Kaisa Ranta

Kirjat – Juan Jacinto Muñoz-Rengel: Königsbergin kyky rakastaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Juan Jacinto Muñoz-Rengel
Königsbergin kyky rakastaa
La capacidad de amar del señor Königsberg
Suom. Satu Ekman. Moebius

Paul Königsberg on keski-ikäinen, newyorkilainen virkailija, jonka elämä noudattaa viimeistä pilkkua myöten viilattuja aikatauluja. Jokainen työpäivä kulkee tuttua rataansa, vain kävelyreitit toimistoon vaihtelevat. Kuukaudesta toiseen Königsberg on toimistonsa tehokkain työntekijä, onhan se säntillisen miehen velvollisuus. Muut pitävät yksityisyyttään varjelevaa miestä omituisena ja suorastaan raivostuttavan värittömänä. Jopa oman äidin viikonloppupuhelut koostuvat lähinnä voivottelusta ja sättimisestä.

Vaikka toisin voisi luulla, Königsberg ei rakasta työtään. Velvollisuudentunteen lisäksi hänet pitää käynnissä hiljaa podettu rakkaus erästä työtoveria kohtaan. Kuinka ollakaan, ulkoavaruuden olennot saapuvat Maahan valloittajien elkein. Pian ihmisiä alkaa kadota, ja kaikkien rutiinit rikkoutuvat päivä päivältä pahemmin.

Muñoz-Rengel nappaa romaaninsa pohjaksi kuvion sieltä, toisen täältä kuin irtokarkkilaareilla valloilleen päässyt lapsi. On kaikuja kirjallisuuden harmaista hiirulaisista ja marsilaisista, on raunioituva New York ja postapokalyptisia koettelemuksia. Tutuista aineksista muodostuu kuitenkin yllättävä ja usein hillitön cocktail.

Tuttuuden, vierauden ja yllättävyyden suhde onkin romaanin kivijalka. Rutiineihinsa tukeutuvan Königsbergin käytösmallit ovat järjestelmällisyydessään järjettömiä – mutta kun koko maailma on suistunut kaaokseen, sellaiset pulmat kuin paras tapa sopeutua tilanteeseen menettävät joka tapauksessa merkityksensä.

Postapokalyptisten visioiden sarjassa Muñoz-Rengelin romaani ei pyri esittämään uskottavia kehityskulkuja, ei luo pelastustarinaa eikä edes tragediaa.

Avaruusolentojen tavoitteet jätetään hämäriksi, ja lukija joutuu turvaamaan henkilöön, jonka psyyke tuntuu hetkittäin avaruusolentojakin vieraammalta. Königsberg ei ole sen paremmin urhea sankari kuin epätoivoinen selviytyjä – hän vain on.

Romaania lukeekin kommenttina kokonaiselle genreperheelle. Siinä missä illanistujaisissa voi rupatella siitä, miten itse kukin selviytyisi parhaiten vaikkapa zombi-hyökkäyksestä, Muñoz-Rengel kyseenalaistaa kaikki strategiat. Ja siinä kirjailija onnistuu erinomaisen hauskasti mutta pilkkaamatta – sen paremmin maailmanloppufiktiota kuin harmaita virkailijoitakaan.

Königsbergin kyky rakastaa on pinnalta vaivatonta luettavaa. Soljuvuudesta kiitos kuuluu myös Satu Ekmanin taitavalle suomennokselle. Pinnan alla kirja nitkauttaa silti lukijan ajatukset uuteen asentoon. On helppoa luulla tietävänsä, millaiset ominaisuudet kantavat elämässä ja vievät vaikeuksista voittoon – tai millaiset henkilöhahmot saavat ahmimaan kirjan. Tästä romaanista voi hyvinkin löytää kyvyn yllättyä.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , ,

Viime toukokuussa järjestetty Tähtivaeltaja-päivä onnistui erinomaisesti. Erityiskiitoksen ansaitsee Finlandia-palkitun Johanna Sinisalon vetämä kirjailijapaneeli, jonka aiheena olivat utopia- ja dystopiakirjallisuuden yhteiskunnalliset ulottuvuudet sekä merkitykset ihmiskunnan selviytymisstrategian kannalta.

Kaikki panelistit, eli Mia Myllymäki, Reetta Vuokko-Syrjänen ja vastikään Tähtivaeltaja-palkinnon upealla Keuhkopuiden uni -romaanillaan voittanut Siiri Enoranta, ovat itsekin kirjoittaneet sekä utopioita että dystopioita. Niinpä heillä oli runsaasti syvällisesti ajateltua kerrottavaa asian tiimoilta.

