Pasi Ilmari Jääskeläinen

Kolumni – Pääkirjoitus 2/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , ,

Let’s rock!

Ovet odottavat aurinkoa punaisella planeetalla, ja aivan sattumalta Tähtivaeltajan alkuvuoden teemaksi on muodostunut musiikki. Viime numerossa julkaistiin Pekka Mannisen laaja artikkeli spefi- ja sarjakuvamusiikista. Nyt vuorossa on kanadalaiskirjailija Nicholas Eames, jonka fantasiateoksilla on lukuisia kytköksiä 1970- ja 1980-luvun rock-musiikkiin. Lisäksi Pasi Ilmari Jääskeläisen tuorein romaani, Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyt Kuurupiilon anatomia, sisältää vahvoja punk-elementtejä.

Eamesin esittelystä ja haastattelusta vastaavat Aleksi Kuutio ja Jukka Halme. Kokonaisuus sukeltaa syvälle mainioista fantasiaromaaneistaan tunnetun kirjailijan tuotantoon ja persoonaan. Eames-setin täyteläistää hauska novellisuomennos, jossa verisen uskonsodan sytykkeenä on kiista siitä, onko hämähäkkijumalatar kuusi- vai kahdeksanjalkainen.

Kaisa Ranta vieraili puolestaan Jyväskylässä tapaamassa yhtä suomalaisen fantasian – tai uuskumman tai maagisen realismin, miten sen nyt kukin haluaa määritellä – suurimmista tähdistä. Pasi Ilmari Jääskeläinen nousi spefi-yhteisön tietoisuuteen palkintoja kahmineilla novelleillaan ja räjäytti pankin lukuisille kielille käännetyllä Lumikko ja yhdeksän muuta -esikoisromaanillaan (2006).

Uusia kirjoja Jääskeläinen on kirjoittanut harvakseltaan, mutta viime vuonna ilmestyneellä Kuurupiilon anatomialla hän on kohonnut jälleen ansaitusti huomion keskipisteeksi. Haastattelussa kirjailija kertoo laajalti niin luomisprosesseistaan, tavoitteistaan kuin ylipäätään kirjallisuuden merkityksestä.

Artikkelin ohessa tarjolla on Jääskeläisen parin vuoden takainen Angela Vähävauraan taide -novelli, johon tuskin monikaan on aiemmin törmännyt.

Robert E. Howardin luoma Conan on barbaarisotureista maineikkain. Mutta millainen on Crom, hänen jumalansa? Tämän kiehtovan kysymyksen uumeniin upotaan Jukka Vuorion Conan Barbaari luottaa teräkseen, ei rukoukseen -artikkelissa. Taustatukea Vuoriolle antavat sekä Conan-asiantuntija Petri Hiltunen että kirkon tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg.

Numerossa löytyy myös toinen osa Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuvasta, Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -tv-sarjapalsta sekä lukuisia kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Nauti niistä kaikista antaumuksella, kunnes myrsky nousee, totuus palaa ja pataässä isketään pöytään.

Ja sitten ei muuta kuin tervemenoa Finnconiin, Suomen suurimpaan kaikille avoimeen ja ilmaiseen science fiction- ja fantasiakulttuuritapahtumaan, joka valtaa Jyväskylän yliopiston heinäkuun alussa. Siellä nähdään.

Bangkok shokkaa, Saigon sheikkaa ja Hanoi rokkaa!

Toni Jerrman

PS. Muista myös vuosittainen Suomenlinnan spefi-piknik, joka järjestetään tällä kertaa lauantaina 15. kesäkuuta.

Merkittävät järjestöt ovat jälleen synkronoineet kalenterinsa, ja siten luoneet voimakkaan aika-avaruus pyörteen, joka vetää puoleensa pikniköijiä HYSFK:in, HSFS:n, Risingshadow:n ja Tolkien-seuran jäsenistöistä.

Kokoontumispaikkana on Kustaanmiekassa ravintola Walhallaa vastapäätä oleva nurmikenttä. Jos matkustat HSL:n lautalla, seuraa opaskylttien sinisiä nuolia, kunnes olet vaeltanut käytännössä koko Suomenlinnan halki. Löydät meidät polun päästä.

Piknik alkaa, kun innokkaimmat fanit saapuvat paikalle (yleensä puolenpäivän aikoihin), ja jatkuu myöhään asti, kunnes porukat hajaantuvat eteenpäin kotiin tai jatkoille.

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kuurupiilon anatomia
Atena

Kuurupiilon anatomia on Pasi Ilmari Jääskeläisen pitkän, ansiokkaan uran viides romaani. Ja millainen romaani!

