Kirjoittaja: tonitahtivaeltaja

Elokuvat – Flow

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Oscar-palkittu Flow-animaatio sai Suomen ensi-iltansa viime syksyn Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Perjantaina 28.3. filmi vyöryy myös tavallisiin suomalaisiin elokuvateattereihin.

Flow

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Flow (Straume, 2024) lienee kaunein ja komein koskaan näkemäni animaatioelokuva. Ulkoisella asullaan ja liikemaailmansa täyteläisyydellä filmi peittoaa heittämällä jopa Pixarin parhaat luomukset. Myös tarina on niin maaginen ja lumoava, ettei kokonaisuuteen voi kuin rakastua.

Elokuvan päähenkilö on yksinäinen kissa, joka asuu ihmistaiteilijan hylkäämässä talossa. Taiteilijan kädenjälkeä edustavat puutarhan puiset kissaveistokset sekä mäen päällä seisova jättiläiskissan kuvajainen. Yllättäen tulva peittää kuitenkin tämän kaiken alleen. Viime hetkellä kissa pelastuu ohi ajelehtivaan puiseen purjeveneeseen, jossa hän kohtaa ystävällisen, mutta nukahtamaan taipuvaisen kapybaran eli vesisian.

Myöhemmin veneeseen astahtavat myös ihmisten jälkeensä jättämiä pikkutavaroita keräilevä kissamaki, leikkisä ja seurankipeä kultainennoutaja sekä majesteettinen, siipirikko sihteerilintu.

Luonteensa mukaisesti kissa välttelee seuraa ja suhtautuu epäluuloisesti matkakumppaneihinsa. Muutenkin porukan kesken syntyy paikoin kyräilyä, vaikka lopussa toki opitaankin vetämään yhtä köyttä. Yhteistä kieltä hahmoilla ei ole, joten kommunikoitiin käyvät vain lajityypilliset ilmeet, elkeet ja äännähdykset – jotka Zilbalodis on tavoittanut täydellisesti.

Sympaattisten hahmojen seikkailu on vaarojen ja ihmeiden täyteinen, sillä vene kuljettaa heitä osin veden alle jääneiden metsien, muinaiskaupunkien, temppeleiden ja patsaiden hallitsemassa maastossa. Näkymät ovat kertakaikkisen vietteleviä ja mieleenpainuvia. Toisinaan ollaan vellovien aaltojen armoilla, joskus sukellellaan värikkäiden kalojen seassa. Aina väliin esiin vyöryy jättimäistä valasta muistuttava merihirviö.

Samalla kamera, hahmot ja taustat ovat jatkuvassa liikkeessä – aidosti ja luontevasti.

Kehut voisi purkaa myös tähän muotoon: jos Hayao Miyazaki olisi syntynyt 50 vuotta myöhemmin ja innostunut tietokoneanimaatiosta, niin Flow saattaisi hyvinkin olla hänen kynästään ja mielestään syntynyt taideteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Hannu Rajaniemi: Varjomi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Hannu Rajaniemi
Varjomi
Darkome
Suom. Juha Ahokas. Gummerus

Vuonna 1978 syntynyt Hannu Rajaniemi on Suomen suuri scifi-nimi maailmalla. Englanniksi kirjoittavan Rajaniemen näpit eivät kuitenkaan ole vain fiktiivisessä tulevaisuudessa, vaan teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori kuuluu oikeastikin siihen ryhmään ihmisiä, jotka todella muokkaavat keksinnöillään ihmiskunnan tulevaisuutta. Tai miksei ihmiskuntaa itseäänkin.

Rajaniemen yritys työstää Piilaaksossa uuden sukupolven mRNA-rokotteita. Tieteiskirjallisuudessa ja startup-yrittämisessä on perustava yhtäläisyys, sillä molemmissa rakennetaan uutta maailmaa, Rajaniemi totesi Helsingin Sanomien haastattelussa heinäkuussa 2024. Samalla hän kysyi, kuka saa päättää, kuinka ihmiseen kajotaan. Tätä hän pohtii myös Varjomi-romaanissaan.

