Sarjakuvat – J. M. DeMatteis & Mike Zeck: Hämähäkkimies – Kravenin viimeinen jahti

J. M. DeMatteis & Mike Zeck
Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti

Suom. M. Kinnunen. Egmont

”Olen lyönyt Hämähäkin. Tullut häneksi.”

Viime syksynä ilmestyneen Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti -albumin julkaisulle odotettiin tukea Kraven The Hunter -leffan Suomen kierroksesta. Hollywood-näyttelijöiden lakon takia filmin ensi-ilta siirtyi kuitenkin lokakuun alusta hamaan tulevaisuuteen (näillä näkymin leffa saapuu suomalaisille valkokankaille vasta ensi syksynä). Täytyy silti toivoa, että kokoelma löytää mahdollisimman suuren lukijakunnan, sillä kyseessä on huomattavasti tavallista supersankaritarinaa vahvempi visio.

J. M. DeMatteisin käsikirjoittama dramaattinen kertomus syöksyy syvälle päähenkilöiden minuuteen ja henkilöpsykologisiin ulottuvuuksiin. Kravenista ja Hämähäkkimiehestä kasvaa lähes myyttisiä arkkityyppejä, jotka elävät ja kipuilevat omien pakkomielteidensä vietävinä.

Länsimaisen yhteiskunnan saastaisuuteen pettynyt Kraven Saalistaja on päättänyt viime töikseen todistaa olevansa joka suhteessa parempi kuin Hämähäkkimies – vaikka se vaatisi lukin nahkoihin asettumista. Tätä tavoitetta hän lähtee toteuttamaan kaiken uhraavalla vimmaisella raivolla: ”Tänä yönä olen laajentanut tajuntaani yrteillä. Olen uppoutunut sinuun… syönyt lihaasi.”

Myös Hämähäkkimiehellä on omat riivaajansa. Hermot ovat riekaleina, sisukset solmussa ja mieli kuolemanpelkoa täynnä. Jostain olisi kuitenkin löydettävä sekä voimaa että se perimmäinen identiteetti, joka on hautautunut hämähäkkimyytin ja Hämähäkkimies-hahmon alle: ”Olen hämähäkki? Sekö minä tosiaan olen?”

Kokonaisvaltaiseen tragediaan tuo lisäulottuvuutta Löyhkän verenhimoinen mutta samalla traaginen hahmo: ”Mikä olin ennen kuin minusta tuli? …mikä?”

Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti lyö pöytään vahvan ja ja tunteisiin käyvän lukukokemuksen. Pontta kerronnalle tuovat hahmojen toisiaan peilaavat monologit, lähes hakkaavalla temmolla kulkeva teksti sekä kohtausten voimaa kasvattava kuvakuljetuksen toisteisuus. Mike Zeck ei ole maailman paras piirtäjä, mutta tähän synkkään tarinaan hänen tyylinsä istuu lähes saumattomasti.

Kravenin viimeinen jahti on aiemmin julkaistu suomeksi Hämähäkkimies-lehden numeroissa 9–11/1990.

”Mutta minä voitan. Nöyryytetty isä. Pyhä äiti. Viety kunnia. Minä voitan!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Tohtori Matti Hagelberg: Suomaan kansan muinaisusko

Tohtori Matti Hagelberg
Suomaan kansan muinaisusko

WSOY

”Oi Koto kotoisin, tuo maamme suloisin.”

Tähtivaeltajassa 4/21 pureuduttiin laajan artikkelin ja haastattelun kautta tohtori Matti Hagelbergin massiiviseen Läskimooses-eepokseen. Nyt teos on saanut itsenäisen esiosan nimeltään Suomaan kansan muinaisusko (WSOY). Se kertoo Läskimooseksesta tuttujen suomaalaisten esihistoriasta.

Opus käynnistyy lyhyellä kertauksella maailmankaikkeuden ja ihmissuvun synnystä. Seuraavaksi esittelyvuoron saa Ämmä, kaikkien suomaalaisten kantaäiti. Hän törmää matkoillaan Kivisilmäjumalaan, joka antaa hänelle sekä puheen lahjan että toisen silmänsä. ”Se oli maailman ensimmäinen kieli ja se oli maailman kaunein kieli.”

Seuraavaksi Ämmän kansa nimeää maailman asiat ja keksii tulen salaisuudet. Nämä seikat aiheuttavat myös aivopähkinöitä, sillä onhan niin, että asian nimi ja asia itsessään ovat kaksi eri asiaa. Tulen teoriassakin ajaudutaan aikamoisen vinkeisiin sfääreihin. Näkemys siitä, että ihminen muodostuu sekä hengestä että lihasta, selittää mielikuvitusta kutkuttavin tavoin zombieiden syntyprosessin. Asiaan kytkeytyy pieniä otuksia, maanalaista elämää ja uudelleenkootun lihan ruokkimista.

Lopulta Ämmä johdattaa kansansa luvattuun maahan, suojaiseen Kotoon, jossa suomaalaiset kehittyvät, kisailevat ja täyttävät maan. Siinä välissä pitää toki keksiä, kuinka päihittää pieninkäisten ja alastomuuden synnyttämät ongelmat. Pohdintaa aiheuttaa myös se, missä välissä kivikasojen henget asettuvat kivikasoihin asumaan: ”Olivatko tulleet jo ensimmäisestä kivestä vaiko vasta kolmannesta?”

