elokuvat

Elokuvat – 28 Years Later

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

28 Years Later
– 28 vuotta myöhemmin

Zombi-kauhulle on aina ollut sijaa majatalossa sen jälkeen, kun George A. Romeron yhteiskunnallisesti kantaaottavat Living Dead -filmit modernisoivat koko genren. Viimeisen viidentoista vuoden aikana zombit ovat vyöryneet televisiosarjoihin ja elokuvateattereihin sellaisella volyymilla, että aihe on alkanut vaikuttaa jo loppuunkalutulta. Voiko tässä kontekstissa luoda enää mitään uutta ja omaperäistä?

Kun asialla ovat käsikirjoittaja Alex Garland ja ohjaaja Danny Boyle, vastaus on kyllä.

28 Years Later on itsenäinen jatko-osa elokuville 28 Days Later (2002) ja 28 Weeks Later (2007). Ihmiset zombeiksi muuttanut raivovirus on pyyhkäissyt halki Britannian. Koko saarivaltio on julistettu karanteenialueeksi, ja kolmisenkymmentä vuotta epidemian puhkeamisen jälkeen hengissä on enää kourallinen ihmisiä. Yksi selviytyjäryhmistä asuttaa pientä saarta Englannin koillisrannikolla. Resurssit ovat vähissä, mutta elämä sujuu vanhanaikaiseen maatalousmalliin.

12-vuotiaan Spike-pojan (Alfie Williams) Isla-äiti (Jodie Comer) on vakavasti sairas, eikä saarelta löydy lääkkeitä tai lääkäriä. Toisaalta nyt on koittanut myös Spiken aikuistumisriitin hetki. Hän matkaa mantereen puolelle Jamie-isänsä (Aaron Taylor-Johnson) kanssa zombeja tappamaan. Aseinaan kaksikolla ovat vain itse tehdyt jousipyssyt ja nuolet.

Elokuvan keskeisenä moottorina toimii Spiken rakkaus äitiinsä. Se saa hänet tekemään temppuja, jotka vaikuttavat järjenvastaisille. Samalla suhde isään asettuu koetukselle. Kuinka tässä kuoleman täyteisessä maailmassa voi hyväksyä oman ja rakkaidensa kuolevaisuuden?

Keskeinen henkilö ja teemojen tiivistäjä on menehtyneille makaaberia muistomerkkiä pystyttävä tohtori Kelson (Ralph Fiennes).

Filmi käynnistyy saariyhteisön kuvauksena, mutta laajenee pian kauhun saralle. Isän ja pojan retki mantereelle on vaarojen täyteinen, kun kimppuun konttaavat ja rynnivät elävätkuolleet haistavat tuoretta lihaa. Jännitys tiivistyy äärimmilleen, ja henkikulta on jatkuvasti vaarassa.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti elokuvan zombit ovat monessa mielessä omintakeisia luomuksia. Maata pitkin ryömivät hitaat ovat limaisia lihasäkkejä, joiden liikkeissä on pelottavaa vierautta. Vikkelästi liikkuvat, omalaatuisesti heiluvat nopeat taasen kuin pystyyn nostettuja luisevia kauhuraatoja. Pahimpia vastustajia ovat kuitenkin lihaksikkaat ja isokokoiset alfat, joilla on yhä vaistomaista älyä pääkopassaan ja joiden konemainen eteneminen ei muutamaan nuoleen pysähdy.

Elokuvan sisällöllisen onnistumisen ja tarinan upean rytmityksen ohessa täydessä terässä ovat myös ääniraita ja visuaalinen anti. Hyvin sommitelluissa ja leikatuissa kuvissa on sekä kauneutta että verisenä purskahtavaa väkivaltaa. Vahvana soiva musiikki tehostaa kohtauksia ja tunnelmia taitavasti.

Erityishuomion ansaitsevat filmin alkupuolelle poljentoa tuova Rudyard Kiplingin sodanvastainen Boots-runo sekä tapahtumien väleihin leikatut jaksot vanhoista taistelujen täyteisistä uutisfilmeistä ja elokuvista. Mukana myös Teletapit!

Ja kuten viimeisestä kohtauksesta voi päätellä, jatkoa on luvassa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Prey (2022)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Prey
(Suomi-versio, blu-ray)

John McTiernanin vuonna 1987 ohjaama Predator on scifististen hirviöleffojen aatelia. Myös vuonna 1990 valmistunut jatko-osa Predator 2 tykittää täysillä. Tämän jälkeen on saatu aikaiseksi vain kehnoja floppeja, eli elokuvat Alien vs. Predator, Aliens vs. Predator: Requiem, Predators ja The Predator.

Dan Trachtenbergin ohjaama Prey (2022) kuitenkin osoittaa, ettei predatoreita ole syytä hylätä historian roskakoriin. Siinä vaiheessa, kun filmi pääsee kunnolla vauhtiin, luvassa on messevää saalistusta. Valitettavasti elokuvaa ei kuitenkaan aikoinaan päästetty elokuvateatterikierrokselle, vaan se sai ensi-iltansa Hulu-palvelussa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Amerikan Suurten tasankojen pohjoisosiin ja vuoteen 1719. Päähenkilöiksi on nostettu comanche-heimon jäseniä.

