Tähtivaeltaja 2/24

Sarjakuvat – Edgar Rice Burroughs & Russ Manning: Tarzan – Paluu Opariin

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Edgar Rice Burroughs & Russ Manning
Tarzan: Paluu Opariin
Suom. Asko Alanen. Jalava

Russ Manning (1929–1981) on ilman epäilyksen häivää kaikkien aikojen tärkein – ja paras – Tarzan-sarjakuvien tekijä. Suomeksi hänen tuotantoaan on viimeksi nähty Liken julkaisemissa teoksissa Tarzan: Sunnuntaisarjat 1968 (1997), 1969 (1998) ja 1970 (2006) sekä Apinain Tarzan: Oparin aarteet (2015) ja Kultainen leijona (2016).

Nyt soihtuun on tarttunut Kustannus Jalava, jonka Tarzan: Paluu Opariin pitää sisällään Manningin sanomalehtistripit vuosilta 1967–1969. Niistä on aiemmin saatu suomeksi osia mm. Tarzan: Jättikirja 3 -teoksessa (1974). Nyt stripit nähdään kuitenkin ensi kertaa alkuperäisessä mustavalkomuodossaan ja yksiin kansiin sidottuna. Koska tarinat ovat suoraa jatkoa toisilleen, tämä on ainoa oikea tapa lukea niitä.

Stripeistä ei puutu vauhtia ja vaarallisia käänteitä. Alkuun meno on jopa niin hektistä, että hahmot ja juonikuviot jäävät toiminnan jalkoihin. Onneksi sopiva rytmitys sekä tasapaino jännityksen ja muun kerronnan välillä löytyvät jo ensimmäisen seikkailun loppumetreillä.

Edgar Rice Burroughsin kirjallisista luomuksista pohjansa ammentavat tarinat sijoittuvat aikaan, jolloin Tarzan elää maatilalla yhdessä Jane-vaimonsa ja aikuisiän kynnyksellä olevan Korak-poikansa kanssa. Tosin kolmikko viettää harvemmin aikaa kotonaan, koska Jane päätyy tämän tästä kaappareiden kynsiin – jolloin Tarzan ja Korak singahtavat samantien pelastusretkelle. Ensimmäinen näistä suuntautuu ulkomaailmalta kätkettyyn Oparin myyttiseen muinaiskaupunkiin, johon tutustuttiin ensi kertaa jo Burroughsin toisessa Tarzan-romaanissa Tarzanin paluu (1913).

Muutenkin kertomuksissa liikutaan pitkälti mielikuvitusta kutkuttavissa fantastisissa maisemissa. Iso osa tapahtumista sijoittuu Pal-ul-donin kadonneeseen maailmaan, joka on täynnä dinosauruksia ja muita esihistoriallisia eläimiä. Paikkaa kansoittavat myös moninaiset älylliset olennot, kuten keskenään taistelevat hännälliset ihmiset, suoluolissaan asuvat mykät mutamieskannibaalit ja naisia kaappailevat siivekkäät miehet.

Nämä kulissit takaavat sen, että tarinoissa riittää ihmeen tuntua ja pakahduttavan yllättäviä ideoita – joista pähein on vanha brittileidi, joka elää todella omalaatuisessa ympäristössä. Mukaan on ujutettu jopa yhteiskuntakriittistä asennetta, kun idealistinen valkoinen nuorukainen haluaa vapauttaa Afrikan alkuasukkaat heidän perinteisistä elintavoistaan. Tilalle hän on tarjoamassa moottoriteitä, viidakon tasoittavia koneita ja rahaa tahkovia suurkaupunkeja.

Kuten kuvioon oleellisesti kuuluu, seikkailujen katveessa tutustutaan yhteen jos toiseenkin kaunottareen, joilla on paha tapa ihastua joko Tarzaniin tai Korakiin. Dynamiikkaa kerrontaan tuovat kiitettävän harvoin käytetyt kohtaukset, joissa viidakon valtiaan jäätävä tyyneys pettää ja hänestä kuoriutuu esiin eläimellinen apinamies.

