Elokuva-arvostelut

Elokuvat – When Evil Lurks – Paha vaanii

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

When Evil Lurks – Paha vaanii

Kauhu on siinä mielessä antoisa genre, että vaikka ylivoimaisesti suurin osa tarjonnasta on teini- ja bulkkipullaa, niin aina väliin eteen ponkaisee kiitettävän omaperäisiä teoksia. Argentiinalaisen Demián Rugnan When Evil Lurks ottaa tehot irti jo kuluneeksi käyneestä riivaus-teemasta. Tästä kiitos kuuluu pitkälti riivaukseen liitetyille uskomuksille, jotka poikkeavat monin tavoin siitä, mitä elokuvissa on aiemmin nähty.

Maaseudun syrjäkylillä tiedetään, että demoninen riivaus ei ole lastenleikkiä, mutta riivattuja pidetään lähinnä suurten kaupunkien ongelmana. Mutta sitten veljekset Pedro (Ezequiel Rodríguez) ja Jimi (Demián Salomón) löytävät María Elena -vanhuksen (Isabel Quinteros) hökkelistä jo yli vuoden ajan vuoteenomana maanneen, elävältä mätänevän Urielin. Ja hän, jos kuka, on selvästi paholaisen riivaama. Nyt pitäisi vain keksiä, mitä tehdä löyhkäävälle ja epämuodostuneelle ihmisen irvikuvalle, joka erittää limaa ja visvaa enemmän kuin runsaasti. Ampuakaan sitä ei voi, sillä silloin demoni vapautuisi ja pääsisi siirtymään muihin ihmisiin.

Sen tarkemmin juonenkäänteitä paljastamatta voitaneen kertoa, että Uriel ei jää elokuvan ainoaksi riivatuksi. Pedron ja Jimin epätoivon täyteinen pakomatka levittää pelosta nautintonsa nappaavan pahuuden lonkerot yhä laajemmalle. Kukaan ei ole turvassa, kun piru pistää parastaan. Raskaana oleva nainen hakkaa kirveellä omaa päätään, ja riivattu äiti lappaa pikkupoikansa aivot parempiin suihin. Noin ihan alkajaisiksi.

When Evil Lurks tykittää kehiin intensiivistä panikointia, sielua raastavia tunnekuohuja ja toivottomuuden hyökyaaltoja. Äärimmäinen pahuus on voima, jonka edessä ihmiset ovat helisemässä, eivätkä edes vanhat uskomukset ja manauskeinot välttämättä pysäytä pimeyden etenemistä. Siinä on raavailla miehilläkin itku herkässä.

Filmi ei mässäile verellä tai efektivyörytyksellä, vaikka molempia toki onkin tarjolla. Keskeisempää on kujanjuoksu sellaisten voimien kanssa, joita ihmismieli ei voi ymmärtää. Ja juuri tämä perimmäinen vieraus tekee henkilöiden kokemasta hyytävästä kauhusta entistäkin tehokkaampaa. Jopa täysin ilman hötkyilyä tai sätkypelottelua.

Kiitosta sopii jakaa myös näyttelijöille, jotka onnistuvat kuvastamaan hahmojen mielenliikkeitä väkevyydellä, joka istuu täydellisesti elokuvan synkkään tunnelmaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Dune: Part Two

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Dune: Part Two
– Dyyni: Osa kaksi

Denis Villeneuven Dyyni-eepoksen ensimmäinen osa ei toiminut itsenäisenä elokuvana. Kokonaisuus jäi romaanin komeaksi kuvitukseksi vailla jännitteitä, kiinnostavia hahmoja tai sisältöä. Dyyni: Osa kaksi onnistuu kuitenkin kokoamaan ainekset meneväksi toimintaviihteeksi ja samalla perustelemaan ensimmäisen osan olemassaolon.

Mutta aloitetaan huonoista uutisista. Dyyni: Osa kaksi on ennen kaikkea naiivi ja reipashenkinen pulp-fantasia-avaruusooppera, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Jos katsoja yrittää suhtautua elokuvaan yhtä tosissaan kuin tekijät, koko touhu kaatuu epäuskottavuuksiin, kivikautisiin asenteisiin ja kliseisyyteen. Pahimmin mättävät aavikkoplaneetan ekologia ja siellä elävät hiekkamadot.

Elokuvassa hiekkamatojen liikkuminen näyttää jopa mahdottomammalta kuin millaiseksi olin sen mielessäni kuvitellut. Niiden selässä matkustaminen johtaisi varmaan tukehtumiskuolemaan. Aavikon kanssa ”tasapainossa” elävät vapaat ihmiset asuvat puolestaan kymmenien tuhansien kansalaisten maanalaisissa kaupungeissa – joiden ruoantuotanto tapahtuu ilmeisesti muutamassa kukkaruukussa.

Vaikka kirjailija Frank Herbert – ja hänen jäljessään käsikirjoittajat Villeneuve & Jon Spaihts – asettuvatkin Arrakis-planeetan kolonialistisella näyttämöllä alkuasukkaiden, fremenien, puolelle, on kertomuksen tapa käsitellä valtaa varsin ongelmallinen. Rakenne noudattelee satoja vuosia toisteltua kaavaa, jossa tuhoutuneeksi luullun kuningas- tai aatelissuvun viimeinen vesa kasvaa sikopaimenten, isojen apinoiden tai muiden iloisten veikkojen keskuudessa, nousee heidän päällikökseen ja johtaa heidät kapinaan laitonta valtaa vastaan. Tässä troopissa laillinen, hyvä valta on perittyä, ja alistetut tarvitsevat hallitsijakseen vanhaa kunnon aatelistoa.