Naru (Amber Midthunder) on nuori comanche-nainen, joka haaveilee metsästäjän urasta. Heimon muut jäsenet velipoika Taabe (Dakota Beavers) mukaanlukien eivät innostu ajatuksesta naisesta saalistajana. Tämä ei kuitenkaan käännä Narun päätä, ja hän harjoittelee jatkuvasti metsästykseen vaadittavia taitoja. Kun hän näkee pilvissä jyrisevän ukkoslinnun, hän pitää sitä merkkinä, että nyt on hänen hetkensä lähteä metsälle. Paha vain, että kyseessä ei ollut myyttinen ukkoslintu, vaan predatorien alus, joka jätti seudulle yhden omistaan.

Tarina käynnistyy suhteellisen verkkaisesti, kun Naru yrittää varoittaa heimotovereitaan, että metsissä vaanii nyt jokin paljon karhua isompi ja voimallisempi saalistaja. Kun predator lopulta astuu esiin ilman näkymättömyyskenttäänsä, on veljen ja muiden pakko myöntää, että Naru on ollut koko ajan oikeassa. Tosin siitä ei ole enää tässä vaiheessa kauheasti hyötyä, koska parilla nuolella ja keihäällä ei tätä hirmua pysäytetä. Luvassa on siis verta ja irtojäseniä. Myöhemmin verenluovuttajiksi kelpaavat myös valkoiset turkismetsästäjät, jotka kuvittelevat, että heidän piilukkoaseensa päihittäisivät ulkoavaruudesta saapuneen superpedon.

Metsästäjä-saalis-asetelmaa korostetaan elokuvassa monin tavoin. Susi ajaa takaa jänistä, mutta joutuu itse predatorin saaliiksi. Karhu metsästää hirveä ja päätyy predatorin kokoelmiin. Ihminen iskee silmänsä puumaan ja… Koko touhua kyllä hupsuttaa vähän se, että leffan suomentaja on kääntänyt puuman (”mountain lion”) aina leijonaksi. Juu, leijoniahan Pohjois-Amerikan metsissä ihan kuhiseekin.

Upeiden maisemien ohessa elokuvan parasta antia on pääosaa näyttelevä Amber Midthunder, joka pystyy pelkällä katseellaan kertomaan jo paljon. Myös taistelukohtauksiin on panostettu. Tarjolla ei ole nopeiden leikkausten kakofoniaa, vaan kunnolla koreografioituja yhteenottoja, joita on helppo seurata.

Itse predator (Dane DiLiegro) on kiitettävän kestävää laatua, eikä pahemmin hätkähdä edes ottaessaan osumaa. Hän on hirviö, jonka päihittämiseen tarvitaan voiman lisäksi älyä ja oveluutta – luonteenpiirteitä, joita Narulta löytyy roppakaupalla.

Toimii!

Lisukkeista, eli tekodokumentista (12 min.), lavahaastattelusta (29 min.) ja kommenttiraidalta, käy hyvin ilmi, kuinka tekijät yrittivät parhaansa mukaan kunnioittaa comanche-kulttuuria. Mukaan kutsuttiin aihepiirin tunteva konsultti, suurin osa näyttelijöistä kuuluu alkuperäiskansoihin ja heitä löytyy myös kuvaustiimistä. Muutenkin bonusten sisältö on vallan mielenkiintoista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – The Laughing Dead

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

The Laughing Dead
(ABC-versio, blu-ray)

Ihmisistä on moneksi. Thaimaalainen Somtow Sucharitkul – eli S. P. Somtow – tuli alkujaan tunnetuksi kaakkoisaasialaisena avantgarde-säveltäjänä. Amerikkaan muutettuaan hänestä kuoriutui myös scifi-, kauhu- ja fantasiakirjailija, jonka bibliografiassa on kymmeniä teoksia ja lukuisia palkintoehdokkuuksia. Elokuva-alalle hän eksyi The Laughing Dead -filmin (1989) myötä.

Projekti sai alkunsa erään sf-conin aikana, kun Somtow ja filmin tuottajaksi lopulta päätynyt scifi-fani Lex Nakashima tulivat siihen tulokseen, että olisi varmaan hauskaa tehdä kauhuelokuva. Somtow laati tietenkin käsikirjoituksen, mutta päätyi lopulta myös ohjaamaan suurimman osan leffasta.

Koska filmin budjetti oli varsin pieni, kaveruksilla ei ollut varaa palkata oikeita näyttelijöitä. Niinpä esiintyjäkaartiin houkuteltiin Somtowin scifi-kirjailijaystäviä. Mukaan päätyivät mm. sellaiset nimet kuin Tim Sullivan, Gregory Frost, Edward Bryant, Bill Warren ja Forrest J. Ackerman. Somtow itse esittää pääpahista, ja löytyypä näyttelijöiden joukosta myös hänen pikkusiskonsa Premika Eaton. Musiikista vastaa tietenkin Somtow.

Yhdessä ja samassa elokuvassa on tuskin koskaan nähty yhtä monta tieteiskirjailijaa.