Kaikki tämä on tietenkin totta, vaikka pimittäjät ovatkin yrittäneet painaa Suomaan kansan suuren tarinan pimentoon ja unohduksiin. Jopa Akseli Gallen-Kallela onnistuttiin vaientamaan, vaikka hän löysi salaisella, Itä-Afrikkaan suuntautuneella tutkimusretkellään suomaalaisten alkukodin, tarujen Kalevanmaan. Totuus on kuitenkin paljastumaisillaan ja siitä saamme toivottavasti lukea lisää Hagelbergin seuraavassa albumissa.

Suomaan kansan muinaisusko on jälleen huikean riemastuttava ja päräyttävän nerokas teos. Tohtori Hagelbergin pää suoltaa paperille mitä villeimpiä visioita, jotka huokuvat myyttistä totuudellisuutta. Tekstissä kuultaa luomiskertomusten ja pyhien kirjojen poljento. Kuvissa graafiset kuviot yhtyvät hahmoihin, jotka on piirretty joko vanhojen huumoritarinoiden karikatyyriseen malliin tai valokuvamaista realistisuutta tavoitellen – unohtamatta näiden ääripäiden välisiä tyylilajeja tai populaarikulttuurista tuttua kuvastoa.

Jos tätä haluaisi suomaalaisten omalla kielellä ylistää, niin pakko olisi lausua: ”Känkärnäkkärnökö.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Elokuvat – Blood Delirium (1988)

Blood Delirium
aka Delirio di sangue

Sergio Bergonzellin ohjaama ja käsikirjoittama Blood Delirium (1988) on harvinaisen kajahtanut ja epäterve elokuva. Filmin alkupuoli on kuitenkin niin ”nerokas”, että vastaavaan kykenee vain steroideja napsinut kalkkuna.

Elokuva käynnistyy öisellä kohtauksella, jossa taiteilijamaestro Saint Simon (John Phillip Law) runoilee diipadaapaa tuijotellessaan kaupungin valoja: ”Äärettömyyden läsnäolo. Silmät ilman ulottuvuuksia. Näkymättömästä valosta koostuvat siivet. Sielun rauhaton silmä paljastaa myyttien salaisuudet ja näkee vilauksen tulevaisuuden sirpaleista. Kaikki on nykyisyyttä, ei koskaan nähtyä.”

Tällä tyylillä myös jatketaan, kun konserttipianisti Sybille (Brigitte Christensen) saapuu kotiinsa. Yhtäkkiä hän kuulee äänen, joka kaikuu ensin puhelinvastaajasta, mutta muuttuu pian aineettoman haamun lausumaksi: ”Christine kutsuu Sybillea. Lähetän tämän viestin tulevaisuudesta. On kuin olisin jo kuollut. En vielä, mutta pian. Olen vierelläsi, suojelen sinua.”

Tuulenpuuska heiluttaa verhoja, tuolit liikkuvat ja piano alkaa soittaa itseään. Sybillen huudot kaikuvat kuuroille korville: ”Kuka sinä olet? Näyttäydy!”

Sitten ääni jatkaa: ”Älä pelkää, pian tapahtuu outoja, käsittämättömiä asioita. Mutta äärettömässä tulevaisuudessa kaikki selviää. Tulevaisuus on yhtä todellinen kuin nykyhetki, paitsi että se sijaitsee ulottuvuudessa, jota ei voi silmin nähdä. Olen sinä, mutta et voi ymmärtää sitä. Olemme kuin kaksi kynttilää, joilla on yhteinen liekki.”

Tässä vaiheessa katsoja ihmettelee ainoastaan sitä, mitä taikasieniä Bergonzelli on oikein napsinut.

Seuraavaksi tapaamme jälleen massiivisessa linnassa asuvan ja työskentelevän Simonin. Hän on vakuuttunut siitä, että oli edellisessä elämässään Vincent Van Gogh. Nyt elämä potkii kuitenkin päähän, sillä hänen muusansa Christine (Christensen) makaa vuoteella kuolon kielissä – samalla kun sade hakkaa ikkunaa, salamat jyrähtelevät ja koira ulvoo. ”Älä vie häntä minulta!” Simon karjuu taivaalle.

Toisaalla Simonin perverssi nekrofilipalvelija Hermann (Gordon Mitchell) kyyditsee lääkäriä kohti linnaa. Tosin hän tietää olevansa myöhässä: ”Emme ehdi ajoissa. Maestro tiesi, että näin käy. Hän näkee tulevaisuuteen.” Jos tämä pitää paikkansa, on aikamoisen outoa, ettei maestro haetuttanut lääkäriä paikalle jo aiemmin.

Christinen kuolema murtaa Simonin. Elämä tuntuu turhalta ja inspiraatiokin on kadoksissa. Urkuja hakatessaan hän ei myöskään huomaa, kuinka Hermann innostuu kähminään ja imuttelemaan alttarilla makaavan Christinen ruumista.

Kuukaudet vierivät, mutta Simon ei vieläkään saa maalattua mitään. Niinpä hän ja Hermann noutavat Christinen jo luurangoksi muuttuneen ruumiin haudasta ja asettavat sen pianon ääreen. Tarkoitus olisi, että naisen ”läsnäolo” saisi Simonin luovuuden taas virtaamaan!

