Marisha Rasi-Koskinen

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2026 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2026 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2025 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

– Juan Jacinto Muñoz-Rengel: Königsbergin kyky rakastaa (La capacidad de amar del señor Königsberg, suom. Satu Ekman, Moebius)

Salakavalan tavanomaisesti käynnistyvä kuvaus tapoihinsa pinttyneen toimistotyöläisen arkielämästä luisuu kuin varkain postapokalyptiseksi visioksi. New Yorkin katukuvan vilkkaus ja konttorin nurkkakuntaiset kinastelut tekevät tilaa avaruusolentojen maailmanvalloituksen jälkeiselle maisemalle. Kirjassa vuorotellaan mieleenpainuvasti apean ja absurdin välillä ja pohditaan järjestelmällisyyden psykologisia hyötyjä.

– Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura (S&S)

Tarkkanäköinen ja syvästi filosofinen kertomus ihmisen kuvaksi rakennetusta androidista, joka löytää yhteyden toisiin kaltaisiinsa, mutta ei ihmisiin. QED-nimisen androidin tarina alkaa hylätyltä rautatieasemalta, jonne päätymisen olosuhteet avautuvat monitasoista kerrontaa hyödyntäen. Tietoteoriaa, inhimillisyyttä ja muunlajisten oikeuksia käsittelevä taiturimainen teos näyttää kädestä pitäen, kuinka keinotekoinen mieli rakentuu ja mitä seuraamuksia tällä on ihmisyyden kannalta.

– Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu (Otava)

Laajoja teemoja, kuten eläinoikeusetiikkaa, lajienvälistä viestintää ja ihmisen aiheuttamaa ekokatastrofia, käsittelevä teos kulkee useissa kerrontalinjoissa. Eräässä niistä hyvin tutun oloinen kirjailijahahmo vetää yhteen pitkää uraansa ja puhuu inspiraation lähteistä simulaatioteoriaan liittyen. Toisessa ylikansallinen monimiljonääri käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa hyvän tekemiseen. Vakuuttava kerronta ja rikas tietosisältö pitävät lukijaa otteessaan.

– Ali Smith: Gliff (Gliff, suom. Kristiina Drews, Kosmos)

Ajankohtainen ja sydämeenkäyvä tarina kahdesta sisaruksesta, jotka ovat pudonneet ankaran valvontayhteiskunnan rakosiin. Lapset yrittävät selviytyä digitaalisen talutusnyörin ulottumattomissa samalla, kun olosuhteet heidän ympärillään paljastavat raakuutensa. Teos on terävä ja lohduttomuudessaankin kaunis kommentaari nykymaailman epäinhimillistävistä kehityskuluista, joita vastaan nousemiseen yksittäisten ihmisten voima ei riitä.

– Hanna Weselius: Pronominit (WSOY)

Pääosin lentokoneen ahtaaseen matkustamoon sijoittuva, fragmentaarinen romaani kuvaa inhimillisyyden kirjavuutta, yhteydenkaipuuta ja muistia. Yhdessä matkustajista muodostuu suuren maailmanmurroksen tapahtumien kudelma, jossa ollaan pakosalla eikä ehkä koskaan palata kotiin. Metahahmona matkustajista huolehtiva stuertti toimii kokonaisuutta yhteen liittävänä katalyyttinä monikerroksisessa, ajatuksia herättävässä kokonaisuudessa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat päätoimittaja Toni Jerrman, runoilija, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Vesa Sisättö.

Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (Gummerus, 2024)
Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (suom. Kaisa Ranta, Hertta, 2023)
N. K. Jemisin: Kivinen taivas (suom. Mika Kivimäki, Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (suom. Helene Bützow, Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen, Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (suom. Outi Menna, S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (suom. Tytti Viinikainen, Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (suom. Kristiina Drews, Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (suom. J. Pekka Mäkelä, Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo, Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (suom. Antti Autio, Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (suom. Nina Saikkonen, Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (suom. Kaijamari Sivill, WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (suom. Vuokka Aitosalo, Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (suom. Hannu Blommila, The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (suom. Hannu Tervaharju Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (suom. Hannu Tervaharju, Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (suom. Päivi Paappanen, Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (suom. Sauli Santikko, Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (suom. Laura Lahdensuu, Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (suom. Juha Ahokas, Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (suom. Juha Ahokas, Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (suom. Jari Niittylä, Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (suom. Arto Häilä, WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (suom. Markku Salo, Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (suom. Tauno Peltola, Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (suom. Kristiina Drews, WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (suom. Eero Mänttäri, Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (suom. Kristiina Drews, Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1985)