Uskaltaisin väittää, että Varjomi on syntynyt nimenomaan tieteellisen kehityksen herättämistä kysymyksistä. Mihin kaikkeen uudet DNA- ja RNA-tekniikat taipuvat? Miten niiden kaupallisia sovelluksia voisi integroida ihmisen pysyviksi osiksi, ja onko teknologiayrityksillä silloin jotain oikeuksia ihmiseen itseensä? Onko yritysten geneettiselle vallalle vaihtoehtoa? Entä kuka todella omistaa DNA:n, joka on samaan aikaan henkilökohtaista ja yhteistä, softwarea ja hardwarea? Kaunokirjallisuus antaa mahdollisuuden spekuloida, kun taas tieteen julkaisumuodot eivät sellaiseen kunnolla taivu.

Varjomin tapahtumat sijoittuvat viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Ihmiskunta on kyllästynyt paitsi kaikkialla sikiäviin pandemioihin myös omaan biologiseen todellisuuteensa. Ihmisgenomihan on täynnä virheitä, jotka aiheuttavat syöpää ja muuta ikävää. Vanhenemisen tuoma rapistuminenkin tuntuu luonnon tekemältä möhläykseltä.

Aspis-suuryrityksen tarjoama RNA-siru lupaa parannuskeinon tähän kaikkeen. Kirjan päähenkilö Inara suostuu vain vastentahtoisesti turvautumaan firman palveluihin, vaikka hänellä on synnynnäinen alttius erilaisiin syöpäsairauksiin. Aspisin vastavoima kirjan maailmassa on Varjomi, eräänlainen kansanliike tai valkohattubiohakkereiden yhteenliittymä, joka yrittää pitää biologisen parantelun ihmisten omissa käsissä.

Inara on koko ihmiskunnan symboli: kiistämättä viallinen mutta samaan aikaan ainutlaatuinen ja itsenäisyyttä kaipaava yksilö, jonka hallinnasta taistelee moni taho läheisistä ihmisistä suuryritykseen. Juonesta on vaikea kertoa yksityiskohtia syyllistymättä spoilereihin, sillä luvassa on trillerimäistä menoa yllättävine käänteineen. Yhdistelmä toimii. Kun kyse on ihmisten ja ihmiskunnan elämästä ja kuolemasta, niin miksi juonenkaan pitäisi edetä tylsästi tai hitaasti. On kyse valtavista asioista. Romaanin lopussa Rajaniemi lupaa, että tarina saa jatkoa.

Täytyy myöntää, että kirja oli minulle melko raskasta luettavaa. Tieteellinen tausta on läsnä tekstissä koko ajan, ja yksittäinen kappalekin voi kurottaa lukuisiin tieteen ilmiöihin ja yksityiskohtiin. Voi olla, että lukija, jolla ei ole samaa taustaa molekyylibiologian parissa kuin itselläni, lukee kirjan keveämmin eikä tietosisältö samalla tavalla houkuttele painavaa tavaraa esiin tämän muistista.

Nautin silti romaanin lukemisesta. Varjomi on ajatuskoe, spekulaatio siitä, mikä on mahdollista tulevaisuudessa. Sen lukeminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja antautumista sille, että asiat ovat monimutkaisia.

Fiktion suhde tieteen kehitykseen on moninainen ja tärkeä. Ei ole niin, että tiede vain innoittaisi kirjailijoita kirjoittamaan, vaan suhde on kaksisuuntainen: jonkun pitää kuvitella ensimmäisenä suunta, johon voimme lähteä. Maailmasta löytyy paljon esimerkkejä, kuinka kirjailijan mielikuvitus on piirtänyt tieteelle suuntaviivoja. Toisaalta tieteen kehitykseen liittyvät pelot tarjoavat syötettä dystooppisiin tieteis- tai kauhukuvitelmiin.