Panelisteista ainoa, jota ei ole vielä Tähtivaeltajaan haastateltu, on Vuokko-Syrjänen, mutta tämäkin puutos pyritään korjaamaan vielä tämän vuoden puolella.

Utopiat ja dystopiat ovat nyt selvästi ajankohtainen aihe, sillä niitä käsiteltiin myös viime numeron kirjailijahaastatteluissa. Anne Leinosen laajassa Siri Kolu -artikkelissa asiaa tutkailtiin monestakin kulmasta, kun taas Hannu Rajaniemen kohdalla fokus oli kysymyksessä, johtaako bioteknologian kehitys siihen, että lopulta jopa biologinen datamme on suuryritysten omistuksessa.

Tähtivaeltaja-päivän ulkomaisena kunniavieraana loisti nigerialaisjuurinen brittikirjailija Tade Thompson. Hänen etäyhteyksillä toteutettu haastattelunsa toimi yhtenä pohjana tässä numerossa julkaistavalle kirjallisuudentutkija Esko M. Suorannan Thompson-artikkelille.

Jos ja kun teksti innostaa kirjailijan tuotannon pariin, niin haltuun kannattaa ottaa ainakin Nigeria-futuristinen, monin tavoin aivoja soitteleva Rosewater-trilogia sekä avaruuden murhamysteerin vietäväksi heittäytyvä, mutta silti realistisuutta tavoitteleva Far From the Light of Heaven -romaani.

Kotimaisista kirjailijoista esiteltävänä on nyt huikean Olosuhteet-sarjan kirjoittanut Antti Salminen. Setin ensimmäinen kirja, Lomonosovin moottori, voitti vuoden 2015 Tähtivaeltaja-palkinnon ja myös kakkoskirja MIR (2019) päätyi julkaisuvuotensa viiden parhaan scifi-kirjan joukkoon.

Molemmat teokset pärjäsivät hyvin myös Helsingin Sanomien viime vuoden lopulla järjestämässä 2000-luvun 100 parasta kotimaista kirjaa -asiantuntijaäänestyksessä. Lomosovin moottori ylsi sijalle 8 ja MIR sijalle 29.

Kaisa Rannan perusteellisessa haastatteluartikkelissa sukelletaan Salmisen proosapoetiikan uumeniin ja kaikkiin niihin ajatuskulkuihin, joista kirjailijan romaanit ovat syntyneet.

Tässä yhteydessä on hyvä kiittää sekä Rantaa että Anne Leinosta, jotka ovat kunnostautuneet lukuisten Tähtivaeltajan kirjailija-artikkeleiden tekijöinä. On ollut ilo kuulla sekä lukijoiden kiitoksia että kirjailijoiden itsensä toteamuksia, ettei heistä ja heidän tuotannostaan ole koskaan aiemmin kirjoitettu yhtä syväluotaavia artikkeleita.

Numeron muusta sisällöstä mainittakoon useita spefi-henkisiä runokirjoja julkaisseen Elli Lepän Seulasten kaikki nimet -runo, Lauri Lehtisen artikkeli italialaisesta Lamberto Bavasta, Kari Sihvosen ja Pertti Jarlan jatkosarjakuvat sekä iso kattaus kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja.

Ilman kulttuuria ja sen tekijöitä ei ole elämää!

Toni Jerrman

Kirjat – Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Sarah Brooks
Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille
The Cautious Traveller’s Guide to the Wastelands
Suom. Terhi Leskinen. Gummerus

Eletään vuotta 1899. Kiinan ja Venäjän välillä levittäytyvät Takamaat, vaarallinen seutu täynnä fantastisia kasveja ja olentoja. Suljetulle alueelle ei ole menemistä – paitsi Trans-Siperian Yhtiön huippuluokan junalla, joka kuljettaa urheita ja maksukykyisiä Suur-Siperian halki.

Uhkarohkea junayhtiö on operoinut reittiä jo muutamia kymmeniä vuosia. Junan kulkuun on kuitenkin tullut useamman kuukauden tauko, kun edellisen matkan aikana sattui jotain, mistä kukaan ei puhu. Huhutaan, että mystinen Takamaiden tauti on matkustajille yhä suurempi uhka. Yhtiö vakuuttaa, että kaikki on turvallista, ja vuoro Pekingistä Moskovaan voi lähteä.

