klux Klanin kylvämää terroria ei saa pysäytetyksi kukaan.

Toki mukana on myös perinteisempiä Shokki-tyylisiä tarinoita, joissa karman laki iskee ja vainoharhat kolahtavat omaan nilkkaan. Kokonaisuus on joka tapauksessa vahva niin sisällöllisesti kuin taiteellisestikin. Tekstipöhöstä huolimatta Woodin piirroksille jää tarpeeksi tilaa, joten lukukokemuksesta kasvaa antoisa ja vaikuttava. Toki olisin itse saattanut muutamassakin kohdassa valita mukaan toisia tarinoita. Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että tilaa jää toisellekin Woodin EC-tuotantoa sisältävälle kokoelmalle!

Ainoan miinusmerkin teos ansaitsee siitä, että muuten ensiluokkaisesta pohjamateriaalista koostettuun opukseen on livahtanut pari sarjaa, joissa osa kuvien hennoimmista viivoista on kadonnut teille tietymättömille. Virhe on sitäkin ilkeämpi, koska toinen näistä tarinoista on teoksen aloittava Minun maailmani -klassikko. Siitä olisi varmuudella löytynyt parempitasoisempikin lähdeversio.

Gutguttaa kuin lonkerohirviö lähiössä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kirjat – Magdalena Hai: Sarvijumala

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Magdalena Hai
Sarvijumala
Otava

Kauhun suosio on kasvussa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Lanun konkari Magdalena Hai osaa kirjoittaa kauhuakin vetävästi, mistä on todistusaineistona jo kaksi aiemmin julkaistua nuorille suunnattua novellikokoelmaa. Sarvijumalaan kannattaa tarttua, vaikka kauhu ei olisikaan ominta genreä. Hain taituruus sanan säilän heiluttelussa tulee nimittäin esille muillakin osa-alueilla, esimerkiksi realististen, eikä vähääkään hävettävien nuorten välisten seksikohtausten kuvaamisessa.

Teoksen yllä roikkuu synkkä, kalmanhajuinen pilvi. 17-vuotias Lauri on menettänyt äitinsä auto-onnettomuudessa ja isä on koomaan vaivutettuna sairaalassa. Teinipoika itsekin on saanut kolhun jos toisen. Hain todentuntuinen päähenkilö ei kuitenkaan parane vammoistaan silmänräpäyksessä, vaan nilkuttaa sauvoihin nojaten viimeiselle sivulle asti.

Kun Lauri näkee ensimmäisen kerran sarvikalloisen hahmon, hän ajattelee tämän olevan vain kivun ja lääkkeiden aiheuttamaa harhaa. Maakellarille tuoksuva kammotus ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Pian käy ilmi, ettei se ole ainoa poikkeava olento, jota muut eivät huomaa. Myös ojaan hukkuneen lapsen kummitus näyttäytyy Laurille. Ennen viimeisenkin järjen häivenen katoamista poika saa vahvistuksen, että ilmiöt ovat todella olemassa.

Sarvijumala ei sorru kliseisiin tai ällöttävyyksiin. Mukana on jonkin verran gorea kehokauhua, ja sisältövaroituksen voi antaa myös itsetuhoisuudesta. Tarina vetää kuitenkin kuin junan vessa: kauhuelementeillä ei mässäillä vaan niitä ripotellaan sopivin väliajoin kuin suklaahippuja keksitaikinaan. Aineosilla luodaan erittäin vahvaa tunnelmaa hukkaamatta paukkuja turhiin säikyttelyihin.

Hai on onnistunut kirjoittamaan teokseensa kylmiä väreitä aiheuttavan kauhun lisäksi ajatuksia herättäviä kuvauksia mielenterveyden oirehtimisesta ja rasismista. Jälkimmäiseen kirjailija on käyttänyt kokemusesilukijaa, eli uskottavuutta löytyy. Loppuun jää muutamia avoimia kysymyksiä, jotka saattavat viitata siihen, että jatkoa on luvassa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Elokuvat – The Horrible Sexy Vampire (1971)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

The Horrible Sexy Vampire
aka El vampiro de la autopista
(ABC-versio, blu-ray)

Täysin asiaan kuulumattomalla mutta raflaavan kaupallisella englanninkielisellä nimellä siunattu The Horrible Sexy Vampire (1971) on monessa mielessä hellyttävän kädetön tekele.

