Kirjoittaja: tonitahtivaeltaja

Kirjat – Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Linnea Kuuluvainen
Metsän peitto
Gummerus

Linnea Kuuluvaisen esikoisromaani sijoittuu tulevaisuuden Turkuun, joka on tuhoutunut ihmisen ja luonnon välille syttyneen sodan seurauksena. Kaupungin raunioille on rakennettu totalitaristinen kaupunkivaltio, ekofasistinen diktatuuri, jossa noudatetaan hirmuvallan klassisimpia perinteitä. Elämän edellytyksiä, kuten ruokaa ja vettä, säännöstellään ankarasti, ja lasten hankkiminen on tiukasti luvanvaraista. Kansalaisten kontrolli ulottuu kehtolaulujen sanojen tasolle asti.

Kirja alkaa pikkutarkalla ekspositiolla siitä, mikä kaikki tuhon jälkeen on muuttunut ja eri lailla kuin nykyään. Dystopiakuvasto ei ole erityisen omintakeista, mutta siitä kyllä hahmottuu seikkaperäisesti, miten ahtaalle Valtion asukkaat on ajettu sekä henkisesti että fyysisesti.

Lyhyisiin, parin sivun mittaisiin lukuihin jaetun tekstin kieliasussa horjutaan omaäänisyyden ja tekotaiteellisuuden välimaastossa. Paikoin kikkailu eksyy rasittavuuden puolelle, välillä kuvailu on lyyrisen kaunista. Tapahtumat ja niiden herättämät tuntemukset tulevat ansiokkaasti iholle, sanankäyttö on aistivoimaista. Ilmastonmuutoksen kuumentama säätila noruu hikipisaroina hahmojen selkäpiissä.

Eri aikatasoissa kuljetettua tarinaa kerrotaan kahden näkökulmahenkilön suulla. Edla on tavallinen teini, jonka ensiromanssi keskeytyy katastrofaalisiin tapahtumiin metsän hyökätessä kaupunkiin. Kontrollivaltion siemenet kylvetään tuhon ja kuoleman keskelle, kun mahdollisimman monia ihmishenkiä yritetään pelastaa. Tytön arkaluonteinen salaisuus limittyy radikaalisti muuttuneiden olojen kanssa.

Toisessa juonikaaressa Ingrid lähetetään Valtion muurien ulkopuolelle osana tutkimusretkikuntaa selvittämään, voisiko sinne perustaa ihmisasutusta. Hieman Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa kaikuen seurue joutuu metsän oudon vaikutuksen alaiseksi. Tehtävän suorittaminen loppuun alkaa näyttää yhä epätoivoisemmalta. Aistihavaintojen vääristyessä on vaikea enää erottaa ulkopuolista maailmaa päänsisäisestä.

Päähenkilöt haluaisivat elää pieniä, turvallisia elämiään tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa, mutta heidän tempaistaan väkisin mukaan muutoksiin. Edla on viettänyt lapsuutensa tuhoa edeltävässä yhteiskunnassa ja muistelee sitä kaihoten. Ingridille vanhaa maailmanjärjestystä edustavat puolestaan isoäidin tarinat, vanhat laulut ja lohdulliset perunakaramellit. Totalitarismi koulii yksilöt toimimaan toisiaan vastaan, ja arjen pikkumaisuudet kasvavat nopeasti vaarallisiin mittasuhteisiin.

Teemoja on paljon, jopa liikaa. Joko metsän uhka tai ekototalitarismi olisi yksinäänkin riittänyt romaanin kehykseksi. Kun mukaan tuodaan vielä kansantaruista tuttu metsänpeitto, johon Valtion asukkaita on välillä kadonnut vahingossa tai tahallaan, juonen fokus uhkaa kadota ja painotukset muuttua epäselviksi. Totalitarismin kuvaus ei esitä genrestään uusia puolia, ja nyansseja puuttuu.

Valittu positio, jossa sen paremmin metsä kuin kaupunkikaan ei ole ihmiselle vieraanvarainen elinympäristö, on sinänsä kiehtova. Laiminlyötyään luonnon hyvinvoinnin ihmiset ovat saaneet ansionsa mukaan, eikä metsän vihamielisyyttä välttämättä saada enää laantumaan. Ekologinen viesti on vahva.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Elokuvat – Terrifier 3

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Terrifier 3

Damien Leonen ohjaama ja käsikirjoittama, verellä ja väkivallalla iloisesti leikittelevä Terrifier-leffasarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Päähenkilönä jatkaa demoninen Art-klovni (David Howard Thornton), joka ei puhua pukahda, mutta jonka hymy on sitäkin pirullisempi.

Jos katolta kuuluu joulun aikaan askelia ja öiseen olohuoneeseen astuu punaiseen nuttuun sonnustautunut hahmo, kannattaa olla tarkkana. Kyseessä ei välttämättä ole joulupukki, sillä Art-klovni on ihastunut samaiseen vaateparteen sekä pukinrooliin ihan ylipäätään. Ja hän jakaa lahjojen sijaan rusentavaa kuolemaa överiksi vedetyin tavoin. Kirveestä saavat niin lapset kuin aikuisetkin makoisin äänitehostein. Terä uppoaa lihaan, irtoraajat lentelevät ja kallot halkeilevat.

Terrifier 3 -leffa sijoittuu aikaan, jolloin edellisen filmin klovniverilöylystä on vierähtänyt viisi vuotta. Kakkoselokuvan lopuksi Art menetti päänsä, mutta moinen pikkuseikka ei pidättele yliluonnollisen tehokasta tappajaklovnia. Niinpä hän palaa jälleen kuvioihin yhdessä kasvoiltaan enemmänkin kuin rupisen Victoria Heyesin (Samantha Scaffidi) kanssa.