Ykkösluokkaan astuu myös salanimeä käyttävä Marija. Lukijalle on alusta alkaen selvää, että nuorella naisella on syynsä varovaisuuteen ja kiihkeä halu selvittää, mistä edellisen matkan ongelmat johtuivat. Toinen selkeä keskushenkilö on Weiwei, junassa syntynyt ja 16-vuotiaaksi siinä kasvanut orpotyttö, jota kutsutaan junan lapseksi.

Mukana on myös epäonnistunut tiedemies, liikematkustajia, aatelisia ja kolmannen luokan köyhempää väkeä, joilla kullakin on omat toiveensa matkalle. Eikä pidä unohtaa kaikkien tuntemaa matkakertomusta nimeltään Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille, jonka kirjoittaja katosi jäljettömiin.

Brooks kuljettaa kertomusta etenkin Marijan ja Weiwein näkökulmista. Tunnelma tiivistyy, kun asutut alueet jäävät taakse ja päästään muurin ympäröimille Takamaille. Asetelman kontrasti on upea: juna, joka liikkuu mutta pyrkii edustamaan tuttuutta ja stabiiliutta; mystiset Takamaat, valtavan laaja alue, joka muuttuu alati.

Romaani asettuu historiallisen fantasian tai eräänlaisten aikuisten satujen genreen – ulkoasun ja kansitekstien luomiin odotuksiin nähden se myös osoittautuu ilahduttavan fantastiseksi. Vierauden tunne on kutkuttava, maailma kiehtovan surrealistinen. Kirja on yksistään Takamaiden kuvauksen takia lukemisen arvoinen.

Teoksen suurin heikkous ovat henkilöt, jotka jäävät hiukan paperisiksi. Brooks kyllä kuvaa heidän motiivejaan ja tunteitaan, mutta kenties osin lyhyiden lukujenkin vuoksi jännite herpaantuu, kun lukija ei sitoudu hahmojen päämääriin. Tematiikkaa on rahtusen liikaa, niin että vaikutelma on hetkittäin osoitteleva: jako meihin ja toisiin, muutoksen pelko, pahan yhtiön jalkoihin jäävät yksilöt.

Itse juna ja Takamaat varastavat kuitenkin show’n. Miljöön kuvailussa kerronta on ihastuttavaa ja saa toivomaan, että tarinan voisi joskus nähdä taitavana piirroselokuvana. Terhi Leskisen suomennos luo osaltaan viehättävän vanhanaikaista tunnelmaa. Vaikka teoksen sanoma onkin hieman ratakiskosta väännetty, näillä raiteilla matkustaa mielikseen.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kirjat – Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Haruki Murakami
Kaupunki ja sen epävakaa muuri
Machi to sono futashikana kabe
Suom. Antti Valkama. Tammi

Haruki Murakamin ystäviä hemmotellaan jälleen yhdellä kiehtovalla romaanilla, kun alkuteoksena vuonna 2023 ilmestynyt Kaupunki ja sen epävakaa muuri on nyt saatavilla suoraan japanista suomennettuna.

Romaanin keskushenkilö ja minäkertoja, nelikymppinen mies, alkaa keski-iän eksyneisyyttään muistella elämänsä rakkautta. 17-vuotiaana hän tutustui vuotta nuorempaan tyttöön, joka kertoi tarinaa muurin ympäröimästä kummallisesta kaupungista ja siellä asuvasta todellisesta minästään. Kaupunki alkoi elää omaa elämäänsä kahden nuoren yhteisenä kertomuksena, mutta lupaava rakkaustarina katkesi kesken, kun tyttö katosi jälkiä jättämättä. Sitä ennen tyttö ehti kuitenkin luvata, että poika pääsisi suljettuun kaupunkiin Unienlukijaksi ja tapaisi hänet sen kirjastossa.

Mieheksi varttunut poika ei tunne oloaan kodikkaaksi elämässään ja tässä todellisuudessa, ja niinpä hän alkaa pohtia tytön sanoja. Voisiko tytön todella vielä kohdata siellä salaisessa kaupungissa? Eräänä päivänä hän herää kuin herääkin sieltä. Mutta mitä hän löytää ja mikä on kaupunkiin pääsyn hinta? Eihän kaupunki ollut tarinoidenkaan perusteella mikään paratiisi, vaan monella tapaa ankara ympäristö. Arkitodellisuuden säännöistä vapautuminen merkitsee sopeutumista toisenlaisiin lainalaisuuksiin.