Alkuperäisen romaanitrilogian suurin vahvuus olivat poliittisen juonittelun koukerot, joita Herbert kuvaili jokseenkin samalla intensiteetillä kuin mihin Game of Thrones -televisiosarjassa yllettiin paljon myöhemmin. Tästä valtapelin dramatiikasta Villeneuve ei ole valitettavasti saanut paljoakaan irti. Sen sijaan hän on onnistunut latistamaan asetelman demonisoimalla Harkonnenien mahtisuvun jäsenet yksiulotteisiksi psykopaateiksi ja raivohulluiksi, jotka eivät edes yritä esittää olevansa kykeneviä minkäänlaisiin johtotehtäviin. Tällainen puhdas pahuus sopii kyllä satuelokuviin, mutta Dyynin brutaali väkivalta ja synkkyys antavat ymmärtää, että Villeneuve on suunnannut elokuvansa pikkulasten sijasta aikuisyleisölle.

Itse tarinassa keskitytään messiasnuorukaisen, Paul Atreidesin (Timothée Chalamet), edesottamuksiin. Alkuperäistä juonta on muunneltu enimmäkseen hullumpaan suuntaan: romaaneissa Paulin kasvukertomus alkuasukkaiden johtajaksi ja legendaksi vie vuosia. Villeneuven käsittelyssä hän oppii paikalliset tavat ja hänestä tulee fremen fremenien joukossa muutamassa kuukaudessa. Valkokankaalla hänen nousunsa miljoonien ylipäälliköksi ja vapahtajaksi näyttää vielä epäuskottavammalta kuin miltä se tässä kuulostaa.

Vaikka tarina on tyhmä, Villeneuve ja hänen kumppaninsa kertovat sen teknisesti mestarillisesti. Paulin hyvin rytmitetyt seikkailut vetävät mukaansa, ja keskeiset roolit näytellään enimmäkseen hyvin. Lukuisat yksityiskohdat ovat mitä ihastuttavimpia: epärytmisen hiekkakävelyn maahan piirtämät jäljet, puvustus, musiikki ja äänisuunnittelu, se miten kulttuuriset erot näkyvät jopa taistelumenetelmissä… Höpsöydestään huolimatta elokuva on pullollaan mieleenpainuvaa taidetta.

Kokonaisuus on tällä kertaa vähemmän kuin osiensa summa. Mutta jos elokuvateatteriin astuessaan suostuu jättämään aivot narikkaan, tarjoilee Dyyni 2 oikein tymäkän viihdespektaakkelin – jonka loppukohtauksissa aletaan valitettavasti jo petailla sarjan kolmatta osaa.

Jukka Laajarinne

Elokuvat – Blood Delirium (1988)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Blood Delirium
aka Delirio di sangue

Sergio Bergonzellin ohjaama ja käsikirjoittama Blood Delirium (1988) on harvinaisen kajahtanut ja epäterve elokuva. Filmin alkupuoli on kuitenkin niin ”nerokas”, että vastaavaan kykenee vain steroideja napsinut kalkkuna.

Elokuva käynnistyy öisellä kohtauksella, jossa taiteilijamaestro Saint Simon (John Phillip Law) runoilee diipadaapaa tuijotellessaan kaupungin valoja: ”Äärettömyyden läsnäolo. Silmät ilman ulottuvuuksia. Näkymättömästä valosta koostuvat siivet. Sielun rauhaton silmä paljastaa myyttien salaisuudet ja näkee vilauksen tulevaisuuden sirpaleista. Kaikki on nykyisyyttä, ei koskaan nähtyä.”

Tällä tyylillä myös jatketaan, kun konserttipianisti Sybille (Brigitte Christensen) saapuu kotiinsa. Yhtäkkiä hän kuulee äänen, joka kaikuu ensin puhelinvastaajasta, mutta muuttuu pian aineettoman haamun lausumaksi: ”Christine kutsuu Sybillea. Lähetän tämän viestin tulevaisuudesta. On kuin olisin jo kuollut. En vielä, mutta pian. Olen vierelläsi, suojelen sinua.”

Tuulenpuuska heiluttaa verhoja, tuolit liikkuvat ja piano alkaa soittaa itseään. Sybillen huudot kaikuvat kuuroille korville: ”Kuka sinä olet? Näyttäydy!”

Sitten ääni jatkaa: ”Älä pelkää, pian tapahtuu outoja, käsittämättömiä asioita. Mutta äärettömässä tulevaisuudessa kaikki selviää. Tulevaisuus on yhtä todellinen kuin nykyhetki, paitsi että se sijaitsee ulottuvuudessa, jota ei voi silmin nähdä. Olen sinä, mutta et voi ymmärtää sitä. Olemme kuin kaksi kynttilää, joilla on yhteinen liekki.”

Tässä vaiheessa katsoja ihmettelee ainoastaan sitä, mitä taikasieniä Bergonzelli on oikein napsinut.

Seuraavaksi tapaamme jälleen massiivisessa linnassa asuvan ja työskentelevän Simonin. Hän on vakuuttunut siitä, että oli edellisessä elämässään Vincent Van Gogh. Nyt elämä potkii kuitenkin päähän, sillä hänen muusansa Christine (Christensen) makaa vuoteella kuolon kielissä – samalla kun sade hakkaa ikkunaa, salamat jyrähtelevät ja koira ulvoo. ”Älä vie häntä minulta!” Simon karjuu taivaalle.

Toisaalla Simonin perverssi nekrofilipalvelija Hermann (Gordon Mitchell) kyyditsee lääkäriä kohti linnaa. Tosin hän tietää olevansa myöhässä: ”Emme ehdi ajoissa. Maestro tiesi, että näin käy. Hän näkee tulevaisuuteen.” Jos tämä pitää paikkansa, on aikamoisen outoa, ettei maestro haetuttanut lääkäriä paikalle jo aiemmin.