Soppaa sakeuttaa myös se, ettei tekijöillä ollut selvää yhteistä käsitystä siitä, mitä genreä leffa lopulta edustaisi. Hetkittäin käsillä on Indiana Jones -tyylinen koko perheen fantasiaseikkailu, toisinaan silkka komedia ja väliin yltiöpäiseksi splatteriksi yltävä kauhupila. Lopputulos on joka tapauksessa ratkiriemukkaan jakomielitautinen kulttikalkkuna, joka on naurettavimmillaan silloin, kun se ei yritä olla hauska.

Filmin keskushenkilö on uskonsa menettänyt pappi Ezekiel O’Sullivan (Sullivan). Hän on aikoinaan saattanut raskaaksi Tessie-nunnan (Wendy Webb), mutta ei ole koskaan nähnyt Ivan-poikaansa (Patrick Roskowick). O’Sullivan on seurakuntansa tuki ja turva, jolta teinityttö Laurie Shiganka (Eaton) hakee apua, kun ei uskalla kohdata isänsä tappavaa sairautta.

O’Sullivan on kuitenkin juuri lähdössä Meksikoon arkeologiselle ryhmämatkalle, joka huipentuu Nauravien kuolleiden päivän juhlallisuuksiin: ”Tämä on matka yhteiseen menneisyyteemme. Ihmissielun synkimpiin ulottuvuuksiin.”

Bussin kyytiin hyppää myös neljä humoristiseksi tarkoitettua, mutta käytännössä ylettömän ärsyttävää tyyppiä. Riitainen new age -pariskunta Clarisse (Krista Keim) ja Wilbur (Larry Kagen) höpöttää jatkuvalla syötöllä kristalleista, spiritualismista, kosmisista värähtelyistä ja elämänvirran harmoniasta. Kovaääninen Dozois (Raymond Ridenour) kertoo puolestaan toinen toistaan tökerömpiä vitsejä, joita hänen tiukkapipoinen Frost-kaverinsa (Frost) häpeää suunnattomasti.

Jotta tarinan alkupuolen pojoilla olisi jotain merkitystä, joukkoon liittyvät myös Laurie, Tessie sekä jatkuvalla syötöllä kiukutteleva ja kiroileva, pappishameita vihaava Ivan – joka ei tiedä, että isä O’Sullivan on hänen todellinen isänsä.

O’Sullivania vaivaavat painajaiset iskuun kohotetusta uhriveitsestä, irvistelevästä pääkallosta sekä päättömästä torsosta, joka kieppuu tähdettömässä tyhjyydessä.

Filmin pahiskolmikon muodostaa kolme mayaintiaanien jälkeläistä, jotka haluavat palauttaa maailmaan uskonsa kulmakivet – eli ikuisen kauhun, nälänhädät, tulvat, veriuhrit, katastrofit ja kuoleman. Värikkäisiin tamineisiin pukeutunutta poppamieskolmikkoa johtaa jumaluusopin tohtori Um-tzec (Somtow), joka kerää ihan urakalla uhrattavien lapsien yhä sykkiviä sydämiä jumalten ruuaksi – ja laukoo siinä välissä todella huonoja vitsejä. Sitten kun tuhon aikakausi on saatu palautettua, tohtori aikoo ripustaa viittansa naulaan ja ryhtyä arvopaperimeklariksi.

Jossain välissä paljastuu, että mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen kadotetuilla sivuilla on ennustus, jonka mukaan veritähti nousee taivaalle ja kuoleman jumala astuu ihmisten keskuuteen, kun paikalle saapuu uskonsa menettänyt pappi, joka ei tunne jälkikasvuaan. Eli lasta, joka on tarkoitus uhrata uuden kuoleman hallitseman maailman tulemisen merkkinä.

Jotta homma toimisi, O’Sullivanin sydämen tilalle täytyy vielä vaihtaa mayajumalattaren sydän. Tämä käy yllättävän helposti, vaikka O’Sullivan tunnistaakin tohtori Um-tzecin untensa riivaajaksi. Riittiä ei voi myöskään suorittaa ennen kun on käyty jo muinaisilta ajoilta tuttu koripallo-ottelu elävien ja elävienkuolleiden välillä. Se järjestetään toisessa ulottuvuudessa sijaitsevalla kuoleman pelikentällä.

Tätä ennen O’Sullivan ehtii seota ja iskeä nyrkkinsä yhden matkatoverin pään läpi sekä repiä toiselta käden irti – ja sitten syöttää sen uhrilleen. Niin, ja jo aiemmin taisi yksi irtopää lentää koripallokorin sukkaan.

Koko hulluus huipentuu ”upeaan” kohtaukseen, jossa sankariemme apuun kutsuma, höyhenpukuista Godzillaa muistuttava valon jumala Quetzalcoatl – eli Kukulkan – ja matohirviöltä näyttävä kuoleman jumala Um-tzec yrittävät töniä toisiaan kumoon!

The Laughing Dead on kaikin puolin häikäisevän hauska kyhäelmä. Päättömyyksiä piisaa vaikka kalmoille jakaa, eikä filmin esittelemä käsitys mayojen kulttuurista tai uskonnosta voisi olla enää paljoakaan pahemmin pielessä. Mutta se nyt kuuluu tietenkin asiaan, kun lähdetään tekemään elokuvaa irtosilmä poskella roikkuen.

