Year: 2024

Elokuvat – The Good Father

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

The Good Father
– Kono ko wa jaaku

Viime vuosina Aasian suunnalta on päätynyt suomalaiseen elokuvateatterilevitykseen lähinnä animaatioita ja taide-elokuvia. Jopa aikoinaan vahvasti esillä olleet japanilaiset kauhuelokuvat ovat loistaneet poissaolollaan. Nyt tilannetta pyrkii korjaamaan tuore TabiCine-firma, jonka ensimmäisenä maahantuontina komeilee Sho Kataokan käsikirjoittama ja ohjaama The Good Father (2022).

Elokuvan alussa kohdataan useampia erikoisesti käyttäytyviä, lähes eläimellisiksi taantuneita ihmisiä, jotka eivät puhu tai pukahda. Yksi heistä on Jun-pojan (Ryusei Onishi) äiti, joka viettää pääosan ajastaan toljottamalla akvaariota. Äidin sairauden takia Jun on ryhtynyt kartoittamaan vastaavan kohtalon kohdanneita ihmisiä. Mistä tässä pienimuotoisessa epidemiassa on oikein kyse?

Toisaalla tutustutaan psykoterapeutti Shiro Kubon (Hiroshi Tamaki) perheeseen. He ovat kohdanneet suuren tragedian viisi vuotta aiemmin. Auto-onnettomuuden jäljiltä äiti makaa yhä sairaalassa koomassa, kun taas nuorimman tyttären kasvot ovat palaneet niin pahoin, että hän käyttää jatkuvasti naamiota eikä suostu poistumaan kotoaan. Vanhempi Hana-tytär (Sara Minami) ei vahingoittunut onnettomuudessa fyysisesti, mutta henkisesti hän kärsii selviytyjän syyllisyydestä.

Sekä Jun että Hana ovat käytännössä menettäneet äitinsä, ja tämä luo pohjan heidän ystävyydelleen.

Aivan yllättäen Shiro tuo kotiklinikalle naisen (Yuki Sakurai), jonka väittää olevan perheen koomasta herännyt äiti. Nuorempi tytär ottaa naisen innolla vastaan, mutta Hanan mielessä kytee epäilys. Miksi nainen ei näytä yhtään siltä kuin äiti hänen muistikuvissaan?

Tästä asetelmasta käynnistyy syöksy yhä syvemmälle psykologisen kauhun uumeniin. Shiro-isä vaikuttaa lapsiaan ja potilaitaan vilpittömästi rakastavalta mieheltä, mutta jokin hänessä tuntuu silti olevan vialla. Onko hän jo liiankin ylitsepursuavan empaattinen ja ystävällinen? Entä sitten nainen, joka kutsuu itseään perheen äidiksi? Onko hän, vai eikö? Mistä tässä kaikessa on kyse?

Kataoka rakentaa taitavasti jännitteitä, jotka muuttavat arkisetkin kohtaukset piinallisiksi jännitysnäytelmiksi. Toteutus on vähäeleistä, mutta tunnelma pysyy jatkuvasti timminä. Valkokangasta voi vain tuijottaa intensiivisesti samalla kun pelko hiipii pitkin selkäpiitä.

Kun salaisuudet alkavat vihdoin paljastua, tarina kaivautuu kerros kerrokselta kohti mädäntyneen sipulin ydintä. Yllättävät tvistit seuraavat toistaan, ja katsojaa heitellään kuin lastua laineilla. Kaikesta tästä väännöstä huolimatta filmin logiikka toimii aukottomasti, ja vain se vihoviimeinen, hupsuttelun puolelle notkahtava käänne iskee särön muuten niin vahvaan suoritukseen.

Kovaa kamaa!

Toni Jerrman – 4 tähteä

The Good Fatherin Suomi-ensi-ilta 5.4.

Kirjat – Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Amal El-Mohtar & Max Gladstone
Tällä tavalla hävitään aikasota
This Is How You Lose the Time War
Suom. Kaisa Ranta. Hertta

Tähtivaeltajassa 4/19 julkaistussa haastattelussa Amal El-Mohtar kertoi laajalti mm. Max Gladstonen kanssa kirjoittamastaan This Is How You Lose the Time War -pienoisromaanista. Sittemmin teos voitti niin Hugo-, Nebula- kuin Locus-palkinnon. Nyt kirja on saatu myös suomeksi nimellä Tällä tavalla hävitään aikasota.

Romaani kertoo kahdesta aika-agentista, Punaisesta ja Sinisestä, jotka ovat kiihkeän aikasodan eri puolilla. Toinen heistä palvelee teknologiakeskeistä Virastoa ja toinen luonnonläheistä Puutarhaa. Molempien tehtävänä on muovata historiaa matkaamalla ajassa, jotta heidän kannattamansa maailmanjärjestys käy toteen. Tässä pelissä murhat ja kokonaisten kulttuurien hävittämiset ovat arkipäivää.