Filmin tyyliä ja tasoa kuvastaa hyvin alkupuolen kohtaus, jossa kuolinsyyntutkija (Anastasio Campoy) yrittää vakuuttaa Saksassa sijaitsevan Brenitzin pikkukaupungin poliisipäällikölle, että vampyyrejä todellakin on olemassa. Hänen ensimmäinen todisteensa asiasta on Bram Stokerin Dracula-romaani! Seuraavaksi hän kaivaa esiin isänsä muistiinpanot, joista käy ilmi, että paikkakunnalla on tapahtunut selvittämättä jääneitä murhia tasan 28 vuoden välein. Jopa niin kellontarkasti, että tappaja on murhannut uuden uhrin kerran viikossa neljän viikon ajanjaksolla.

Kaikki tämä on saanut alkunsa vuonna 1886, kun paikallista linnaa asuttava paroni von Frauler kuoli. Kuolinsyyntutkijan mukaan tämä merkitsee, että paroni on vampyyri. Moinen on kuulemma helppo todistaa, sillä paroni ja hänen vaimonsa on haudattu asumattoman linnan kellariin. Jos paroni ei makaa arkussaan, hän on tietenkin taas pahoilla teillään. Mikä selittäisi kolme viimeaikaista murhaa, joissa uhrien kaulasta löytyi puremajälkiä.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että elokuvan vampyyri ei tapa saaliitaan puremalla heitä kaulaan – sen sijaan hän tyydyttää verenjanonsa kuristamalla. Uhrien yllättäminen sujuu helposti, sillä pitkähammas käy heidän kimppuunsa useimmiten näkymättömänä. Kaikenlaisia vampyyrejä sitä maailmassa liikkuukin!

Mitkään todisteet eivät kuitenkaan käännä poliisilaitoksen näkökulmaa, jonka mukaan murhien takana on verta ja lihaa oleva mielipuoli. Toisaalta myös kuolinsyyntutkijan teoriat vaikuttavat silkalta hölynpölyltä, sillä vampyyri tappaa elokuvan kuluessa yli kymmenen henkilöä, eikä hän todellakaan pidä viikon taukoja murhien välillä – parhaina päivinä ruumiita syntyy vähintään neljä.

Murhia tutkivien poliisien ohessa filmin keskeisimmäksi hahmoksi nousee valkohiuksinen Adolf Vishnevsky (Wal Davis aka Waldemar Wohlfahrt). Eläinten täyttämistä harrastava mies on paronin pojanpojanpoika ja näin tämän perillinen. Toisin kuin edeltäjänsä, hän päättää muuttaa vanhaan linnaan asumaan. Edes poliisien varoitukset tai testamentin oudot ehdot, kuten se, ettei kenelläkään ole lupaa astua rakennuksen kellariin, eivät käännä hänen päätään. Parin yön jälkeen Adolfin on kuitenkin tunnustettava, että linnassa todellakin asuu verenhimoinen vampyyriparoni. Miehen mielenmuutos ei saa poliisien päitä kääntymään – lähinnä he epäilevät, että Adolf on tullut hulluksi.

Löyhäpäisyyden lisäksi espanjalainen ohjaaja-käsikirjoittaja José Luis Madrid nauttii lattioiden kuvaamisesta sekä kohtauksista, joissa ihmiset kävelevät ympäriinsä. Tätäkin suurempi osa elokuvasta menee pitkiin ja kuiviin keskusteluihin, joissa toistellaan vakavalla naamalla samoja asioita. Puhuvien päiden runsaus onkin yksi filmin tavaramerkeistä. Toinen on naisten rooli. Kerta toisensa jälkeen kuvioihin astuu uusi nainen, joka tulee kotiinsa, riisuutuu ilkosilleen ja astuu kylpyyn tai suihkuun – vain tullakseen vampyyrin tappamaksi.