Manningin taide on huolellista, viiva kaunista ja kuvakerronta energistä. Jälkeä ei voi muuta kuin ihailla. Teos onkin kokonaisuudessaan napakymppi, joka toivottavasti saa pikaista jatkoa – sunnuntaistrippienkin osalta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Kirjat – Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Solvej Balle
Tilavuuden laskemisesta I
Om udregning af rumfang I
Suom. Sanna Manninen. Kosmos

Solvej Ballen suuren suosion saavuttanut seitsenosainen kirjasarja alkaa auditiivisella kuvailulla. On kaksikerroksinen talo ja talossa ihminen, jonka läsnäoloa havainnoidaan pelkkien elämisen äänien perusteella. Kulkemista huoneesta toiseen, teen keittämistä, askelia portaissa, vaatteiden kahahduksia, ulko-oven kolahdusta. Vähä vähältä avautuu, kuka henkilöä havainnoi ja miksi. Vanhojen kirjojen kauppiaspariskunta Selter & Selter elää samassa talossa, päähenkilö Tara vierashuoneessa ja hänen aviopuolisonsa Thomas loppuosassa taloa, toisistaan tietämättä, murtuneen ajan erottamana.

Aivan tavallisena marraskuun kahdeksantenatoista, kun Tara on antikvaarisilla kirjamessuilla Bordeaux’issa, ajan kulku on hajonnut. Hän päätyy elämään toistuvasti samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen.

Tara palaa kotiinsa Clairon-Sous-Boisin pikkukaupunkiin Thomas-miehensä luokse ja havaitsee olevansa yksin aika-anomalian kourissa. Thomas ikään kuin resetoituu joka yö takaisin samaan päivään eikä muista vaimonsa selittämästä oudosta tilanteesta enää mitään. Joka päivä selittäminen täytyy aloittaa alusta ja samalla kestää toisen hämmennys, pelko ja vähittäinen tottuminen outoon asetelmaan.

Pariskunta tekee tutkimuksia anomaliasta yrittäen löytää ratkaisun rikkoutuneelle ajalle: mitkä esineet katoavat, millä hetkellä yön aikana aika alkaa uudelleen, miten oudosta epäjatkuvuudesta voisi päästä pois.

Lopulta Tara ei enää jaksa selittää ja tyytyy elämään vieraana omassa talossaan. Hän varoo huolellisesti näyttäytymästä miehelleen, jotta tämän illuusio ajan katkeamattomuudesta säilyisi. Olohuoneen oven molemmilta puolilta kajastavat valot sekoittuvat toisiinsa, sen lähemmäs toisiaan kertoja ja hänen aviomiehensä eivät enää yllä.

Ballen kerronta on kaunista, niukkaa ja ilmavaa. Tara kirjoittaa tapahtumia muistiin sekä dokumentointimielessä, ajankuluna että oman muistinsa tueksi. Samalla pohditaan havainnoivaa mieltä ilman muistikuvia ja kontekstia: miten päivä muodostuu uudelleen aamulla herättyä, ennen kuin ihminen muistaa, kuka on tai missä ja milloin on. Tarinalinjaa kuljetetaan kahdessa tasossa. Vuoden mittaan päivät sekoittuvat toisiinsa.

Taran suhtautuminen tilanteeseensa on yksi tarinan oleellisista juonteista: miten tavallinen ihminen suhtautuu selittämättömään, käsittämättömään; murtuneeseen luonnonlakiin, jolle ei ole syytä tai selitystä. Toisteisista päivistä muodostuu prosessi, jossa Tara sopeuttaa itsensä kertautuneen päivän elämiseen ja löytää elämäänsä hetki hetkeltä etenevän, minimalistisen rytmin. Taran mielenterveyden hidasta horjumista kuvataan lyyrisesti, metaforien kautta.

Vuoden kiertyessä loppuunsa, uuden marraskuun kahdeksannentoista lähestyessä, Tara tekee vielä viimeisen irtioton pyristelläkseen vapaaksi. Loppu jää avoimeksi sarjan seuraavia osia varten.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Tuomas Myllylä & Sari Sariola: Suomaat

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Tuomas Myllylä & Sari Sariola
Suomaat
Suom. Antti Koivumäki. Zum Teufel

Tuomas Myllylä tunnetaan eritoten rehevistä ja verisistä fantasiasarjakuvista, mutta toki hänen tuotantoonsa mahtuu myös väkevää scifiä ja kauhua. Yhdessä Sari Sariolan kanssa tehty Suomaat on kuitenkin siinä mielessä uusi aluevaltaus, että se edustaa viktoriaaniselle ajalle sijoittuvaa goottikauhua. Sarjakuva on julkaistu alunperin englanniksi nimellä Fenlands.