Kirja alkaa Marrasvirran pikkukaupungista vuodesta 1974, kun päähenkilö M on kahdeksan ja isoveli Alvar viettää 17-vuotispäiviään. Alvar on kaikkien rakastama: lahjakas, älykäs ja ystävällinen, sanalla sanoen täydellinen. ”Loistava isoveli” huomaa kyllä, ettei M ole tavallinen vaan joutuu erikseen opettelemaan, miten ihmisten kesken toimitaan. Lohduksi hän keksii kaikkien aikojen leikin, marsilaisen kuurupiilon.

Sitten erään kuurupiilon aikana Alvar katoaa. M potee syyllisyyttä – katosiko isoveli siksi, että leikki jäi kesken? Perheen sydämeen avautuu ammottava aukko. Jotenkin M selviytyy, tarkkailee ja analysoi, oppii luovimaan siinä karikossa, mitä kouluikäisten sosiaalinen todellisuus on.

Aika vierii, punk saapuu myös kaukaiselle Marrasvirralle, kaduilla pyörivät nahkatakkiset yönaakat ja heitä vainoavat jägerit. M on luonut itselleen uuden nahan suosittuna lukiolaisena. Sitten saapuu viesti: M, missä minä olen? Kuurupiilo on jälleen käynnissä. Vain M voi selvittää totuuden Alvarin katoamisesta.

Kuulostaa vielä jokseenkin suoraviivaiselta, mutta tämä romaani on kokonainen punainen lankavyyhti. Pelkästään päähenkilön kasvutarinassa olisi kirjan ainekset, ja kun piiloleikkiin päästään kunnolla käsiksi, kieputus on hurjaa. Etsintä vie maanalaisiin luoliin, alakulttuurien verkostoihin, lapsuusmuistoihin ja sukutarinoihin. Todellisuus muuttaa muotoaan, taviksille tutun maailman lomassa on toisia. Kysymykset johtavat uusiin: onko mahdollista tietää sekä kuka Alvar on että missä hän on?

Eikä Kuurupiilon anatomia ole pelkästään mysteeri, kertomus salaisuuksista. Jääskeläinen tekee ruumiinavausta kulttuurille. Omakohtaisuudesta jaarittelu olisi banaalia, mutta tuskinpa M täysin sattumalta on syntynyt samana vuonna kuin kirjailija. Eikä kirjaa ole taatusti kirjoitettu sattumalta aikana, jona erilaiset ideologiat kamppailevat huomiosta ja totuudesta.

Aika tuo perspektiiviä: kirjan aika, todellisuuden aika, kuviteltu aika. Jonnet eivät ehkä muista, mutta monia nykymaailman taisteluja on taisteltu ennenkin. Jokaisessa ajassa on niitä, jotka eivät löydä paikkaansa. Jokainen aika voisi olla parempi. Samalla jokainen utopia on vaarassa sortua, jokainen ihanne vaarassa muuttua irvikuvakseen.

Jääskeläinen hallitsee vyyhtensä ihailtavasti. Seitti on eheä, lanka vuoroin kätkeytyy ja nousee pintaan, muttei katkea. Maailma kiepsahtaa uuteen asentoon juuri kun lukija on ehtinyt tottua vanhaan. Fantastisuudessaan Kuurupiilon anatomia on silti ennen kaikkea hyvin uskottava. Se on myös koukuttava, kohottava, kaihoisa ja kipeä.

Tematiikka houkuttelee asettamaan kirjan mittatikuksi täydellisyyden. Eikä Kuurupiilon anatomia siitä kovin monen vaaksan päähän jää. Tai jättäydy – sillä kaikki elävä on epätäydellistä. Ja tämä kirja on elossa.

Kaisa Ranta

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

JaaskelainenVaaranKissanPaivaWEB

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena

Väärän kissan päivä on moneen otteeseen palkitun Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs romaani. Se sukeltaa syvälle oikeiden ja väärien muistojen labyrinttiin, menneisyyden sokkeloiseen kummitustaloon.

Kirjan kertojana toimiva Kaarna on keski-ikäinen kaupunkisuunnittelija. Vanhemmilla päivillään hän on palannut takaisin lapsuutensa kotiseuduille, Marrasvirralle, jossa hän toimii kaupungin pääinnovaattorina. Marrasvirta on mieleenpainuva sekoitus historian eri kerroksia, myyttisiä vanhoja kivitaloja, maagisia puistoja ja katseita vältteleviä kujia.