Näin ei käy, sillä luuranko kohdistaa katseensa Simoniin ja luisen pääkallon päälle heijastuvat Christinen kasvot. Samalla ilmassa kaikuu naisen pilkkanauru, joka ilmentää pikemminkin vihaa kuin rakkautta.

Tällä välin Sybillen olohuoneessa on taas tuullut selittämättömästi ja ikkunasta on lentänyt sisään kutsu Saint Simonin taidenäyttelyn avajaisiin. Koska Sybille ei usko sattumiin, hän päättää osallistua tapahtumaan. Paikanpäällä Simon huomaa heti, että Sybille on kuin Christinen kaksoisolento: ”Taivaan kiitos, vaimoni on palannut kuolleista!” Niinpä hän kutsuu naisen vierailulle linnaansa. Sitä ennen miestä kiusaavat taas ex-vaimon pilkalliset kasvot – sekä sumuiset harhat liekeistä ja päälle käyvistä valopalloista.

Tässä vaiheessa elokuvasta on ehtinyt kulua vasta puoli tuntia, joten lopputarinan selostaminen veisi aivan liian paljon kirjaimia. Todettakoon kuitenkin, että linnaan astuessaan Sybille joutuu ojasta allikkoon. Samaan allikkoon päätyy myöhemmin myös hänen Corinne-ystävänsä (Olinka Hardiman), jonka kasvot ovat leijailleet Simonin silmissä jo pidemmän aikaa.

Mutta myös Simonilla on ongelma: ”Yritän tavoittaa elämän värin. Tämä loistava planeetta, joka on hukassa rajattoman linnunradan pyörteessä. Jonninjoutava ylpeytemme… hukkuneena ikuisen kaaoksen mereen.”

Lopulta Simon löytää kiihkeästi etsimänsä värin: verenpunan! Ja vertahan voi helposti valuttaa alastomista naisista. Verellä maalatessaan Simon nauraa ja ilmeilee mielipuolisesti. Lopulta kaikki päättyy tietenkin tappavaan tuhoon ja hulluuteen.

Filmin seesteisessä epilogissa Christinen aavekasvot selittävät Sybillelle: ”Se on nyt ohi. Olemme ikuisesti yhtä. Kaikki on hienossa harmoniassa. Pimeydestä loistaa valo. Kukaan ei kulje yksin tämän maan päällä.”

No, huh ja hei. Blood Deliriumin katsominen on kuin joutuisi heitetyksi keskelle huumehoureista painajaista, josta ei löydy järjen ripettäkään. Tarina on totaalisen absurdi, dialogi kosahtanutta ja näyttelijätyöskentely väliin kuin deekuteatterin harjoituksista. Pelottavaksi tarkoitetut tehosteet herättävät lähinnä räkänaurua. Ohjaajan innostuminen tarpeettomasta alastomuudesta ja nekrofilian eroottisista iloista jättää puolestaan suuhun hämmentävän jälkimaun.

Se on kuitenkin myönnettävä, että Blood Delirium on hämmästyttävän houreinen ja kaistapäinen filmitekele, jolle on vaikea löytää vertaistaan. Tätä kokemusta ei ihan heti unohda – mutta onko moinen seikka hyvä vai paha asia, onkin sitten jo aivan toisen sortin kysymys.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Kirjat – George Saunders: Vapautuksen päivä

George Saunders
Vapautuksen päivä

Liberation Day: Stories
Suom. Markku Päkkilä. Siltala

George Saundersin lukemisesta tulee aina hyvällä tavalla hämmentynyt ja innostunut olo. Kerronta vaatii keskittymistä ja kärsivällisyyttä, mutta samalla se lupaa, että jotain hyvin persoonallista ja antoisaa on tiedossa.

Vapautuksen päivää lukiessa on helppo ymmärtää, miksi moni pitää Saundersia yhtenä tämän hetken parhaista novellistiikan parissa työskentelevistä kirjailijoista. Saundersin kerronta on hyvin omaperäistä ja jossain määrin jopa epäortodoksista. Teksti on säästeliästä, harkittua ja elegantiksi viritettyä, ja vaikkei Saunders hienoilla sanoilla briljeeraakaan, hän kykenee silti haastamaan lukijan.

Kokoelman novellit liikkuvat hyvin luontevasti aina puhtaasta spefistä arkirealismiin. On kiinnostavaa, miten juuri omintakeisella tyylillään Saunders saa arkitodellisuudenkin vaikuttamaan paikoin ihan scifiltä. Työjuttu-novellissa tavallinen työpaikka näyttäytyy omituisten otusten kerhona, jonka eksentriset työntekijät ovat vuoroin hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä – samalla kun lapatossu esimies leikkii pikkuautoilla työhuoneessaan. Suoran toiminnan mutsi -novellin perinteistä perhearkea elävä kirjoittajaäiti käy sisäisiä monologeja ja tulkitsee todellisuutta keksimiensä lastenkirjahahmojen kautta.