Toisaalla kakkosleffan sankaritar, Sienna Shaw (Lauren LaVera), pääsee pois mielisairaalasta. Hän asettuu asumaan Jess-tätinsä (Margaret Anne Florence), tämän Greg-aviomiehen (Bryce Johnson) ja perheen nuoren Gabbie-tyttären (Antonella Rose) luokse. Art-klovnin vastaisen mittelön traumat eivät jätä Siennaa kuitenkaan rauhaan. Häntä kiusaavat niin veriset hallusinaatiot kuin paniikkikohtauksetkin. Hän on jopa varma, että näkee ostoskeskuksessa joulupukin asuun sonnustautuneen Artin – joka jakaa lapsille räjähtävän riehakkaita lahjoja.

Elokuvan alkupuolella Leonen kerronta haparoi vähän sinne sun tänne. Tämä johtuu siitä, että Art on herätettävä henkiin, hahmot esiteltävä ja juonenpalikat sijoitettava paikoilleen. Lisäksi joka väliin on ahdettu irrallisia splatter- ja gore-pläjäyksiä, jotta yleisö pysyisi varmasti täpinöissään. Onneksi filmin ultraväkivaltaiset purskahdukset ovat tällä kertaa niin hauskoja ja yksityiskohtaisesti toteutettuja, että niiden seurassa on vaikea olla viihtymättä. Pisteet erityisesti muikealle joulupukki ja klovni baarissa -kohtaukselle sekä moottorisahalla suoritetulle pitkälle tuplatapolle.

Koko touhu huipentuu Artin ja Siennan väkivahvaan kohtaamiseen, joka iskee kuin taikamiekka palleaan – ja jossa ei vältytä viattomien sivustakatsojien verta ja suolia purskottavilta oheisvahingoilta. Rokkaa kuin eläin!

Yksi kahden uusimman Terrifier-leffan vahvuuksista on mielipuolisesti ilmeilevän Artin lisäksi Lauren LaVeran erinomainen suoritus Siennan roolissa. Tällä kertaa hän saa hyvää taustatukea nuorelta Antonella Roselta, jonka innostus ja uteliaisuus on tarttuvaa laatua. Mieleen painuu myös Alexa Blair Robertsonin esittämä Mia, joka pyörittää true crime -podcastia ja kokee, että hänen tavoitteensa ovat tärkein asia koko maailmankaikkeudessa.

Siinä missä edellinen Terrifier oli klovnikauhun timanttinen ilmestymä, niin nyt sama tehdään joulupukkikauhulle. Ja se kyllä hohotuttaa ihan terrifikkinä.

Miinusta tulee siitä, että Leone on hypännyt jatkuvasti yleistyvän synnin kelkkaan – eli päätynyt tekemään tarinan, jonka jakautuu kahteen elokuvaan. Niinpä Terrifier 3 loppuu pelkkään välitilinpäätökseen ja jättää katsojan odottamaan kertomuksen jatkoa. Se on luvassa vasta vuonna 2026.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – John Wagner, Alan Grant, Ian Gibson & co: Judge Dredd – Kuoleman morsian

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

John Wagner, Alan Grant, Ian Gibson & co
Judge Dredd: Kuoleman morsian
Suom. Jukka Heiskanen. Jalava

”Minä olen laki!”

Kustannus Oy Jalava julkaisi viime vuosituhannen puolella kolmisenkymmentä Judge Dredd -albumia. Tulevaisuuden suurkaupungin, Mega City Yhden, kovin kyttä, kiitettävällä armottomuudella pikatuomioita jakava Dredd seikkaili 1980- ja 1990-luvulla Suomessa myös omassa sarjakuvalehdessään. Nyt kaikkien konnien legendaarisin kauhu palaa jälleen maamme kamaralle, sillä kuten Dredd on itsekin todennut ”lakia ei pääse pakoon!”

Judge Dredd: Kuoleman morsian sisältää neljä isokokoista mustavalkoista sanomalehtiseikkailua sekä neljä lauantaistrippiä, jotka ovat alkujaan kotoisin 1980-luvulta – ja joita ei ole aiemmin nähty suomeksi. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat Dredd-mestarit John Wagner ja Alan Grant. Piirtäjäkaartista suurimman siivun nappaa viime joulukuussa menehtynyt tyylitaituri Ian Gibson.

Albumin käynnistää Mean Machine! -sarja, jossa tavataan vanhoista julkaisuista tuttu Mean Angel. Hän on pahamaineisen Angel-jengin jäsen, jonka otsalla komeilee kiekko, joka säätelee hänen mielialaansa äkeästä raivohulluun.

”Kirottu lakijehu! Pukkaan sut täältä Hampuriin… Missä hitossa se sitten onkaan!”

Kun vangiksi päätynyt Mean huomaa, että häntä ollaan kuljettamassa lobotomialeikkaukseen, hän vääntää kiekon täysille ja ryhtyy riehumaan. Onneksi paikalle saapuu Dredd, joka näyttää mielipuolelle kaapin paikan. Mutta mistä ihmeestä kuvioihin tulla tupsahtavat Angelin jengin muut jäsenet, jotka Dredd tappoi korkeimman omakätisesti jo aikoja sitten?

Vauhdikkaasti ja ihastuttavan räävittömästi kulkevassa tarinassa murhataan porukkaa ihan vain psykopaattisesta ilosta. Myös huumori kukkii, kun seinähullu Junior Angel saa isukiltaan luvan päästää tappavat taipumuksensa valloilleen: ”Ha ha! Narrasin! Ammun teidät kumminkin!”

Tarinassa on jopa juonenkäänteitä, jotka kytkeytyvät siihen, miten Angelin jengin kuolleet hourupäät voivat yht’äkkiä ollakin elossa.

Hitusen samankaltainen teema löytyy albumin nimisarjasta. Siinä paluun kuolon kourista tekee toisen ulottuvuuden olento, aina yhtä makoisa Judge Death – jonka silmissä elämä itsessään on rikos. Mainioon tarinaan on yhdistetty myös kajahtaneen oloinen Judge Dredd -elokuvaprojekti sekä sen seksikäs naistähti, joka esittää leffassa Kuoleman morsianta.

Tykittää ja hauskuuttaa kuin joukkomurhaaja häissä!