Sekä Punainen että Sininen ovat agentteina eliittiluokkaa ja syvästi omistautuneita asialleen. Usko omien toimien oikeutukseen alkaa kuitenkin murentua, kun he ryhtyvät kiellettyyn kirjeenvaihtoon. Alkuun kyse on vastustajan härnäämisestä ja oman erinomaisuuden korostamisesta, mutta vähitellen kirjeiden sävy pehmenee, kun hahmot alkavat ymmärtää toisiaan. Päädytäänkö lopulta mahdottomaan toveruuteen tai jopa rakkauteen, vai onko kyseessä hienovaraisesti kudottu petosten verkko? Nämä kysymykset sävyttävät koko teosta.

Tällä tavalla hävitään aikasota on kauniisti kirjoitettu ja suomennettu kertomus kilpakumppaneista aikasodan pyörteissä. Asetelma mahdollistaa kiehtovat väläykset historian eri kehitysvaiheista, joiden käänteissä agenteilla on omat tärkeät roolinsa. Vuosien myötä pienetkin muutokset kertautuvat ja ohjaavat maailman kehityksen uuteen muottiin. Meille tutun menneisyyden ohessa tarinassa vieraillaan myös kaukaisilla planeetoilla ja tulevaisuuden tähtikentillä. Tästä on aito ihmeen tuntu tehty.

Kiehtovaa kerrontaa on saatu aikaan myös tavoista, joilla Punainen ja Sininen viestivät keskenään. Koska kyseessä on salainen kirjeenvaihto, voi teksti olla piilotettuna vaikkapa kuolleeseen sudenkorentoon, puun vuosirenkaisiin tai teenlehtien liikkeisiin.

Teoksen sydämenä sykkivät kulissien ohessa sen lämminhenkisesti kuvatut päähenkilöt, heidän tunteensa, ajatuksensa ja suhteensa. Tälläkin saralla romaani toimii erinomaisesti. Lisäjännitettä kokonaisuuteen tuo salaperäinen etsijä. Varjo, joka ilmestyy aina paikalle, kun Punainen uskoo tuhonneensa saamansa viestin fyysisen ilmentymän…

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Käynnistämme vuoden tällä kertaa siinä mielessä poikkeuksellisella numerolla, että mukana ei ole yhtään kirjailija-artikkelia. Sen sijaan katseet on käännetty musiikkiin ja sarjakuviin. Yleisestä suunnanmuutoksesta ei ole kyse, sillä tuleviin numeroihin on sovittu jo iso tukku kirjailijaesittelyitä. Mutta aina on hyvä tutkailla spefi-maisemia myös erikoisemmista kulmista.

Herra Mannisen spekulatiivinen levykokoelma -artikkelissa Pekka Manninen ruotii scifiin, fantasiaan ja sarjakuviin kytkeytyviä levyjä ja biisejä. Mukana on sekä harvinaisia kuriositeetteja, rakettimaisia ralleja että poskettomia kokeiluja. Musiikillisesti kuljetaan aina rockista sinfoniaan, folkista oopperaan ja musikaaleista jazziin. Kokonaisuus hämmästyttää ja kummastuttaa takuuvarmasti jokaista pientä kulkijaa. Ja mikäs sen mukavampaa!

Kuvaa ja tekstejä yhdistävien spefi-kertomusten puolelle kurkistetaan perinteisessä Sarjakuvavuosi Amerikassa -katsauksessa. Siinä perataan esiin vuoden 2023 parhaat uudet yhdysvaltalaissarjakuvat. Joukkoon mahtuu lukuisia teoksia, jotka ilahduttavat, herättävät ajatuksia ja saavat aivot sykkimään kuin pirteä peipponen pelihallissa.

Kotimaisena novellina tarjolla on Inkeri Kontron vaikuttava Kuusyndrooma. Tulevaisuusasetelmasta ja vahvasta psykologisesta otteesta huolimatta se on myös maailmanpoliittisesti ajankohtainen. ”Silloin ei vielä tiedetty, että Kuukin on mielentila.”

Kaiken muun hyvän lisäksi tässä numerossa käynnistyy taiteilijamaestro Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -sarjakuva. Mielikuvitusta kutkuttava omintakeinen tarina jatkuu Tähtivaeltajan tulevissa numeroissa. Jessöör ja jepulis!