Ehkä hämmästyttävintä tässä kaikessa on, kuinka onnistuneilta leffan erikoistehosteet näyttävät. Ne ovat noin miljoona kertaa parempia kuin budjetti olisi todellisuudessa sallinut. Tämä käynee yhtenä osoituksena siitä, miten innoissaan tekijäkaartin jäsenet olivat tästä projektista. Täydellä sydämellä mentiin ja kaikki vippaskonstit käytettiin, jotta päättömästä kokonaisuudesta saatiin niinkin hyvännäköinen kuin se lopulta on.

The Laughing Dead on sen tason namikarkkia, ettei paremmasta väliä. Tulkoon tuho ja pimeys!

Leffa • tai •••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajan kommenttiraita on aika hajanainen ja tekodokumenttikin vain vähän päälle puolituntinen. Doku on kuitenkin täyttä asiaa. Siinä filmin tekemisestä kertovat Somtownin lisäksi mm. tuottaja Nakashima, kuvaaja David Boyd, tehostemaakarit sekä monet muut.

Dokumentista käy ilmi vaikka kuinka monta hauskaa ja selittävää seikkaa. Kuten vaikkapa se, miksi Somtow joutui siirtymään leffan ohjaajanpallille, jossa ehti hänen lisäkseen istua 4–5 muutakin henkilöä. Rahaa säästettiin myös sillä, että öiseen joukkokohtaukseen houkuteltiin paikallisia asukkaita omissa Dia de los Muertos -asuissaan lupaamalla, että aamulla yksi heistä voittaisi arvonnassa videonauhurin.

Silkkaa dadaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – Flow

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Oscar-palkittu Flow-animaatio sai Suomen ensi-iltansa viime syksyn Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Perjantaina 28.3. filmi vyöryy myös tavallisiin suomalaisiin elokuvateattereihin.

Flow

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Flow (Straume, 2024) lienee kaunein ja komein koskaan näkemäni animaatioelokuva. Ulkoisella asullaan ja liikemaailmansa täyteläisyydellä filmi peittoaa heittämällä jopa Pixarin parhaat luomukset. Myös tarina on niin maaginen ja lumoava, ettei kokonaisuuteen voi kuin rakastua.

Elokuvan päähenkilö on yksinäinen kissa, joka asuu ihmistaiteilijan hylkäämässä talossa. Taiteilijan kädenjälkeä edustavat puutarhan puiset kissaveistokset sekä mäen päällä seisova jättiläiskissan kuvajainen. Yllättäen tulva peittää kuitenkin tämän kaiken alleen. Viime hetkellä kissa pelastuu ohi ajelehtivaan puiseen purjeveneeseen, jossa hän kohtaa ystävällisen, mutta nukahtamaan taipuvaisen kapybaran eli vesisian.

Myöhemmin veneeseen astahtavat myös ihmisten jälkeensä jättämiä pikkutavaroita keräilevä kissamaki, leikkisä ja seurankipeä kultainennoutaja sekä majesteettinen, siipirikko sihteerilintu.

Luonteensa mukaisesti kissa välttelee seuraa ja suhtautuu epäluuloisesti matkakumppaneihinsa. Muutenkin porukan kesken syntyy paikoin kyräilyä, vaikka lopussa toki opitaankin vetämään yhtä köyttä. Yhteistä kieltä hahmoilla ei ole, joten kommunikoitiin käyvät vain lajityypilliset ilmeet, elkeet ja äännähdykset – jotka Zilbalodis on tavoittanut täydellisesti.

Sympaattisten hahmojen seikkailu on vaarojen ja ihmeiden täyteinen, sillä vene kuljettaa heitä osin veden alle jääneiden metsien, muinaiskaupunkien, temppeleiden ja patsaiden hallitsemassa maastossa. Näkymät ovat kertakaikkisen vietteleviä ja mieleenpainuvia. Toisinaan ollaan vellovien aaltojen armoilla, joskus sukellellaan värikkäiden kalojen seassa. Aina väliin esiin vyöryy jättimäistä valasta muistuttava merihirviö.

Samalla kamera, hahmot ja taustat ovat jatkuvassa liikkeessä – aidosti ja luontevasti.

Kehut voisi purkaa myös tähän muotoon: jos Hayao Miyazaki olisi syntynyt 50 vuotta myöhemmin ja innostunut tietokoneanimaatiosta, niin Flow saattaisi hyvinkin olla hänen kynästään ja mielestään syntynyt taideteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Elokuvat – Companion

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Companion

Drew Hancockin käsikirjoittama ja ohjaama Companion on hankala arvosteltava, koska siitä ei voi sanoa juuri mitään sortumatta spoilereihin. Tämä johtuu siitä, että leffan keskeisimpiä ihastelun aiheita ovat lukuisat taidolla luodut yllätyskäänteet, jotka vääntävät kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon. Eli jos tahdot kokea elokuvan puhtaalta pöydältä, kannattaa tämäkin teksti jättää lukematta. Jo tieto siitä, että teos yhdistelee samaan soppaan tieteisfiktiota, romantiikkaa, juonitteluja, töppäilyjä, väkivaltaisia purskahduksia sekä hirtehistä huumoria, saattaa paljastaa liikaa. Ja jatko tekee sen aivan varmasti.