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marisha Rasi-Koskinen
Kesuura
S&S

Harvoin on androidin sielunelämää perattu näin taiturimaisesti. Ihmisen näköisistä roboteista on tehty niin paljon tekstiä ja audiovisuaalista fiktiota, että luulisi aiheen vähitellen tyhjenevän. Marisha Rasi-Koskisen huikea voimannäyte tarjoaa kuitenkin tuoreelta tuntuvan, sydämeenkäyvän, viisaan ja samalla raadollisen kuvauksen siitä, miten ihminen luo omaksi kuvakseen toisen olennon ja kieltäytyy sitten tunnistamasta tätä kaltaisekseen.

Kirja alkaa hylätyltä rautatieasemalta, jossa QED-niminen androidi ja aluksi nimetön ihminen ovat jumissa sähkövian saaneen auton kanssa. Tavanomaiselta vaikuttava tilanne on kaikkea muuta. Ilmiselvästi jotakin on paettu ja päädytty paikkaan, jossa laitteet lakkaavat yksitellen toimimasta tuntemattomasta syystä. Olosuhteet paljastuvat vähän kerrallaan ja tarinan kierteitä keritään auki menneisyyttä ja nykyhetkeä yhteen nivoen. Maailmanselitystä tulee juuri sopivassa tahdissa sitä mukaa kun kertojan osittain lukitut muistot avautuvat. Kerronnallinen keino on viljalti käytetty, mutta Kesuurassa sitä hyödynnetään poikkeuksellisen taitavasti. Kirjan puolessa välissä ilmenee täydellinen keikautus, joka saa tarkastelemaan edeltäviä tapahtumia uudessa valossa.

Kirjan androidit eivät synny valmiina aikuisina, vaan käyvät elämänsä aikana läpi useita kehitysvaiheita, eräänlaisia muodonmuutoksia. He oppivat kokemustensa perusteella vähitellen toimimaan omassa ruumiissaan ja aistivirtojen runsauden kanssa. Ihmisen oppimisprosessia jäljittelevän muovautumisen toivotaan johtavan inhimillisempään lopputulokseen. Aikuisia robotteja käytetään ennallistamaan maa-alueita, valvomaan kadotettujen eläinlajien palauttamista biotooppeihin sekä hoivatyöhön kuolevien parissa.

Lapsuusvaiheessaan QED hakee moniaistisesti kontaktia ympäristöönsä esimerkiksi kiemurtelemalla maassa ja hankaamalla itseään pintoihin. Keinotekoinen olento haluaa osalliseksi siitä, mitä maailman prosesseissa tapahtuu ja opettelee elinympäristönsä lainalaisuuksia yrityksen ja erehdyksen kautta. Hieman autistisen oloinen robotti hahmottelee maailmaa asioiden listoina ja hyperfokusoituu eläimiin, erityisesti hyönteisiin. Hän on tietoinen eroavuuksistaan mallina toimineisiin ihmisolentoihin nähden, mutta ihailee pikemminkin kaikkia muita eläimiä kuin Homo sapiens -lajin edustajia.

Ihmisyyden ja ei-ihmisyyden välinen rajankäynti ja siihen liittyvien arvoasetelmien ruoppaus on monitahoisen juonen lisäksi yksi kirjan mielenkiintoisimmista ja syvällisimmistä puolista. Kun rajat meidän ja muiden välillä pystytetään ylitsepääsemättömän korkeiksi, toisella puolella olevat toiseutetaan kuin automaattisesti. Robottien oikeudet esitetään analogisena eläinten oikeuksien kanssa, ja siinä missä tulevaisuuden yhteiskunnassa jälkimmäiset jo tunnistetaan, edellisten kohdalla on ammottava sokea piste.

Robottien biologia veren sijasta kiertävine lymfanesteineen on kiinnostavaa, ja sitä kuvataan perin pohjin, koska samalla peilataan ihmisen ruumiillisuutta. Kirja asettaa oivaltavasti sekä fiktion sisällä että metarakenteissaan androidit kuvastamaan ihmisyyden eri osa-alueita niin mielen kuin ruumiinkin osalta.