Teoksen spekulatiivinen puoli on vahvasti dystopiapainotteista. Elliot Spencer on surumielinen tarina siitä, miten yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia manipuloidaan mielenhallinnan avulla poliittisiksi työkaluiksi. Mutta kuinka käy, kun työkalu muistaa olevansa ihminen? Rakkauskirje-novelli on puolestaan haikea ja jossain määrin apokalyptinenkin kirjeen muotoon rakennettu tarina, jossa vanha mies kertoo lapsenlapselleen, kuinka hänen sukupolvensa virheet johtivat lopulta autoritäärisen poliisivaltion syntyyn. Hiljainen alleviivaamattomuus tekee novellista hyvin tehokkaan.

Kokoelman varsinainen helmi on niminovelli Vapautuksen päivä. Siinä yhteiskunnan vähäosaisista on tehty kodin eläviä viihdekeskuksia ja oraattoreja, jotka seinään pultattuina ja keskustietokoneeseen kytkettyinä viihdyttävät talon isäntäväkeä ja näiden varakkaita vieraita.

Siinä vaiheessa kun oraattorit ohjelmoidaan esittämään dramatisoitu tulkinta Little Big Hornin taistelusta – joka näyttäytyy juuri niin verisenä tragediana kuin mitä se todennäköisesti olikin – novelli saavuttaa aivan uusia tasoja. Syntyy kertomuksen sisäinen kertomus, joka oudon luontevasti nivoutuu itse päätarinaan. Tasankointiaanit nousivat sortajiaan vastaan ja saavuttivat täydellisen voiton Little Big Hornissa. Myös novellin reaalimaailman alistetulle alaluokalle löytyy lupaus vapaudesta – mutta haluavatko orjat kaiken ihmisarvonsa menettäneinä edes olla vapaita?

Novelli on todella pysäyttävä ja ajatuksia herättävä. Jossain määrin lohdutonta tunnelmaa keventää Saundersin ilkeän hauska ja vinoutunut huumori, mutta naurun takaa virtaa kyyneleitä. Niin kauan kun maailmassa on ihmisiä, on myös sortajia ja sorrettuja.

Niminovelli alleviivaa komeasti koko kokoelman tematiikkaa etiikasta, vallasta, sen väärinkäytöstä ja oikeidenmukaisuudesta. Vaikka kaikki kokoelman novellit eivät ole puhdasta spefiä, kirjalla on paljon annettavaa myös kovaluisemmalle tieteisfiktion ystävälle. Edesmenneen mestarin, J. G. Ballardin, tapaan myös George Saunders kykenee näkemään nykytodellisuuden kulisseja ylläpitävät absurdit rakenteet ja tuomaan ne esille hyvin omintakeisella tyylillä.

Vaikkei novellimuotoisesta kerronnasta erityisesti pitäisikään, Vapautuksen päivä on tutustumisen arvoinen teos. Jo senkin takia, että se osoittaa, miten lyhytproosa kykenee näyttämään romaanille närhen näreet kun sille päälle sattuu.

Hannu Blommila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Pat Mills & Joe Colquhoun: Charleyn sota

Pat Mills & Joe Colquhoun
Charleyn sota

Suom. Vesa Heino & Sauli Santikko. Kvaak Kirja & Zum Teuf

Anteliaiden mesenaattien, Kvaak Kirjan ja Zum Teufelin ansiosta suomeksi on vihdoin saatu sodanvastaisten sarjakuvien merkittävin klassikko, Charleyn sota (suom. Vesa Heino & Sauli Santikko). Pat ”Marshal Law” Millsin käsikirjoittama ja Joe Colquhounin kuvittama tuhatsivuinen teos julkaistiin alunperin Battle Picture Weekly -lehdessä vuosina 1979–1985. Viikoittain uutta tavaraa ilmestyi 3–4 sivun verran.

Ensimmäisen maailmansodan melskeisiin sijoittuvan tarinan päähenkilö on Charley Bourne. Hevosia rakastava työläispoika ei ole älyllä pilattu, mutta velvollisuudentuntoisena nuorukaisena hän valehtelee ikänsä ja värväytyy brittiarmeijan leipiin vain 16-vuotiaana. Ensimmäisen taistelukokemuksensa hän saa kesällä 1916 Sommen rintamalla.

Propagandapuheet nopeasta voitosta ja lokoisista oltavista paljastuvat nopeasti perättömiksi. Asemasodan aikaiset juoksuhaudat pursuavat mutaa, rottia, täitä, kirppuja ja mätäneviä ruumiita. Kuolema vaanii joka nurkalla, ja kaukana etulinjasta viihtyvät upseerit määräävät sotilaat kerta toisensa jälkeen järjettömiin itsemurhahyökkäyksiin. Rintaman molemmin puolin luodit, pistimet ja puukot kylvävät kuolemaa – tappavista kaasuiskuista nyt puhumattakaan. Itse rintama liikkuu vain kymmeniä metrejä edestakaisin, eikä raatoja tai haavoittuneita jaksa laskea enää kukaan.

Kuten historiankirjoista tiedämme, ensimmäinen maailmansota oli helvetillinen, absurdi lihamylly, jonka kitaan tuupattiin miljoonia miehiä näännytystaistojen polttoaineeksi. Charleyn sota tekee tästä tragediasta todellisen lukijan silmien edessä. Tekijät eivät säästele kuvatessaan sodan raakuutta ja armottomuutta, kaikkea sitä turhaa kuolemaa ja kärsimystä, joka ladattiin nuorten sotilaiden niskaan. Kokonaisuus säteilee vahvaa todistusvoimaa jo senkin ansiosta, että Mills ja Colquhoun ovat tehneet pohjatyönsä huolella – jopa tarinan omalaatuisimmat käänteet ja yksityiskohdat perustuvat tosiasioihin. Charleyn sodassa sota tulee iholle mitä karmaisevimmin tavoin.