Irlannin kurjuutta ja nälkää Englantiin paennut Aisling O’Broin saa palvelijanpaikan Abercrombe-suvun synkästä kartanosta. Siellä asuu palvelijakunnan lisäksi vain vanha rouva Abercrombe, joka ei vakavan sairautensa vuoksi voi poistua huoneestaan. Ainoastaan palvelijoita kurittavalla rouva Williamsilla on lupa astua emännän kamariin. Toinen kielletty paikka on parikymmentä vuotta sitten kadonneen nuoren herran huone, joka on jätetty entiselleen siltä varalta, että poika vielä joskus palaisi kotiinsa.

Lisää synkkiä enteitä kartanon ylle kutoo paikkaa ympäröivä sumuinen suo sekä kertomukset usvaan kadonneista palvelijoista.

Lienee selvää, että tarinan keskiössä oleva riivattu rakennus sulkee sisäänsä synkkiä salaisuuksia ja karmeita kohtaloita; kalmoja, kadotettuja ja kiusattuja kummituksia. Tämän yhtälön avaaminen jää Aislingin ja hänen mustan kissansa tehtäväksi. Aisling kantaa näet verenperintönään kykyä – tai kirousta – kommunikoida kuolleiden kanssa.

Suomaat malttaa kehitellä kiehtovia kuvioitaan rauhassa. Kerronta rakentaa menneisyyden mysteerien ympärille jännitteitä, jotka kuljettavat lukijan kynttilöiden ja kaasulyhtyjen valaisemien kauhujen keskelle. Samalla paneudutaan henkilökemiaan, laajennetaan Aislingin luonnekuvaa ja avataan tarinan pohjakuvioita. Lopussa myös verta, kuolemaa ja kammotuksia lapataan mukaan kahmalokaupalla.

Suomaiden tarina ja tunnelma toimivat paremmin kuin hyvin, eikä piirrosjäljestä ja värimaailmasta löydy kuin kehuttavaa. Niinpä toivon kauhun kahleisiin sidottujen sielujen raivolla, että ihmiskuntaa siunataan tulevaisuudessa myös Aisling O’Broinin uusilla seikkailuilla.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Kirjat – Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Toshikazu Kawaguchi
Ennen kuin kahvi jäähtyy
Coffee ga samenai uchini
Suom. Markus Juslin. Bazar

Kepeän melankolista. Siinä Toshikazu Kawaguchin romaanin pohjavire. Ennen kuin kahvi jäähtyy -teos rakentuu aikamatkailun ympärille, mutta pääosassa ovat kirpeät henkilöhahmot ja elämän perusasioiden pohtiminen. Mikä on tärkeää? Mitä jos olisin tehnyt toisin?

Romaani on joka solullaan hyvin japanilainen ja tuokin elävästi mieleen muutama vuosi sitten ilmestyneen japanilaisen Namian puodin ihmeet -kirjan. Teos on tyyliltään herkkävireinen sekä täynnä länsimaalaisittain katsottuna omintakeisia tapoja ja mielenmaisemia kunniakäsityksineen.

Kokonaisuus muodostuu neljästä aluksi erilliseltä vaikuttavasta tarinasta, joissa henkilö matkaa ajassa menneeseen tai tulevaan. Aikamatkailu onnistuu hämyisessä kellarikahvilassa juomalla kahvikupillisen tarkkojen rituaalien mukaan. Vähitellen kertomukset limittyvät ja paljastavat lisää kahvilan asiakkaista ja henkilökunnasta. Et saa tietää mitään mullistavaa, mutta tarkkaan harkittujen yksityiskohtien kautta huomaat pian kiintyneesi hahmoihin.

Aikamatkan syynä on useimmiten halu korjata tekemänsä virhe. Yksi haluaisi kertoa miesystävälleen, että rakastaakin tätä. Toinen toivoo korjaavansa välit siskoonsa, kolmas haluaisi kipeästi ymmärtää muistisairasta miestään ja neljäs tavata tulevaisuuden sukulaisensa. Aikamatkalla ei kuitenkaan voi muuttaa tulevaa, joten hetken pyrähdyksellä ei välttämättä saavuta haluamaansa.