Christinen kuolema murtaa Simonin. Elämä tuntuu turhalta ja inspiraatiokin on kadoksissa. Urkuja hakatessaan hän ei myöskään huomaa, kuinka Hermann innostuu kähminään ja imuttelemaan alttarilla makaavan Christinen ruumista.

Kuukaudet vierivät, mutta Simon ei vieläkään saa maalattua mitään. Niinpä hän ja Hermann noutavat Christinen jo luurangoksi muuttuneen ruumiin haudasta ja asettavat sen pianon ääreen. Tarkoitus olisi, että naisen ”läsnäolo” saisi Simonin luovuuden taas virtaamaan!

Näin ei käy, sillä luuranko kohdistaa katseensa Simoniin ja luisen pääkallon päälle heijastuvat Christinen kasvot. Samalla ilmassa kaikuu naisen pilkkanauru, joka ilmentää pikemminkin vihaa kuin rakkautta.

Tällä välin Sybillen olohuoneessa on taas tuullut selittämättömästi ja ikkunasta on lentänyt sisään kutsu Saint Simonin taidenäyttelyn avajaisiin. Koska Sybille ei usko sattumiin, hän päättää osallistua tapahtumaan. Paikanpäällä Simon huomaa heti, että Sybille on kuin Christinen kaksoisolento: ”Taivaan kiitos, vaimoni on palannut kuolleista!” Niinpä hän kutsuu naisen vierailulle linnaansa. Sitä ennen miestä kiusaavat taas ex-vaimon pilkalliset kasvot – sekä sumuiset harhat liekeistä ja päälle käyvistä valopalloista.

Tässä vaiheessa elokuvasta on ehtinyt kulua vasta puoli tuntia, joten lopputarinan selostaminen veisi aivan liian paljon kirjaimia. Todettakoon kuitenkin, että linnaan astuessaan Sybille joutuu ojasta allikkoon. Samaan allikkoon päätyy myöhemmin myös hänen Corinne-ystävänsä (Olinka Hardiman), jonka kasvot ovat leijailleet Simonin silmissä jo pidemmän aikaa.

Mutta myös Simonilla on ongelma: ”Yritän tavoittaa elämän värin. Tämä loistava planeetta, joka on hukassa rajattoman linnunradan pyörteessä. Jonninjoutava ylpeytemme… hukkuneena ikuisen kaaoksen mereen.”

Lopulta Simon löytää kiihkeästi etsimänsä värin: verenpunan! Ja vertahan voi helposti valuttaa alastomista naisista. Verellä maalatessaan Simon nauraa ja ilmeilee mielipuolisesti. Lopulta kaikki päättyy tietenkin tappavaan tuhoon ja hulluuteen.

Filmin seesteisessä epilogissa Christinen aavekasvot selittävät Sybillelle: ”Se on nyt ohi. Olemme ikuisesti yhtä. Kaikki on hienossa harmoniassa. Pimeydestä loistaa valo. Kukaan ei kulje yksin tämän maan päällä.”

No, huh ja hei. Blood Deliriumin katsominen on kuin joutuisi heitetyksi keskelle huumehoureista painajaista, josta ei löydy järjen ripettäkään. Tarina on totaalisen absurdi, dialogi kosahtanutta ja näyttelijätyöskentely väliin kuin deekuteatterin harjoituksista. Pelottavaksi tarkoitetut tehosteet herättävät lähinnä räkänaurua. Ohjaajan innostuminen tarpeettomasta alastomuudesta ja nekrofilian eroottisista iloista jättää puolestaan suuhun hämmentävän jälkimaun.

Se on kuitenkin myönnettävä, että Blood Delirium on hämmästyttävän houreinen ja kaistapäinen filmitekele, jolle on vaikea löytää vertaistaan. Tätä kokemusta ei ihan heti unohda – mutta onko moinen seikka hyvä vai paha asia, onkin sitten jo aivan toisen sortin kysymys.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Elokuvat – Mad God

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Mad God

Erikoistehostekärpänen puraisi Phil Tippettiä jo pienenä, kun hän näki Ray Harryhausenin stop motion -animaationa toteuttamat efektikohtaukset elokuvassa The 7th Voyage of Sinbad (1958). Tämä innosti häntä tekemään kotikutoisia tehosteita omiin lyhytelokuviinsa. Myöhemmin hänestä tuli alan ammattilainen, jonka kädenjälki näkyy mm. alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa (1977–1983), Robocopissa (1987), Jurassic Parkissa (1993) ja Starship Troopersissa (1997).

Kolmisen vuosikymmentä sitten Tippett aloitti oman Mad God -filminsä kuvaukset. Ne keskeytyivät kuitenkin nopeasti, kun muut työt veivät hänen aikansa. Valmista tavaraa ehti valmistua vain muutaman minuutin edestä. Vuonna 2009 Tippettin studion työntekijät innostuivat vanhasta pätkästä ja suostuttelivat maestron palaamaan projektin pariin. Pikemminkin intomielellä kuin rahalla toteutettu filmi julkaistiin alkujaan pätkissä, kunnes vuonna 2021 kolme vuosikymmentä tekeillä ollut painajainen valmistui vihdoin kokonaisuudessaan.

Mad God on pääosin stop motion -käsityönä toteutettu, Hieronymus Boschin maalauksista inspiraationsa saanut scifistinen syöksy helvettiin. Taiteellinen, kokeellinen ja sanaton elokuva tulvii outoja olioita, hurmeisia visioita ja piilotajunnasta kurkottavia hirviöitä. Vaikutteita on ammennettu myös 1920-luvun saksalaisesta elokuvaekspressionismista sekä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -klassikosta (1968). Tapahtumien taustalle on puolestaan piilotettu viittauksia elokuvahistorian ikonisiin hahmoihin.

Ilmeisin vertailukohta elokuvalle on tietenkin Takahide Horin muutaman vuoden takainen Junk Head, joka liikkuu hyvin samantapaisissa maisemissa.