Sarjakuvan koukuttavuuden takeena on koskettavan kerronnan ja upean piirroksen ohessa henkilöhahmojen uskottavuus. Jopa Charleyn naiivi toiveikkuus karisee tarinan edetessä. Tästä huolimatta hän yrittää aina parhaansa, eikä menetä empatiaansa muita kohtaan. Lisäksi hänen ympärillään pyörii iso joukko värikkäitä hahmoja, joilla on omat vahvat luonteenpiirteensä. Osa heistä kohtaa kalman kylmän kouran nopeasti, sillä taistelut vaativat joka päivä uudet uhrinsa, mutta toisiin törmätään vielä vuosienkin päästä.

Ensimmäisen maailmansodan yleisen järjettömyyden rinnalla Mills kritisoi ankarasti yläluokkaista upseeristoa, joka vähät välittää sotilaidensa hyvinvoinnista: ”Verikaste on välttämätön. Viis kaatuneista.” Edes haavoittuneista ei piitata, vaan heidät pakotetaan takaisin rintamalle väliin aseellakin uhaten. Ankaria rangaistuksia jaellaan pikkuseikoista, joilla ei ole mitään tekemistä sotilastaitojen tai -tekojen kanssa. Koko komppanian pelastavaa tykistökeskitystä on turha huudella, jos upseereilla sattuu olemaan teehetki kesken.

Rivien välistä voi lukea myös vihaa heitä kohtaan, jotka tienasivat rahaa sodan kauheuksilla – olivat kyseessä sitten molemmille puolille aseita myyvät tehdasparonit tai niljakkuudestaan tunnetut mustan pörssin kauppiaat.

Itse tarina ei juutu vain juoksuhautoihin, sillä sivuhenkilöiden kautta päästään tutustumaan myös ilma- ja meritaisteluihin. Charley itsekin nähdään useassa roolissa aina lähetistä tarkka-ampujaan ja teloituskomppanian jäsenestä paarinkantajaan. Lisäksi sarjakuvassa vieraillaan kotirintamalla ja törmätään sotaa muovaaviin keksintöihin, kuten ensimmäisiin tankkeihin, valtaviin ilmalaivoihin, massiivisiin pommikoneisiin ja raskaasti aseistettuihin panssarijuniin.

Pituudestaan huolimatta Charleyn sota toimii lähes joka hetki täysillä tehoilla. Teos tarjoaa kauhua ja epätoivoa huokuvan lukukokemuksen, joka resonoi vahvasti myös nykypäivään, jossa Venäjä toistaa ensimmäisen maailmansodan hulluuksia omassa sodankäynnissään. Aivan loppuun asti tuuli ei kanna, sillä viimeisessä kymmenyksessä kerronta ajautuu perinteisen sotasarjakuvan suuntaan ja Charley muuttuu jokamiehestä voittamattomaksi pyssysankariksi. Mutta tämä on vain pieni kauneusvirhe muuten huikeassa mestariteoksessa.

Sarjakuvien oheen kolmeen kirjaan jaettu kokonaisuus sisältää mm. Pat Millsin suomalaista laitosta varten kirjoittaman esipuheen, kansigallerian, Millsin antoisan kommenttiraidan sekä kääntäjän jälkisanat.

Toteutukseltaan teos on ensiluokkainen. Graafinen suunnittelu, painojälki ja pääosin myös lähdemateriaali ovat oivassa kunnossa. Lisäksi paikoin käytetyt värisivut on säilytetty väreissä, vaikka sarjakuva onkin muuten mustavalkoinen.

Silkkaa parhautta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Elokuvat – Mad God

Mad God

Erikoistehostekärpänen puraisi Phil Tippettiä jo pienenä, kun hän näki Ray Harryhausenin stop motion -animaationa toteuttamat efektikohtaukset elokuvassa The 7th Voyage of Sinbad (1958). Tämä innosti häntä tekemään kotikutoisia tehosteita omiin lyhytelokuviinsa. Myöhemmin hänestä tuli alan ammattilainen, jonka kädenjälki näkyy mm. alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa (1977–1983), Robocopissa (1987), Jurassic Parkissa (1993) ja Starship Troopersissa (1997).

Kolmisen vuosikymmentä sitten Tippett aloitti oman Mad God -filminsä kuvaukset. Ne keskeytyivät kuitenkin nopeasti, kun muut työt veivät hänen aikansa. Valmista tavaraa ehti valmistua vain muutaman minuutin edestä. Vuonna 2009 Tippettin studion työntekijät innostuivat vanhasta pätkästä ja suostuttelivat maestron palaamaan projektin pariin. Pikemminkin intomielellä kuin rahalla toteutettu filmi julkaistiin alkujaan pätkissä, kunnes vuonna 2021 kolme vuosikymmentä tekeillä ollut painajainen valmistui vihdoin kokonaisuudessaan.

