Ex Machina
On sinänsä positiivista, että teattereihin livahtaa aina toisinaan pienimuotoisia scifi-elokuvia, joiden tarkoitus on luodata älykkäitä teemoja. Harmillisen usein nuo leffat pettävät kuitenkin premissinsä ja sortuvat typeryyden turuille. Näin käy myös kirjailijana ja käsikirjoittajana kunnostautuneen Alex Garlandin esikoisohjaukselle, Ex Machinalle.
Caleb (Domhnall Gleeson) on nuori ohjelmoija, joka kutsutaan maailman tehokkaimman internet-hakukoneen kehittäneen Nathanin (Oscar Isaac) syrjäiseen tutkimuskompleksiin. Ryyppäämään taipuvainen Nathan on kehitellyt vallankumouksellista tekoälyä, ja Calebin tehtävänä on testata luomuksen inhimillisyyttä Turingin testiä varioivissa olosuhteissa.
Avaksi (Alicia Vikander) nimetty keinoäly majailee naismaisessa robottivartalossa, jonka mekaanisuutta korostavat läpinäkyvät pinnat, jotka paljastavat laitteen sisäiset rakenteet. Omiin asuintiloihinsa suljetun Avan kasvot, ilmeet, liikkeet ja puheet ovat kuitenkin hämmentävän ihmismäisiä. Kone jopa harrastaa piirtämistä ja kykenee vetoamaan Calebin tunteisiin.
Näistä lähtökohdista olisi lupa odottaa kiinnostavaa pohdintaa ihmisen ja tekoälyn suhteesta, tietoisuuden määritelmistä, singulariteetin käsitteestä sekä keinoälyn angstista ja elämänhalusta. Elokuva myös sivuaa kaikkia näitä teemoja, mutta ei pääse yhdessäkään pintaa pidemmälle.
Sen sijaan keskiöön nousevat Nathanin ja Avan pelit ja juonittelut, joilla kaksikko manipuloi Calebia omia tarkoitusperiään varten.
Kokonaisuuden uskottavuutta syö Nathanin luonnekuva. Eksentrinen keksijätyyppi on korvattu viinaan menevällä nyrkkeilijäpervolla, joka alistaa japanilaista naispalvelijaansa (Sonoya Mizuno) – tämän hahmon on vaikea kuvitella keksineen mitään vodkapulloa kummempaa.
Lisäksi juonen yllätyksiksi tarkoitetut käänteet ovat joko ennalta-arvattavia tai suorastaan tyhmiä. Asiaa ei auta, että elokuvan musiikki lataa suurta draamaa kovin mitättömiin tilanteisiin.
Ex Machinassa on moni yksityiskohta myös kohdallaan. Jo kliinisiä muotoja varioiva huippumoderni rakennus ja sitä ympäröivä villi luonto metsineen ja majesteetillisine vuorineen rakentaa hyvää metaforaa filmin sisällöstä. Sommitelma myös korostaa tarinan klaustrofobista ilmapiiriä, joka peilailee Garlandin kirjoittaman ja Danny Boylen ohjaaman Sunshine-elokuvan tunnelmia. Lisäksi Avan toteutus yhdistettynä hänen liikkeistään lähteviin pieniin ääniin on täysosuma.
Garlandilla on selvästi kunnianhimoa, mutta ei kykyä sukeltaa teemojensa ytimeen. Tässäkin muodossa Ex Machina on silti kiinnostavampi kuin suurin osa maailmaan pukatuista tieteiselokuvista – mikä on vallan ärsyttävä huomio.
Toni Jerrman
tähtivaeltajablogi 