Murakami kuljettaa rinnakkain menneisyyttä ja nykyhetkeä, siirtyy kaupungin ja tosimaailman välillä. Käänteet ovat ihastuttavan soljuvia: mitä tahansa voi tapahtua, mutta kaikki on yllättävyydessäänkin luontevaa, ei lainkaan äkkiväärää. Miljööt ovat kiehtovia, niin tällä kuin tuolla puolen, ja sivuhenkilökaarti värikästä. Lukuilon täydentää Antti Valkaman hienovireinen suomennos.

Haikeankaunis, maagista realismia huokuva romaani ei pelkisty nuoruudenrakkauden nostalgisoinniksi, vaan tarjoaa muutakin pureksittavaa. Esiin nousevat esimerkiksi minän pysyvyys sekä toisen ja itsensä tunteminen ja ymmärtäminen. Murakami ei kuitenkaan tyrkytä teemojaan eikä myöskään patista lukijaa ratkomaan romaanin mysteerejä kuin ristisanatehtävää. Kirjaa voi ihan vain lukea – ja se onkin nappivalinta, kun kaipaa joutilasta, pohdiskelevaa harhailua.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Vladimir Nabokov
Kutsu mestaukseen
Priglašenije na kazn’
Suom. Vappu Orlov. Moebius

Käännöskaunoon keskittynyt pienkustantamo Moebius on muun hyvän ohella paikannut aukkoja suomeksi saatavilla olevissa Vladimir Nabokovin romaaneissa: Heikki Karjalaisen kääntämä Väärin päin ilmestyi 2021, ja nyt oudonlyyristen dystopioiden ystävien iloksi saatavilla on Vappu Orlovin suomentama Kutsu mestaukseen. Kirjoja pidetään usein sukulaisteoksina, vaikka Väärin päin ajoittuu Nabokovin englanninkieliseen ja Kutsu mestaukseen venäjänkieliseen kauteen.

Kuvitteellisen maan kuvitteellisessa kaupungissa on linnoitus, jonka sellissä Cincinnatus C. odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa. Nuoren miehen kohtalona on mestauslava, koska hän on syyllistynyt ”tieto-opilliseen eksytykseen”. Mutta sillä välin on siedettävä epätietoisuutta, koska kukaan ei suostu kertomaan, kuinka kauan odotus kestää.

Sietämistä Cincinnatuksella riittääkin. Sen sijaan että kuolemaantuomittu saisi osakseen myötätuntoa tai edes rauhaa, sellissä ramppaa vanginvartijasta alkaen asiaankuuluvaa ja -kuulumatonta väkeä patistamassa Cincinnatusta käyttäytymään roolinsa mukaisesti. Tunnustaisi! Katuisi! Tai olisi edes kiitollisempi sääntöjen sallimista erivapauksista!

Tilanne alkaa pian muistuttaa absurdia teatteria. Ajankulun epämääräisyys, lausumattomat ja ääneen lausutut odotukset sekä kulissimaiset hämäykset tekevät vankisellistä näyttämön – tai näyttämöstä vankilan päähenkilölle, joka tuntee kaikkien muiden olevan osa jotain aivan muuta näytelmää. Silti Cincinnatus sinnittelee kuin toivoisi epätoivoisesti, että jossain vaiheessa jonkun toisenkin on osuttava kohdakkain hänen kertomuksensa kanssa.

Lopputulos on rujo satu, jota on yhtä aikaa sekä erittäin helppo että erittäin vaikea ymmärtää. Kirja on sangen tietoinen olemuksestaan kirjana: Nabokov harhauttaa paljastamalla metkunsa rehdisti. Lukijan huomiota vaatii sekä jo luettu, nyt luettava, vielä lukematon että se, mikä on kaikkien kolmen takana. Temppu toteutetaan tyylillä, jonka suomentaja Vappu Orlov tulkitsee varmalla otteella: hössötys, maanittelu, haparointi, julistus, imartelu ja paheksunta kalskahtavat aidoilta silloinkin kun kaikki on falskeimmillaan.

Elämä, kuolema. Tosi, valhe. Yksilö, toiset. Tyhjä paperi, täysi paperi. Kutsu mestaukseen on se kaikki ja samalla enemmän – kirjan kiteyttämiseen menisi monta kirjaa. Kun kerran ei voi tietää, paljonko aikaa on jäljellä, kiinnostuneet käyttävät sen parhaiten lukemalla itse.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , ,

Let’s rock!