Iris (Sophie Thatcher) ja Josh (Jack Quaid) kohtaavat kaupan käytävällä. Ilmassa on rakkautta ensisilmäyksellä. Josh täyteläistää Irisin elämän, ja Iris tekee kaikkensa poikaystävänsä onnen ja autuuden eteen. Tästä huolimatta Iris vierastaa hieman sitä, että heidät on kutsuttu kyläilemään Joshin kavereiden luo syrjäiseen järvenrantamökkiin. Varsinkin kun talon omistavan Sergeyn (Rupert Friend) tyttöystävä Kat (Megan Suri) katsoo häntä selvästi nenänvarttaan pitkin. Paikalla ovat myös umpirakastuneet Eli (Harvey Guillén) ja Patrick (Lukas Gage).

Iloisen juhlinnan ohessa kuviin ja dialogiin ripotellaan vihjeitä, että kaikki ei välttämättä olekaan niin hyvin kuin päällepäin näyttää. Ja sitten tapahtuu elokuvan ensimmäinen isompi tvisti. Paljastuu, että Iris on seuralaisrobotti, jonka kaikki tunteet, tarpeet ja teot kumpuavat hänen ohjelmoinnistaan. Puhelinäppinsä kautta Josh pystyy säätämään hänen älykkyyttään, kielivalintojaan ja mitä muuta nyt päähän sattuu juolahtamaan. Iris itse ei kuitenkaan tiedä olevansa kone.

Näin esiin kumpuaa yksi elokuvan syvemmistä teemoista. Onko itseään ihmisenä pitävää robottia lupa kohdella kuin irtainta omaisuutta? Onko hän pelkkä lelu, jota voi manipuloida, kiduttaa, alistaa, hallita ja hyväksikäyttää mielensä mukaan? Ja tekisikö Josh tai joku muu itsestään suuria luuleva luuseri tämän myös aidolle naiselle, jos vain saisi siihen tilaisuuden? Entä mitä tapahtuu, kun asemastaan tietoiseksi tullut kone päättää, ettei enää tyydy kohtaloonsa?

Tämän kierrepallon jälkeen elokuva intoutuu yhä villimpiin käänteisiin, joista harvaa tulee ennalta edes ajatelleeksi. Tarina etenee vauhdilla ja kerii esiin pääosin hyvin rytmitetyn, trillerimäisen kujanjuoksun. Hahmot ovat kuin sokkeloon suljettuja koe-eläimiä, jotka potkivat vimmalla tutkainta vastaan – mutta eivät pääse irti omista erityispiirteistään.

Pulputtaa kuin kaltoinkohdeltu tiikeri!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Wolf Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

Wolf Man

Nykyaikana lykantropia ei selity yliluonnollisella kirouksella vaan zoonoosilla. Oregonin komeissa erämaissa voi saada petoeläimeltä taudin, jota alkuperäisasukkaat kutsuvat nimellä ”susinaama”: sairastunut katoaa metsiin ja muuttuu pedoksi. Ja niin siinä sitten käy, että perheineen syrjäiselle perintötilalle palaava kirjailija saa tartunnan.

Elokuvien The Wolf Man (1941) ja The Wolfman (2010) pienimuotoinen uudelleentulkinta ilahduttaa, koska ei yritä liikoja.

Blaken (Christopher Abbott) isä on ollut äreä ja pelottava. Kun Blake on yrittänyt suojella omaa lastaan (Matilda Firth) ikäviltä kokemuksilta, hänestä on itsestäänkin tullut vähän äkkipikainen. ”Hän sai sairauden isältään”, hänen vaimonsa (Julia Garner) selittää lapselleen.

Kiintymyssuhdeteoreettinen psykologia jää kevyeksi kuvaukseksi siitä, mistä Blaken muodonmuutoksessa on lopulta kysymys. Enemmän tarina keskittyy itse metamorfoosiin, kauhuelokuvien perinteiseen kuvastoon, jossa joku läheinen alkaa muuttua vieraaksi. Kun perheen isä sairastuu niin mieleltään kuin ruumiiltaankin, on kokemus vaimolle ja lapselle yhtä lailla kauhistuttava kuin surullinenkin.

Käänne ihmisestä hirviöksi yhden yön aikana on epäuskottavan vauhdikas prosessi taudin aiheuttamaksi – tai ehkä siinä on sittenkin ripaus taikuutta! Muutos näyttää joka tapauksessa hienolta, ja kahden ihmissuden välinen kamppailu on suorastaan vaikuttava.

Leigh Whannell ohjaa maltilla, liioittelematta. Niinpä perhe saa käyttäytyä rakkauden, pelon ja aggression ristipaineessa sympaattisen vakuuttavasti.

Tarinakin on yksinkertainen, novellimainen, jopa televisioepisodimainen, eikä tarjoa kummoisiakaan yllätyksiä. Puherooleja on vain kourallinen, puitteina pelkkä maalaistalon pihapiiri ja sitä ympäröivä metsä. Pienistä asioista on kuitenkin rakennettu vanhahtava, tenhoava kauhukertomus, jota katsellessa ei tarvitse kelloa vilkuilla.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä

Elokuvat – Nosferatu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Nosferatu

Bram Stokerin vuonna 1897 julkaistusta Dracula-romaanista on tehty lukuisia filmatisointeja. Kuuluisin niistä lienee F. W. Murnaun ohjaama Nosferatu vuodelta 1922. Murnau halusi alun perin ohjata romaanille uskollisen filmin, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan, joten hän joutui muuttamaan hahmojen nimiä ja paikkoja voidakseen toteuttaa visionsa. Lopputulosta pidettiin silti laittomana ja elokuva määrättiin tuhottavaksi. Osa kopiosta kuitenkin säilyi, ja loppu onkin elokuvahistoriaa. Robert Eggersin ohjaama Nosferatu on siis uudelleenfilmatisointi juurikin tästä Murnaun versiosta.