Hulluksi Jumalaksi nimetty filmi käynnistyy tulikivenkatkuisella lainauksella 3. Mooseksen kirjasta. Siinä Jumala uhoaa kylvävänsä silmitöntä tuhoa, jos hänen määräyksiään ei noudateta: ”…kuritan teitä seitsenkertaisesti teidän syntienne tähden. Ja te syötte poikienne lihaa, ja tyttärienne lihaa te syötte … Ja minä muutan teidän kaupunkinne raunioiksi ja hävitän teidän pyhäkkönne enkä mielisty teidän uhrienne tuoksuun…”

Seuraavaksi taivaasta laskeutuu metallinen kapseli, joka kuljettaa kaasunaamariin sonnustautunutta, salkkua kantavaa miestä. Kapseli matkaa syvälle maankuoren uumeniin useiden erilaisten kerrosten läpi. Lopulta vastaan tulee ensimmäinen pohjakerros ja mies astuu ulos kapselista. Hän vaeltaa halki muuttuvien maisemien etsien aina reittiä yhä syvempiin maailmoihin.

Matkallaan mies kohtaa tuhottujen kaupunkien raunioita, radioaktiivisesti hehkuvia lampia, jätekasoja, visvaa ja saastaa. Maailmassa, jossa vahvemmat syövät heikommat, eteen tulee vääristyneitä hirviötä, joulupukkia hakkaavia tonttuja, biomekaanisia olioita ja mustaa mönjää sylkeviä putkistoja. Valtavien hammasrataskoneistojen uumenissa hiusmaisesta materiaalista valmistetut ihmisorjat raatavat ja kuolevat. Elämällä ei tässä todellisuudessa ole mitään arvoa. Jättimäisistä toukkaoliosta viilletään liukuhihnalla lihat irti ja rähjäisissä laboratorioissa suoritetaan verisiä ihmis- ja eläinkokeita.

Kuvasto on groteskia ja brutaalia, joten tarjolla on todellinen runsaudensarvi rappiota ja hävityksen kauhistusta. Tippett on antanut mielikuvituksensa lentää pidäkkeettä pitkin helvetillisiä visioita, jotka kouraisevat syvältä ja upottavat teränsä alitajunnan kaaokseen. On taistelukenttiä, joissa vanhanaikaiset tankit tuhoavat toisiaan, on autioituneita seutuja, joiden horisontissa sienipilvet kohoavat taivaille, on jättiläisiä, jotka luovat ylhäältä satavaa lantaa, ja värikkäitä pienoismaailmoja, joiden omistaja uhraa luomuksensa hämähäkkimonsterin syötäväksi. Mittakaavat vaihtelevat pienestä suunnattomaan samassakin todellisuudessa.

Mitä ihmettä Tippett haluaa tällä fantasmagorialla sanoa, jää vähintäänkin hämäräksi. Se ei kuitenkaan estä nauttimasta mestarin luomista painajaismaisista näkymistä, jotka jäävät mieleen kummittelemaan. Kokonaisuus on kuin rankka psykedeelinen trippi, joka pureutuu suoraan ihmisyyden kollektiivisen tiedostumattoman synkimpiin kerroksiin. Huikea ja mestarillinen saavutus.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

HUOM. Mad God esitetään Night Visions -toiveuusintana keskiviikkona 3.1.2024 WHS Teatteri Unionissa (Siltavuorenranta 18, 00170 Helsinki).

NV – toiveuusinta: Mad God

Elokuvat – There’s Something in the Barn

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

There’s Something in the Barn

There’s Something in the Barn on Magnus Martensin ohjaama norjalainen kauhukomedia, jonka tekijäkaartista löytyy myös suomalaisväriä.

Kun koko ikänsä Yhdysvalloissa asuneen Billin (Martin Starr) norjalaiseno kuolee, hän päättää muuttaa perheensä kanssa vuonojen täplittämään pohjolaan. Perillä Nordheimeja odottaa pikkukylän lähistöllä sijaitseva tila, johon kuuluu mökki ja aitta. Vuodenaika on tietysti talvi tunnelmallisine lumihankineen.

Bill itse intoilee muutosta eniten, sillä onhan Norja tunnetusti maailman onnellisin maa, jossa kaikki on aivan täydellistä. Positiivisuuskursseja vetävä Carol-vaimo (Amrita Acharia) suhtautuu hänkin uuteen alkuun aurinkoisen myönteisesti. Nora-tytär (Zoe Winther-Hansen) mököttää, koska joutui jättämään Kaliforniaan ystävänsä ja harrastuksensa. Lucas-poika (Townes Bunner) kiinnostuu puolestaan välittömästi vanhoista kansantaruista, jotka kertovat kirkkaita valoja, kovia ääniä ja kaikenlaista muutosta vihaavista tallitontuista.

Kuten elokuvan nimestä arvata saattaa, perheen uuden kodin aitassa asustelee ikiaikaisen kärttyinen tallitonttu (Kiran Shah). Jos sitä kohtelee hyvin, se auttaa tilan asioissa. Jos taas pistää pihan täyteen välkkyviä jouluvaloja ja järjestää aitassa äänekkään kosteat tupaantuliaisjuhlat, voi olla varma, että tonttu-ukko näyttää ihmisille kaapin paikan.

Elokuva käynnistyy hitaanlaisesti, vaikka tekeekin jatkuvalla syötöllä hyvää pilaa sekä yhdysvaltalaisesta että norjalaisesta mielenlaadusta. Kun sosiaalisesti aktiiviset amerikkalaiset heitetään keskelle jäyhästi jököttäviä pohjoismaalaisia, on selvää, että juttuun tullaan vasta kun useampikin viinapullo on korkattu. Asetelma, jossa ydinperhe joutuu uhan edessä löytämään yhtenäisyytensä, on tietenkin vanhaa kauraa, mutta tällä kertaa teemaa käsitellään vinkeän itsetietoinen pilke silmäkulmassa.