Kolmanneksi fiktiota voi ajatella tieteen vahtikoirana. Romaani on hyvä alusta käsitellä vaikkapa molekyylibiologiaan tai rokotetutkimukseen liittyviä epävarmuuksia ja eettisiä ongelmakohtia. Juuri sitä Rajaniemi tekee Varjomissa, ja se on tärkeää.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 2: Linnun varjo

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tim Probert
Lightfall 2: Linnun varjo
Suom. Kati Valli. WSOY

Tim Probertin Lightfall-fantasiasaagan ensimmäinen osa, Viimeinen liekki, oli kaikin puolin lumoava kokemus. Niinpä onkin aikamoinen järkytys huomata, että sarjan kakkosalbumi, Linnun varjo, on joka saralla huomattavasti kehnompaa jälkeä. Jo yksistään piirros on selvästi hutaistumpaa ja kuvien taustat turhan usein tyhjää täynnä. Jopa väritys toimii huonommin kuin edellisessä kirjassa.

Myös käsikirjoituksen taso on lössähtänyt. Aiemman lämminhenkisen, sympaattisen ja huumorilla silatun kerronnan tilalle on tullut sinne tänne säntäilyä ja pitkiä, suurta tuhoa kylväviä taistelukohtauksia. Samalla tuntuu kuin hahmoista olisi puhallettu kaikki henki pois. Jäljelle on jäänyt lähinnä yksiulotteisia hahmoja: Bea kuvastaa nyt ainoastaan epävarmuutta ja hetkellistä urheutta, Cad yksinomaan pohjatonta itsevarmuutta. Herkemmät nyanssit ovat kadonneet kuin lanta viemäriin.

Itse tarinassa Rauhaton nukkuja, jumallintu Kest, on herännyt ja ryhtynyt ahmimaan Irpaa valaisevia Valoja. Kokonaiset kaupungit tuhoutuvat Kestin ja tämän pimeyden olentojen marssiessa halki valojen mereksi kutsutun valtakunnan. Bean ja Cadin tehtävänä on etsiä myyttinen Vetten herra ja pyytää tältä apua Kestin pysäyttämiseksi. Väliin seurataan myös sivuhahmojen seikkailuja myllerrysten keskellä.

Kertomuksen ainoa aidosti toimiva aspekti on Bean tapa kyseenalaistaa ennakkoluuloja ja varmoina pidettyjä totuuksia. Onko valoja syövä jumallintu sittenkään paha? Voisiko vaikeudet selvittää ilman väkivaltaisia yhteenottoja?

Sivuhenkilöistä parhaat pisteet ansaitsee nimetön mirna-otus, jonka lakonisissa toteamuksissa piilee aina vissi totuus.

Mutta eipä näillä yksityiskohdilla pelasteta lähes 250-sivuista tiiliskiveä.

PS. Onneksi tämä tason aleneminen jäi nyt vain yhden albumin mittaiseksi, sillä vast’ikään suomeksi ilmestynyt kolmas kirja, Synkkiä aikoja, on jälleen kaikin puolin erinomainen teos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Naomi Alderman: Tuleva

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Naomi Alderman
Tuleva
The Future
Suom. Taina Helkamo. Gummerus

Naomi Aldermanin uusin romaani on terävästi ajassa kiinni. Maailmanmenoa kontrolloi kolme suuryritystä, jotka muovaavat some-viestintää, logistiikkaa ja taloutta voimakkaammin kuin valtiomahdit. Kunkin yrityksen johdossa tönöttää visionäärinen huippuyksilö, jonka monomaanisen laskelmoinnin avulla yritykset rohmuavat alati kasvavia markkinaosuuksia. Ihmisinä nämä johtajat ovat epämiellyttäviä egoisteja, joille kanssaihmisten hyvinvointi, ekologiset näkökulmat tai maailman kohtalo eivät paina yhtään mitään. Tutulta siis kuulostaa. Alderman saa hyvin kiinni nykyisen länsimaisen kulttuuriympäristön kipukohdista.

Näkökulmahenkilöiksi on valittu näiden johtajien lisäksi kaksi naista, joiden tulokulma maailmaan on trauma ja survivalismi. Uskonnollisessa maailmanlopun kultissa kasvanut Martha on jättänyt kultin teini-iässä, mutta sen raamatullinen kuvasto ja erityisesti sanoma ihmisen luonnosta vieraantumisesta värittää edelleen hänen ajatusmaailmaansa.

