Alex Garland

Elokuvat – 28 Years Later: The Bone Temple

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

28 Years Later: The Bone Temple
– 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli

Nia DaCostan ohjaama 28 Years Later: The Bone Temple jatkaa käytännössä suoraan siitä, mihin viimevuotinen 28 Years Later päättyi. Tyylillisesti ja tarinallisesti nyt liikutaan kuitenkin ihan eri vesillä, vaikka käsikirjoituksesta vastaa yhä Alex Garland. Tällä kertaa tarjolla on paljon puhetta ja vähän suolia.

Sekopäinen sir lordi Jimmy Crystal (Jack O’Connell) johtaa viiden vajaaälyisen Jimmy-nuoren ryhmää. Sekä nuoret että sir itse tuntuvat uskovan, että herra Crystal on vanhan vihtahousun eli Saatanan poika. Heidän yhteisenä tehtävänään on jakaa laupeutta yhä elossa olevien ihmisten keskuuteen. Ja laupeus on tietenkin synonyymi kiduttamiselle ja murhaamiselle.

Edellisestä leffasta tuttu Spike (Alfie Williams) on tahtomattaan päätynyt mukaan tähän verkkariasuiseen tiimiin. Jimmyistä ainoastaan Jimmy Ink (Erin Kellyman) suhtautuu edes jollain lämmöllä poikaan, josta ei ole tappajaksi.

Toisaalla luutemppeliään rakentava tohtori Kelson (Ralph Fiennes) bondaa alfa-zombi Samsonin (Chi Lewis-Parry) kanssa. Tässä auttaa morfiini, joka rauhoittaa raivopäisen elävänkuolleen. Onko käsillä kenties kauniin ystävyyden alku?

Vain parilla väkivaltaräjähdyksellä piristetty tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen. Rasittavat Jimmyt muistuttavat kovista leikkiviä brittijunttiääliöitä ja Samson vain makoilee paikoillaan. Epäuskottava sir lordi Jimmy Crystal sekä lähes filosofisissa sfääreissä liihotteleva tohtori Kelson kantavat harteillaan koko elokuvaa. Kaiken tämän löysäilyn tarkoitus lienee trilogian kolmannen osan pohjustaminen.

Mukana on onneksi yksi todella huikea kohtaus. Siinä Kelson tanssii pirullisen hurmoksellisesti ämyreistä pauhaavan Iron Maidenin The Number of the Beast -biisin tahtiin. Tämä jyrää ja jytisee!

Nyt jäi kyllä aivot lautaselle.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Elokuvat – 28 Years Later

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

28 Years Later
– 28 vuotta myöhemmin

Zombi-kauhulle on aina ollut sijaa majatalossa sen jälkeen, kun George A. Romeron yhteiskunnallisesti kantaaottavat Living Dead -filmit modernisoivat koko genren. Viimeisen viidentoista vuoden aikana zombit ovat vyöryneet televisiosarjoihin ja elokuvateattereihin sellaisella volyymilla, että aihe on alkanut vaikuttaa jo loppuunkalutulta. Voiko tässä kontekstissa luoda enää mitään uutta ja omaperäistä?

Kun asialla ovat käsikirjoittaja Alex Garland ja ohjaaja Danny Boyle, vastaus on kyllä.

28 Years Later on itsenäinen jatko-osa elokuville 28 Days Later (2002) ja 28 Weeks Later (2007). Ihmiset zombeiksi muuttanut raivovirus on pyyhkäissyt halki Britannian. Koko saarivaltio on julistettu karanteenialueeksi, ja kolmisenkymmentä vuotta epidemian puhkeamisen jälkeen hengissä on enää kourallinen ihmisiä. Yksi selviytyjäryhmistä asuttaa pientä saarta Englannin koillisrannikolla. Resurssit ovat vähissä, mutta elämä sujuu vanhanaikaiseen maatalousmalliin.

12-vuotiaan Spike-pojan (Alfie Williams) Isla-äiti (Jodie Comer) on vakavasti sairas, eikä saarelta löydy lääkkeitä tai lääkäriä. Toisaalta nyt on koittanut myös Spiken aikuistumisriitin hetki. Hän matkaa mantereen puolelle Jamie-isänsä (Aaron Taylor-Johnson) kanssa zombeja tappamaan. Aseinaan kaksikolla ovat vain itse tehdyt jousipyssyt ja nuolet.

Elokuvan keskeisenä moottorina toimii Spiken rakkaus äitiinsä. Se saa hänet tekemään temppuja, jotka vaikuttavat järjenvastaisille. Samalla suhde isään asettuu koetukselle. Kuinka tässä kuoleman täyteisessä maailmassa voi hyväksyä oman ja rakkaidensa kuolevaisuuden?