Siinä vaiheessa, kun homma pääsee käyntiin ja ruumiita alkaa kertyä, elokuva räjähtää riemastuttavan komedialliseksi kauhumätöksi. Alkukantainen tonttuilu yltyy hektiseksi, ja aseiksi kelpaavat kirveiden, nuijien ja puukkojen ohessa jääpuikot ja lumilapiot. Lisää kotipolttoista kehiin! Kiihkeä pakomatka potkukelkalla on sekin paljon velmumpaa seurattavaa kuin Bond-leffojen iänikuiset syöksylaskut.

Hieno yksityiskohta on, että juuri norjalaisille itselleen on vaikeinta vakuuttaa, että tallitontut ovatkin totta. Tallitontut, joiden repliikit ovat useimmiten silkkaa legendaa.

Kun idyllinen talvimaisema muuttuu vitsejä tykittäväksi muinaisten kauhujen tyyssijaksi, on maailmassa vihdoin kaikki hyvin.

Toni Jerrman

Elokuvat – Poika ja haikara

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Poika ja haikara

Hayao Miyazaki on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle useaan otteeseen. Katsojien onneksi veri on kuitenkin aina vetänyt takaisin piirustuspöydän ääreen. Tällä kertaa ilo on entistäkin pakahduttavampi, sillä Poika ja haikara maalaa valkokankaille todella vahvan ja vaikuttavan katsomiskokemuksen. Ohjaajamaestro ei anna minkään pidätellä mielikuvitustaan syöksyessään taianomaisen fantastisiin maisemiin. Värikkään pinnan alla muhii kuitenkin todella synkkiä vireitä, jotka kurkottavat paikoin aina kauhuun asti. Kuolema onkin yksi teoksen pääteemoista – kuten myös uudelleensyntymä.

Toisen maailmansodan aikaiseen Japaniin sijoittuva tarina käynnistyy tulimyrskyllä, joka nielaisee kitaansa nuoren Mahiton äidin. Jatkossa kohtaus toistuu pojan painajaisissa. Vuosi tragedian jälkeen Mahito ja hänen isänsä muuttavat Tokiosta maaseudulle äidin raskaana olevan Natsuko-siskon huomaan. Tässä vehreässä ympäristössä Mahito kohtaa suuren harmaahaikaran, joka tuntuu olevan epätavallisen kiinnostunut hänestä.

Verkkaisesti tunnelmoivan alun jälkeen filmi siirtyy maagiseen todellisuuteen, jota kansoittavat niin kuolleet kuin elävätkin. Siellä esiin marssii ihmislihaan mieltyneitä, militaristisia jättiläispapukaijoja sekä suloisia, valkoisen ilmapallon oloisia warawara-olentoja. Lukuisista muista ihmeistä nyt puhumattakaan.

Poika ja haikara kietoo pauloihinsa ja kuljettaa katsojan väkevien tunteiden ja kiehtovien näkymien aallokkoon. Elementtejä riittää aina ihastuttavan höpsähtäneestä mummokööristä salaperäiseen suljettuun torniin, jonka rakennuttanut isosetä katosi aikoinaan luomuksensa uumeniin. On ovia, jotka avautuvat eri aikoihin ja paikkoihin. On tulinen tyttö, mystinen tornimestari ja maailma kuilun partaalla. Sekä tietenkin Mahiton henkilökohtainen matka, joka ei silottele pojan luonteenpiirteitä, mutta tarjoaa hänelle tilaisuuden voittaa sisäiset konfliktinsa – ja olla omalta osaltaan rakentamassa parempaa tulevaisuutta.

Temaattisesti tarinasta löytyy lukuisia tasoja, joista riittää ammennettavaa vielä pitkään elokuvan päätyttyä. Päällimmäisenä tunteena on silti lumous, joka saa katsojan haukkomaan henkeään. Poika ja haikara on häikäisevä saavutus ja tyrmäävän upea animaatio.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Elokuvat – The Marvels

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

The Marvels

Nia DaCostan ohjaama The Marvels on flopannut urakalla niin meillä kuin maailmallakin. Etukäteen kuvittelin, ettei tämä välttämättä kerro mitään elokuvan laadusta. Ehkä kyseessä on yleinen kyllästyminen supertrikooleffoihin? Tai sitten idioottifanien masinoima boikotti naissankareita kohtaan? Mutta ei. The Marvels vain yksinkertaisesti on totaalista tuubaa ilman järjen häivääkään. Lisäksi elokuvan tarina ja sitä kuljettavat henkilöhahmot ovat täysin käsittämättömiä, jos ei osaa ulkoa lukuisia aiempia elokuvia ja televisiosarjoja. Toisaalta uudetkin hahmot jäävät taustoiltaan tyhjän päälle.

Elokuva alkaa prologilla, jossa joku Dar-Benn (Zawe Ashton) kaivaa kamuineen jostain kuusta esiin jonkun muinaisen rannekkeen. Niitä olisi pitänyt löytyä kaksi, joten hän ei ole tyytyväinen. Yksikin ranneke ja Dar-Bennin supermoukari riittävät kuitenkin repimään railoja avaruutta täplittäviin madonreikäportteihin, joita eri rodut käyttävät avaruudessa matkustamiseen. Niinpä niin.

Myöhemmin paljastuu, että Dar-Benn on krii-sotureiden johtaja, joka haluaa palauttaa pahasti kärsineelle Hala-kotiplaneetalleen ilmakehän, meret ja auringon. Näiden menetys on jonkin selittämättömän tapahtumaketjun kautta Kapteeni Marvelin (Brie Larson) vika. Tämän vuoksi Dar-Benn käy varastamassa ilmakehän ja muut tykötarpeet juurikin niiltä planeetoilta, joita Kapteeni on kutsunut kodikseen. Jaahas.