Lai Zhen on puolestaan selviytynyt Hongkongin romahduksen jälkeisiltä pakolaisleireiltä ja on omistanut some-työuransa survivalismille. Kun he törmäävät sattumalta, heidän välilleen kehkeytyy yhteys, joka toimii onnistuneesti kirjan yhteensitovana juonellisena lankana. Tapahtumaympäristössä pyöritään niin Kalifornian luksuskodeissa, Singaporen kauppakeskuksissa kuin asumattomilla viidakkosaarilla.

Aldermanin osuva teksti tihkuu ironiaa ja sarkasmia vuoroin kepeässä, vuoroin vakavassa rekisterissä. Suorasanaisen kerronnan lomaan on pujotettu kulttijohtajan saarnakatkelmia ja kulutuskulttuurin filosofista kritiikkiä kuvitteelliselta nettifoorumilta. Kyynisten ja nihilististen hahmojen vastapainoksi tuodaan ihmisiä yhdistävää aitoa rakkautta, mikä paikoin istuu hieman hankalasti muun materiaalin sekaan.

Kirjassa on kovasti aietta kaikenkattavaksi maailmanselitykseksi ja myös maailmanpelastusyritykseksi. Juopaa harvalukuisten superrikkaiden ja tavallisten kansalaisten välillä havainnollistetaan bunkkereilla, joita hyväosaiset kaivauttavat syrjäisiin kolkkiin apokalypsin varalle – ja tämä varautuminen vähentää heidän kiinnostustaan osallistua maailmanpelastustalkoisiin.

Survivalismi, erilaiset globaalin romahduksen tavat ja varautumistoimenpiteet kiedotaan näppärästi yhteen hahmojen muodostaman keskiön ympärille. Eheä kokonaisvisio paradoksaalisesti kampittaa juonen uskottavuutta; jos planeetan ongelmat olisi mahdollista ratkaista muutaman poikkeusyksilön kautta, se olisi varmaankin jo tehty. Vaikka maailmanselitys pyrkii mallintamaan olemassa olevaa todellisuutta, politiikan ja valtiokonfliktien rooli jätetään suotta sivuun. Loppua kohti juoni kiihdyttää huikeille kierroksille ja alkeellisissa oloissa selviytyminen nousee uudelleen keskeiseksi teemaksi.

Aldermania tituleerataan kirjan kansiliepeessä Margaret Atwoodin manttelinperijäksi. Näillä eväillä ei vielä ole asiaa samanlaiseen tuhosta varoittelevaan profeetallisuuteen, mutta kieltämättä kirjoitustyylin nasevuudessa ja visioiden maalailussa on jotain samankaltaisuutta.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , ,

Sarjakuvat ovat aina näytelleet merkittävää roolia Tähtivaeltajan sisältöpaletissa. Tämä näkyy myös juuri nyt käsissäsi pitelemässä lehdessä. Numeron suurin panostus on 16-sivuinen sarjakuvavuosiartikkeli, joka nostaa framille vuoden 2024 parhaat amerikkalaiset sarjakuvauutuudet. Hyvää luettavaa on jälleen tarjolla enemmän kuin kirjahylly kestää.

Kyseisen artikkelijatkumon ensimmäinen jakso julkaistiin jo Tähtivaeltajassa 2/92. Sen jälkeen katsauksia on tehty käytännössä vuosittain.

Sarjakuva-aiheisten artikkelien ohessa Tähtivaeltajan sivuilla on tietysti nähty myös lukuisia sarjakuvia. Tässä lehdessä jatkuvat sekä Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta että Kari Sihvosen Funtzie.

Jarlan luomus on niin kiehtova, että aina uuden jakson ilmestyessä kannattaa aiemmatkin osat lukea uudelleen läpi. Näin sarjakuvan syvemmästä tarinasta ja omintakeisista kerronnallisista ratkaisuista saa paljon enemmän irti. Koukuttavaa herkkua!