Muut sarjat eivät kohoa tämän kaksikon tasolle, mutta toki lämpökatseellaan tulipaloja sytyttelevästä miehestä kertova Pyro sekä syömävimmahuumeen uhreiksi joutuvien kansalaisten ahmimispakkoa kuvaileva Läski-City, jaksavat viihdyttää: ”Hei, läskit! Raahatkaapa ruhonne ulos, ennen kuin tulen ja posautan!”

Albumin loppuun liitetyt lauantaistripit esittelevät Mega Cityn todellisuutta ja Judge Dreddin persoonaa, mutta sen ihmeempää arvoa niillä ei ole.

Tahtoo heti lisää tuomaripökköä pesään!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Kirjat – Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Vladimir Nabokov
Kutsu mestaukseen
Priglašenije na kazn’
Suom. Vappu Orlov. Moebius

Käännöskaunoon keskittynyt pienkustantamo Moebius on muun hyvän ohella paikannut aukkoja suomeksi saatavilla olevissa Vladimir Nabokovin romaaneissa: Heikki Karjalaisen kääntämä Väärin päin ilmestyi 2021, ja nyt oudonlyyristen dystopioiden ystävien iloksi saatavilla on Vappu Orlovin suomentama Kutsu mestaukseen. Kirjoja pidetään usein sukulaisteoksina, vaikka Väärin päin ajoittuu Nabokovin englanninkieliseen ja Kutsu mestaukseen venäjänkieliseen kauteen.

Kuvitteellisen maan kuvitteellisessa kaupungissa on linnoitus, jonka sellissä Cincinnatus C. odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa. Nuoren miehen kohtalona on mestauslava, koska hän on syyllistynyt ”tieto-opilliseen eksytykseen”. Mutta sillä välin on siedettävä epätietoisuutta, koska kukaan ei suostu kertomaan, kuinka kauan odotus kestää.

Sietämistä Cincinnatuksella riittääkin. Sen sijaan että kuolemaantuomittu saisi osakseen myötätuntoa tai edes rauhaa, sellissä ramppaa vanginvartijasta alkaen asiaankuuluvaa ja -kuulumatonta väkeä patistamassa Cincinnatusta käyttäytymään roolinsa mukaisesti. Tunnustaisi! Katuisi! Tai olisi edes kiitollisempi sääntöjen sallimista erivapauksista!

Tilanne alkaa pian muistuttaa absurdia teatteria. Ajankulun epämääräisyys, lausumattomat ja ääneen lausutut odotukset sekä kulissimaiset hämäykset tekevät vankisellistä näyttämön – tai näyttämöstä vankilan päähenkilölle, joka tuntee kaikkien muiden olevan osa jotain aivan muuta näytelmää. Silti Cincinnatus sinnittelee kuin toivoisi epätoivoisesti, että jossain vaiheessa jonkun toisenkin on osuttava kohdakkain hänen kertomuksensa kanssa.

Lopputulos on rujo satu, jota on yhtä aikaa sekä erittäin helppo että erittäin vaikea ymmärtää. Kirja on sangen tietoinen olemuksestaan kirjana: Nabokov harhauttaa paljastamalla metkunsa rehdisti. Lukijan huomiota vaatii sekä jo luettu, nyt luettava, vielä lukematon että se, mikä on kaikkien kolmen takana. Temppu toteutetaan tyylillä, jonka suomentaja Vappu Orlov tulkitsee varmalla otteella: hössötys, maanittelu, haparointi, julistus, imartelu ja paheksunta kalskahtavat aidoilta silloinkin kun kaikki on falskeimmillaan.

Elämä, kuolema. Tosi, valhe. Yksilö, toiset. Tyhjä paperi, täysi paperi. Kutsu mestaukseen on se kaikki ja samalla enemmän – kirjan kiteyttämiseen menisi monta kirjaa. Kun kerran ei voi tietää, paljonko aikaa on jäljellä, kiinnostuneet käyttävät sen parhaiten lukemalla itse.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Uutiset – Helsingin Kirjamessut 2024

tonitahtivaeltaja Uutiset , , ,

Helsingin Kirjamessut 2024

Teemana tulevaisuus

Kirjafanien vuoden kohokohta eli Helsingin Kirjamessut tekee jälleen tuloaan! 24.–27.10. kaikki kirjallisuuden ystävät suuntaavat kohti Helsingin Messukeskusta. Ohjelmaa on tavalliseen tapaan tarjolla runsain mitoin.

Myös Helsingin Science Fiction Seuralla ja muilla pääkaupunkiseudun sf-järjestöillä on messuilla oma tiskinsä. Sieltä voi käydä hankkimassa uudempia ja vanhempia Tähtivaeltajia, T-paitoja, kyniä, Marvineita, edullisia kirpparikirjoja ja vaikka mitä. Muista siis vierailla osastollamme osoitteessa 6p19!

Oheiseen listaan olen koonnut kattauksen messujen spefi- ja sarjakuvaohjelmista. Ja näitähän riittää, sillä tänä vuonna messujen teemana on juurikin tulevaisuus.

Listauksen ohessa spefi-aiheista ohjelmaa löytyy varmuudella myös kustantamojen omilta osastoilta, joten pulaa tekemisestä ei todellakaan tule. Ja spefi-kirjailijoita vierailee toki muissakin ohjelmissa.

TORSTAI 24.10.

10:30–11:00 Töölö-lava
Jaakko Yli-Juonikas
Tuhatkaunokin tuho

10:30–11:00 Arabia-lava
Suomen Tolkien-seura
Kuvastaja-palkinnon jako

11:30–12:00 Lonna-sali
Kaisa Ranta
Maailmoja luomaan!