Ennen kuin näin pitkälle päästään, tavataan kaksi ihmissupersankaria. Kamala Khan (Iman Vellani) – aka Ms. Marvel – on Kapteeni Marvelia fanittava teinityttö, jolla on ranteessaan mummon postittama ranneke. Ja hui, se on aivan samanlainen kuin Dar-Bennin kuusta löytämä!

Monica Rambeau (Teyonah Parris) on puolestaan nuori nainen, joka tunsi Kapteeni Marvelin lapsuudessaan. Nyt hän on saanut jostain supervoimat ja toimii avaruusasemalla kekkaloivan Nick Furyn (Samuel L. Jackson) alaisena. Jotenkin hahmon taustatarinaan kytkeytyy myös hänen kuollut äitinsä. Ja kun nyt sukulaiset tulivat puheeksi, niin mainittakoon, että elokuvan huumoriaspektista vastaa Kamala Khanin hupsu perhe, joka on kovin huolissaan tytön avaruusseikkailuista.

Toiminta käynnistyy, kun teleportaatioporttisysteemi alkaa horjua Dar-Bennin toimien seurauksena. Ja tapahtuipa niinä päivinä, että voimiaan käyttäessään Kapteeni Marvel, Ms. Marvel ja Monica Rambeau vaihtavat välittömästi paikkojaan. Niinpä jo muutenkin sekavasti toteutetut taistelukohtaukset muuttuvat entistäkin sotkuisemmiksi – ja näitähän riittää, koska itse juonikuvio on hetkessä hotkittu.

On pakko ihmetellä isoon ääneen, kuinka näin kälyinen elokuva on ylipäätään tehty – tai kehdattu laskea levitykseen. Koko soppa on silkkaa häkeltynyttä sekundaa, ilman yhtään hyvää ideaa. Intomielistä Kamala Khania lukuunottamatta aivan kaikki leffan hahmot jäävät unohdettavan mitättömiksi. Tai no, Dar-Benn pysyy hetken mielessä, koska häntä näyttelevä Zawe Ashton näyttää jatkuvasti siltä kuin olisi juuri oksentamaisillaan. Pahimman revin hiukseni irti -hetken tarjoilee kuitenkin planeetta, jonka asukkaat esittävät jokaisen repliikkinsä musikaalityyliin laulamalla. Mitä hittoa!

Superkakkelia, piste.

Toni Jerrman

Elokuvat – Summer Time Machine Blues (2005)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Summer Time Machine Blues
Sama taimu mashin burusu
(UK-versio, blu-ray)

Makoto Uedan käsikirjoittama ja Katsuyuki Motohiron ohjaama japanilaiselokuva Summer Time Machine Blues (2005) heittää peliin riemukkaasti ajassa risteilevän kierrepallon.

Kulttimaineessa oleva filmi kertoo seitsemästä nuorukaisesta, jotka kärvistelevät hellekesän kuumuudessa. Heistä viisi on poikia, jotka kuuluvat koulun scifi-klubiin. Tyttökaksikko harrastaa puolestaan valokuvaamista. Tapahtumien keskipisteessä on kerhohuone, jonka tytöt joutuivat luovuttamaan pojille, koska heidän klubissaan on vähemmän jäseniä. Tyttöjen haltuun on jäänyt vain kerhohuoneen yhteydessä sijaitseva pimiö.

Alkuun kaikki vaikuttaa aivan normaalilta kesäpäivänvietolta, vaikka kuvien taustalla vilahtaakin hetkittäin omalaatuisia yksityiskohtia. Sitten koittaa katastrofaalinen tapahtumasarja, joka etenee vääjäämättömästi kaatuvien dominopalikoiden tapaan. Lopputuloksena klubihuoneen ilmanvaihtolaitteen kaukosäädin lakkaa toimimasta. Ja mitään tämän pahempaa onnettomuutta ei hikeä pukkaavan lämpöaallon aikana voisi edes kuvitella.

Seuraavana päivänä teinit kohtaavat klubihuoneella tuntemattoman tyypin, joka vaikuttaa olevan hämillään aivan kaikesta. Kun hahmo on paennut paikalta, he huomaavat huoneen nurkassa omalaatuisen laitteen, joka muistuttaa vuonna 1960 valmistuneen The Time Machine -elokuvan aikakonetta. Aika nopeasti käy ilmi, että vehje todellakin on toimiva aikakone. Nyt vain pitäisi keksiä sille jotain järkevää käyttöä. Kun viisaat päät lyödään yhteen, syntyy myös nerokas ajatus: jos matkaamme eiliseen, voimme tuoda sieltä ilmanvaihtolaitteen kaukosäätimen ennen kuin se lakkaa toimimasta!

Kuten arvata saattaa, tästä käynnistyy melkoinen tapahtumaralli, jossa tulokkaat yrittävät pysytellä piilossa eilispäivän versioiltaan samalla kun metsästävät ehjää kaukosäädintä. Eri hahmot matkaavat ajassa eestaas, joten pian koossa on sellainen solmukimara, että sen purkaminen käy hetki hetkeltä mahdottomammaksi. Samalla eteen tupsahtavat tietenkin kysymykset siitä, mitä tapahtuu nykyisyydelle, jos ja kun menneisyyttä sorkitaan. Tuhoisan paradoksin mahdollisista seuraamuksista nyt puhumattakaan.