Ovet odottavat aurinkoa punaisella planeetalla, ja aivan sattumalta Tähtivaeltajan alkuvuoden teemaksi on muodostunut musiikki. Viime numerossa julkaistiin Pekka Mannisen laaja artikkeli spefi- ja sarjakuvamusiikista. Nyt vuorossa on kanadalaiskirjailija Nicholas Eames, jonka fantasiateoksilla on lukuisia kytköksiä 1970- ja 1980-luvun rock-musiikkiin. Lisäksi Pasi Ilmari Jääskeläisen tuorein romaani, Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyt Kuurupiilon anatomia, sisältää vahvoja punk-elementtejä.

Eamesin esittelystä ja haastattelusta vastaavat Aleksi Kuutio ja Jukka Halme. Kokonaisuus sukeltaa syvälle mainioista fantasiaromaaneistaan tunnetun kirjailijan tuotantoon ja persoonaan. Eames-setin täyteläistää hauska novellisuomennos, jossa verisen uskonsodan sytykkeenä on kiista siitä, onko hämähäkkijumalatar kuusi- vai kahdeksanjalkainen.

Kaisa Ranta vieraili puolestaan Jyväskylässä tapaamassa yhtä suomalaisen fantasian – tai uuskumman tai maagisen realismin, miten sen nyt kukin haluaa määritellä – suurimmista tähdistä. Pasi Ilmari Jääskeläinen nousi spefi-yhteisön tietoisuuteen palkintoja kahmineilla novelleillaan ja räjäytti pankin lukuisille kielille käännetyllä Lumikko ja yhdeksän muuta -esikoisromaanillaan (2006).

Uusia kirjoja Jääskeläinen on kirjoittanut harvakseltaan, mutta viime vuonna ilmestyneellä Kuurupiilon anatomialla hän on kohonnut jälleen ansaitusti huomion keskipisteeksi. Haastattelussa kirjailija kertoo laajalti niin luomisprosesseistaan, tavoitteistaan kuin ylipäätään kirjallisuuden merkityksestä.

Artikkelin ohessa tarjolla on Jääskeläisen parin vuoden takainen Angela Vähävauraan taide -novelli, johon tuskin monikaan on aiemmin törmännyt.

Robert E. Howardin luoma Conan on barbaarisotureista maineikkain. Mutta millainen on Crom, hänen jumalansa? Tämän kiehtovan kysymyksen uumeniin upotaan Jukka Vuorion Conan Barbaari luottaa teräkseen, ei rukoukseen -artikkelissa. Taustatukea Vuoriolle antavat sekä Conan-asiantuntija Petri Hiltunen että kirkon tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg.

Numerossa löytyy myös toinen osa Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuvasta, Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -tv-sarjapalsta sekä lukuisia kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Nauti niistä kaikista antaumuksella, kunnes myrsky nousee, totuus palaa ja pataässä isketään pöytään.

Ja sitten ei muuta kuin tervemenoa Finnconiin, Suomen suurimpaan kaikille avoimeen ja ilmaiseen science fiction- ja fantasiakulttuuritapahtumaan, joka valtaa Jyväskylän yliopiston heinäkuun alussa. Siellä nähdään.

Bangkok shokkaa, Saigon sheikkaa ja Hanoi rokkaa!

Toni Jerrman

PS. Muista myös vuosittainen Suomenlinnan spefi-piknik, joka järjestetään tällä kertaa lauantaina 15. kesäkuuta.

Merkittävät järjestöt ovat jälleen synkronoineet kalenterinsa, ja siten luoneet voimakkaan aika-avaruus pyörteen, joka vetää puoleensa pikniköijiä HYSFK:in, HSFS:n, Risingshadow:n ja Tolkien-seuran jäsenistöistä.

Kokoontumispaikkana on Kustaanmiekassa ravintola Walhallaa vastapäätä oleva nurmikenttä. Jos matkustat HSL:n lautalla, seuraa opaskylttien sinisiä nuolia, kunnes olet vaeltanut käytännössä koko Suomenlinnan halki. Löydät meidät polun päästä.

Piknik alkaa, kun innokkaimmat fanit saapuvat paikalle (yleensä puolenpäivän aikoihin), ja jatkuu myöhään asti, kunnes porukat hajaantuvat eteenpäin kotiin tai jatkoille.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2024 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinto 2024

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2023 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Hertan julkaisemalle
AMAL EL-MOHTARIN ja MAX GLADSTONEN romaanille
TÄLLÄ TAVALLA HÄVITÄÄN AIKASOTA.
Teoksen on suomentanut Kaisa Ranta.