12:30–13:00 Töölö-leva
Vehka Kurjenmiekka ja Niklas Ahnberg
Fantasian tulevaisuus

13:00–13:30 Kallio-lava
J-P Koskinen
Likainen totuus

14:30–15:00 Kruununhaka-lava
Tuukka Hämäläinen ja Tero Mielonen
Tiedettä valkokankaalla

16:00–16:30 Vallisaari-sali
Ville Hänninen ja Markku Jalava
Pekka Puupää alusta loppuun

16:00–16:30 Senaatintori-lava
Pertti Jarla
Fingerpori 17

17:00–17:30 Arabia-lava
Jenny Kangasvuo
Kaikessa lihassa on tahto

18:00–19:00 Kruununhaka-lava
Tommi Tenkanen, Kirsi Lehto, Risto Isomäki ja Pekka Janhunen
Tulevaisuuskeskustelu – matkalla avaruudessa

18:30–19:00 Kallio-lava
Artemis Kelosaari, Dess Terentjeva, Eve Lumerto, Jenny Kangasvuo ja Rimma Joonatan Erkko
Queer ja spekulatiivinen fiktio

PERJANTAI 25.10.

11:00–11:30 Töölö-lava
Markus Harju ja Rimma Erkko
Spefin suomentamisen salat

11:00–11:30 Lonna-sali
Anne Muhonen ja Miila Westin
Sarjakuva lasten- ja nuorten lukuinnon herättäjänä – miten se tehdään?

11:30–12:00 Töölö-lava
Rauno Sainio
Rauno Sainio – kiinankielisen kirjallisuuden sanansaattaja

13:30–14:00 Suomenlinna-sali
Niilo Sevänen
Ikitalven polku

16:30–17:00 Senaatintori-lava
Risto Isomäki
Pimeää jäätä

16:30–17:00 Lonna-sali
Jukka Laajarinne ja Sara Norja
Tulevaisuuden kielet – mitä puhumme 2124?

16:30–17:00 Suomenlinna-sali
Heikki Kännö
Kädet

17:00–17:30 Suomenlinna-sali
Matti Kangaskoski
Kosmos ja kuolema

LAUANTAI 26.10.

10:30–11:00 Lonna-sali
Artemis Kelosaari, Maria Carole ja Toni P.J. Saarinen
Fantasian tulevaisuus

11:00–11:30 Kallio-lava
Sini Helminen
Kunnes kuolen

11:00–11:30 Senaatintori-lava
Siri Pettersen
Vardari: Rautasusi & Hopeakurkku

11:30–12:00 Suomenlinna-sali
Jari Koponen ja Vesa Sisättö
Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944

11:30–12:00 Lonna-sali
Pauli Kallio, Pertti Jarla ja Petteri Oja
Kuka päättää sarjakuvamarkkinoilla?

12:00–12:30 Senaatintori-lava
Hannu Rajaniemi, Matti Kangaskoski ja Otto Tähkäpää
Vuonna 2064: Tulevaisuus kirjallisuudessa

12:00–12:30 Lonna-sali
H-P Ontto-Panula, Nina Mutik, Siiri Viljakka ja Johanna Rojola
Mitä on sateenkaarisarjakuva?

13:00–13:30 Töölö-lava
Anne-Maija Aalto, Mikko Kalajoki ja Salla Simukka
Nuortenkirjallisuus 2030

13:30–14:00 Hakaniemi-lava
Naomi Alderman
Tuleva

13:30–14:00 Kallio-lava
Elina Pitkäkangas
Naraka

13:30–14:00 Lonna-sali
Kivi Larmola
Lev Termenin ihmeellinen elämä

14:00–14:30 Lonna-sali
Veli-Matti Äijälä
Kuolemisen taito – Läjä Äijälän underground-sarjakuvat

14:30–15:00 Kallio-lava
Annastiina Storm
Kymmenen ja yksi Maddasia

15:00–15:30 Kallio-lava
Anne-Maija Aalto
Unohdettujen kirja

15:30–16:00 Kallio-lava
Siri Kolu ja Salla Simukka
Tästä Ihmemaahan

15:30–16:00 Töölönlahti-lava
Mari Leminen, Anna Nikkilä ja Liisa Pihlaja
Klassikot ja tulevaisuus

16:00–16:30 Esplanadi-lava
Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Tatu ja Patu – Paikoillenne, valmiit, hep!

17:00–17:30 Lonna-sali
Toni P. J. Saarinen, Reetta Vuokko-Syrjänen, Mia Myllymäki ja Sami Tissari
Saako tulevaisuudelle nauraa?

17:00–17:30 Esplanadi-lava
Hannu Rajaniemi
Varjomi

17:30–18:00 Lonna-sali
Artemis Kelosaari
Etelän poika

18:00–18:30 Esplanadi-lava
Ville Ranta
Viininjuojat

18:30–19:00 Töölönlahti-lava
Sanna Tolmunen, S. K. Rostedt ja Terhi Tarkiainen
Kotimainen romantasia ja dark fantasy ovat täällä

19:00–19:30 Esplanadi-lava
Kari Korhonen
Ankka-taiteilija Kari Korhonen

SUNNUNTAI 27.10.

11:00–11:30 Esplanadi-lava
Mauri Kunnas
Iik! Varokaa mörköjä!

11:30–12:00 Töölönlahti-lava
Aleksi Kuutio, Halme Jukka ja Mia Myllymäki
Tähtivaeltaja-podcast live!

11:30–12:00 Kallio-lava
Siiri Enoranta
Keuhkopuiden uni

12:00–12:30 Töölönlahti-lava
Vehka Kurjenmiekka, Elina Pitkäkangas ja S. K. Rostedt
Fantasian lumo

12:30–13:00 Töölönlahti-lava
Sarianna Silvonen
Kuinka käännetään Sarah J. Maasin romantasiahittikirjoja?

13:00–13:30 Kallio-lava
Marjut Pettersson
Manalan mylly

13:30–14:00 Vallisaari-sali
Jarkko Vehniäinen ja Marja Lappalainen
Kamala luonto – Täyttä elämää

14:30–15:00 Kallio-lava
Eve Lumerto
Laulaja

15:00–15:30 Kallio-lava
Mirjami Sirén
Huone ilman ovea

15:30–16:00 Kallio-lava
Tiina Taipale
Nukketeatteri

16:00–16:30 Arabia-lava
Harrriet Lonka, Jyrki Tossavainen, Sami Saramäki ja Ville Keynäs
Jules Vernen Matka Maan keskipisteeseen

16:30–17:00 Senaatintori-lava
Antti Salminen ja Linnea Kuuluvainen
Visioita lähitulevaisuudesta

Mahdolliset muutokset kannattaa tsekata Kirjamessujen omilta sivuilta.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Sami Makkonen: Sielujen kutoja

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Sami Makkonen
Sielujen kutoja
Like

”Missään ei ollut mitään kirkasta, kaikki oli sameaa ja haalistunutta.”