Vanhaan tuttuun tapaan mukana on myös rutkasti kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Sekä tietenkin viime numerossa ensimmäistä kertaa nähty Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -palsta, jossa kirjoittajat käyvät läpi striimauspalveluiden tuoreimpia spefi-sarjoja.

Viime vuoden lopulla spefi-faneja ilahdutti tieto, että Magdalena Hain Sarvijumala-romaani (2/23) voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Palaamme tähän merkkihetkeen julkaisemalla Hain kiitospuheen kokonaisuudessaan sivulla kuusi.

”Kuinka monta sydämenlyöntiä sinulla on jäljellä? Läpäisisitkö Voight-Kampff-testin tunnekuohuissa? Tunnetko Roy Batty -metodin?”, kysyy Clutch-bändi Red Alert (Boss Metal Zone) -kappaleessa, joka on julkaistu Sunrise on Slaughter Beach -levyllä vuonna 2022.

Lukemisiin ja kokemisiin!

Toni Jerrman

Elokuvat – When Evil Lurks – Paha vaanii

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

When Evil Lurks – Paha vaanii

Kauhu on siinä mielessä antoisa genre, että vaikka ylivoimaisesti suurin osa tarjonnasta on teini- ja bulkkipullaa, niin aina väliin eteen ponkaisee kiitettävän omaperäisiä teoksia. Argentiinalaisen Demián Rugnan When Evil Lurks ottaa tehot irti jo kuluneeksi käyneestä riivaus-teemasta. Tästä kiitos kuuluu pitkälti riivaukseen liitetyille uskomuksille, jotka poikkeavat monin tavoin siitä, mitä elokuvissa on aiemmin nähty.

Maaseudun syrjäkylillä tiedetään, että demoninen riivaus ei ole lastenleikkiä, mutta riivattuja pidetään lähinnä suurten kaupunkien ongelmana. Mutta sitten veljekset Pedro (Ezequiel Rodríguez) ja Jimi (Demián Salomón) löytävät María Elena -vanhuksen (Isabel Quinteros) hökkelistä jo yli vuoden ajan vuoteenomana maanneen, elävältä mätänevän Urielin. Ja hän, jos kuka, on selvästi paholaisen riivaama. Nyt pitäisi vain keksiä, mitä tehdä löyhkäävälle ja epämuodostuneelle ihmisen irvikuvalle, joka erittää limaa ja visvaa enemmän kuin runsaasti. Ampuakaan sitä ei voi, sillä silloin demoni vapautuisi ja pääsisi siirtymään muihin ihmisiin.

Sen tarkemmin juonenkäänteitä paljastamatta voitaneen kertoa, että Uriel ei jää elokuvan ainoaksi riivatuksi. Pedron ja Jimin epätoivon täyteinen pakomatka levittää pelosta nautintonsa nappaavan pahuuden lonkerot yhä laajemmalle. Kukaan ei ole turvassa, kun piru pistää parastaan. Raskaana oleva nainen hakkaa kirveellä omaa päätään, ja riivattu äiti lappaa pikkupoikansa aivot parempiin suihin. Noin ihan alkajaisiksi.

When Evil Lurks tykittää kehiin intensiivistä panikointia, sielua raastavia tunnekuohuja ja toivottomuuden hyökyaaltoja. Äärimmäinen pahuus on voima, jonka edessä ihmiset ovat helisemässä, eivätkä edes vanhat uskomukset ja manauskeinot välttämättä pysäytä pimeyden etenemistä. Siinä on raavailla miehilläkin itku herkässä.

Filmi ei mässäile verellä tai efektivyörytyksellä, vaikka molempia toki onkin tarjolla. Keskeisempää on kujanjuoksu sellaisten voimien kanssa, joita ihmismieli ei voi ymmärtää. Ja juuri tämä perimmäinen vieraus tekee henkilöiden kokemasta hyytävästä kauhusta entistäkin tehokkaampaa. Jopa täysin ilman hötkyilyä tai sätkypelottelua.

Kiitosta sopii jakaa myös näyttelijöille, jotka onnistuvat kuvastamaan hahmojen mielenliikkeitä väkevyydellä, joka istuu täydellisesti elokuvan synkkään tunnelmaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Dune: Part Two

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Dune: Part Two
– Dyyni: Osa kaksi

Denis Villeneuven Dyyni-eepoksen ensimmäinen osa ei toiminut itsenäisenä elokuvana. Kokonaisuus jäi romaanin komeaksi kuvitukseksi vailla jännitteitä, kiinnostavia hahmoja tai sisältöä. Dyyni: Osa kaksi onnistuu kuitenkin kokoamaan ainekset meneväksi toimintaviihteeksi ja samalla perustelemaan ensimmäisen osan olemassaolon.