Romaanin nykyhetkessä Marrasvirralla vietetään karnevalistista syysfestivaalia, jolloin kaupungin kadut ovat täynnä värikkäitä myyntikojuja, musikantteja ja naamiaisasuisia ihmisiä. Illemmalla ohjelmassa ovat Kaarnan puhe uuden Keskuspuiston juhlallisuuksissa sekä hänen Minerva-vaimonsa kokoaman Stasi-näyttelyn avajaiset. Itä-Saksan salaisen poliisin Suomi-operaatioista kertovassa näyttelyssä on tarkoitus paljastaa valokuva, joka tuo julki pahamaineisen saksalaisvakoojan ja Marrasvirran tärkeimmän vaikuttajan, lääketehtailija Engel Langin, salatun yhteydenpidon.

Kaarnan päivä kääntyy kuitenkin mutkikkaaksi kujanjuoksuksi. Hän saa puhelun Kirsikkapuiston hoivakodista, jossa hänen dementoitunut äitinsä on hoidettavana. Kansainvälisestikin tunnettu psykoterapeuttiäiti on iän karttuessa menettänyt muistinsa. Nyt kaupungin vilkkaille kaduille kadonnut nainen on päänsisäisellä aikamatkalla menneisyytensä uumenissa.

Samalla kun Kaarna etsii äitiään, esiin purkautuvat hänen omat muistonsa lapsuudesta. Tarinan edetessä nämä muistikuvat asettuvat yhä epäilyttävämpään valoon, kun Kaarna törmää ihmisiin, joilla on aivan erilainen käsitys hänen vuosien takaisista teoistaan. Onko Kaarna siis epäluotettava kertoja vai onko taustalla jotain paljon synkempää? Piileekö Kaarnan hyvän ihmisen kuoren alla pirullinen psykopaatti? Mikä on totta, mikä valhetta?

Jääskeläinen pyörittää valtavaa vihjeiden, viittausten, salaisuuksien ja paljastusten palettiaan varsin taitavasti. Mukaan vyöryy jatkuvalla syötöllä uusia yllättäviä käänteitä ja salapoliisityötä vaativia arvoituksia. Kaarna toteaakin itsetietoisesti olevansa kuin murhattoman mysteeridekkarin juonikuvioon juuttunut etsivä.

Romaanissa riittää mielenkiintoisia aineksia muutamankin teoksen edestä, eikä kirjailija anna konventioiden rajoittaa ideoidensa tulvaa. Niinpä kuvaston keskeisiin elementteihin lukeutuvat mm. kaikkialla vaanivat, uhkaavasti mutatoituivat kissat sekä salaperäiset mielenhallintaoperaatiot. Star Trekin hengestä nyt puhumattakaan.

Tunnelmiltaan romaani liikkuu sujuvasti pienieleisen jännityksen, hetkittäisen kauhun, haikean nostalgian ja maagisen sadunomaisuuden ristivedossa.

Kaikesta tästä huolimatta Väärän kissan päivä jättää jälkeensä hienoisen pettymyksen maun. Teos kun on lopulta vain ja ainoastaan näppärä kirjallinen palapeli. Kuin yhdistä pisteet -kuva-arvoitus tai romaanin mittainen pulmatehtävä. Muttei mitään sen enempää.

Toki kirjasta käy hyvin ilmi, kuinka ihmisen minuus ja identiteetti rakentuvat muistojen varaan, mutta se nyt lienee itsestäänselvää. Jääskeläisen tasoiselta kirjailijalta olisi toivonut tarinaan syvempiäkin merkityksiä ja sisältöjä. Nyt kirjan parhaan annin muodostavat mysteerileikin siivellä tarjoiltavat Marrasvirran taianomaiset maisemat sekä romaanin kaunis kieli ja melankolinen yleisilme.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/17.

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

Nykyisin tuntuu olevan vallalla käsitys, että kirja, joka on ilmestynyt puoli vuotta sitten, on aikansa elänyt. Muinaishistoriaa, johon ei kannata kiinnittää enää mitään huomiota. Todellisuudessa hyvät kirjat ansaitsevat julkisuutta ja lukijoita vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin.

Niinpä ryhdymme Tähtivaeltajablogissa potkimaan tutkainta vastaan ja julkaisemme jatkossa aina silloin tällöin vanhoja (hui hirvitys!) arvosteluja kirjoista, jotka ovat ilmestyneet vähintään viisi vuotta sitten. Onko tämä hulluutta vai viisautta, sen päätätte te, lukijat.

Setin saa kunnian aloittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2006 ilmestynyt esikoisromaani, joka on saanut enemmän huomiota maailmalla kuin kotimaassaan. Hey, ho, let’s go!