Mad God on pääosin stop motion -käsityönä toteutettu, Hieronymus Boschin maalauksista inspiraationsa saanut scifistinen syöksy helvettiin. Taiteellinen, kokeellinen ja sanaton elokuva tulvii outoja olioita, hurmeisia visioita ja piilotajunnasta kurkottavia hirviöitä. Vaikutteita on ammennettu myös 1920-luvun saksalaisesta elokuvaekspressionismista sekä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -klassikosta (1968). Tapahtumien taustalle on puolestaan piilotettu viittauksia elokuvahistorian ikonisiin hahmoihin.

Ilmeisin vertailukohta elokuvalle on tietenkin Takahide Horin muutaman vuoden takainen Junk Head, joka liikkuu hyvin samantapaisissa maisemissa.

Hulluksi Jumalaksi nimetty filmi käynnistyy tulikivenkatkuisella lainauksella 3. Mooseksen kirjasta. Siinä Jumala uhoaa kylvävänsä silmitöntä tuhoa, jos hänen määräyksiään ei noudateta: ”…kuritan teitä seitsenkertaisesti teidän syntienne tähden. Ja te syötte poikienne lihaa, ja tyttärienne lihaa te syötte … Ja minä muutan teidän kaupunkinne raunioiksi ja hävitän teidän pyhäkkönne enkä mielisty teidän uhrienne tuoksuun…”

Seuraavaksi taivaasta laskeutuu metallinen kapseli, joka kuljettaa kaasunaamariin sonnustautunutta, salkkua kantavaa miestä. Kapseli matkaa syvälle maankuoren uumeniin useiden erilaisten kerrosten läpi. Lopulta vastaan tulee ensimmäinen pohjakerros ja mies astuu ulos kapselista. Hän vaeltaa halki muuttuvien maisemien etsien aina reittiä yhä syvempiin maailmoihin.

Matkallaan mies kohtaa tuhottujen kaupunkien raunioita, radioaktiivisesti hehkuvia lampia, jätekasoja, visvaa ja saastaa. Maailmassa, jossa vahvemmat syövät heikommat, eteen tulee vääristyneitä hirviötä, joulupukkia hakkaavia tonttuja, biomekaanisia olioita ja mustaa mönjää sylkeviä putkistoja. Valtavien hammasrataskoneistojen uumenissa hiusmaisesta materiaalista valmistetut ihmisorjat raatavat ja kuolevat. Elämällä ei tässä todellisuudessa ole mitään arvoa. Jättimäisistä toukkaoliosta viilletään liukuhihnalla lihat irti ja rähjäisissä laboratorioissa suoritetaan verisiä ihmis- ja eläinkokeita.

Kuvasto on groteskia ja brutaalia, joten tarjolla on todellinen runsaudensarvi rappiota ja hävityksen kauhistusta. Tippett on antanut mielikuvituksensa lentää pidäkkeettä pitkin helvetillisiä visioita, jotka kouraisevat syvältä ja upottavat teränsä alitajunnan kaaokseen. On taistelukenttiä, joissa vanhanaikaiset tankit tuhoavat toisiaan, on autioituneita seutuja, joiden horisontissa sienipilvet kohoavat taivaille, on jättiläisiä, jotka luovat ylhäältä satavaa lantaa, ja värikkäitä pienoismaailmoja, joiden omistaja uhraa luomuksensa hämähäkkimonsterin syötäväksi. Mittakaavat vaihtelevat pienestä suunnattomaan samassakin todellisuudessa.

Mitä ihmettä Tippett haluaa tällä fantasmagorialla sanoa, jää vähintäänkin hämäräksi. Se ei kuitenkaan estä nauttimasta mestarin luomista painajaismaisista näkymistä, jotka jäävät mieleen kummittelemaan. Kokonaisuus on kuin rankka psykedeelinen trippi, joka pureutuu suoraan ihmisyyden kollektiivisen tiedostumattoman synkimpiin kerroksiin. Huikea ja mestarillinen saavutus.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

HUOM. Mad God esitetään Night Visions -toiveuusintana keskiviikkona 3.1.2024 WHS Teatteri Unionissa (Siltavuorenranta 18, 00170 Helsinki).

Kirjat – Marko Hautala: Musta kieli

Marko Hautala
Musta kieli

Tammi

Kuokkamummo on riivannut vaasalaista lähiötä ja sen laidalla sijaitsevaa ränsistynyttä huvila-aluetta jo useamman sukupolven ajan – ja aiheuttanut lukijoissa kauhunväristyksiä vuodesta 2014, jolloin Marko Hautalan ensimmäinen raportti kauhistuttavan hahmon edesottamuksista ilmestyi. Nyt kauhumestari Hautala on palannut Kuokkamummon legendaan uudella romaanillaan Musta kieli.

Eli hetkinen, jatko-osa! Ensimmäisenä herää tietenkin kysymys, kieliikö moinen ideoiden loppumisesta. Ei huolta: Musta kieli on runsas ja mielikuvituksellinen, täydentää tarinaa oivaltavasti ja on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Mikä tärkeintä, se on erinomaisen hyytävä.

Kirja alkaa siitä, kun poliisit turhautuvat katoamistapauksiin, joihin mikään ei tunnu tuovan selvyyttä. Niinpä poliisipari puikahtaa todistuskappaleiden kanssa naapurustossa asuvan selvänäkijän pakeille. Madame Luna suostuu puhumaan, ja neljä esinettä kertovat neljä toisiinsa limittyvää tarinaa yhdeksästä uhrista.