Sami Makkonen on viime aikoina niittänyt mainetta sekä Kalevala-tulkinnallaan että kansanperinnekauhua edustavalla Hevosjumala-albumilla. Hänen uusin teoksensa, Sielujen kutoja, sukeltaa syvälle esoteeristen painajaisvisioiden uumeniin.

Markus sekä hänen Osman-poikansa ja Aaron-kaverinsa suuntaavat maalle kohti Hiisimäen sukukartanoa. Usvaisesta maasta, kutojan kammareista ja suvun juurista horiseva Noora-Maija-täti odottaa paikalla Markuksen äidin kanssa. Jo matkalla kolmikko kohtaa kuoleman, kun naapurin vanha Eino menehtyy linja-autossa. Perillä heitä odottaa synkkä lato, metsittynyt piha ja rähjäisessä kunnossa oleva talo. Pöydällä on mädäntyneitä hedelmiä, tapetit roikkuvat homepilkkujen peittämänä ja sisäkatto on täynnä tummankeltaisia läikkiä. Äitiä tai Noora-Maijaa ei näy missään.

Sen sijaan Markus löytää tädin muistiinpanot, joissa elämää kuvataan houreisena illuusiona ja henkisen kasvun keskeiseksi elementiksi mainitaan kuihtuminen, rappeutuminen ja kuolema. Tekstiin on litteroitu myös suolammen rannalla sijaitsevasta autiomökistä löytyneiden nauhojen sisältö. Niissä Antti Honkimaa kertoo irvokkaista unistaan, joissa hän vaeltaa pimeässä mysteeriluolassa ja kohtaa niin vitivalkoisen naisen kuin ihmisten sairaalloisia irvikuviakin.

Jokin on Hiisimäellä pielessä, on ollut jo vuosisatojen ajan. Ja jotenkin tähän kaikkeen kytkeytyvät maanalaiset käytävät, ilmassa leijuvat itiöparvet, mystisen painajaispuun hedelmät ja sarkapukuinen kuoleman lähettiläs. Puhumattakaan mustien pappien okkultistisista riiteistä ja kirotusta kasvimagiasta.

Sielujen kutoja tulvii synkkää tunnelmaa ja pimeyden mytologiaa. Se kietoo lukijan sanoinkuvaamattomien kauhujen kähmäiseen verkkoon, josta on aivan turha edes yrittää pyristellä vapauteen. Hullun kuun loimottaessa yliaistilliset kuumehoureet tunkeutuvat aivopoimuihin ja jäävät sinne asumaan.

Sarjakuvan hurjaa tenhoa korostaa Makkosen mustanharmaa, rouheinen piirrosjälki, joka jättää paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan. Näin vimmaisen vahvaa kauhua ei visuaalisessa mediassa tule useinkaan eteen. Niinpä Sielujen kutojaa on helppo kutsua hyytäväksi mestariteokseksi.

”Kinkerit käynnistyvät. Mustan hulluuden vakkajuhlat.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Elokuvat – The Substance

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

The Substance
(Huom: juonikuvaus saattaa sisältää spoilereita)

Syksyn kohutuin elokuva on hyvin suurella todennäköisyydellä myös syksyn paras. Ranskalaisen Coralie Fargeatin ohjaama ja käsikirjoittama The Substance käynnistyy ikuisen nuoruuden tavoitteluna, muuntuu hyvinkin fyysiseksi, cronenbergiläiseksi kehokauhuksi ja vetää sitten siitäkin makaaberin riemastuttavasti yli.

Demi Mooren näyttelemä Elisabeth Sparkle on entinen supertähti, jonka maine on himmentynyt vuosien saatossa. Elokuvaroolien sijaan hän vetää televisiossa kasarimaista jumppaohjelmaa. Tällekin uhkaa tulla loppu, kun inhorealistisen irvokkaasti kuvattu vanhempi tv-pomo Harvey (Dennis Quaid) haluaa korvata ”ikälopun ämmän” nuorella ja kiinteällä lihalla.

Epätoivoissaan Elisabeth tarttuu viimeiseen oljenkorteen, pimeiltä markkinoilta saatavaan Substance-aineeseen. Sen luvataan tekevän ihmisestä tämän paras mahdollinen versio: ”Nuoremman, kauniimman, täydellisemmän.” Kuinka itse muodonmuutos tapahtuu, jääköön tässä paljastamatta. Joka tapauksesta, kun Elisabeth on tykittänyt ainetta suoniinsa, hänestä kuoriutuu Margaret Qualleyn esittämä Sue, joka on kaikkea sitä, mitä Substancen mainospuhe lupasikin: nuori, seksikäs ja säteilevän virheetön kaunotar.

Aineen käyttö ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaista. Seitsemän päivän välein Suen on sujahdettava takaisin Elisabethin nahkoihin ja elettävä näin toisen seitsemän päivän ajan ennen kuin voi taas muuttua uudeksi ihmeelliseksi itsekseen. Mitä kauemmin tätä kestää ja mitä suositummaksi Sue-versio muuttuu, sitä katkerammaksi itseinhon syövereissä rypevä Elisabeth käy.

Jossain vaiheessa mieli tekee lopullisen tepposen, eikä Elisabeth enää ymmärrä, että hän ja Sue ovat yhtä, yksi ja sama ihminen. Kun omaan loisteeseensa rakastunut Sue-versio ei samaan aikaan halua enää palata Elisabethin vanhaan kehoon, on syöksy kohti lopullista rappiota alkanut.