Numerossa 3/24 käynnistynyttä Funtzieta voi toki kutsua supersankariparodiaksi, mutta se on paljon muutakin. Tämä käy hyvin ilmi nyt käynnistyvästä kolmiosaisesta tarinasta. Siinä salskea sankarimme saa vastaansa tekoälypohjaisen robotin, joka tottelee nimeä Kansalainen Kone – ja on aivan kaikessa parempi kuin kukaan muu.

Pekka Mannisen Teräslilja-sarjakuvia on julkaistu Tähtivaeltajassa säännöllisen epäsäännöllisesti vuodesta 1990 asti. Tällä kertaa Maailmankaupungissa vaikuttava lutuinen poliisirobotti puuttuu kauppakeskuksen vartijoiden toimintaan – kylmäverisen tehokkaasti. Entistäkin ajankohtaisemmalla tekoälyllä on sijansa myös tässä sarjakuvassa.

Vastikään linnassakin vierailleen Mannisen ensimmäiset Tähtivaeltajaan tekemät sarjakuvat ilmestyivät jo silloin, kun lehden nimi oli vielä Time and Space.

Kun Tähtivaeltajasta puhutaan, ei musiikkiakaan sovi unohtaa. Aihepiiri ilmaantui lehden sivuille vuonna 1984 – ja pian sen jälkeen teemaan tarttui myös Pekka Manninen. Samalla tiellä ollaan edelleen, sillä tämän numeron ykkösjuttuna loistaa kaiken sortin kauhumusiikkiin keskittyvä Herra Mannisen levyhyllyistä tunkee ulos hirviöitä! -artikkeli. Enok rulaa!

Vuoden aloittavaan lehteen mahtuu toki paljon muutakin. Kuten kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Sekä dvd-palsta, jossa esiin vyörytetään mm. kauhua, kummajaisia, mayoja, inkoja, noitia sekä universumin tylsin tieteiselokuva. Ja jos heität edes vitsillä, että viimeiseksi mainittu olisi Xtro, saat satikutia ja kutisatia.

Ja sitten rokataan sarjakuvien, robottien ja hirviöiden tahtiin!

Toni Jerrman

Kirjat – Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Kaspar Colling Nielsen
Esikaupunkien vapahtaja
Frelseren fra Hvidovre
Suom. Katriina Huttunen. Aula & Co

Tanskalaiskirjailija Kaspar Colling Nielsenin edellinen suomennettu romaani, vahvasti yhteiskuntakriittinen Euroopan kevät (2021), esitteli monia pähkähulluja ideoita, joista osa on sittemmin käynyt lähes toteen. Yksi näistä oli tanskalaispoliitikkojen keksimä ajatus karkottaa maahan saapuvat siirtolaiset Afrikkaan – konsepti, joka tunnetaan nykyisin Ruanda-mallina.

Uudesta Esikaupunkien vapahtaja -romaanista tuskin löytyy toteen käyviä visioita, sillä nyt liikutaan niin riemastuttavan absurdeissa sfääreissä, ettei mitään rajaa.

Kirjan käynnistää lause: ”Maailmanhistorian merkittävin ihminen, 48-vuotias runoilija Allan Thornbum, asui vuokralla pienessä kellariasunnossa Hvidovressa viisitoistavuotiaan kissansa Felixin kanssa.” Sitten tutustutaan tarkemmin Allaniin ja hänen rutiineihinsa.

Lähes erakoitunut mies ei viihdy ihmisten seurassa ja lähinnä toivoo, että kaikki jättäisivät hänet rauhaan. Runoja hän ei ole kirjoittanut enää vuosiin, joten hänellä on aikaa kommentoida ja korjailla muiden runoilijoiden tekstejä – toki vain omaksi huvikseen. Tuloiksi vaatimattomalle miehelle riittävät kirjastokorvaukset, asumistuki ja palkka, jota hän saa silloin tällöin tekemästään liikenteenlaskijan työstä.