Keskeinen henkilö ja teemojen tiivistäjä on menehtyneille makaaberia muistomerkkiä pystyttävä tohtori Kelson (Ralph Fiennes).

Filmi käynnistyy saariyhteisön kuvauksena, mutta laajenee pian kauhun saralle. Isän ja pojan retki mantereelle on vaarojen täyteinen, kun kimppuun konttaavat ja rynnivät elävätkuolleet haistavat tuoretta lihaa. Jännitys tiivistyy äärimmilleen, ja henkikulta on jatkuvasti vaarassa.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti elokuvan zombit ovat monessa mielessä omintakeisia luomuksia. Maata pitkin ryömivät hitaat ovat limaisia lihasäkkejä, joiden liikkeissä on pelottavaa vierautta. Vikkelästi liikkuvat, omalaatuisesti heiluvat nopeat taasen kuin pystyyn nostettuja luisevia kauhuraatoja. Pahimpia vastustajia ovat kuitenkin lihaksikkaat ja isokokoiset alfat, joilla on yhä vaistomaista älyä pääkopassaan ja joiden konemainen eteneminen ei muutamaan nuoleen pysähdy.

Elokuvan sisällöllisen onnistumisen ja tarinan upean rytmityksen ohessa täydessä terässä ovat myös ääniraita ja visuaalinen anti. Hyvin sommitelluissa ja leikatuissa kuvissa on sekä kauneutta että verisenä purskahtavaa väkivaltaa. Vahvana soiva musiikki tehostaa kohtauksia ja tunnelmia taitavasti.

Erityishuomion ansaitsevat filmin alkupuolelle poljentoa tuova Rudyard Kiplingin sodanvastainen Boots-runo sekä tapahtumien väleihin leikatut jaksot vanhoista taistelujen täyteisistä uutisfilmeistä ja elokuvista. Mukana myös Teletapit!

Ja kuten viimeisestä kohtauksesta voi päätellä, jatkoa on luvassa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Civil War

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Civil War

Alex Garland on aiemmin ohjannut ja käsikirjoittanut kolme kunnianhimoista genrefilmiä, joista on kuitenkin uupunut se nerouden viimeinen nitkahdus. Siis elokuvat Ex Machina (2014), Annihilation (2018) ja Men (2022). Civil War -leffalla hän iskee vihdoin napakymppiin. Yhdysvaltain sisällissodasta kertova filmi on tyrmäävä ja tunteisiin käyvä visio, jossa jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu aina äänimaailmaa myöten.

Selvästikin Donald Trumpista inspiraationsa saaneen presidentin (Nick Offerman) pitkä valtakausi on ajanut Yhdysvallat usean eri toimijan sisällissotaan. Maa on kaaoksessa, taisteluja käydään kaikkialla, stadionit on muutettu pakolaisleireiksi ja kaupungeissa mellakoidaan veden ja elintarvikkeiden puutteessa. Hallituksen joukot ovat alakynnessä, ja läntiset armeijat lähestyvät pääkaupunkia.

Pitkän linjan kuvajournalisti ja sotakirjeenvaihtaja Lee Smith (Kirsten Dunst) ja hänen vaaroista kiksinsä saava työtoverinsa Joel (Wagner Moura) päättävät ajaa New Yorkista Washingtoniin. Heidän tavoitteenaan on saada presidentiltä vielä viimeinen haastattelu ennen kuin hänet syrjäytetään vallasta. Mukaan matkalle tarttuvat nuori, intomielinen valokuvaaja Jessie Cullen (Cailee Spaeny) sekä veteraanireportteri Sammy (Stephen McKinley Henderson).

Sodasta raportoivien toimittajien valinta elokuvan pääosaan on Garlandilta neronleimaus. Heidän kauttaan tarina pääsee sukeltamaan niin keskelle etulinjojen melskettä kuin takamaiden todellisuuttakin. He ovat hahmoja, jotka todistavat ja tallentavat tapahtumat jälkipolvia varten ja vaarantavat henkensä keskellä tulitaisteluita – aseinaan pelkät kamerat.

Nelikon automatka näyttää katsojille sekasorron seuraukset. On tuhottuja kaupunkeja, maassa makaavia ruumisröykkiötä ja ihmisiä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tappamalla kenet eteen sattuu. Sota paljastuu absurdiksi verilöylyksi, joka repii sivistyksen ja inhimillisyyden pintasilauksen riekaleiksi. Tuska ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä, ja tappavat vaarat vaanivat joka nurkan takana. Julmuuksien keskellä armoa ei anneta ja niin vangit kuin haavoittuneetkin teloitetaan kuin he olisivat arvottomia räsynukkeja.