Nosferatu alkaa vuoden 1838 Wisborgista. Kiinteistövälittäjä Knock (Simon McBurney) lähettää tunnollisen työntekijänsä Hutterin (Nicholas Hoult) hakemaan salaperäisen asiakkaan, kreivi Orlokin (Bill Skarsgård), allekirjoitusta kaukaa Karpaateilta. Hutter on täysin tietämätön siitä, että hänen kaunis ja yliluonnolliselle herkkä morsiamensa Ellen (Lily Rose Depp) on ollut Orlokin himokkaan väijynnän kohteena jo vuosia. Tuhoisa henkinen side Ellenin ja Orlokin välillä vahvistuu, kunnes Wisborgin rannalle ajelehtii ruttolaiva kyydissään itse pahuus, ja Ellen ymmärtää, ettei voi paeta kohtaloaan.

Eggersin elokuville ominainen hiipivän painostava tunnelma ja synkkä estetiikka ovat vahvasti läsnä myös Nosferatussa. Ohjaajan aikaisempia, varsin erinomaisia töitä ovat mm. The Witch (2015), The Lighthouse (2019) ja The Northman (2022).

Heti Nosferatun alusta lähtien on vaikeaa olla tekemättä rinnastuksia Francis Ford Coppolan ohjaamaan Bram Stokerin Draculaan (1992), sillä Eggersin visiossa on hyvin paljon samaa henkeä ja maalauksellisuutta. Coppolan mestariteos on goottilaiseen tyyliin överipramea tarina täynnä verentahrimia krinoliinihameita ja valtameret ylittäviä tunteita. Eggersin tavoittelema eeppisyyden tuntu ja mahtipontisuus luodaan kuitenkin hieman eri tyylikeinoin. Hänen värimaailmansa on lähempänä Tim Burtonia ja leikkiminen valolla ja varjoilla hyvin taidokasta. Kaikista henkilöhahmoista löytyy alavireenä sama alkukantainen mielipuolisuus kuin The Witch -elokuvassa.

Nosferatu on visuaalisesti huumaava kokemus: järjettömän kaunis goottipainajainen, mutta Coppolaa tylymmällä ja pelkistetymmällä tavalla. Julma tarina on kerrottu enemmän Grimmin saduille ominaiseen tyyliin. Kreivi Orlokin turmeltunut ja ryönäinen hahmo ei ole Vlad Tepes -viiksissään mikään sliipattu neitoja likistelevä vampyyri. Hän muistuttaa enemmän romanialaisen kansanperinteen tuntemaa strigoi-olentoa, levotonta haudasta noussutta henkeä, joka ravitsee mätänevää ruumistaan elävillä.

Skarsgård vetää kreivinroolinsa todella rouheasti äänimaailma edellä. Eteerisen Lily Rose Deppin kyky heittäytyä yllättää iloisesti. Tarinaan on taktisesti sijoitettu mainioita karumman huumorin hetkiä, ja Simon McBurney on niin aidosti kammottava okkultisti/ötökänsyöjä Herr Knockina, että pieksee kaiken maailman Renfield-variaatiot mennen tullen. Willem Dafoe on tietenkin aivan liekeissä eksentrisenä professori Albin Eberhart Von Franzina. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa Dafoen mieleenpainuva rooli ”aitona” vampyyrina Elias Merhigen ohjaamassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

Eggersin Nosferatu on klassikkoainesta, kunnioittava hatunnosto Bram Stokerin Draculalle ja elämys, josta ei kannata jäädä paitsi. Viisi tähteä ja verenpunainen ruusu!

Melina Marras

Sarjakuvat – Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim: Kostajat – Ikuisuuden rautahanska

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , , ,

Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim
Kostajat: Ikuisuuden rautahanska
Suom. Mail-Man. Egmont

”Enkö ole Thanos?! Eikö vanaveteni ole purppuranpunainen niin vihollisteni kuin liittolaisteni verestä?”

Alkujaan vuodelta 1991 kotoisin oleva Kostajat: Ikuisuuden rautahanska on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista ja kosmisimmista supersankarisarjakuvista. Sen käsikirjoituksesta vastaa eeppisten avaruusseikkailujen ylin mestari, Jim Starlin, ja kuvituksesta pikkutarkasta jäljestään kuuluisat George Pérez ja Ron Lim. Luvassa on myyttistä tarinointia, upeaa kuvakerrontaa ja enemmän supersankareita kuin kukaan pystyy laskemaan. Ja kaikki tämä niin, että kokonaisuus pysyy kauniisti tekijöiden hanskassa.

Juuri tämä sarjakuva on toiminut myös Avengers-leffojen Infinity War (2018) ja Endgame (2019) lähtökohtana.

Tarinan käynnistyessä hullu titaani Thanos on saanut haltuunsa kaikki Ikuisuuskivet ja on voimallisempi kuin koskaan. Käytännössä hän on kaikkivaltias, joka pystyy muuttamaan todellisuutta pelkillä ajatuksillaan. Ensi töikseen hän napsauttaa sormiaan ja pyyhkii pois puolet maailmankaikkeutta asuttavista ihmisistä ja eläimistä.

Loputtoman vallan ja voiman ohessa nihilististä Thanosta ajaa eteenpäin rakkaus. Omnipotentti jumalhahmo on palavasti rakastunut valtiatar Kuolemaan ja tekee kaikkensa voittaakseen tämän kiintymyksen: ”Kuolemaa pitää palvoa! Hänelle pitää rakentaa pyhättöjä!” Mutta huolimatta siitä, minkälaista universaalista tuhoa ja tuskaa Thanos kylvää, Kuolema ei lämpene jykeväleukaiselle kosijalle. Ei, vaikka valheiden herra, Mefisto, kuiskiikin hänen korviinsa omia juoniaan.

”Tulkoon kosminen sota! Pyyhkiköön viholliseni veri ja sisälmykset tuskani ja suruni pois.”

Ihmisten joukkokatoaminen ja Maapalloa ravistelevat Thanoksen raivonpuuskan seuraukset eivät tietenkään jää jäljelläolevilta supersankareilta huomaamatta. Mutta kuinka päihittää olento, joka on mahtavampi kuin mikään toinen voima universumissa?

Tähän tarjoaa oman vastauksensa Adam Warlock, kosmisista supersankareista se kaikkein kiehtovin. Hänen johdollaan trikoosankarit, kuten Tohtori Outo, Hopeasurffari, Thor, Kapteeni Amerikka, Rautamies, Hulk, Wolverine ja lukuisat muut, syöksyvät avaruuden ääriin taistelemaan Thanosta vastaan. Ja koska nyt ei olla hiekkalaatikkoleikkien parissa, epätoivoiseen taistoon liittyvät myös elämää suuremmat astraalijumalat, kuten kaiken olevaisen ruumiillistuma, Ikuisuus, ajan jumala Kronos, maailmojen tuhoaja Galactus sekä muutamat muut ihmeelliset olennot.

Mitäpä tästä muuta voi sanoa kuin että kyseessä todellakin on massiivisen kokoluokan avaruusseikkailu, joka saa silmät pullistumaan kuopistaan ja aivot sykkimään vähintään satasta. Tätä teosta ei voi kuin palvoa – ja lukea kerta toisensa jälkeen uudelleen. Ikuisuuden rautahanska rulaa ikuisesti. Piste.

Nyt eletään hulppeassa toivossa, että jossain välissä suomeksi saataisiin albumimuodossa myös kaikki muut Starlinin keskeiset Warlock/Thanos-seikkailut. Se olisi maailmankaikkeuden mahtavin veto!

”Thanos on voittaja. Valo on hävinnyt. Jäljelle jäävät vain kyyneleet. Ja kuolleiden unelmien kaiku.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Elokuvat – Shadowland

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Shadowland

Legendat elävät Pyreneillä. Montségurin pikkukylä oli keskiajalla yksi vainottujen kataarien viimeisistä turvapaikoista. Montségurin vuoren väitetään olevan ufojen tukikohta, ja jyrkänteen päälle rakennetussa linnassa kummittelee Valkoiseksi Rouvaksi kutsuttu henkiolento. Himmlerin Ahnenerbe on tehnyt lähiseudulla kaivauksia Graalin maljan löytämiseksi. Liiton arkkikin saattaa olla kadonnut näille main, ja kerrotaan, että alueella elää Jeesuksen jälkeläisiä.

Carcassonnen ja Andorran välissä sijaitseva vyöhyke vetää puoleensa vanhoja hippejä, new age -hörhöjä ja okkultisteja, jotka eivät ole sopeutuneet moderniin maailmanmenoon.

Dokumenttielokuva seuraa muutamaa heistä: paria maagia, Magdalan Marian aikoinaan seudulle tuomaa viisautta seuraavien naisten hengellistä piiriä – sekä elokuvan keskushenkilöksi valittua kauhuohjaaja Richard Stanleyta.

Stanley on kokenut linnan raunioissa ilmestyksen, joka tekee hänestä hippiyhteisön merkkihenkilön. Eikä hän viihdy Los Angelesin pinnallisessa ja kaupallisessa kuhinassa. Stanleyn viimeisin elokuva, Color Out of Space (2019), on kuitenkin ollut menestys, ja tarkoitus olisi palata Hollywoodiin tekemään lisää Lovecraft-filmatisointeja.

Shadowlandin suomalainen tekijäjoukko, eli ohjaaja Otso Tiainen, tuottaja Kalle Kinnunen ja kuvaajat Peter Flinckenberg sekä Max Smeds, vievät katsojan fantasialarppiinsa eksyneiden eksentrikkojen taikamaailmaan. Jylhille näkymille, sadunomaiselle luonnolle, varjoisille rituaaleille ja todellisuudesta irtaantuneille puheille annetaan aikaa. Montségurin aika näyttää pysähtyneeltä. Tai limittyneeltä: miekkaa heiluttelevan maagikon askeettista kivitaloa valaisevat vain savuavat kynttilät ja puhelimen näyttö.

Kuvat ovat kauniita ja lumoavia. Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen musiikki vahvistaa muutenkin hämäriä tunnelmia. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat kiehtovalla tavalla. Tämähän on aivan upea elokuva!

Dokumentin tarina Hollywoodiin palaavasta sankariohjaajasta ei sitten toteudukaan suunnitelmien mukaan. Juoni saa yllätyskäänteen, kun Stanleyn pimeät salaisuudet alkavat kuvausten aikana paljastua. Ehkei hän olekaan aivan se, mikä on väittänyt olevansa.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Elokuvat – Terrifier 3

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Terrifier 3

Damien Leonen ohjaama ja käsikirjoittama, verellä ja väkivallalla iloisesti leikittelevä Terrifier-leffasarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Päähenkilönä jatkaa demoninen Art-klovni (David Howard Thornton), joka ei puhua pukahda, mutta jonka hymy on sitäkin pirullisempi.

Jos katolta kuuluu joulun aikaan askelia ja öiseen olohuoneeseen astuu punaiseen nuttuun sonnustautunut hahmo, kannattaa olla tarkkana. Kyseessä ei välttämättä ole joulupukki, sillä Art-klovni on ihastunut samaiseen vaateparteen sekä pukinrooliin ihan ylipäätään. Ja hän jakaa lahjojen sijaan rusentavaa kuolemaa överiksi vedetyin tavoin. Kirveestä saavat niin lapset kuin aikuisetkin makoisin äänitehostein. Terä uppoaa lihaan, irtoraajat lentelevät ja kallot halkeilevat.

Terrifier 3 -leffa sijoittuu aikaan, jolloin edellisen filmin klovniverilöylystä on vierähtänyt viisi vuotta. Kakkoselokuvan lopuksi Art menetti päänsä, mutta moinen pikkuseikka ei pidättele yliluonnollisen tehokasta tappajaklovnia. Niinpä hän palaa jälleen kuvioihin yhdessä kasvoiltaan enemmänkin kuin rupisen Victoria Heyesin (Samantha Scaffidi) kanssa.

Toisaalla kakkosleffan sankaritar, Sienna Shaw (Lauren LaVera), pääsee pois mielisairaalasta. Hän asettuu asumaan Jess-tätinsä (Margaret Anne Florence), tämän Greg-aviomiehen (Bryce Johnson) ja perheen nuoren Gabbie-tyttären (Antonella Rose) luokse. Art-klovnin vastaisen mittelön traumat eivät jätä Siennaa kuitenkaan rauhaan. Häntä kiusaavat niin veriset hallusinaatiot kuin paniikkikohtauksetkin. Hän on jopa varma, että näkee ostoskeskuksessa joulupukin asuun sonnustautuneen Artin – joka jakaa lapsille räjähtävän riehakkaita lahjoja.

Elokuvan alkupuolella Leonen kerronta haparoi vähän sinne sun tänne. Tämä johtuu siitä, että Art on herätettävä henkiin, hahmot esiteltävä ja juonenpalikat sijoitettava paikoilleen. Lisäksi joka väliin on ahdettu irrallisia splatter- ja gore-pläjäyksiä, jotta yleisö pysyisi varmasti täpinöissään. Onneksi filmin ultraväkivaltaiset purskahdukset ovat tällä kertaa niin hauskoja ja yksityiskohtaisesti toteutettuja, että niiden seurassa on vaikea olla viihtymättä. Pisteet erityisesti muikealle joulupukki ja klovni baarissa -kohtaukselle sekä moottorisahalla suoritetulle pitkälle tuplatapolle.

Koko touhu huipentuu Artin ja Siennan väkivahvaan kohtaamiseen, joka iskee kuin taikamiekka palleaan – ja jossa ei vältytä viattomien sivustakatsojien verta ja suolia purskottavilta oheisvahingoilta. Rokkaa kuin eläin!

Yksi kahden uusimman Terrifier-leffan vahvuuksista on mielipuolisesti ilmeilevän Artin lisäksi Lauren LaVeran erinomainen suoritus Siennan roolissa. Tällä kertaa hän saa hyvää taustatukea nuorelta Antonella Roselta, jonka innostus ja uteliaisuus on tarttuvaa laatua. Mieleen painuu myös Alexa Blair Robertsonin esittämä Mia, joka pyörittää true crime -podcastia ja kokee, että hänen tavoitteensa ovat tärkein asia koko maailmankaikkeudessa.

Siinä missä edellinen Terrifier oli klovnikauhun timanttinen ilmestymä, niin nyt sama tehdään joulupukkikauhulle. Ja se kyllä hohotuttaa ihan terrifikkinä.

Miinusta tulee siitä, että Leone on hypännyt jatkuvasti yleistyvän synnin kelkkaan – eli päätynyt tekemään tarinan, jonka jakautuu kahteen elokuvaan. Niinpä Terrifier 3 loppuu pelkkään välitilinpäätökseen ja jättää katsojan odottamaan kertomuksen jatkoa. Se on luvassa vasta vuonna 2026.

Toni Jerrman – 4 tähteä