Rakenne toimii jopa yllättävän hyvin, vaikka episodimaisuudessa on aina riskinsä. Hautala pitää kuitenkin langat käsissään ja sieppaa lukijan mukaansa kiihtyvään pyöritykseen. Kaikki on kohdallaan: kieli, juoni, vyöryn edetessä yhä harvenevat hengähdystauot.

Mustassa kielessä on paljon tuttua, mutta myös uutta. Kuokkamummon historia ja tärkeät ominaispiirteet pysyvät johdonmukaisina, mutta kertomuksen sävyt ovat, noh, entistä mustempia. Vertaillaanpa hieman.

Kuokkamummo-romaanin teemat kietoutuvat lasten ja nuorten maailmaan – siihen todellisuuteen, jonka voivat jakaa vain välitilassa olevat; eivät vielä aikuiset tai korkeintaan ne aikuiset, joiden elämään nuoruuden haava vaikuttaa yhä. Mustan kielen psykologinen todellisuus on puolestaan aikuisempi. Valokeilassa ovat ne valheet, joita aikuiset kertovat toisilleen ja itselleen. Niistä sikiää pimeys, jota musta kieli ojentuu lipomaan.

Jako ei toki ole totaalinen – myös Mustassa kielessä on läsnä lapsia ja lapsuusmuistoja. Mutta siinä missä Kuokkamummon kuokka kalahti lukijan tajuntaan hyödyntämällä monille tuttuja kokemuksia isompien lasten pienemmilleen kertomista kauhutarinoista, Mustassa kielessä vastaava elementti ovat pikemminkin sellaiset tragediat, jotka kuultavat lehtien pikku-uutisten rivien välistä.

Kannattiko kuokkamummoon siis palata? Todellakin. Kumpikin romaani pakottaa ahmimaan ja sytyttämään enemmän valoja kuin lukeakseen oikeasti tarvitsisi. Musta kieli herättää silti jotain muutakin – surua. Ja iloa siitä, että kuluneet yhdeksän vuotta ovat kypsyttäneet Hautalaa kirjailijana entisestään.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/23

Aina väliin sitä onnistuu missaamaan tärkeitäkin kirjailijoita. Kun innostuin kauhukirjallisuudesta, niin alan elävistä tekijöistä itselleni kolisivat erityisesti sellaiset nimet kuin Clive Barker (2/88), Joe R. Lansdale (1/94) ja Poppy Z. Brite (2/95). Ylipäätään olin kallellaan lähinnä splatterpunk-ilmiön suuntaan. Samalla onnistuin totaalisesti ohittamaan brittiläisen kauhulegendan, Ramsey Campbellin, jonka ura käynnistyi jo 1960-luvun puolella.

Todellisen Campbell-herätyksen koin vasta, kun Haamu-kustantamo julkaisi viime keväänä suomeksi kokoelmallisen veteraanikirjailijan novelleja. Omaperäisistä tarinoista parhaat kolisivat kuin tonnin leka. Tästä innostuneena kahlasin läpi kasan muitakin Campbellin novelleja, joista moni painui ikuisiksi ajoiksi mieleni syövereihin.

Tässä lehdessä tutustumme laajemmin Campbellin uran alkuhetkiin sekä herran omiin ajatuksiin tuotantonsa keskeisistä piirteistä. Mukana on myös novellisuomennos Enkelten luona, joka omalta osaltaan kuvastaa Campbellin psykologisesti vahvaviritteistä kirjoitustyyliä.

Artikkelipuolella tutkaillaan myös, millaisia journalisteja Peter ”Hämähäkkimies” Parker ja Clark ”Teräsmies” Kent todellisuudessa ovat.

Uutena palstana lehdessä aloittaa Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista?. Se sukeltaa uusien spefi-henkisten televisiosarjojen maailmaan.

Ja mitäs vielä? No ainakin Topi Lepojärven satumainen novelli, Rakkautta & Anarkiaa -raportti, kalkkunaisten blu-ray-leffojen kavalkadi sekä runsaasti kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja.

Tällä kattauksella mieli pysyy terässä, joten eipä muuta kuin menoksi!

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Edgar P. Jacobs: Blake ja Mortimer seikkailevat – Suuren pyramidin arvoitus, osa 1

Edgar P. Jacobs
Blake ja Mortimer seikkailevat: Suuren pyramidin arvoitus, osa 1

Suom. Kirsi Kinnunen. Egmont

Edgar P. Jacobsin luomat, 1940-luvun lopulla käynnistyneet Blake & Mortimer -sarjakuvat olivat Ranskassa aikoinaan lähes yhtä kova juttu kuin Hergén Tintti. Suomessa sarjaa on yritetty lanseerata useampaan otteeseen ilman mainittavaa menestystä.

1980-luvun lopussa temppua yritti Jalava, mutta silloin suomeksi saatiin vain Aikakone-albumi. Pari vuotta myöhemmin asialla oli Semic, joka pisti pihalle teokset Keltainen merkki ja S.O.S. meteoreita. Sitten koitti pidempi tauko, kunnes vuosina 2010–2012 Egmont julkaisi iloksemme kolmiosaisen Miekkakalan salaisuus -tarinakokonaisuuden.