QED:n mielen rakentuessa pohditaan terävästi havainnon ja havainnosta kirjoittamisen välistä eroa, viivettä kokemuksen ja kokemuksen ajattelun välillä. Kuin huomaamatta ollaan syvällä tietoteoriassa. Robottien sisäiset prosessit ja varsinkin niiden keskinäinen kommunikaatio valottavat tiedon rakentumisen periaatteita ja tietämisen filosofiaa. Roboteilla paljastuu olevan tiivis, lähes symbioottiselta vaikuttava psykologis-fysiologinen yhteys toisiinsa. Niiden viestinnän tavat yllättävät ne rakentaneet ihmisetkin, ja projekti ajautuu kartoittamattomille vesille.

Kesuurassa kuvataan psykologisella tarkkanäköisyydellä tuntevien ja ajattelevien olentojen pyrkimystä yhteyteen. Ymmärtämisen vaikeus, valtasuhteiden epäsymmetria ja kommunikaatiotapojen erot johtavat tragediaan. Teos on hienovarainen ja mestarillinen, eheä ja konsistentti kuvaus kokonaisen ajattelevan ja tuntevan mielen rakentumisesta tiettyjen pohjaoletusten ja reunaehtojen perusteella.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/21

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Yksi tieteiskirjallisuuden suurimmista arvoista on, että sen avulla voi viistovalaista yllättävistä kulmista niin maailmaa, yhteiskuntia kuin ihmisyyden olemustakin. Tehdä näkyväksi piilotettuja trendejä ja rakenteita sekä pohtia, mihin olemme menossa ja mistä tulossa. Paras sf-kirjallisuus tuo esiin tuoreita näkökantoja, auttaa kyseenalaistamaan vallitsevia ”totuuksia” ja yllyttää ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Näin toimii myös yhdysvaltalaiskirjailija P. Djèlí Clark. Hän on siviiliammatiltaan historian professori, jonka erityisalat kytkeytyvät mustien orjien elämään ja emansipaatioon sekä orjuuden yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Nämä teemat ovat luonnollisesti keskiössä myös hänen proosatuotannossaan.

Clark ei kuitenkaan sorru saarnaamaan, vaan lähestyy aihepiirejään spekulatiivisen fiktion suomin keinoin. Näin hänen sanomansa välittyy mielikuvituksellisten ja viihdyttävien tarinoiden siivellä – sijoittuvat ne sitten New Orleansin sivukujille tai steampunk-henkiseen Kairoon.

HBO:n tuottama Watchmen-televisiosarja oli laajasti esillä tämän vuoden ensimmäisessä Tähtivaeltajassa. Aiheeseen on kuitenkin syytä palata, sillä P. Djèlí Clarkin artikkeli Näenkö koskaan utopiaani? analysoi sarjaa hyvin erilaisesta näkökulmasta. Samalla artikkelissa nousevat esiin amerikkalaisen populaarikulttuurin sisäsyntyiset ongelmat sekä mustien utopioiden pitkä historia.

Tässä numerossa on esittelyssä myös kaksi kotimaista laatukirjailijaa, jotka hyödyntävät tarinoissaan spekulatiivisen fiktion keinovalikoimaa, vaikkei teoksia aina spefinä mainostetakaan. Sekä Laura Gustafsson että Marisha Rasi-Koskinen ovat lisäksi hyviä esimerkkejä kirjailijoista, jotka tutkailevat todellisuutta epätavallisista kulmista – ja näin näkevät pintaa syvemmälle.

Lehden muusta sisällöstä mainittakoon Puupää-hatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarjakuvan loistelias paluu parrasvaloihin, Petri Hiltusen ja Nalle Virolaisen tarkkaa luentaa edustava Ready Player One -foliohattu sekä runsaat kattaukset kirja- ja elokuva-arvosteluja.

Vain lukemalla, katsomalla ja ajattelemalla voi voittaa ennakkoluulonsa ja laajentaa maailmankuvaansa.

Toni Jerrman

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: REC

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marisha Rasi-Koskinen
REC
S&S

Laatukirjoistaan tunnettu Marisha Rasi-Koskinen on onnistunut jälleen. Hänen uusin romaaninsa, REC, pokkasi helmikuussa arvostetun Runeberg-palkinnon, täysin ansaitusti. Mistä poikkeuksellinen lukuelämys muodostuu?