Fargeat tykittää kankaille huikean ääniraidan tukemaa vahvaa visuaalista kuvastoa, jossa kliinisyys kohtaa verisen lihallisuuden. Luontevaa alastomuutta ei karsasteta, mutta samalla tuodaan selkeästi esiin yhteiskunnallinen vinouma, jossa nuoret naiset alistetaan vanhojen setien persoonattomiksi seksisymboleiksi. ”Kauniiden tyttöjen pitäisi aina hymyillä”, ohjeistaa Harvey palkollisiaan.

Satiirissa ryöpätty korskea tarina ei säästele myöskään jalustalle korotettuja tähtiä, jotka eivät saa tarpeekseen yleisön palvonnasta ja rakkaudesta.

The Substance on röyhkeä, nerokas ja vimmaisella voimalla iskevä elokuvallinen pommikonelaivue, joka ei jätä yhtäkään katsojaa kylmäksi.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Kirjat – Melina Marras: Para

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Melina Marras
Para
Nysalor

Roihu on vasta yhdentoista mutta kokenut monenlaisia muutoksia. Varpu-äiti on kuollut, ja isä haluaa jättää menneet taakseen. Yritys on alusta saakka tuhoon tuomittu. Isä ja poika muuttavat Varpun Yösydän-suvun autioituneeseen kartanoon Lohjansaarelle.

Yösydämet ovat olleet saaren yhteisön tuki ja turva historian vaikeina hetkinä. He ovat kätilöineet lapset maailmaan, hoitaneet sairaudet ja peitonneet katovuodet, mutta saaneet lopulta aikaan myös kadonneita ja silvottuja lapsia, salaperäisiä tulipaloja ja pelkoa. Roihu on sukunsa viimeinen, eikä hänen läsnäoloonsa suhtauduta lainkaan lämpimästi – ei varsinkaan sitten, kun ihmisiä alkaa kuolla väkivaltaisesti.

Roihu joutuu kohtaamaan yksin äidin suvun maineen ja perinteet. Mikko-isä on jalat maassa elävä kokki, jolla oli tapana suhtautua vaimonsa kansanperinteestä ammentaviin käsityksiin epäuskoisesti mutta suvaiten. Varpulla oli joka tapauksessa lapseen heistä kahdesta syvempi suhde, ja sitä Mikko joutuu nyt harmittelemaan.

Kun uudessa asuinpaikassa alkaa tapahtua kummia, Mikko tuntee suurta avuttomuutta. Roihun onneksi paikalla asuu yhä Inkeri, noitana pidetty vanhus, joka oli Roihun Irma-isoäidin paras ystävä ja oikea käsi. Inkeri avaa Yösydänten perinnön Roihulle, kertoo, mikä rooli suvulle on valtavalla Paavolan tammella, ja tekee kaikkensa, jotta Roihun vahingossa vapaaksi päästämä pahuus saataisiin sinne, minne se pohjimmiltaan kuuluu.

Para on Yösydän-trilogian avaus, mukaansatempaava kauhuromaani, joka sopii lukemiseksi suomalaiseen juhannukseen kuin näkki rantaveteen. Tarina on sopivasti kirjan mittainen, ja vaikka jatko on tervetullutta, Para kantaisi tällaisenaankin.

Melina Marras on ammentanut aineistoa kansanperinteestä ja historiasta. Paavolan tammikin on todella olemassa Lohjansaaressa. Marras on käsitellyt samanlaisia aiheita vuonna 2019 ilmestyneessä Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita -novellikokoelmassa. Siinä kirjailija käytti Karoliina Heinola -nimeä.

Parassa liikutaan nykyhetkestä takaumiin muutaman vuosikymmenen päähän. Roihun ja Mikon kohtaamat kauheudet on rakennettu menneisyydessä toisten ihmisten valinnoilla. Varpu oli äitinä ja puolisona lempeä, mutta hänen nuoruutensa paljastuu suorastaan brutaalin veriseksi. Kun peri-inhimilliset tunteet, kuten suru, viha ja kostonhimo, yhtyvät tuonpuoleisen voimiin, syntyy epäinhimillisen suurta kärsimystä.

Parassa on viehättävää se ehdottomuus, jolla Marras aiheeseensa suhtautuu. En osaa arvioida, mikä kaikki ammentaa todellisesta kansanperinteestä ja mikä on keksittyä. Tällä ei ole väliä. Merkityksellistä on, että noituus ja tuonpuoleinen ovat läsnä kaikkialla juonessa, ympäristössä ja henkilöissä. Totaalisuus tekee niistä uskottavia ja kiinnostavia. Ne motivoivat kirjan henkilöitä ja pakottavat heidät toimimaan.

Parannettavaakin romaanissa löytyy. Juonen realistinen puoli olisi ajoittain kaivannut lisää uskottavuutta. Mikko esimerkiksi päästää poikansa yksin ulos pimeälle pihalle, vaikka talosta on juuri ampaissut karkuun tuntemattomaksi jäänyt tunkeilija. Lisäksi Mikko kuuli hetkeä aiemmin, että joku on tappanut väkivaltaisesti naapurin vanhan miehen. Poliisejakaan ei paikkakunnalla tunnu käyvän, vaikka ihmisiä kuolee kauheilla tavoilla.

Kiinnittäisin huomiota myös tuhahtamisiin, kailottamisiin ja mutinoihin – ”sanoa” on paras tapa ilmoittaa, että henkilöt puhuvat. Kun tapahtumat ovat värikkäitä ja ihmiset täynnä tunteita, dialogin juoksutus ei kaipaa ylimääräisiä tehostesanoja.

Para on kiehtova lukukokemus. Se tempaisee mukaansa pimeään ja väkivaltaiseen perinteeseen, mutta sen kuvailemat ihmiset pyrkivät kohti valoa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Roihu saa seuraavaksi vastaansa.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Sarjakuvat – Edgar Rice Burroughs & Russ Manning: Tarzan – Paluu Opariin

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Edgar Rice Burroughs & Russ Manning
Tarzan: Paluu Opariin
Suom. Asko Alanen. Jalava

Russ Manning (1929–1981) on ilman epäilyksen häivää kaikkien aikojen tärkein – ja paras – Tarzan-sarjakuvien tekijä. Suomeksi hänen tuotantoaan on viimeksi nähty Liken julkaisemissa teoksissa Tarzan: Sunnuntaisarjat 1968 (1997), 1969 (1998) ja 1970 (2006) sekä Apinain Tarzan: Oparin aarteet (2015) ja Kultainen leijona (2016).