Kepeän viihdyttävästi toteutettu Summer Time Machine Blues rullaa luontevasti eteenpäin ja latoo katsojien eteen lämminhenkistä huumoria, sympaattisia henkilöhahmotelmia sekä yllättäviä juonenkäänteitä. Kokonaisuus on kuin monimutkainen aikamatkapalapeli, jossa palaset notkahtavat yksi toisensa jälkeen kohdalleen. Saavutusta sopii kutsua lähes nerokkaaksi.
Summer Time Machine Blues nousee heittämällä aikamatkaelokuvien aateliin!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Käsikirjoittaja Makoto Uedan puolituntisesta haastattelusta selviää, että elokuva perustuu hänen ja kiotolaisen Europe Kikaku -teatteriryhmän luomaan hittinäytelmään. Samalla tarkastellaan mm. niitä ongelmia ja uusia mahdollisuuksia, joita syntyi, kun yhden huoneen näytelmä siirrettiin valkokankaille. Tarjolla on myös 25-minuuttinen kooste, jossa vertaillaan elokuvan ja näytelmän kohtauksia toisiinsa.

Lisäksi levyltä löytyy traileri sekä kaksi Uedan humoristista lyhytelokuvaa opportunistisen aikamatkailun synnyttämistä ongelmista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Elokuvat – Talk to Me

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Talk to Me

Danny ja Michael Philippoun ohjaama australialainen Talk to Me on kiitettävän omaperäistä teinikauhua – ja nuoretkin ovat tällä kertaa lähempänä kahtakymmentä kuin viittätoista ikävuotta.

Äitinsä pari vuotta aiemmin menettänyt Mia (Sophie Wilde) viettää runsaasti aikaa parhaan ystävänsä Jaden (Alexandra Jensen) luona. Seuraan änkeää usein myös Jaden pikkuveli Riley (Joe Bird), jota Mia pitää lähes omana veljenään. Niinpä Riley otetaan mukaan, kun Mia ja Jade lähtevät paikallisen nuorison suosimiin manausbileisiin. Niiden keskiössä on käden muotoinen palsamoitu taikakalu, jolla voi kutsua kuolleita henkiä omaan ruumiiseensa.

Vähemmän harkitusti teinit ottavat esineestä kaiken ilon irti. Jokainen tarttuu vuorollaan käteen ja päästää kuolleet hetkeksi itseensä. Muilla on sitten hiton hauskaa seurata, kuinka henkilön käytös muuttuu totaalisen sekopäiseksi. Naurunremakoita aiheuttavat kohtaukset kuvataan ja levitetään kaikille tutuille.

Pahojen henkien kanssa pelleily ei ole kuitenkaan silkkaa leikkiä. Sen saavat myös elokuvan nuoret huomata. Hetki hetkeltä filmi vajoaa yhä synkempiin kuvioihin, ja lopulta kauhu on käsinkosketeltavaa. Kuinka päähenkilömme pärjäävät tässä päällekäyvässä höykytyksessä?

Originellin perusidean ja vahvan toteutuksen ohessa filmissä viehättävät outo mutta samalla hyvinkin tehokas ääniraita sekä aidolle maistuva henkilökemia. Hahmojen ratkaisut ja heidän motiivinsa ovat uskottavia silloinkin, kun rajat todellisen ja painajaisen välillä katoavat eikä omiin silmiinsä voi enää luottaa. Myös näyttelijätyöskentely pelittää kuin eläin.

Itsenäisenä teoksena Talk to Me tarjoaa yleisölle uudenlaisen kauhukokemuksen, josta on vaikea olla nauttimatta. Valitettavasti tämäkin mylly on jo nyt päätetty muuttaa moniosaiseksi kassamagneetiksi: luvassa on niin esi- kuin jatko-osakin. Voihan plääh!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Alien Private Eye (1989)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , ,

Alien Private Eye
(ABC-versio, blu-ray)

Vik ”Viktor” Rubenfeldin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja leikkaama Alien Private Eye (1989) on niin ihanaa kasarikakkelia, että varsinkin filmin alkupuolella nauruhermot joutuvat koetukselle.

Jo alkutekstien aikana kuvaan astuu tarinan päähenkilö, yksityisetsivä Lemro (Nicholas ”Nikki Fastinetti” Hill), joka talssii kaupungin katuja kokovalkoisessa kasariasussa. Pian hänen ohitseen juoksee nainen, jota ajavat takaa pahiksen näköiset tyypit. Tämä ei tietenkään käy laatuun, joten Lemro rientää heti pelastamaan neitoa pulasta: ”Jou, päästäkää irti hänestä!” Sitten räjähtävillä ääniefekteillä tehostetut nyrkiniskut ja potkut kaatavat ilkimykset kanveesiin.

Seuraavaksi tapaamme etsiväsankarimme sekä Reneksi (Brenda Winston) paljastuvan kaunottaren Lemron kämpillä. Välittömästi sisään päästyään Lemro pistää levyn soimaan ja ryhtyy joraamaan näyttävin disco-elkein. Tämän jälkeen pariskunta tanssahtelee ja pussailee yökerhossa, jossa Lemro pääsee jälleen pistämään konnia kuriin. Käy ilmi, että muskeleitaan pullisteleva rikollispomo Kilgore (Cliff Aduddell) on lähettänyt kovanaamat paikalle. Hän haluaa saada käsiinsä Renen hallussa olevan salaperäisen kiekonpuolikkaan.

Nyrkkikäräjien jälkeen Lemro ja Rene päätyvät harrastamaan parasta seksiä, jota nainen on ikinä kokenut – vaikka ei se kyllä siltä näytä. Aktin päätteeksi selviää järkyttävä totuus: Lemro onkin Styx-planeetalta saapunut avaruusmuukalainen! Tämän huomaa siitä, että hänellä on suipot haltiakorvat, jotka hän normaalisti peittää hatullaan. Moinen paljastus saa Renen häipymään paikalta pikavauhtia.

Jossain vaiheessa tutustutaan myös Lemron takatukkakamuun, jonka jokainen repliikki sisältää sanan jäbä. Hänelle Lemro valittelee rakkaushuoliaan. Sankarimme on näet lätkässä hatkat ottaneeseen Reneen: ”Näenkö häntä enää koskaan?”