Näin loppuun vielä retorinen kysymys: mihin yli-inhimillisen voimakkaan ja näkymättömyyteen kykenevän vampyyrin kannattaa piiloutua puista vaarnaa heiluttelevalta takaa-ajajalta? Sen voin taata, ettei vastaus ainakaan kuulu: näkyvänä omaan ruumisarkkuunsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kirjat – Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Ričardas Gavelis
Vilnan pokeri
Vilniaus Pokeris
Suom. Urtė Liepuoniūtė & Per Länsmans. Siltala

Ričardas Gavelisin neuvostovallan aikainen pääteos, Vilnan pokeri, on liettualaisen kirjallisuuden postmoderni virstanpylväs. Jokainen liettualainen tuntee sen vähintään nimeltä ja maineeltaan. Teos sai silloisten sääntöjen vastaisesti painoluvan vuonna 1989, kun kustantamon apulaiskustannuspäällikkö tajusi, että romaani ei voisi odottaa suotuisampia aikoja. Kaksi viikkoa kirjan ilmestymisen jälkeen Berliinin muuri murtui.

Kiitos kääntäjien, Urtė Liepuoniūtėn ja Per Länsmansin sinnikkyyden sekä Siltala-kustantamon, Vilnan pokeri on nyt myös suomalaislukijoiden ulottuvilla. On ilo huomata, että vaikean, kokeellisen romaanin julkaisu on ilmeisesti myös kannattanut – arviokappale edustaa jo kirjan toista painosta.

Romaani jakaantuu neljään kirjaan, jotka tarkastelevat samaa murhatapausta eri näkökulmista. Keskeisin hahmo on ensimmäisen, pisimmän ja rönsyilevimmän kirjan päähenkilö Vytautas Vargalys. Hän on viisikymppinen vilnalaismies, joka on selvinnyt hengissä Stalinin leireiltä ja sysätty työskentelemään puoliksi unohdettuun kirjastoon. Eletään lokakuuta määrittelemättömänä vuotena 1970-luvulla. Varsinkin Vargalysin kertomus käsittelee kuitenkin myös aiempia traumaattisia vuosikymmeniä, kun pirstoutunut mieli ajelehtii tuuliajolla ajan virrassa.

Vyörytys on raskasta luettavaa niin muodoltaan kuin sisällöltään. Teoksen maailma on täynnä kurjuutta, raakuutta ja inhottavuutta. Vargalys on kertojana epäluotettava, samoin muut kertojat, mutta silti luotettavampi kuin järjestelmä. Hän ei ole viaton, vaikka saattaakin olla syytön siihen, mistä häntä syytetään. Tästä huolimatta hän on monin verroin viattomampi kuin järjestelmä, jota kenenkään on turha syyttää mistään. Taustalla Vilna on kaikki ja samalla ei-mitään: lohikäärmeen valtaama labyrintti, todellinen ja pelkkä myytti.

Vilnan pokeri on huuruinen, fantastinen ja tajunnanvirtainen painajaisuni, joka käy totalitarismin kimppuun, koska ei muutakaan voi – vaikka on tuomittu häviämään. Oikeutettu vainoharhaisuus ei ole riittävän vainoharhaista, juonikkuus ei tarpeeksi juonikasta, sillä järjestelmä on aina häikäilemättömämpi kuin sen vastustajat. Vargalys nimittää järjestelmää sanalla he ja tunnistaa sen lonkerot neuvostojärjestelmän lisäksi muistakin totalitaristisista ajoista ja paikoista. Eipä sitä kieltämättä tarvitse nykypäivänäkään kaukaa etsiä.