Amal El-Mohtarin ja Max Gladstonen Tällä tavalla hävitään aikasota -pienoisromaani (This Is How You Lose the Time War, 2019) on lumoava kielellinen runsaudensarvi, jonka pääteemoja ovat yhteyden muodostuminen ja rakkaus mahdottomissa olosuhteissa.

Kaksi ajassa matkustavaa agenttia edustavat aika-avaruusjatkumon vastakkaisia puolia, teknokraattista Virastoa ja bioutopistista Puutarhaa. He matkaavat eri aikakausille, joissa yrittävät edistää omien tahojensa pyrkimyksiä ja samalla sotkea vastustajansa suunnitelmia. Panoksena on koko ihmiskunnan tulevaisuus. Pelimerkeistä käyvät ihmisten ja kansojen kohtalot, joita muovataan ja tarvittaessa tuhotaan kylmäverisesti.

Vuosisatojen ja -tuhansien virta kääriytyy auki lukijan jalkojen juureen kuin värikylläinen matto, jonka kuvakudoksesta paljastuu lukematon määrä toinen toistaan kiehtovampia detaljeja. Historian hämärissä tarvotaan hyökkäävän mongolilauman mukana, seilataan hylkeenpyytäjien aluksilla ja väistellään uppoavan Atlantiksen laavavirtoja. Tulevaisuus kurottuu kyberneettisiin temppeleihin. Jokainen miniatyyrimaisema on kaunis ja yksityiskohtainen kuin kultasepäntyönä tehty kirjallinen koru.

Myös päähenkilöt ovat taidokasta työtä. Agentit törmäävät toisiinsa työtehtävien merkeissä ja aloittavat kiusoittelevan kissa ja hiiri -leikin. Suureksi osaksi kirjeromaanina toteutettu kerronta kuvaa vähittäisen kehityskulun, jossa päinvastaisia maailmankuvia tunnustavat naiset tutustuvat hitaasti toisiinsa ja alkavat vastentahtoisesti ihailla toisiaan. Koska orastava suhde on pidettävä piilossa sodan osapuolilta, viestit kätketään mielikuvituksellisiin paikkoihin, kuten teelehtien kuvioihin ja mehiläisten tanssiin.

Aikasodan teemaan sopivasti romaanissa on tarinalinjan sisäisiä aikakerrostumia, jotka hahmottuvat vaivihkaa. Nokkela rakenne pitää lukijan varpaillaan loppumetreille asti. Tyylikäs ja hallittu teksti on täynnä ihmeen tuntua. Käännöksessä on tavoitettu erinomaisesti alkuteoksen tyylirekisteri ja sanallinen ilotulitus.

Pintatasoiltaan kepeä kirja avautuu kerroksittain ja puhuu ihmisyyden tärkeistä pohjavirroista. Viesti ymmärryksen syttymisestä verivihollisten välille on paikallaan kaikissa aikakausissa, myös meidän omassamme.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman ja kriitikko Elli Leppä.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

N. K. Jemisin: Kivinen taivas (Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Amal El-Mohtar & Max Gladstone
Tällä tavalla hävitään aikasota
This Is How You Lose the Time War
Suom. Kaisa Ranta. Hertta

Tähtivaeltajassa 4/19 julkaistussa haastattelussa Amal El-Mohtar kertoi laajalti mm. Max Gladstonen kanssa kirjoittamastaan This Is How You Lose the Time War -pienoisromaanista. Sittemmin teos voitti niin Hugo-, Nebula- kuin Locus-palkinnon. Nyt kirja on saatu myös suomeksi nimellä Tällä tavalla hävitään aikasota.

Romaani kertoo kahdesta aika-agentista, Punaisesta ja Sinisestä, jotka ovat kiihkeän aikasodan eri puolilla. Toinen heistä palvelee teknologiakeskeistä Virastoa ja toinen luonnonläheistä Puutarhaa. Molempien tehtävänä on muovata historiaa matkaamalla ajassa, jotta heidän kannattamansa maailmanjärjestys käy toteen. Tässä pelissä murhat ja kokonaisten kulttuurien hävittämiset ovat arkipäivää.

Sekä Punainen että Sininen ovat agentteina eliittiluokkaa ja syvästi omistautuneita asialleen. Usko omien toimien oikeutukseen alkaa kuitenkin murentua, kun he ryhtyvät kiellettyyn kirjeenvaihtoon. Alkuun kyse on vastustajan härnäämisestä ja oman erinomaisuuden korostamisesta, mutta vähitellen kirjeiden sävy pehmenee, kun hahmot alkavat ymmärtää toisiaan. Päädytäänkö lopulta mahdottomaan toveruuteen tai jopa rakkauteen, vai onko kyseessä hienovaraisesti kudottu petosten verkko? Nämä kysymykset sävyttävät koko teosta.

Tällä tavalla hävitään aikasota on kauniisti kirjoitettu ja suomennettu kertomus kilpakumppaneista aikasodan pyörteissä. Asetelma mahdollistaa kiehtovat väläykset historian eri kehitysvaiheista, joiden käänteissä agenteilla on omat tärkeät roolinsa. Vuosien myötä pienetkin muutokset kertautuvat ja ohjaavat maailman kehityksen uuteen muottiin. Meille tutun menneisyyden ohessa tarinassa vieraillaan myös kaukaisilla planeetoilla ja tulevaisuuden tähtikentillä. Tästä on aito ihmeen tuntu tehty.

Kiehtovaa kerrontaa on saatu aikaan myös tavoista, joilla Punainen ja Sininen viestivät keskenään. Koska kyseessä on salainen kirjeenvaihto, voi teksti olla piilotettuna vaikkapa kuolleeseen sudenkorentoon, puun vuosirenkaisiin tai teenlehtien liikkeisiin.

Teoksen sydämenä sykkivät kulissien ohessa sen lämminhenkisesti kuvatut päähenkilöt, heidän tunteensa, ajatuksensa ja suhteensa. Tälläkin saralla romaani toimii erinomaisesti. Lisäjännitettä kokonaisuuteen tuo salaperäinen etsijä. Varjo, joka ilmestyy aina paikalle, kun Punainen uskoo tuhonneensa saamansa viestin fyysisen ilmentymän…

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2023 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

  • Jennifer Egan: Piparkakkutalo (The Candy House, suom. Helene Bützow, Tammi)

Nyky-yhteiskunnasta vain piirun verran tulevaisuuteen sijoittuvassa teoksessa puntaroidaan yksityisyyden rajoja ja henkisen pääoman omistajuutta. Tarinakudelman keskiössä on uusi teknologiaoivallus: muistin ja muistojen joukkoistaminen. Toisiinsa limittyvät henkilötarinat peilaavat jokainen omasta näkökulmastaan tätä sosiaalisia rakenteita ravistelevaa innovaatiota, jolla on ilmiselviä tarttumapintoja myös omassa ajassamme.

  • Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (This Is How You Lose the Time War, suom. Kaisa Ranta, Hertta)

Kauniisti kirjoitettu pienoisromaani kertoo kahdesta agentista, jotka matkustavat ajassa. He ovat aikasodan eri puolilla ja muokkaavat historiaa omien päämääriensä mukaiseksi. Pitkällä tähtäimellä pienetkin muutokset menneisyydessä vaikuttavat vahvasti tulevaisuuteen. Hyvin rakennetut henkilöhahmot syvenevät entisestään, kun kaksikko aloittaa kielletyn kirjeenvaihdon, jota he käyvät mitä kiehtovimmin tavoin.

  • Fríða Ísberg: Merkintä (Merking, suom. Tapio Koivukari, WSOY)

Useiden päähenkilöiden pyörittämä, ajatuksia herättävä romaani sijoittuu lähitulevaisuuden Islantiin. Hyvin aikein kehitetty myötätuntokoe osoittautuu vakavaksi virheliikkeeksi, joka jakaa ihmiset entistä jyrkemmin voittajiin ja häviäjiin. Yhteiskunnasta syrjäytetyt kansalaiset kipuilevat monin tavoin, ja kirjailija tavoittaa hienosti heidän mielentilansa ja elämänkokemuksensa eri ulottuvuudet.

  • Mia Myllymäki: Huomistarhuri (Gummerus)

Tavanomaisista maailmanlopun kertomuksista poiketen Huomistarhuri kuvaa tuhon jälkeisen ajan uutta yhteisöllisyyttä. Kestävään kehitykseen, tasa-arvoon ja luonnon kunnioittamiseen pohjautuvassa ekoutopiassa etsitään tuoreita elämisen malleja ja arvoja. Kaikki eivät kuitenkaan osaa luopua menneisyyden murheista ja sisäistää toivon ja elpymisen oppeja. Edes utopiassa ei vältytä ristiriidoilta.