Nyt soihtuun on tarttunut Kustannus Jalava, jonka Tarzan: Paluu Opariin pitää sisällään Manningin sanomalehtistripit vuosilta 1967–1969. Niistä on aiemmin saatu suomeksi osia mm. Tarzan: Jättikirja 3 -teoksessa (1974). Nyt stripit nähdään kuitenkin ensi kertaa alkuperäisessä mustavalkomuodossaan ja yksiin kansiin sidottuna. Koska tarinat ovat suoraa jatkoa toisilleen, tämä on ainoa oikea tapa lukea niitä.

Stripeistä ei puutu vauhtia ja vaarallisia käänteitä. Alkuun meno on jopa niin hektistä, että hahmot ja juonikuviot jäävät toiminnan jalkoihin. Onneksi sopiva rytmitys sekä tasapaino jännityksen ja muun kerronnan välillä löytyvät jo ensimmäisen seikkailun loppumetreillä.

Edgar Rice Burroughsin kirjallisista luomuksista pohjansa ammentavat tarinat sijoittuvat aikaan, jolloin Tarzan elää maatilalla yhdessä Jane-vaimonsa ja aikuisiän kynnyksellä olevan Korak-poikansa kanssa. Tosin kolmikko viettää harvemmin aikaa kotonaan, koska Jane päätyy tämän tästä kaappareiden kynsiin – jolloin Tarzan ja Korak singahtavat samantien pelastusretkelle. Ensimmäinen näistä suuntautuu ulkomaailmalta kätkettyyn Oparin myyttiseen muinaiskaupunkiin, johon tutustuttiin ensi kertaa jo Burroughsin toisessa Tarzan-romaanissa Tarzanin paluu (1913).

Muutenkin kertomuksissa liikutaan pitkälti mielikuvitusta kutkuttavissa fantastisissa maisemissa. Iso osa tapahtumista sijoittuu Pal-ul-donin kadonneeseen maailmaan, joka on täynnä dinosauruksia ja muita esihistoriallisia eläimiä. Paikkaa kansoittavat myös moninaiset älylliset olennot, kuten keskenään taistelevat hännälliset ihmiset, suoluolissaan asuvat mykät mutamieskannibaalit ja naisia kaappailevat siivekkäät miehet.

Nämä kulissit takaavat sen, että tarinoissa riittää ihmeen tuntua ja pakahduttavan yllättäviä ideoita – joista pähein on vanha brittileidi, joka elää todella omalaatuisessa ympäristössä. Mukaan on ujutettu jopa yhteiskuntakriittistä asennetta, kun idealistinen valkoinen nuorukainen haluaa vapauttaa Afrikan alkuasukkaat heidän perinteisistä elintavoistaan. Tilalle hän on tarjoamassa moottoriteitä, viidakon tasoittavia koneita ja rahaa tahkovia suurkaupunkeja.

Kuten kuvioon oleellisesti kuuluu, seikkailujen katveessa tutustutaan yhteen jos toiseenkin kaunottareen, joilla on paha tapa ihastua joko Tarzaniin tai Korakiin. Dynamiikkaa kerrontaan tuovat kiitettävän harvoin käytetyt kohtaukset, joissa viidakon valtiaan jäätävä tyyneys pettää ja hänestä kuoriutuu esiin eläimellinen apinamies.

Manningin taide on huolellista, viiva kaunista ja kuvakerronta energistä. Jälkeä ei voi muuta kuin ihailla. Teos onkin kokonaisuudessaan napakymppi, joka toivottavasti saa pikaista jatkoa – sunnuntaistrippienkin osalta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2024 -tärpit

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Rakkautta & Anarkiaa 2024 -tärpit

Suomen mahtavin, massiivisen ja mieleenpainuvin elokuvafestivaali, Rakkautta & Anarkiaa, tekee taas tuloaan!

Maailman parhaiden uutuusleffojen pitopöytä aukeaa torstaina 19.9. ja juhlat jatkuvat aina sunnuntaihin 29.9. asti. Bileiden aikana Helsingin valkokankaille vyörytetään yli 130 pitkää ja yli 100 lyhyttä elokuvaa. Järjestäjien omin sanoin ”yltäkylläinen ohjelmisto on täynnä palkittuja festivaalihittejä, harvinaisia helmiä ja kiinnostavia tulokkaita.”

Tähän tärppilistaan olen koonnut haravamenetelmällä 20 elokuvaa, jotka itse tahtoisin välttämättä nähdä. Koska nyt olemme Tähtivaeltajablogin sivuilla, mielenkiinto kohdistuu erityisesti festivaalien scifi-, fantasia-, kauhu-, animaatio- ja Aasia-tarjontaan. Ja aakkosjärjestyksessä tietysti mennään. Let’s rock!

Scifi, fantasia & kauhu

Am I? (2024)
No nyt ollaan niin scifin ytimessä, ettei mitään rajaa! Käsitetaiteilija Kevin Aboschin Am I? on maailman ensimmäinen pitkä leffa, joka on luotu kokonaan tekoälyn avulla. Konetietoisuutta! Kuvatykitystä! Transhumanismia! Silkkaa happoa!

The Beast – Peto (2023)
Bertrand Bonellon kolmessa aikatasossa liikkuvan filmin pääosaa esittää Léa Seydoux. Scifiä elokuvassa edustaa vuoteen 2044 sijoittuva jakso. Siinä eletään tekoälyn johtamassa maailmassa, jossa tunteista on tullut uhka.

Chainsaws Were Singing (2024)
Virolaisessa kauhuelokuvassa parivaljakko yrittää pelastaa toisen tyttöystävän moottorisahaa heiluttelevan tappajan kynsistä. Luvassa kuulemma hyvää ja huonoa komediaa, verenlennätystä ja laulettuja osioita. Mitä hittoa?!