Kaiken tämän Garland esittelee vahvoin ja vaikuttavin kuvin. Tunnelmaa tehostaa ääniraita, jota on käytetty niin taiten, että leffa kannattaa katsoa juurikin hyvällä äänentoistolla varustetussa teatterissa. Toiminnan keskellä rakennetaan myös monitasoista henkilökuvaa ja pohditaan ulkopuolisina pysyttelevien toimittajien motiiveja ja moraalia raakojen tapahtumien tarkkailijoina.

Filmin voimaa kasvattaa entisestään se, että tällä hetkellä on liiankin helppo kuvitella Yhdysvaltojen ajautuvan parissa vuodessa maata repivään sisällissotaan – kiitos Donald Trumpin, äärilaidan republikaanien ja jatkuvasti lisääntyvän vastakkainasettelun.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Elokuvat – Ex Machina

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

EcMachinaJulisteWEBEx Machina

On sinänsä positiivista, että teattereihin livahtaa aina toisinaan pienimuotoisia scifi-elokuvia, joiden tarkoitus on luodata älykkäitä teemoja. Harmillisen usein nuo leffat pettävät kuitenkin premissinsä ja sortuvat typeryyden turuille. Näin käy myös kirjailijana ja käsikirjoittajana kunnostautuneen Alex Garlandin esikoisohjaukselle, Ex Machinalle.

Caleb (Domhnall Gleeson) on nuori ohjelmoija, joka kutsutaan maailman tehokkaimman internet-hakukoneen kehittäneen Nathanin (Oscar Isaac) syrjäiseen tutkimuskompleksiin. Ryyppäämään taipuvainen Nathan on kehitellyt vallankumouksellista tekoälyä, ja Calebin tehtävänä on testata luomuksen inhimillisyyttä Turingin testiä varioivissa olosuhteissa.

Avaksi (Alicia Vikander) nimetty keinoäly majailee naismaisessa robottivartalossa, jonka mekaanisuutta korostavat läpinäkyvät pinnat, jotka paljastavat laitteen sisäiset rakenteet. Omiin asuintiloihinsa suljetun Avan kasvot, ilmeet, liikkeet ja puheet ovat kuitenkin hämmentävän ihmismäisiä. Kone jopa harrastaa piirtämistä ja kykenee vetoamaan Calebin tunteisiin.

ExMachina2WEBNäistä lähtökohdista olisi lupa odottaa kiinnostavaa pohdintaa ihmisen ja tekoälyn suhteesta, tietoisuuden määritelmistä, singulariteetin käsitteestä sekä keinoälyn angstista ja elämänhalusta. Elokuva myös sivuaa kaikkia näitä teemoja, mutta ei pääse yhdessäkään pintaa pidemmälle.

Sen sijaan keskiöön nousevat Nathanin ja Avan pelit ja juonittelut, joilla kaksikko manipuloi Calebia omia tarkoitusperiään varten.

Kokonaisuuden uskottavuutta syö Nathanin luonnekuva. Eksentrinen keksijätyyppi on korvattu viinaan menevällä nyrkkeilijäpervolla, joka alistaa japanilaista naispalvelijaansa (Sonoya Mizuno) – tämän hahmon on vaikea kuvitella keksineen mitään vodkapulloa kummempaa.

Lisäksi juonen yllätyksiksi tarkoitetut käänteet ovat joko ennalta-arvattavia tai suorastaan tyhmiä. Asiaa ei auta, että elokuvan musiikki lataa suurta draamaa kovin mitättömiin tilanteisiin.

ExMachina3WEBEx Machinassa on moni yksityiskohta myös kohdallaan. Jo kliinisiä muotoja varioiva huippumoderni rakennus ja sitä ympäröivä villi luonto metsineen ja majesteetillisine vuorineen rakentaa hyvää metaforaa filmin sisällöstä. Sommitelma myös korostaa tarinan klaustrofobista ilmapiiriä, joka peilailee Garlandin kirjoittaman ja Danny Boylen ohjaaman Sunshine-elokuvan tunnelmia. Lisäksi Avan toteutus yhdistettynä hänen liikkeistään lähteviin pieniin ääniin on täysosuma.

Garlandilla on selvästi kunnianhimoa, mutta ei kykyä sukeltaa teemojensa ytimeen. Tässäkin muodossa Ex Machina on silti kiinnostavampi kuin suurin osa maailmaan pukatuista tieteiselokuvista – mikä on vallan ärsyttävä huomio.

Toni Jerrman