LumikkoKansiPasi Ilmari Jääskeläinen
Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006

Pasi Jääskeläinen aloitti kirjailijanuransa kahmimalla kaikki mahdolliset kotimaisille scifi- ja fantasianovelleille jaettavat palkinnot. Vuosien kypsyttelyn jälkeen kauppoihin on tupsahtanut hänen esikoisromaaninsa. Lumikko ja yhdeksän muuta lunastaa kirkkaasti Jääskeläisen novellistiikan synnyttämät lupaukset.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Jäniksenselän pikkukaupunkiin. Tämä ei ole aivan tavallinen suomalainen maalaiskylä, sillä paikkakunnalla asustaa useita kotimaisen kirjallisuuden kiintotähtiä. Kirkkaimpana heistä loistaa Laura Lumikko, jonka rakastetut Otuksela-tarinat ovat tehneet hänestä maailman tunnetuimman lastenkirjailijan.

Lumikon persoonan ja teosten vaikutus säteilee ympäristöön sekä hänen koulimiensa kirjailijoiden että paikallisten asukkaiden mytologiainnostuksen kautta. Joka kodista ja puutarhasta löytyy hiisiä, metsänneitoja ja menninkäisiä esittäviä patsaita. Ja onpa Jäniksenselän perinneseuralla oma mytologinen kartoittaja, joka osaa uniensa perusteella kertoa, mitä taruolentoja kenenkin pihapiirissä asustaa.

Kirja käynnistyy koukuttavasti, kun kotipitäjäänsä sijaisopettajaksi saapunut Ella Amanda Milana saa käsiinsä oudon version Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista. Muuten aidolta näyttävässä teoksessa on juonenkäänteitä, jotka eivät kirjaan kuulu. Pian selviää, ettei kyseessä ole ainutlaatuinen ilmiö – Jäniksenselän kirjaston uumenissa muhii muitakin mutatoituneita painotuotteita.

Laura Lumikosta gradunsa tehneelle Ella Milanalle avautuu tilaisuus selvittää kummallisten opusten arvoitusta sekä kartoittaa kirjallisuushistoriamme pimentoon jääneitä käänteitä. Kaiken taustalla piilee Lumikon vetämä Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura, johon ei ole otettu uusia jäseniä kolmeenkymmeneen vuoteen. Noin kymmenvuotiaina seuraan valituista yhdeksästä lapsesta on sittemmin kasvanut suomalaisen kirjallisuuden luomisvoimaisin ryhmittymä.

Itse Laura Lumikko on etäinen, valkoisessa mekossaan liihotteleva viileä hahmo, jonka olemuksesta kellään ei tunnu olevan kokonaiskuvaa. On vain se virallinen totuus rakastetusta kirjailijamestarista. Käsitys, johon luovat säröjä talvisten juhlien selittämättömät tapahtumat sekä kirjallisuusseuran jäsenten vähitellen esiin vuodatetut muistot.

Seuran jäsenistä valokeilaan astuvat lastenkirjailija ja kirjastovirkailija Ingrid Kissala, leivoksiin mieltynyt Martti Talvimaa sekä Hollywoodissa asti menestynyt scifisti Aura Jokinen alias Arne C. Ahlqvist. Jokainen heistä jäsentelee ja käsittelee ihmeellisiä kokemuksiaan eri tavoin.

Romaanin luoma kirjailijakuva on herkullinen ja satiirisen tragikoominen. Kirjailijat esitetään saalistajina ja vampyyreinä, jotka vaanivat kanssaihmisiään ammentaakseen heistä aineksia teoksiinsa. Yleisön puolijumaliksi kohottamat, elämästä vieraantuneet tekstinikkarit väijyvät ruokakauppojen käytävillä ja sieppaavat lauseen tuolta, tunteen katseesta ja huulenkaaren kasvoista.

Lumoavasti kirjoitettu ja oivaltavia kielikuvia sisältävä teksti leikkii kirjallisen maailman omalaatuisuuksien ohessa intertekstuaalisilla viitteillä sekä sisäpiirin vitseillä. Näitä murusia on ripoteltu niin henkilöiden nimiin kuin moniin pienempiinkin yksityiskohtiin. Viittausten tajuaminen ei ole välttämätöntä tarinan ymmärtämiselle, mutta niiden huomaaminen tuo lukukokemukseen oman anteliaan bonustasonsa.

Kaikki edellä mainittu on kuitenkin vasta pintaraapaisua rikkaan romaanin teemoista ja aihepiireistä. Kirjassa hahmotellaan filosofisia ajatelmia siitä, kuinka ihmisen minäkuva, elämäntulkinta sekä suhde ympäröivään maailmaan muodostuvat. Teos puhuu muistin häilyvyydestä, tulevaisuudenodotuksista, olemassaolon tarinasta. Moraalia ja etiikkaa unohtamatta.