Rähjäisesti pukeutuva Allan käy päivisin kävelylenkeillä, jolloin hän tarkkailee lähinnä itseään ahdistelevia puluja. Ihmiset eivät häntä kiinnosta. Sen sijaan hän laatii mielessään erilaisia kertomuksia mm. timanteista, koiranpaskasta ja lukemistaan vaihtoilmoituksista. Ilmoitus, jossa halutaan vaihtaa 1500 käytettyä pornolehteä lastenvaunuihin kiehtoo hänen syvältä luotaavaa pedanttia mielikuvitustaan usean sivun verran.

Väliin Allan kiipeää keinotekoiselle Kööpenhamina-vuorelle paetakseen kanssakulkijoitaan. Vuorelle, joka esiintyy myös Nielsenin suomentamattomassa esikoisromaanissa Mount København (2010).

Kirjan tapahtuma-aikaan maailma kärsii korona-pandemiasta, mutta vielä pahempaa on luvassa: Vesuvius-tulivuori purkautuu ja peittää planeettamme kaiken pimentävään tuhkapilveen. Katastrofien keskeltä löytyy kuitenkin yksi toivonpilkahdus. Analyysien mukaan niin tauti-, luonto- kuin talousongelmistakin selvittäisiin, jos Allan vain suostuisi kirjoittamaan vielä yhden runon!

Paha vain, ettei kukko käskien laula eikä Allan ole tippaakaan kiinnostunut palaamaan runoilun pariin. Ei vaikka Tanskan pääministeri kerjää sitä häneltä polvillaan ja vetoaa kaikkiin niihin ihmisiin, joiden elämän yksi ainokainen runo pelastaisi.

Mihin kaikkeen tästä edetään, jääköön kertomatta. Luvassa on joka tapauksessa ihastuttavan poskettomia käänteitä, jotka paljastavat sekä ihmisyyden perusluonteen että politiikan raadollisuuden. Lopulta ylletään jopa messiaanisiin kuvaelmiin asti.

Nielsenin satiiri on terävää ja ilkamoivaa, joten Esikaupunkien vapahtajaa on ilo lukea. Kokonaisuus huipentuu romaanin perään liitettyyn Ennakkoluulojen kirjaan. Siinä käydään läpi eri kansalaisuuksiin ja ihmisryhmiin liitettyjä ennakkoluuloja. Alkuun räväkät tekstit herättävät röhönaurua, sillä osa niistä on totaalisen mielenvikaisia ja toiset taas nappiosumia. Nauru kuitenkin hyytyy, kun tajuaa, että jotkut ihmiset uskovat näistä kajahtaneimpiinkin – ja että ne nappiosumat kuvastavat yksinomaan omia ennakkoluulojani. Nerokas veto!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Uutiset – Tähtivaeltaja-päivä 2025

tonitahtivaeltaja Uutiset , ,

Tulevaisuudesta saapunut ennakkoilmoitus tietää kertoa seuraavaa – pistä päivämäärä heti kalenteriin!

Tähtivaeltaja-päivä 2025

Tieteis- ja fantasiakulttuuritapahtuma

Lauantai 17.5. klo 13.00–23.00

Alakulttuuritila Alimus
Pengerkatu 11, 00530 Helsinki

Kunniavieraana
Tade Thompson
Mm. palkittu Wormwood-trilogia ja Far from the Light of Heaven -avaruusoopperamysteeri

Tätä ei missaa edes paranoidi droidi!

Pakollista narikkamaksua (3,50) lukuunottamatta ilmainen sisäänpääsy (K18)

Ohjelmakartta julkaistaan Tähtivaeltajablogissa lähempänä tapahtumaa

Ohjelmakartta: https://tahtivaeltajablogi.com/2025/04/18/uutiset-tahtivaeltaja-paiva-2025-ohjelma/

Mahdollisista muutoksista ilmoitetaan Tähtivaeltajan sosiaalisessa mediassa

Elokuvat – Companion

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Companion

Drew Hancockin käsikirjoittama ja ohjaama Companion on hankala arvosteltava, koska siitä ei voi sanoa juuri mitään sortumatta spoilereihin. Tämä johtuu siitä, että leffan keskeisimpiä ihastelun aiheita ovat lukuisat taidolla luodut yllätyskäänteet, jotka vääntävät kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon. Eli jos tahdot kokea elokuvan puhtaalta pöydältä, kannattaa tämäkin teksti jättää lukematta. Jo tieto siitä, että teos yhdistelee samaan soppaan tieteisfiktiota, romantiikkaa, juonitteluja, töppäilyjä, väkivaltaisia purskahduksia sekä hirtehistä huumoria, saattaa paljastaa liikaa. Ja jatko tekee sen aivan varmasti.