Koska Alien Private Eye yrittää epätoivoisesti olla moderni noir-filmi, mukana on tietenkin kohtaus, jossa Lemron etsivätoimistoon astahtaa kuuma femme fatale. Punahiuksinen Electra (Leeann Lee) haluaa palkata sankarimme etsimään muinaisesta Egyptistä kotoisin olevan esineen. Siihen kätketyt salaisuudet ovat äärimmäisen tärkeitä, sillä ne auttaisivat ymmärtämään länsimaisen kulttuurin kehitystä. Jaahastista.

Toimistoon änkeää myös herra Scama (John Alexander), joka haluaa löytää kiekon muotoisen esineen. Se on kuulemma taivaasta pudonnut atomipommi. Scaman uskottavuutta ei ainakaan paranna se, että hän yrittää puhua samanlaisella aksentilla kuin noir-klassikkojen vakiokasvo, Peter Lorre.

Jotta koko selostus ei mene yhtä pahaksi sekasotkuksi kuin itse elokuva, niin kerrottakoon, että myös Electra ja Scama ovat Styx-planeetalta saapuneita avaruusmuukalaisia. Heidän tavoitteenaan on palauttaa filmin juonellisessa ytimessä oleva kiekko takaisin kotiplaneetalleen.

Paha vain, että kiekon toinen puolikas on Kilgoren hallussa, ja tämän miehen perusfilosofia kuuluu: ”Syö lyijyä ja kuole!” Lisäksi hän valmistaa puolikkaansa avulla maailmankaikkeuden addiktoivinta huumetta ja murhaa mielellään myös oman jenginsä jäseniä. Kilgore tappaa parhaan kamunsa kauhuksi jopa papin, joka anelee häntä kääntymään pois pahuuden tieltä. Hui hirvitys!

Jatkossa sinne tänne haahuilevassa filmissä sattuu ja tapahtuu vaikka mitä. On autokaahailu, jossa roistojen ajoneuvo törmää kolmikaistaisella väylällä ainoaan tien varteen pysäköityyn autoon. On kohtaus, jossa Kilgore rukoilee apua ylemmältä taholta: ”Oi Hitler, joka olet Helvetissä, auta minua löytämään kiekko.” On universumin helpoin vieroitussessio maailmankaikkeuden koukuttavimmasta huumausaineesta.

Hienointa on kuitenkin romanttinen hetki, jossa Lemro muistelee kotiplaneettansa ihmeitä: ”Merissämme asuu älykkäitä kaloja, jotka viljelevät maata. Ruoho on hopeista, vuoret 16 kilometrin korkuisia. Kuita on viisi ja aurinkoja kymmenen.”

Toteutukseltaan Alien Private Eye on kaikin puolin amatöörimäinen. Niin kutsutut näyttelijät eivät osaisi näytellä edes ase ohimolla. Puisevan ilkeitä kovisirvistyksiä viljellään lähes joka kohtauksessa. Dialogi on ääliömäisen kliseistä, leikkaukset kömpelöitä ja musiikkiraita tasapaksua hissimusaa.

Onkin vaikea kuvitella, että kukaan täysijärkinen ihminen pystyisi katsomaan Alien Private Eyen läpeensä ilman pysyvää aivovauriota. Kulttikalkkunafaneille se tarjoilee kuitenkin niin täysipainoisen aterian, ettei jälkiruokaa jää edes kaipaamaan.

Levyn lisukkeista käy hyvin ilmi, miksi Alien Private Eye on niin kehno elokuva. Puolituntisessa haastattelussaan intoa puhkuva Vik Rubenfeld kertoo, ettei ollut aiemmin käsikirjoittanut, ohjannut tai leikannut yhtään elokuvaa. Myös filmin budjetti oli minimalistinen. Ongelmista huolimatta hän on yhä vakuuttunut siitä, että kaikki elokuvan parissa työskennelleet tahot näyttelijöistä alkaen tekivät aivan fantastisen upeaa työtä. Kumma kyllä, Alien Private Eye ei tuhonnut Rubenfeldin uraa. Jatkossa hän oli luomassa mm. Early Edition (suom. Aikavaras) -televisiosarjaa.

Filmin kuvaajana toiminut Jürg V. Walther paljastaa omassa 10-minuuttisessa jaksossaan, että elokuvassa pihtailtiin uusintaotosten kanssa ja kaikki kohtaukset laitettiin kerralla purkkiin.

Omassa vartin pätkässään Nicholas Hill myöntää, että filmikameran eteen astuminen oli hänelle jotain aivan uutta. Niinpä hänellä ei ollut hämärintäkään käsitystä näyttelemisestä tai elokuvan tekemisestä. Hänen onnistui silti ylipuhua pari yhtä uunoa kaveriaan leffan sivurooleihin.

Hillin elämäkerta voisi kyllä olla mielenkiintoista katsottavaa. Ennen ensimmäistä leffarooliaan taistelutaitojen ammattilainen hankki elantonsa osallistumalla laittomiin otteluihin. Jostain kummasta syystä elokuvaesiintymisiäkin kertyi vuosien mittaan parikymmentä. Siinä samalla mies päätyi alkoholistiksi ja huumeiden aktiivikäyttäjäksi. Aallonpohjasta selvittyään hän tuli uskoo ja toimii nykyisin perustamansa Gods Soldiers -seurakunnan pappina – kiertäen puhumassa mm. vankiloissa.

Arvoitukseksi jää, kuinka filmin muille näyttelijöille kävi, sillä monille heistä Alien Private Eye jäi ainoaksi valkokangasvierailuksi. Poikkeuksen muodostavat vain pitkän uran luoneet herrat John ”Gorilla” Alexander ja Robert ”Scunge” Axelrod.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.