Mutta aloitetaan huonoista uutisista. Dyyni: Osa kaksi on ennen kaikkea naiivi ja reipashenkinen pulp-fantasia-avaruusooppera, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Jos katsoja yrittää suhtautua elokuvaan yhtä tosissaan kuin tekijät, koko touhu kaatuu epäuskottavuuksiin, kivikautisiin asenteisiin ja kliseisyyteen. Pahimmin mättävät aavikkoplaneetan ekologia ja siellä elävät hiekkamadot.

Elokuvassa hiekkamatojen liikkuminen näyttää jopa mahdottomammalta kuin millaiseksi olin sen mielessäni kuvitellut. Niiden selässä matkustaminen johtaisi varmaan tukehtumiskuolemaan. Aavikon kanssa ”tasapainossa” elävät vapaat ihmiset asuvat puolestaan kymmenien tuhansien kansalaisten maanalaisissa kaupungeissa – joiden ruoantuotanto tapahtuu ilmeisesti muutamassa kukkaruukussa.

Vaikka kirjailija Frank Herbert – ja hänen jäljessään käsikirjoittajat Villeneuve & Jon Spaihts – asettuvatkin Arrakis-planeetan kolonialistisella näyttämöllä alkuasukkaiden, fremenien, puolelle, on kertomuksen tapa käsitellä valtaa varsin ongelmallinen. Rakenne noudattelee satoja vuosia toisteltua kaavaa, jossa tuhoutuneeksi luullun kuningas- tai aatelissuvun viimeinen vesa kasvaa sikopaimenten, isojen apinoiden tai muiden iloisten veikkojen keskuudessa, nousee heidän päällikökseen ja johtaa heidät kapinaan laitonta valtaa vastaan. Tässä troopissa laillinen, hyvä valta on perittyä, ja alistetut tarvitsevat hallitsijakseen vanhaa kunnon aatelistoa.

Alkuperäisen romaanitrilogian suurin vahvuus olivat poliittisen juonittelun koukerot, joita Herbert kuvaili jokseenkin samalla intensiteetillä kuin mihin Game of Thrones -televisiosarjassa yllettiin paljon myöhemmin. Tästä valtapelin dramatiikasta Villeneuve ei ole valitettavasti saanut paljoakaan irti. Sen sijaan hän on onnistunut latistamaan asetelman demonisoimalla Harkonnenien mahtisuvun jäsenet yksiulotteisiksi psykopaateiksi ja raivohulluiksi, jotka eivät edes yritä esittää olevansa kykeneviä minkäänlaisiin johtotehtäviin. Tällainen puhdas pahuus sopii kyllä satuelokuviin, mutta Dyynin brutaali väkivalta ja synkkyys antavat ymmärtää, että Villeneuve on suunnannut elokuvansa pikkulasten sijasta aikuisyleisölle.

Itse tarinassa keskitytään messiasnuorukaisen, Paul Atreidesin (Timothée Chalamet), edesottamuksiin. Alkuperäistä juonta on muunneltu enimmäkseen hullumpaan suuntaan: romaaneissa Paulin kasvukertomus alkuasukkaiden johtajaksi ja legendaksi vie vuosia. Villeneuven käsittelyssä hän oppii paikalliset tavat ja hänestä tulee fremen fremenien joukossa muutamassa kuukaudessa. Valkokankaalla hänen nousunsa miljoonien ylipäälliköksi ja vapahtajaksi näyttää vielä epäuskottavammalta kuin miltä se tässä kuulostaa.

Vaikka tarina on tyhmä, Villeneuve ja hänen kumppaninsa kertovat sen teknisesti mestarillisesti. Paulin hyvin rytmitetyt seikkailut vetävät mukaansa, ja keskeiset roolit näytellään enimmäkseen hyvin. Lukuisat yksityiskohdat ovat mitä ihastuttavimpia: epärytmisen hiekkakävelyn maahan piirtämät jäljet, puvustus, musiikki ja äänisuunnittelu, se miten kulttuuriset erot näkyvät jopa taistelumenetelmissä… Höpsöydestään huolimatta elokuva on pullollaan mieleenpainuvaa taidetta.

Kokonaisuus on tällä kertaa vähemmän kuin osiensa summa. Mutta jos elokuvateatteriin astuessaan suostuu jättämään aivot narikkaan, tarjoilee Dyyni 2 oikein tymäkän viihdespektaakkelin – jonka loppukohtauksissa aletaan valitettavasti jo petailla sarjan kolmatta osaa.

Jukka Laajarinne

Kirjat – R. F. Kuang: Babel – Mystinen kertomus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

R. F. Kuang
Babel – Mystinen kertomus
Babel: Or the Necessity of Violence: An Arcane History of the Oxford Translators’ Revolution
Suom. Helene Bützow. Teos

Tähtivaeltajassa 1/22 esitellyn R. F. Kuangin Babel-romaani on vaihtoehtohistoriallinen fantasiajärkäle. Teoksessa tavoitellaan kunnianhimoisia teemoja: rasismin, seksismin, kolonialismin ja luokkajaon kokonaisselitystä sekä pienen opiskelijajoukon epätoivoista yritystä ratkaista ongelmista jokainen.

1800-luvun lopun Oxfordiin sijoitettu tarina mallintaa rakastavasti yliopistokaupungin miljöötä. Englanti on ylin maailmanvalta, joka todellisen historian tapaan murskaa jalkoihinsa siirtomaavaltioita, kun tavoittelee etuja resurssikilpailussa muiden maailmanmahtien, kuten Ranskan ja Saksan kanssa.

Vaihtoehtohistoriassa Englannin etulyöntiasema perustuu paljolti hopeaan, maagisia ominaisuuksia omaavaan metalliin, joka toimii kielitieteilijöiden erikoiskykyjen raaka-aineena. Pitkälle koulutetut kielitieteilijät pystyvät laatimaan hopeasta arkea helpottavia ja teollisuuden prosesseja sujuvoittavia työkaluja. He kaivertavat hopeatankoihin vastinpari-sanoja, joiden hienoiset merkityserot kielestä toiseen toimivat taikuuden käyttövoimana.

Hopeaa voi pitää kirjassa analogiana esimerkiksi sähkölle tai kapitalismille, tai yleisesti ottaen niille mekanismeille, jotka pitävät talouden ja yhteiskunnan rattaat pyörimässä – mutta jotka ovat niin jokapäiväisiä, ettemme osaa kuvitella elämää ilman niitä.

Kirjan idea kielen merkityksestä yhteiskunnalle ja Babelin tiedekunnan kielitieteilijöiden ratkaisevasta asemasta on kekseliäs, ja se on punottu taitavasti viktoriaanisen aikakauden maailmanpolitiikkaan. Kielitieteen opiskelijoiden Robinin, Ramyn, Victoiren ja Lettyn kautta kuvattu syrjittyjen ystävyys ja sen rikkoutuminen kantavat juonen kaarta ja nostavat sen aidosti traagisiin ulottuvuuksiin. Magiaviritteinen yliopistomaailma muistuttaa hieman velhokoulukirjojen vastaavia, mutta juonen pääpaino on epäkohtia vastaan taistelussa. Vääryydet osoitellaan ja tuomitaan suorasanaisesti. Näin niille toisaalta annetaan tarvittavaa painoa. Mieleen hiipii silti ajatus, että Kuang olisi voinut luottaa enemmän kirjallisiin ansioihinsa ja antaa kuvausten puhua puolestaan – nyt sorrutaan paikoin paasaamiseen.

Suomenkielisessä tekstissä on harmillisen, jopa tolkuttoman paljon huolimattomuusvirheitä. Lisäksi runsaiden alaviitteiden viittausmerkki on lukukelvottoman huomaamaton ja piiloutuu usein lainausmerkkien sekaan, mikä raskauttaa lukemista.

Analogioita ja yhtäläisyyksiä todelliseen maailmaan on viljalti, eikä helppoja ratkaisuja ole tarjolla kirjassakaan. Babelin kielitieteilijät ylläpitävät omalla työllään sortavia rakenteita. Varsinkin päähenkilö räytyy ymmärtäessään osallisuutensa vääryyksiin: Oxfordin opiskelijat ovat etuoikeutetussa asemassa lähes koko muuhun maailmaan nähden, vaikka sitten olisivatkin omassa yhteisössään syrjittyjä etnisyytensä tai sukupuolensa takia. Siirtomaakansojen niska kannattelee yläluokan mukavuuksien rautasaapasta.

Vastarinnan käynnistyttyä päästään pohtimaan aktivismin keinoja. Mitkä niistä ovat tehokkaita, mitä oikeastaan tavoitellaan ja kuinka pitkälle kukin suostuu menemään?

Kokonaisuutena Babel on ansiokas yhteensovitus hyvää hahmokuvausta, poliittis-historiallisia kehitelmiä ja aitojen epäkohtien käsittelyä.

Elli Leppä

Sarjakuvat – J. M. DeMatteis & Mike Zeck: Hämähäkkimies – Kravenin viimeinen jahti

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

J. M. DeMatteis & Mike Zeck
Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti
Suom. M. Kinnunen. Egmont

”Olen lyönyt Hämähäkin. Tullut häneksi.”

Viime syksynä ilmestyneen Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti -albumin julkaisulle odotettiin tukea Kraven The Hunter -leffan Suomen kierroksesta. Hollywood-näyttelijöiden lakon takia filmin ensi-ilta siirtyi kuitenkin lokakuun alusta hamaan tulevaisuuteen (näillä näkymin leffa saapuu suomalaisille valkokankaille vasta ensi syksynä). Täytyy silti toivoa, että kokoelma löytää mahdollisimman suuren lukijakunnan, sillä kyseessä on huomattavasti tavallista supersankaritarinaa vahvempi visio.

J. M. DeMatteisin käsikirjoittama dramaattinen kertomus syöksyy syvälle päähenkilöiden minuuteen ja henkilöpsykologisiin ulottuvuuksiin. Kravenista ja Hämähäkkimiehestä kasvaa lähes myyttisiä arkkityyppejä, jotka elävät ja kipuilevat omien pakkomielteidensä vietävinä.

Länsimaisen yhteiskunnan saastaisuuteen pettynyt Kraven Saalistaja on päättänyt viime töikseen todistaa olevansa joka suhteessa parempi kuin Hämähäkkimies – vaikka se vaatisi lukin nahkoihin asettumista. Tätä tavoitetta hän lähtee toteuttamaan kaiken uhraavalla vimmaisella raivolla: ”Tänä yönä olen laajentanut tajuntaani yrteillä. Olen uppoutunut sinuun… syönyt lihaasi.”

Myös Hämähäkkimiehellä on omat riivaajansa. Hermot ovat riekaleina, sisukset solmussa ja mieli kuolemanpelkoa täynnä. Jostain olisi kuitenkin löydettävä sekä voimaa että se perimmäinen identiteetti, joka on hautautunut hämähäkkimyytin ja Hämähäkkimies-hahmon alle: ”Olen hämähäkki? Sekö minä tosiaan olen?”

Kokonaisvaltaiseen tragediaan tuo lisäulottuvuutta Löyhkän verenhimoinen mutta samalla traaginen hahmo: ”Mikä olin ennen kuin minusta tuli? …mikä?”

Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti lyö pöytään vahvan ja ja tunteisiin käyvän lukukokemuksen. Pontta kerronnalle tuovat hahmojen toisiaan peilaavat monologit, lähes hakkaavalla temmolla kulkeva teksti sekä kohtausten voimaa kasvattava kuvakuljetuksen toisteisuus. Mike Zeck ei ole maailman paras piirtäjä, mutta tähän synkkään tarinaan hänen tyylinsä istuu lähes saumattomasti.

Kravenin viimeinen jahti on aiemmin julkaistu suomeksi Hämähäkkimies-lehden numeroissa 9–11/1990.

”Mutta minä voitan. Nöyryytetty isä. Pyhä äiti. Viety kunnia. Minä voitan!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2023 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

  • Jennifer Egan: Piparkakkutalo (The Candy House, suom. Helene Bützow, Tammi)

Nyky-yhteiskunnasta vain piirun verran tulevaisuuteen sijoittuvassa teoksessa puntaroidaan yksityisyyden rajoja ja henkisen pääoman omistajuutta. Tarinakudelman keskiössä on uusi teknologiaoivallus: muistin ja muistojen joukkoistaminen. Toisiinsa limittyvät henkilötarinat peilaavat jokainen omasta näkökulmastaan tätä sosiaalisia rakenteita ravistelevaa innovaatiota, jolla on ilmiselviä tarttumapintoja myös omassa ajassamme.

  • Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (This Is How You Lose the Time War, suom. Kaisa Ranta, Hertta)

Kauniisti kirjoitettu pienoisromaani kertoo kahdesta agentista, jotka matkustavat ajassa. He ovat aikasodan eri puolilla ja muokkaavat historiaa omien päämääriensä mukaiseksi. Pitkällä tähtäimellä pienetkin muutokset menneisyydessä vaikuttavat vahvasti tulevaisuuteen. Hyvin rakennetut henkilöhahmot syvenevät entisestään, kun kaksikko aloittaa kielletyn kirjeenvaihdon, jota he käyvät mitä kiehtovimmin tavoin.

  • Fríða Ísberg: Merkintä (Merking, suom. Tapio Koivukari, WSOY)

Useiden päähenkilöiden pyörittämä, ajatuksia herättävä romaani sijoittuu lähitulevaisuuden Islantiin. Hyvin aikein kehitetty myötätuntokoe osoittautuu vakavaksi virheliikkeeksi, joka jakaa ihmiset entistä jyrkemmin voittajiin ja häviäjiin. Yhteiskunnasta syrjäytetyt kansalaiset kipuilevat monin tavoin, ja kirjailija tavoittaa hienosti heidän mielentilansa ja elämänkokemuksensa eri ulottuvuudet.

  • Mia Myllymäki: Huomistarhuri (Gummerus)

Tavanomaisista maailmanlopun kertomuksista poiketen Huomistarhuri kuvaa tuhon jälkeisen ajan uutta yhteisöllisyyttä. Kestävään kehitykseen, tasa-arvoon ja luonnon kunnioittamiseen pohjautuvassa ekoutopiassa etsitään tuoreita elämisen malleja ja arvoja. Kaikki eivät kuitenkaan osaa luopua menneisyyden murheista ja sisäistää toivon ja elpymisen oppeja. Edes utopiassa ei vältytä ristiriidoilta.

  • Hervé Le Tellier: Poikkeama (L’anomalie, suom. Lotta Toivanen, WSOY)

Korkeakirjallista tyyliä ja scifi-trilleriä törmäyttävä romaani tuo yhteen kummalliseen tilanteeseen ajautuvia ihmisiä. Kun matkustajalentokone monistuu selittämättömästi oudossa myrskyssä, parisataa ihmistä joutuu sopeutumaan siihen, että heillä on vastedes kaksoisolento. Metakeinoillakin leikittelevä taidokas kokonaisuus käsittelee konkreettisella tasolla olemassaolon suuria kysymyksiä.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta.

Kaisa Ranta ei osallistunut keskusteluihin, joissa pohdittiin Amal El-Mohtarin & Max Gladstonen Tällä tavalla hävitään aikasota -kirjan ehdokkuutta eikä hän osallistu lopullisen voittajan valintaan.

Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

N. K. Jemisin: Kivinen taivas (Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Ursula K. Le Guin: Lentokenttien maailmat

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Ursula K. Le Guin
Lentokenttien maailmat
Changing Planes
Suom. Jyrki Iivonen. Vaskikirjat

Uusi Le Guin -suomennos on yhä tapaus, sillä kirjailijan tuotannosta riittää vielä kelpoa käännettävää. Lentokenttien maailmat on novellikokoelma, jonka kehystarina on saanut innoituksensa puuduttavasta lentokentillä odottelusta.

Kirjan idea avataan tarinassa Sita Dulipin menetelmä. Jälleen kerran yhtä myöhässä olevaa jatkolentoa odotteleva Sita Dulip venyttelee puutunutta kehoaan ja huomaa äkkiä päätyneensä toiselle tasolle. ”Hän löysi itsensä Strupsirtsilta, tuolta helposti saavutettavalta ja kuvankauniilta, jokseenkin todellisen tuntuiselta alueelta, jolla oli paljon vesipatsaita ja tulivuoria ja joka yhä kuuluu tasojen välistä matkailua aloittelevien suosikkikohteisiin.”

Sita Dulip huomaa palattuaan, että lentokentällä aikaa ei ole kulunut juuri ollenkaan. Ikävystyttävät lentokenttäodottelut voi siis käyttää matkailuun eksoottisilla tasoilla. Tasomatkailua varten on itse asiassa jo olemassakin Planeettojen välinen matkatoimisto, jonka ylläpitämissä hotelleissa matkailijat voivat viipyä vierailla planeetoilla.

Kukin kokoelman tarina kertoo elämästä yhdellä näistä planeetoista. Monet kertomukset ovat malliesimerkkejä Le Guinille ominaisesta antropologisesta scifistä. Niitä voi lukea ikään kuin antropologisina kuvauksina kansoista, joiden elämän peruspilarit poikkeavat radikaalisti lukijan tuntemista. Monesti kyse on kapeasta ”yhden idean planeetasta” – mutta toisaalta nämä ovat lyhyitä novelleja, eivät kokonaisia romaaneja.

Millainen olisi yhteiskunta, joka perustuisi raivolle? Tai yhteiskunta, jossa kaikki ovat kuninkaallisia, paitsi yksi aateliton suku? Ja millaiseksi ihmisyhteisö muodostuisi, jos ihmisillä ei olisi tietoisuutta itsestään?

Parhaimmillaan Le Guin onnistuu näyttämään meille vilauksen aivan toisenlaisesta tavasta hahmottaa maailma, aivan kuten antropologinen tutkimus voi saada meidät ymmärtämään, millaista on eläminen jossain toisessa kulttuurissa.

Lentokenttien maailmat edustaa humoristisempaa Le Guinia. Koko kirjan ideassa ja – jo alkuteoksen nimessä – kipunoi ilkamointia. Merkkejä satiirista voi huomata siellä täällä. Ehkä uhkeimmin satiiri kukkii novellissa Suuri riemu. Se kertoo Lomatasosta, planeetasta, jonka saariston saaret on omistettu eri juhlapyhille. Esimerkiksi Joulusaarella on ainainen joulu, eikä mikä tahansa joulu, vaan kaupallinen joulu. Saaristosta löytyy peräti saari, jolla voi viettää joka päivä Yhdysvaltain itsenäisyyspäivää, 4. heinäkuuta.

Tietenkin Lomataso on amerikkalaisen yrityksen luoma lomahelvetti, jonka palvelukseen paikalliset asukkaat on pakotettu.

Lentokenttien maailmat -teoksen idea on peräisin hiukan viattomammasta maailmasta, sillä alkuteos ilmestyi jo 20 vuotta sitten. Alkusanoissa Le Guin huomauttaa, että tarinat on kirjoitettu ennen kuin turvatarkastukset ja sekavat määräykset tekivät lentomatkailusta vieläkin epämukavampaa. 20 vuotta myöhemmin lentojen epämukavuuteen voisi lisätä ilmastosyyllisyyden tunteen.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Tohtori Matti Hagelberg: Suomaan kansan muinaisusko

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Tohtori Matti Hagelberg
Suomaan kansan muinaisusko
WSOY

”Oi Koto kotoisin, tuo maamme suloisin.”

Tähtivaeltajassa 4/21 pureuduttiin laajan artikkelin ja haastattelun kautta tohtori Matti Hagelbergin massiiviseen Läskimooses-eepokseen. Nyt teos on saanut itsenäisen esiosan nimeltään Suomaan kansan muinaisusko (WSOY). Se kertoo Läskimooseksesta tuttujen suomaalaisten esihistoriasta.

Opus käynnistyy lyhyellä kertauksella maailmankaikkeuden ja ihmissuvun synnystä. Seuraavaksi esittelyvuoron saa Ämmä, kaikkien suomaalaisten kantaäiti. Hän törmää matkoillaan Kivisilmäjumalaan, joka antaa hänelle sekä puheen lahjan että toisen silmänsä. ”Se oli maailman ensimmäinen kieli ja se oli maailman kaunein kieli.”

Seuraavaksi Ämmän kansa nimeää maailman asiat ja keksii tulen salaisuudet. Nämä seikat aiheuttavat myös aivopähkinöitä, sillä onhan niin, että asian nimi ja asia itsessään ovat kaksi eri asiaa. Tulen teoriassakin ajaudutaan aikamoisen vinkeisiin sfääreihin. Näkemys siitä, että ihminen muodostuu sekä hengestä että lihasta, selittää mielikuvitusta kutkuttavin tavoin zombieiden syntyprosessin. Asiaan kytkeytyy pieniä otuksia, maanalaista elämää ja uudelleenkootun lihan ruokkimista.

Lopulta Ämmä johdattaa kansansa luvattuun maahan, suojaiseen Kotoon, jossa suomaalaiset kehittyvät, kisailevat ja täyttävät maan. Siinä välissä pitää toki keksiä, kuinka päihittää pieninkäisten ja alastomuuden synnyttämät ongelmat. Pohdintaa aiheuttaa myös se, missä välissä kivikasojen henget asettuvat kivikasoihin asumaan: ”Olivatko tulleet jo ensimmäisestä kivestä vaiko vasta kolmannesta?”

Kaikki tämä on tietenkin totta, vaikka pimittäjät ovatkin yrittäneet painaa Suomaan kansan suuren tarinan pimentoon ja unohduksiin. Jopa Akseli Gallen-Kallela onnistuttiin vaientamaan, vaikka hän löysi salaisella, Itä-Afrikkaan suuntautuneella tutkimusretkellään suomaalaisten alkukodin, tarujen Kalevanmaan. Totuus on kuitenkin paljastumaisillaan ja siitä saamme toivottavasti lukea lisää Hagelbergin seuraavassa albumissa.

Suomaan kansan muinaisusko on jälleen huikean riemastuttava ja päräyttävän nerokas teos. Tohtori Hagelbergin pää suoltaa paperille mitä villeimpiä visioita, jotka huokuvat myyttistä totuudellisuutta. Tekstissä kuultaa luomiskertomusten ja pyhien kirjojen poljento. Kuvissa graafiset kuviot yhtyvät hahmoihin, jotka on piirretty joko vanhojen huumoritarinoiden karikatyyriseen malliin tai valokuvamaista realistisuutta tavoitellen – unohtamatta näiden ääripäiden välisiä tyylilajeja tai populaarikulttuurista tuttua kuvastoa.

Jos tätä haluaisi suomaalaisten omalla kielellä ylistää, niin pakko olisi lausua: ”Känkärnäkkärnökö.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.