Nyt Egmont yrittää uudelleen, sillä BD-sarjan 17. albumi on ensimmäinen puolikas Jacobsin kaksiosaista Blake ja Mortimer -seikkailua Suuren pyramidin arvoitus.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä, tarinassa setvitään Egyptissä sijaitsevan Suuren pyramidin arvoitusta. Intomielisenä amatööriarkeologina tunnettu professori Philip Mortimer pääsee tutkimaan pyramideihin kytkeytyviä sensaatiomaisia löytöjä ystävänsä professori Ahmed Rassimin ansiosta. Vanhat paryrusten jäänteet näyttäisivät sisältävän vihjeitä ammoisten aikojen aarteen sijainnista.

Selvitystyö ottaa kuitenkin takapakkia, kun vaikutusvaltainen rikollisliiga kiinnostuu asiasta. Sitten ollaankin jo juonittelujen ja seikkailujen kierteessä. Käänteet seuraavat toistaan, ja Mortimerin täytyy käyttää kaikkia älynystyröitään selvitäkseen pyörityksestä hengissä.

Suuren pyramidin arvoitus kutkuttaa jo aiheensa puolesta. Muinaisten faaraoiden salaisuudet ovat aina kiehtoneet ihmisiä, ja näitä mysteerejä sarjakuva availee mielikuvitusta soittelevin paljastuksin – pikkuhiljaa ja vauhdikkaan toiminnan tuella. Homma rullaa vetävästi eteenpäin, vaikka kompuroikin silloin tällöin valtaviin tekstimassoihin. Jatkoa jää joka tapauksessa odottamaan mieli pinkeänä.

Jacobsin piirrostyö edustaa klassista ligne claire -jälkeä parhaimmillaan. Hahmot on piirretty selkeästi, yksityiskohtiin on panostettu ja taustat toteutettu realismia tavoitellen. Sivuille on yleensä ahdettu myös valtava määrä kuvia, joten luettavaa ja ihailtavaa piisaa parinkin tavallisen albumin edestä.

Blake ja Mortimer -sarjakuvien ajattomuudesta käy hyvänä esimerkkinä se, että vaikka tämäkin albumi on kotoisin 1950-luvun alkupuolelta, ei vuosikymmenten vierintä haittaa lukunautintoa laisinkaan.

Toni Jerrman

Elokuvat – Poika ja haikara

Poika ja haikara

Hayao Miyazaki on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle useaan otteeseen. Katsojien onneksi veri on kuitenkin aina vetänyt takaisin piirustuspöydän ääreen. Tällä kertaa ilo on entistäkin pakahduttavampi, sillä Poika ja haikara maalaa valkokankaille todella vahvan ja vaikuttavan katsomiskokemuksen. Ohjaajamaestro ei anna minkään pidätellä mielikuvitustaan syöksyessään taianomaisen fantastisiin maisemiin. Värikkään pinnan alla muhii kuitenkin todella synkkiä vireitä, jotka kurkottavat paikoin aina kauhuun asti. Kuolema onkin yksi teoksen pääteemoista – kuten myös uudelleensyntymä.

Toisen maailmansodan aikaiseen Japaniin sijoittuva tarina käynnistyy tulimyrskyllä, joka nielaisee kitaansa nuoren Mahiton äidin. Jatkossa kohtaus toistuu pojan painajaisissa. Vuosi tragedian jälkeen Mahito ja hänen isänsä muuttavat Tokiosta maaseudulle äidin raskaana olevan Natsuko-siskon huomaan. Tässä vehreässä ympäristössä Mahito kohtaa suuren harmaahaikaran, joka tuntuu olevan epätavallisen kiinnostunut hänestä.

Verkkaisesti tunnelmoivan alun jälkeen filmi siirtyy maagiseen todellisuuteen, jota kansoittavat niin kuolleet kuin elävätkin. Siellä esiin marssii ihmislihaan mieltyneitä, militaristisia jättiläispapukaijoja sekä suloisia, valkoisen ilmapallon oloisia warawara-olentoja. Lukuisista muista ihmeistä nyt puhumattakaan.

Poika ja haikara kietoo pauloihinsa ja kuljettaa katsojan väkevien tunteiden ja kiehtovien näkymien aallokkoon. Elementtejä riittää aina ihastuttavan höpsähtäneestä mummokööristä salaperäiseen suljettuun torniin, jonka rakennuttanut isosetä katosi aikoinaan luomuksensa uumeniin. On ovia, jotka avautuvat eri aikoihin ja paikkoihin. On tulinen tyttö, mystinen tornimestari ja maailma kuilun partaalla. Sekä tietenkin Mahiton henkilökohtainen matka, joka ei silottele pojan luonteenpiirteitä, mutta tarjoaa hänelle tilaisuuden voittaa sisäiset konfliktinsa – ja olla omalta osaltaan rakentamassa parempaa tulevaisuutta.

Temaattisesti tarinasta löytyy lukuisia tasoja, joista riittää ammennettavaa vielä pitkään elokuvan päätyttyä. Päällimmäisenä tunteena on silti lumous, joka saa katsojan haukkomaan henkeään. Poika ja haikara on häikäisevä saavutus ja tyrmäävän upea animaatio.

Toni Jerrman – 5 tähteä