Lisäksi Jääskeläinen kutoo kutkuttavien mysteerien verkon, jolle ei näytä tulevan loppua. Mitä kätkee sisälleen salaperäinen Peli, jota ei sovi mainita ulkopuolisille? Miksi Jäniksenselän koirat karkaavat metsiin rellestämään? Mikä voima väijyy Näkkilammen mustissa syvyyksissä?

Nämä ja lukuisat muut taitavasti yhteen kytkeytyvät arvoitukset pitävät kerronnan virkeänä ja saavat ahmimaan teosta eteenpäin. Langat myös kurotaan kirjan kuluessa kauniisti kokoon – ilman, että ratkaisut pilaisivat romaanin yllä leijuvaa maagisrealistista tunnelmaa.

Teoksen päätyttyä mieleen jää kaipuu. Halu matkustaa Jäniksenselälle. Tarve saada käsiinsä Laura Lumikin Otuksela-kirjoja. Intohimo maailmaan, joka on mystisyydessään taianomaisempi kuin arkinen konsensustodellisuutemme.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/06.

Kirjat – Suomi-spefi pärjää maailmalla

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , ,

UlkkisKannetParin edellisen blogijutun myötä nousi taas mieleen, kuinka hyvin kotimaisella scifillä ja fantasialla nykyisen menee ihan maailmankin mitassa.

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkuuksia on suomalaisille kirjoille siunaantunut viime vuosina useita – vuoden 2014 sadosta peräti kolme kotimaista teosta nousi viiden kärkeen. Aiempina vuosina listoilla ovat keikkuneet mm. Johanna Sinisalon Auringon ydin, Emmi Itärannan Teemestarin kirja sekä Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset. Vuosina 2011 ja 2012 jopa voitot tulivat Suomeen kiitos Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan ja Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää -romaanin.

Elokuvapuolella maailmaa on valloitettu niin Iron Skyn kuin Rare Exportsin voimin. Nyt on vuorossa Big Game ja tulevaisuudessa Iron Sky -jatko-osa The Coming Race.

Myös kirjojen ja novellien käännösosastolla menee lujaa. Johanna Sinisalon moneen kertaan palkitun ja Japania myöten levinneen Troll: A Love Story -romaanin jalanjäljissä maailmalle ovat levinneet mm. Sinisalon seuraavat teokset, Rajaniemen huumaava The Quantum Thief -trilogia, Pasi Ilmari Jääskeläisen ylistetty The Rabbit Back Literature Society ja Itärannan huikealla ensipainoksella Yhdysvalloissa liikkeellelaskettu Memory of Water. Leena Krohnista ja Jyrki Vainosesta nyt puhumattakaan

Tämän oheen myös suomalaisia novelleja on kääntynyt kiitettävissä määrin englanniksi ja muillekin kielille. Viime vuodelta esiin voi nostaa vaikkapa Jääskeläisen Where the Trains Turn (Tor.com) ja Letter to Lethe (Words Without Borders), Hannu Rajaniemen Invisible Planets (Reach for Infinity), Inkeri Kontron The Dying Embers (Strange Horizons) ja Shimo Suntilan Daughters! (Words Without Borders). Sekä tietenkin Finnish Weird -lehdessä julkaistut Tiina Raevaaran Gordon’s Story ja Jenny Kangasvuon Flow My Tears, Fall from Your Springs!

Suomalaiset tekstit on myös noteerattu hienosti maailmalla. Alan suurimman lehden, Locuksen, vuoden suositeltavat teokset listalta löytyy rutkasti suomalaisväriä. Romaanilistalla komeilevat sekä Hannu Rajaniemen The Causal Angel että Johanna Sinisalon The Blood of Angels. Nuortenkirjojen listalta löytyy Itärannan Memory of Water. Pienosromaaneissa loistaa Jääskeläisen Where the Trains Turn ja novelleissa Rajaniemen Invisible Planets.

Eikä pidä unohtaa Itärannan romaanille siunaantunutta Philip K. Dick -palkintoehdokuutta!

Tilanne on siis kovin valoisa – loisteliaampi kuin kukaan olisi vielä joitain vuosia sitten saattanut edes kuvitella. Täytyy toivoa, että tällä tiellä jatketaan myös tulevaisuudessa, sillä suomalaisella spefi-kirjallisuudella on paljon annettavaa myös ulkomaisille lukijoille.

Toni Jerrman