Gavelis ei säästele romaanissaan myöskään omiaan. Hahmot etsivät Liettuaa, maan, kulttuurin ja sen ihmisten sielua, mutta löytävät usein vain aihetta mustaan huumoriin. Gavelis piikittelee useammankin hahmon suulla liettualaisia taiteilijoita siitä, miten huojentuneita he ovat, etteivät saa tehdä taidettaan – vaan voivat tyytyä surkuttelemaan.

Lukijankaan ei pitäisi säästellä itseään. Vilnan pokeria on vaikea kuvailla mukaansatempaavaksi tai palkitsevaksi tai edes väittää, että kyllä kaikki vielä keskittymällä avautuu. Parempi olla lupaamatta mitään. Mutta teos on vimmainen, ravisuttava ja välttämätön. Vähintä, mitä lukija voi tehdä, on suostua kaiken tämän todistajaksi.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/23

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , ,

Kulttuuri ja ajattelun vapaus ottavat nyt iskuja poliittisen kentän jokaiselta äärilaidalta.

Yhdet kieltävät kirjoja, jotka sisältävät ”vääränlaisia” käsityksiä ihmisistä ja yhteiskunnista. Toiset sensuroivat urakalla vanhoja klassikoita ”sensitiivisyyden” nimissä. Kolmannet haluavat viedä valtion tuen kaikelta sellaiselta taiteelta, joka herättää ajatuksia.

Jokainen näistä suuntauksista edustaa sielutonta pahuutta, josta ei ole pitkä matka natsi-Saksan kirjarovioihin ja rappiotaide-käsitteeseen.

Mitä olisikaan elämä ilman haastavaa, älykästä ja korkealentoista spekulatiivista fiktiota? No harmaata ja ahdistavaa tietenkin. Hyvä spefi ravistelee ajatuksia ja saa aivosolut laulamaan; auttaa näkemään asioita uusista kulmista ja kyseenalaistamaan vanhoja ”totuuksia”.

Tätä teki aikoinaan myös Iain M. Banks. Yllättäen hän valitsi yhteiskunnallisesti kantaaottavien tarinoidensa välineeksi avaruusoopperan, jota pidettiin tuolloin ummehtuneena ja takapajuisena kirjallisuudenlajina. Esimerkillään hän modernisoi koko avaruusoopperan käsitteen ja avasi portin lukuisille häntä seuranneille kirjailijoille.

Saavutuksen kunniaksi teemme nyt aikahypyn menneisyyteen ja selvitämme, mitä Banks itse ajatteli omista teoksistaan. Iain M. Banks – Jättimäisiä avaruusaluksia ja timanttisia ajatuksia -haastattelun materiaalit ovat kotoisin vuosilta 1991 ja 1995, eikä niitä ole aiemmin julkaistu painetussa muodossa – suurinta osaa ei missään muodossa.

Teeman ajankohtaisuutta lisää se, että Banksin kolme varhaisinta Kulttuuri-avaruusoopperaa julkaistaan vuoden sisällä korjattuina suomennoksina. Niistä ensimmäinen, Muista Flebasta, on jo ilmestynytkin.

Menneen maailman maisemissa liikkuu myös Puupäähatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuva. Vuonna 2019 käynnistynyt upea jatkosarja saa tässä numerossa 14-sivuisen päätöksensä. Tapauksen kunniaksi Kivi muistelee omassa artikkelissaan niin Lev Termenin elämää kuin sarjakuvansa mutkikasta syntyhistoriaa. Pistäkää thereminit soimaan!

Kotimaisena fiktiona lehdestä löytyy maailmallakin menestyneen Ville Meriläisen Mäntyneidon lehto -novelli. Lisäksi tarjolla on laaja kattaus kirja-, elokuva- ja sarjakuva-arvosteluja.

Kun ammunta lakkaa, ruttopojat, pirstoutumatyttö ja aaveiden yhteisö leijuvat täystuhon pilvessä kuin vääjäämättä luhistuvat lyijypallot.

Kesäisiä lukuhetkiä!

Toni Jerrman