The Devil’s Bath (2024)
Folk horroriksi kuvattu taide-elokuva sijoittuu 1700-luvun itävaltalaiselle maaseudulle, jossa vaimon osa ei ole häävi. Tarjolla synkkää tunnelmaa, masennusta, hulluutta ja pahoja ajatuksia – traagisia tapahtumiakaan unohtamatta.

Infinite Summer (2024)
Miguel Llansón scifi-leffassa laajennetaan tajuntaa ja hämärretään rajoja ihmismielen ja teknologian välillä. Onko luvassa silkkaa transhumanismia vaiko jopa ihmissuvun teknologinen singulariteetti? Se jää nähtäväksi ja koettavaksi.

I Saw the TV Glow (2024)
Jane Schoenbrunin psykologisessa queer-trillerissä todellisuus rakoilee yliluonnollisia tapahtumia kuvailevan teinitoimintaseikkailusarjan seurauksena. Lopputulos on jakanut katsojat rakastajiin ja vihaajiin. Mikä on aina hyvä merkki.

Love Lies Bleeding (2024)
Rose ”Sain Maud” Glassin tuorein teos sekoittaa samaan soppaan toimintaa, rikostarinaa, romanssia, trilleriaineksia sekä väkivaltaista kostomättöä. Kehonrakennus, ja hikiset muskelit muutenkin, ovat oleellinen osa tätä kokemusta.

Megalopolis (2024)
Francis Ford Coppolan vuosia puskema scifistinen unelmaprojekti on vihdoin täällä. Ihan pakkonakki ja nakkipakko! Leffan R&A-megagaalanäytös myytiin loppuun alta aikayksikön, mutta onneksi filmi tulee myös normilevitykseen 27.9.

Problemista (2023)
Tilda Swintonin tähdittämä, New Yorkin taidemaailmaan sijoittuva indie-komedia ammentaa elementtejä myös scifistä ja fantasiasta. Surrealistista tunnelmaa saadaan irti Yhdysvaltain maahanmuuttobyrokratian kafkamaisuudesta.

The Second Act (2024)
Quentin Dupieux’n supersankariparodia Smoking Causes Coughing ilahdutti kaikkea kansaa kevään 2023 Night Visions -festareilla. Nyt herra palaa metakomedian pariin leffalla, joka rikkoo urakalla elokuvan ja katsojan välistä neljättä seinää.

The Substance (2024)
Coralie Fargeatin elokuvassa mustan pörssin huume synnyttää vahvaa kehokauhua. Vertaukset Cronenbergien leffoihin nostattavat odotukset korkealle. Tarinan tähtenä Demi Moore. Tulossa myös normaaliin teatterilevitykseen 27.9.

Aasia & animaatio

All About Suomi (2024)
Nimestään huolimatta japanilaisen Koki Mitanin ohjaama elokuva ei kerro maasta nimeltä Suomi. Sen sijaan se kertoo kadonneesta naisesta nimeltä Suomi – sekä tämän aviomiehestä ja neljästä exästä. Koomiseksi trilleriksi tätä on kutsuttu.

A Traveler’s Needs (2024)
Hong Sang-soo ja Isabelle Huppert lyövät hynttyyt yhteen Souliin sijoittuvassa kepeässä komediassa. Tarjolla itsetutkiskelua, kieliä, keskusteluja, kommunikointia ja runollista kerrontaa hienovaraiseen taidetyyliin.

Away (2019)
Latvialaisen Gints Zilbalodisin yksin toteuttama animaatio kertoo pojasta ja pikkulinnusta, jotka etsivät tietään kotiin mystisellä saarella. Kriitikot kautta maailman ovat kehuneet kaunista ja tunteisiin käyvää elokuvaa lähes yksimielisesti.

Brief History of a Family (2024)
Lin Jianjien ohjaamaa kiinalaista art house -elokuvaa on verrattu visuaalisesti jopa Wong Kar-wain tuotantoon. Temaattisesti aiheina ovat perheyksikkö ja Kiinan yhden lapsen politiikka. Genreinä niin draama, jännitys kuin trillerikin.

Crickets, It’s Your Turn (2024)
Olga Korotkon kazakstanilaista draamatrilleriä on kutsuttu herkän feminismin ja toksisen maskuliinisuuden yhteentörmäykseksi. ”Painostavat syntymäpäiväjuhlat muuttuvat yölliseksi selviytymiskamppailuksi”, lukee R&A-esittelyssä.

Evil Does Not Exist (2023)
Oscar-palkitun Ryusuke ”Drive My Car” Hamaguchin elokuvassa Tokion lähellä sijaitsevan pikkukylän arki särkyy, kun sen lähistölle suunnitellaan rakennettavaksi luksuslomakohde. Kumpi voittaa, ihmisen ahneus vai puhdas luonto?

Flow (2024)
Koska yksi Gints Zilbalodisin leffa per festivaali ei riitä, nähdään R&A:ssa myös herran tuorein animaation, tänä vuonna ensi-iltansa saanut Flow. Tällä kertaa päähenkilö on kissa, joka seilaa oudoissa maisemissa muiden eläinten kanssa.

Hayao Miyazaki and the Heron (2024)
Olisitko halunnut olla kärpänen katossa niinä vuosina, kun Hayao Miyazaki työsti Oscar-palkittua Poika ja haikara -elokuvaansa? Tähän tarjoaa tilaisuuden Kaku Arakawan dokumentti, jota on kuvattu 7 vuoden ajan. Ilman on paha elää!

I, The Executioner (2024)
Ryoo Seung-wan paukuttaa valkokankaille kunnon korealaistoimintaa elokuvassa, jossa poliisikaksikko metsästää sarjamurhaajaa. Raju toiminta on genre, jonka korealaisohjaajat hallitsevat suvereenisti, joten pakkohan tämä on tsekata.

Täydellinen lista kaikista esitettävistä leffoista löytyy tietenkin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien omalta sivulta.

Eipä sitten muuta kuin aikatauluja rustaamaan!

Toni Jerrman