  • Hervé Le Tellier: Poikkeama (L’anomalie, suom. Lotta Toivanen, WSOY)

Korkeakirjallista tyyliä ja scifi-trilleriä törmäyttävä romaani tuo yhteen kummalliseen tilanteeseen ajautuvia ihmisiä. Kun matkustajalentokone monistuu selittämättömästi oudossa myrskyssä, parisataa ihmistä joutuu sopeutumaan siihen, että heillä on vastedes kaksoisolento. Metakeinoillakin leikittelevä taidokas kokonaisuus käsittelee konkreettisella tasolla olemassaolon suuria kysymyksiä.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta.

Kaisa Ranta ei osallistunut keskusteluihin, joissa pohdittiin Amal El-Mohtarin & Max Gladstonen Tällä tavalla hävitään aikasota -kirjan ehdokkuutta eikä hän osallistu lopullisen voittajan valintaan.

Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

N. K. Jemisin: Kivinen taivas (Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Marko Hautala: Musta kieli

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marko Hautala
Musta kieli
Tammi

Kuokkamummo on riivannut vaasalaista lähiötä ja sen laidalla sijaitsevaa ränsistynyttä huvila-aluetta jo useamman sukupolven ajan – ja aiheuttanut lukijoissa kauhunväristyksiä vuodesta 2014, jolloin Marko Hautalan ensimmäinen raportti kauhistuttavan hahmon edesottamuksista ilmestyi. Nyt kauhumestari Hautala on palannut Kuokkamummon legendaan uudella romaanillaan Musta kieli.

Eli hetkinen, jatko-osa! Ensimmäisenä herää tietenkin kysymys, kieliikö moinen ideoiden loppumisesta. Ei huolta: Musta kieli on runsas ja mielikuvituksellinen, täydentää tarinaa oivaltavasti ja on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Mikä tärkeintä, se on erinomaisen hyytävä.

Kirja alkaa siitä, kun poliisit turhautuvat katoamistapauksiin, joihin mikään ei tunnu tuovan selvyyttä. Niinpä poliisipari puikahtaa todistuskappaleiden kanssa naapurustossa asuvan selvänäkijän pakeille. Madame Luna suostuu puhumaan, ja neljä esinettä kertovat neljä toisiinsa limittyvää tarinaa yhdeksästä uhrista.

Rakenne toimii jopa yllättävän hyvin, vaikka episodimaisuudessa on aina riskinsä. Hautala pitää kuitenkin langat käsissään ja sieppaa lukijan mukaansa kiihtyvään pyöritykseen. Kaikki on kohdallaan: kieli, juoni, vyöryn edetessä yhä harvenevat hengähdystauot.

Mustassa kielessä on paljon tuttua, mutta myös uutta. Kuokkamummon historia ja tärkeät ominaispiirteet pysyvät johdonmukaisina, mutta kertomuksen sävyt ovat, noh, entistä mustempia. Vertaillaanpa hieman.

Kuokkamummo-romaanin teemat kietoutuvat lasten ja nuorten maailmaan – siihen todellisuuteen, jonka voivat jakaa vain välitilassa olevat; eivät vielä aikuiset tai korkeintaan ne aikuiset, joiden elämään nuoruuden haava vaikuttaa yhä. Mustan kielen psykologinen todellisuus on puolestaan aikuisempi. Valokeilassa ovat ne valheet, joita aikuiset kertovat toisilleen ja itselleen. Niistä sikiää pimeys, jota musta kieli ojentuu lipomaan.

Jako ei toki ole totaalinen – myös Mustassa kielessä on läsnä lapsia ja lapsuusmuistoja. Mutta siinä missä Kuokkamummon kuokka kalahti lukijan tajuntaan hyödyntämällä monille tuttuja kokemuksia isompien lasten pienemmilleen kertomista kauhutarinoista, Mustassa kielessä vastaava elementti ovat pikemminkin sellaiset tragediat, jotka kuultavat lehtien pikku-uutisten rivien välistä.

Kannattiko kuokkamummoon siis palata? Todellakin. Kumpikin romaani pakottaa ahmimaan ja sytyttämään enemmän valoja kuin lukeakseen oikeasti tarvitsisi. Musta kieli herättää silti jotain muutakin – surua. Ja iloa siitä, että kuluneet yhdeksän vuotta ovat kypsyttäneet Hautalaa kirjailijana entisestään.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.