Iris (Sophie Thatcher) ja Josh (Jack Quaid) kohtaavat kaupan käytävällä. Ilmassa on rakkautta ensisilmäyksellä. Josh täyteläistää Irisin elämän, ja Iris tekee kaikkensa poikaystävänsä onnen ja autuuden eteen. Tästä huolimatta Iris vierastaa hieman sitä, että heidät on kutsuttu kyläilemään Joshin kavereiden luo syrjäiseen järvenrantamökkiin. Varsinkin kun talon omistavan Sergeyn (Rupert Friend) tyttöystävä Kat (Megan Suri) katsoo häntä selvästi nenänvarttaan pitkin. Paikalla ovat myös umpirakastuneet Eli (Harvey Guillén) ja Patrick (Lukas Gage).

Iloisen juhlinnan ohessa kuviin ja dialogiin ripotellaan vihjeitä, että kaikki ei välttämättä olekaan niin hyvin kuin päällepäin näyttää. Ja sitten tapahtuu elokuvan ensimmäinen isompi tvisti. Paljastuu, että Iris on seuralaisrobotti, jonka kaikki tunteet, tarpeet ja teot kumpuavat hänen ohjelmoinnistaan. Puhelinäppinsä kautta Josh pystyy säätämään hänen älykkyyttään, kielivalintojaan ja mitä muuta nyt päähän sattuu juolahtamaan. Iris itse ei kuitenkaan tiedä olevansa kone.

Näin esiin kumpuaa yksi elokuvan syvemmistä teemoista. Onko itseään ihmisenä pitävää robottia lupa kohdella kuin irtainta omaisuutta? Onko hän pelkkä lelu, jota voi manipuloida, kiduttaa, alistaa, hallita ja hyväksikäyttää mielensä mukaan? Ja tekisikö Josh tai joku muu itsestään suuria luuleva luuseri tämän myös aidolle naiselle, jos vain saisi siihen tilaisuuden? Entä mitä tapahtuu, kun asemastaan tietoiseksi tullut kone päättää, ettei enää tyydy kohtaloonsa?

Tämän kierrepallon jälkeen elokuva intoutuu yhä villimpiin käänteisiin, joista harvaa tulee ennalta edes ajatelleeksi. Tarina etenee vauhdilla ja kerii esiin pääosin hyvin rytmitetyn, trillerimäisen kujanjuoksun. Hahmot ovat kuin sokkeloon suljettuja koe-eläimiä, jotka potkivat vimmalla tutkainta vastaan – mutta eivät pääse irti omista erityispiirteistään.

Pulputtaa kuin kaltoinkohdeltu tiikeri!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2025 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2025 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2024 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

– Naomi Alderman: Tuleva (The Future, suom. Taina Helkamo, Gummerus)

Hyytävän ajankohtainen visio siitä, kuinka sosiaalisen median vihaa lietsovat algoritmit ja empatiakyvyttömät teknomiljardöörit ovat ajamassa ihmiskuntaa perikatoon. Taitavasti kirjoitettu, tyylilajeilla leikittelevä romaani ruotii terävästi suuryritysten mahtia ja keinoja vähentää niiden valtaa.

– Chi Ta-Wei: Kalvot (膜, suom. Rauno Sainio, Hertta)

Taiwanilaisen queerscifin moderni klassikko vie lukijan tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on paennut otsonikatoa merenpohjaan suojakalvojen alle. Minuuden ja ihmisyyden virtaavuutta tarkastelevan romaanin kauniisti aukeavassa mysteerissä kalvot milloin erottavat, milloin tarjoavat mahdollisuuden yhteyteen.

– Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (Gummerus)

Siivekkäiden ihmisten yhteiskuntaa kuvaava kehityskertomus pursuilee kummaa biologiaa. Keuhkopuihinsa symbioottisessa yhteydessä olevat homo arborikset taiteilevat sosiaalisen murroksen kynnyksellä. Upeasti rakennettu maailma ja lyyrinen kielenkäyttö muodostavat eheän ja aistivoimaisen kokonaisuuden.

– Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu (The Compass Rose, suom. Titia Schuurman, Moebius)

Le Guinin kultakautta edustava novellikokoelma tulvii ihmeen tuntua, mielikuvituksen lentoa ja ihmisyyden perimmäisen olemuksen tutkailua. Kirkkaasti ajatellut ja kuulaasti suomennetut novellit ovat sekä poikkeuksellinen esteettinen nautinto että ajatonta ravintoa aivoille.

– Hannu Rajaniemi: Varjomi (Darkome, suom. Juha Ahokas, Gummerus)

Biohakkeroinnin uudelle tasolle vievä scifitrilleri sieppaa vetävään kuvitelmaan teknologian mahdollisuuksista. Yhteiskunnallisiin kysymyksiin kietoutuu huomioita aikamme pakkomielteestä hallita täydellisesti yksilön ruumista ja terveyttä. Samalla kirja kysyy, kuka lopulta omistaa kehomme?

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta.

Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (Hertta, 2023)
N. K. Jemisin: Kivinen taivas (Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Elokuvat – Wolf Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

Wolf Man

Nykyaikana lykantropia ei selity yliluonnollisella kirouksella vaan zoonoosilla. Oregonin komeissa erämaissa voi saada petoeläimeltä taudin, jota alkuperäisasukkaat kutsuvat nimellä ”susinaama”: sairastunut katoaa metsiin ja muuttuu pedoksi. Ja niin siinä sitten käy, että perheineen syrjäiselle perintötilalle palaava kirjailija saa tartunnan.

Elokuvien The Wolf Man (1941) ja The Wolfman (2010) pienimuotoinen uudelleentulkinta ilahduttaa, koska ei yritä liikoja.

Blaken (Christopher Abbott) isä on ollut äreä ja pelottava. Kun Blake on yrittänyt suojella omaa lastaan (Matilda Firth) ikäviltä kokemuksilta, hänestä on itsestäänkin tullut vähän äkkipikainen. ”Hän sai sairauden isältään”, hänen vaimonsa (Julia Garner) selittää lapselleen.

Kiintymyssuhdeteoreettinen psykologia jää kevyeksi kuvaukseksi siitä, mistä Blaken muodonmuutoksessa on lopulta kysymys. Enemmän tarina keskittyy itse metamorfoosiin, kauhuelokuvien perinteiseen kuvastoon, jossa joku läheinen alkaa muuttua vieraaksi. Kun perheen isä sairastuu niin mieleltään kuin ruumiiltaankin, on kokemus vaimolle ja lapselle yhtä lailla kauhistuttava kuin surullinenkin.

Käänne ihmisestä hirviöksi yhden yön aikana on epäuskottavan vauhdikas prosessi taudin aiheuttamaksi – tai ehkä siinä on sittenkin ripaus taikuutta! Muutos näyttää joka tapauksessa hienolta, ja kahden ihmissuden välinen kamppailu on suorastaan vaikuttava.

Leigh Whannell ohjaa maltilla, liioittelematta. Niinpä perhe saa käyttäytyä rakkauden, pelon ja aggression ristipaineessa sympaattisen vakuuttavasti.

Tarinakin on yksinkertainen, novellimainen, jopa televisioepisodimainen, eikä tarjoa kummoisiakaan yllätyksiä. Puherooleja on vain kourallinen, puitteina pelkkä maalaistalon pihapiiri ja sitä ympäröivä metsä. Pienistä asioista on kuitenkin rakennettu vanhahtava, tenhoava kauhukertomus, jota katsellessa ei tarvitse kelloa vilkuilla.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä