Kolumni – Pääkirjoitus 2/25

Dystopiat ovat aina näytelleet merkittävää roolia tieteiskirjallisuudessa. Nyt pääsemme kaikki yhdessä kokemaan, millaista on elää dystooppisessa maailmassa. Tosin meno on niin hullua, että jos kyse olisi fiktiosta, tapahtumia pidettäisiin totaalisen naurettavina ja epäuskottavina.

Vapauden soihtuna itseään mainostaneessa USA:ssa Donald Trump ja kumppanit tanssivat Putinin pillin mukaan ja ovat julistaneet sodan yliopistoja, kulttuurilaitoksia, oikeusjärjestelmää ja sivistystä vastaan. Edistysmieliset siivotaan pois hallinnosta, sanoja kielletään ja kirjoja raahataan roviolle. Vain muutamassa kuukaudessa Yhdysvallat on luopunut tärkeimmistä arvoistaan ja muuttunut venäläisen diktaattorin märäksi uneksi.

Aivan oma lukunsa on Trumpin järjenvastainen tullipolitiikka, joka iskee lujaa myös meidän genreemme. Jos kirjoja ja sarjakuvia ei voi enää painattaa tai roolipelikamoja ja figuureja teettää Kiinassa, niiden hinnat nousevat moninkertaisesti kipurajan yli. Keino se on tämäkin tukahduttaa kulttuurialaa.

Samalla tiellä ollaan myös Suomessa. Yleisradiolta, kulttuurilta, kansalaisjärjestöiltä, koulutuksesta, sosiaalialalta, duunareilta, pienituloisilta, freelancereilta, työttömiltä ja monilta muilta tahoilta leikataan iloisesti. Näin säästyneet eurot kaadetaan sitten vielä iloisemmin suuryritysten, terveysjättien ja suurituloisten pohjattomaan laariin.

Jos joku vielä kehtaa väittää, että näillä toimilla muka tasapainotettaisiin Suomen taloutta, hän valehtelee niin että korvat heiluvat.

Mullistustenkin keskellä Tähtivaeltaja jatkaa valitsemallaan linjalla. Tässä numerossa esitellään laajasti kotimaista spefi-kirjallisuutta, kiehtovia elokuvia, tuoreita tv-sarjoja, pään räjäyttäviä sarjakuvia sekä maagisia musiikkikappaleita.

Siri Kolu on profiloitunut lasten- ja nuortenkirjailijaksi, mutta ahkeran tekstinikkarin tuotantoon mahtuu lukuisia teoksia, jotka kolisevat myös aikuislukijoille. Kolun romaanit ovat selkeästi spefiä, sillä käsittelyssä ovat niin erilaiset dystopiat kuin genrelle keskeiset Entä jos? -kysymykset.

Anne Leinosen mielenkiintoisessa haastattelussa Kolu kertoo mm. teostensa teemoista, kirjallisuuden merkityksestä ja tavoista edistää nuorten lukuintoa.

Hannu Rajaniemi sinkautti itsensä kansainvälisten tieteiskirjailijoiden mestaruusluokkaan Kvanttivaras-esikoisromaanillaan (2010). Kuusivuotiseksi venähtäneen tauon jälkeen hän on palannut kirjallisuuden pariin tuoreella Varjomi-romaanillaan (2024).

Tähtivaeltaja-podcastiin pohjautuvassa haastattelussa Rajaniemi paljastaa Varjomin syntyhistorian sekä miksi bioteknologia on juuri nyt se ala, jonka kehitystä kannattaa seurata silmä kovana.

Numeron kolmas iso satsaus on Herra Mannisen levyhyllyistä tunkee ulos hirviöitä! -artikkelin jälkimmäinen puolikas. Tällä kertaa tarjolla on mm. Saatana-kantria, jättimonstereita, kallossa juoksevia matoja ja mustia messuja.

Hassuna yhteensattumana kävin juuri eilen Zeal & Ardor -bändin erinomaisella keikalla, jossa esitettiin useita biisejä, jotka olivat kuin suoraan mustasta messusta. Sitä, kuinka monta demonia ja paholaista keikan aikana manattiin esiin, en osaa edes arvata.

Scifiä älyn pimeyteen!

Toni Jerrman

Kirjat – Hannu Rajaniemi: Varjomi

Hannu Rajaniemi
Varjomi

Darkome
Suom. Juha Ahokas. Gummerus

Vuonna 1978 syntynyt Hannu Rajaniemi on Suomen suuri scifi-nimi maailmalla. Englanniksi kirjoittavan Rajaniemen näpit eivät kuitenkaan ole vain fiktiivisessä tulevaisuudessa, vaan teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori kuuluu oikeastikin siihen ryhmään ihmisiä, jotka todella muokkaavat keksinnöillään ihmiskunnan tulevaisuutta. Tai miksei ihmiskuntaa itseäänkin.

Rajaniemen yritys työstää Piilaaksossa uuden sukupolven mRNA-rokotteita. Tieteiskirjallisuudessa ja startup-yrittämisessä on perustava yhtäläisyys, sillä molemmissa rakennetaan uutta maailmaa, Rajaniemi totesi Helsingin Sanomien haastattelussa heinäkuussa 2024. Samalla hän kysyi, kuka saa päättää, kuinka ihmiseen kajotaan. Tätä hän pohtii myös Varjomi-romaanissaan.

Uskaltaisin väittää, että Varjomi on syntynyt nimenomaan tieteellisen kehityksen herättämistä kysymyksistä. Mihin kaikkeen uudet DNA- ja RNA-tekniikat taipuvat? Miten niiden kaupallisia sovelluksia voisi integroida ihmisen pysyviksi osiksi, ja onko teknologiayrityksillä silloin jotain oikeuksia ihmiseen itseensä? Onko yritysten geneettiselle vallalle vaihtoehtoa? Entä kuka todella omistaa DNA:n, joka on samaan aikaan henkilökohtaista ja yhteistä, softwarea ja hardwarea? Kaunokirjallisuus antaa mahdollisuuden spekuloida, kun taas tieteen julkaisumuodot eivät sellaiseen kunnolla taivu.

Varjomin tapahtumat sijoittuvat viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Ihmiskunta on kyllästynyt paitsi kaikkialla sikiäviin pandemioihin myös omaan biologiseen todellisuuteensa. Ihmisgenomihan on täynnä virheitä, jotka aiheuttavat syöpää ja muuta ikävää. Vanhenemisen tuoma rapistuminenkin tuntuu luonnon tekemältä möhläykseltä.

Aspis-suuryrityksen tarjoama RNA-siru lupaa parannuskeinon tähän kaikkeen. Kirjan päähenkilö Inara suostuu vain vastentahtoisesti turvautumaan firman palveluihin, vaikka hänellä on synnynnäinen alttius erilaisiin syöpäsairauksiin. Aspisin vastavoima kirjan maailmassa on Varjomi, eräänlainen kansanliike tai valkohattubiohakkereiden yhteenliittymä, joka yrittää pitää biologisen parantelun ihmisten omissa käsissä.

Inara on koko ihmiskunnan symboli: kiistämättä viallinen mutta samaan aikaan ainutlaatuinen ja itsenäisyyttä kaipaava yksilö, jonka hallinnasta taistelee moni taho läheisistä ihmisistä suuryritykseen. Juonesta on vaikea kertoa yksityiskohtia syyllistymättä spoilereihin, sillä luvassa on trillerimäistä menoa yllättävine käänteineen. Yhdistelmä toimii. Kun kyse on ihmisten ja ihmiskunnan elämästä ja kuolemasta, niin miksi juonenkaan pitäisi edetä tylsästi tai hitaasti. On kyse valtavista asioista. Romaanin lopussa Rajaniemi lupaa, että tarina saa jatkoa.

Täytyy myöntää, että kirja oli minulle melko raskasta luettavaa. Tieteellinen tausta on läsnä tekstissä koko ajan, ja yksittäinen kappalekin voi kurottaa lukuisiin tieteen ilmiöihin ja yksityiskohtiin. Voi olla, että lukija, jolla ei ole samaa taustaa molekyylibiologian parissa kuin itselläni, lukee kirjan keveämmin eikä tietosisältö samalla tavalla houkuttele painavaa tavaraa esiin tämän muistista.

Nautin silti romaanin lukemisesta. Varjomi on ajatuskoe, spekulaatio siitä, mikä on mahdollista tulevaisuudessa. Sen lukeminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja antautumista sille, että asiat ovat monimutkaisia.

Fiktion suhde tieteen kehitykseen on moninainen ja tärkeä. Ei ole niin, että tiede vain innoittaisi kirjailijoita kirjoittamaan, vaan suhde on kaksisuuntainen: jonkun pitää kuvitella ensimmäisenä suunta, johon voimme lähteä. Maailmasta löytyy paljon esimerkkejä, kuinka kirjailijan mielikuvitus on piirtänyt tieteelle suuntaviivoja. Toisaalta tieteen kehitykseen liittyvät pelot tarjoavat syötettä dystooppisiin tieteis- tai kauhukuvitelmiin.

Kolmanneksi fiktiota voi ajatella tieteen vahtikoirana. Romaani on hyvä alusta käsitellä vaikkapa molekyylibiologiaan tai rokotetutkimukseen liittyviä epävarmuuksia ja eettisiä ongelmakohtia. Juuri sitä Rajaniemi tekee Varjomissa, ja se on tärkeää.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2025 ehdokkaat julkistettu

Tähtivaeltaja-palkinnon 2025 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2024 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

Naomi Alderman: Tuleva (The Future, suom. Taina Helkamo, Gummerus)

Hyytävän ajankohtainen visio siitä, kuinka sosiaalisen median vihaa lietsovat algoritmit ja empatiakyvyttömät teknomiljardöörit ovat ajamassa ihmiskuntaa perikatoon. Taitavasti kirjoitettu, tyylilajeilla leikittelevä romaani ruotii terävästi suuryritysten mahtia ja keinoja vähentää niiden valtaa.

Chi Ta-Wei: Kalvot (膜, suom. Rauno Sainio, Hertta)

Taiwanilaisen queerscifin moderni klassikko vie lukijan tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on paennut otsonikatoa merenpohjaan suojakalvojen alle. Minuuden ja ihmisyyden virtaavuutta tarkastelevan romaanin kauniisti aukeavassa mysteerissä kalvot milloin erottavat, milloin tarjoavat mahdollisuuden yhteyteen.

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (Gummerus)

Siivekkäiden ihmisten yhteiskuntaa kuvaava kehityskertomus pursuilee kummaa biologiaa. Keuhkopuihinsa symbioottisessa yhteydessä olevat homo arborikset taiteilevat sosiaalisen murroksen kynnyksellä. Upeasti rakennettu maailma ja lyyrinen kielenkäyttö muodostavat eheän ja aistivoimaisen kokonaisuuden.

Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu (The Compass Rose, suom. Titia Schuurman, Moebius)

Le Guinin kultakautta edustava novellikokoelma tulvii ihmeen tuntua, mielikuvituksen lentoa ja ihmisyyden perimmäisen olemuksen tutkailua. Kirkkaasti ajatellut ja kuulaasti suomennetut novellit ovat sekä poikkeuksellinen esteettinen nautinto että ajatonta ravintoa aivoille.

Hannu Rajaniemi: Varjomi (Darkome, suom. Juha Ahokas, Gummerus)

Biohakkeroinnin uudelle tasolle vievä scifitrilleri sieppaa vetävään kuvitelmaan teknologian mahdollisuuksista. Yhteiskunnallisiin kysymyksiin kietoutuu huomioita aikamme pakkomielteestä hallita täydellisesti yksilön ruumista ja terveyttä. Samalla kirja kysyy, kuka lopulta omistaa kehomme?

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta.

Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (Hertta, 2023)
N. K. Jemisin: Kivinen taivas (Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)