Lucas on tavallinen poika, perheensä ainoa lapsi. Jokin muuttuu pysyvästi, kun hän tutustuu 13-vuotiaana samanikäiseen Coleen ja tämän salaperäiseen kaksoisveljeen Nikiin. Monien kohtaamisten ja eroamisten jälkeen aikuinen Lucas matkustaa itäeurooppalaiseen kaupunkiin etsimään vastauksia, kokoamaan kuvista ja katkelmista selitystä. On kadonneita ja kuolleita, valheita ja väärinkäsityksiä, syyllisyys ja kalvava epätietoisuus. Mitä on tapahtunut ja miksi?

REC rakentuu näyttelynä, kaksikerroksisen museon huoneina ja saleina. Seinille asetellut valokuvat ja filminpätkät näyttävät, mutta myös kätkevät. Rasi-Koskisen kerronta on yhtäältä ripoteltua, mutta toisaalta myös selkeitä tarinoita, alkuja ja loppuja. Tarinat punoutuvat toisiinsa, asettuvat limittäin ja sisäkkäin, rajaavat kuvien tapaan aina jotain pois silloinkin, kun paljastavat jotain muuta.

Romaania voi lukea mysteerinä, ja siksi on paras olla puhumatta juonesta enempää. Teemoista ja hahmojen välisistä suhteista sen sijaan tekisi mieli kirjoittaa loputtomasti.

Lucas on kuvaaja, kamera, henkilö, joka paljastaa itsestään vähän. Hän hahmottuu suhteessaan Coleen, tämän toisaalta ihastuttavaan ja elävöittävään, toisaalta traumaattiseen ja manipuloivaan vaikutukseen. Kaaosteoria ilmenee murskaavana ihmissuhteena: epäselvät alkuarvot ja faktana esitetty fiktio suistavat kaiken radaltaan, tai sittenkin radalle. Lucas pyörii Colen ympärillä elliptistä kahdeksikkoa, vuoroin lähenee ja loittonee, mutta ei pääse irti.

RECin toinen kerros vie kuvion laajemmalle tasolle, nimeämättömän itäeurooppalaisen kaupungin välitiloihin. Lucaksen ja Colen tarinat leikkaavat laajempaa kontekstia, osuvat murroksen kourissa väreilevään yhteisöön, joka liittyy aiempiin kertomuksiin ja näkökulmiin mutta myös kertoo itseään niistä irti.

Katsomisen ja katsotuksi tulemisen teemat kiertyvät identiteettiin. Kuinka paljon meistä on toisten tulkintaa ja onko meitä olemassa ilman sitä? Näkymättömyys voi tarjota turvaa mutta myös satuttaa syvältä. Katse piirtää rajoja ja rikkoo niitä. Kurkottamalla rajojen yli voi luoda uutta – yhteyden, rakkautta, taidetta – tai tuhota toisen. Ja sekä että: luomis- ja tuhovoima sisältyvät toisiinsa.

Kamerat kulkevat mukana niin konkreettisina esineinä kuin allegoriana. RECin maailmassa ihmiset eksyvät kuvien taustalle, törmäävät kaksoiskappaleisiinsa, haparoivat positiivin ja negatiivin välillä, eksyvät reaaliajasta leikattuun aikaan. Linssi kiepsauttaa kuvan ylösalaisin. Muut näkevät meistä ne fotonit, jotka heijastamme takaisin – kumpi kuva on siis oikea, jos kumpikaan? Kun kylvemme toistemme valossa ja pimeydessä, aallokot risteävät, muuttavat muotoaan.

RECiä on nautinto lukea. Samalla se on myös kammottavaa. Manipuloinnin kuvaus hirvittää, silminnäkijän roolista tekee mieli kieltäytyä. Mutta jos kieltäytyy näkemästä, voiko mikään muuttua? Rasi-Koskisen virkkeet soljuvat, lukijan aivot täydentävät kirjan tapahtumia pala palalta, ja samalla mieleen muistuu toisiin ihmisiin jätettyjä ja toisten jättämiä jälkiä.

Lopulta katse vaikuttaa paitsi kohteeseensa, myös katsojaan. Lukija ravistelee kaleidoskooppia ja kaleidoskooppi lukijaa. Romaanille on pakko antautua, jos siltä aikoo saada jotain. Ja se todellakin kannattaa. Korjaan aiempia sanojani: REC ei ole vain poikkeuksellinen lukuelämys. Ennen kaikkea se on ajatteluelämys.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.