Aikamatkustukseen liittyy lukuisia muitakin tiukkoja sääntöjä. Toisessa ajassa voi viettää vain sen hetken, mitä kahvikupillinen kestää jäähtyä, kuten kirjan nimikin sanoo. Matkalaisen on pysyttävä kahvilan tietyllä tuolilla – jossa tavallisesti istuu kirjaa lukeva haamu. Tämä käy kerran päivässä vessassa, jolloin paikan voi napata.

Sääntöjen lista on pitkä, ja se luetellaan jo humoristisessa prologissa. Toinen kirjailija olisi luonut jännitteen paljastamalla aikahyppelyn mysteeriä tipoittain, mutta ei Kawaguchi. Hän antaa tilan persoonallisille henkilöille.

Henkilökaartista nousevat erityisesti esiin traaginen kahvilan kanta-asiakas, puutarhuri, jolla on nuoruusiän muistisairaus. Sekä naapurissa kapakkaa pitävä Hirai Yaeko, joka pukeutuu leopardikuvioisiin vaatteisiin ja kulkee päivät pitkät papiljotit päässä. Myös kahvilan henkilökunta astuu esiin varjoista ja tulee tutummaksi sivu sivulta.

Tarinoista kumpuaa aasialainen perinteinen kunniakäsitys ja velvollisuudentunto sekä niiden vastinparina anteeksianto ja nöyryys muutosten edessä. Vaikenemisen kulttuuri ja kommunikaation tärkeys. Kiintymys ja luopuminen. Vaikka aikamatkalla ei voi muuttaa tapahtumien kulkua, niin itse matkalainen muuttuu. Ymmärtää, hyväksyy, oppii rakastamaan.

Klank-klonk. Tämä ääni toistuu kahvilassa useasti, mutta jää pitkään selityksettä. Sekin on tyylikäs yksityiskohta kokonaisuudessa. Kilkatus, joka rytmittää, korostaa, kiihdyttää, jarruttaa.

Kawaguchin romaanista jää pakahduttavan puhdistava, seesteinen jälkimaku. Menneelle et voi mitään, mutta omaan ajatustapaasi menneestä ja nykyisyydestä voit vaikuttaa. Ota hetkestä kiinni, sillä huomisesta et tiedä.

Minna Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Frank Miller & David Mazzucchelli: Daredevil: Kiirastuli

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Miller & David Mazzucchelli
Daredevil: Kiirastuli
Suom. Mail-Man. Egmont

Vaikka Marvel-elokuvat ovat viime vuosina tahkoneet rahaa, eivät sarjakuvat ole myyneet yhtä hyvin kuin vielä 1900-luvun lopulla. Siksi suomalainen Egmont on keskittynyt ilahduttamaan vanhan kaartin faneja kokoamalla yksiin kansiin entisaikojen tarjonnan parhaita paloja – niitä jo legendaarisiksi kasvaneita klassikkotarinoita.

Nämä sanat kuvaavat enemmän kuin hyvin Frank Millerin käsikirjoittamaa ja David Mazzucchellin kuvittamaa Daredevil: Kiirastuli -albumia. Sen sisältö on aiemmin nähty suomeksi Marvel-lehden numeroissa 2/88 ja 4/88. Kyseessä on kerrassaan tymäkkä ja tunteisiin käyvä sarjakuva, joka lukeutuu Millerin varhaistuotannon tähtihetkiin – ja jonka vahvimmat hokemat päätyivät aikoinaan sarjakuvafanien keskinäiseen kielenkäyttöön. Korvissani kaikuvat yhä alan piireissä ironisesti lausutut, Nuke-supersotilaan myyttiset ilmaukset, kuten ”Meidän pojat.” ja ”Anna punainen.”

Matt ”Daredevil” Murdockin lopullinen kiirastuli ottaa ensiaskeleensa, kun miehen vanha heila, heroiinikoukkuun ajautunut Karen Page, paljastaa supersankarin salaisen henkilöllisyyden rikollisille. Tieto kiirii myös rikollisuuden ruhtinaan, New Yorkin alamaailmaa hallitsevan Kingpinin korviin. Hänelle Daredevil ei ole mikään varteenotettava vastustaja, vaan pikemmin ärsyttävä kärpänen – mutta toisaalta kärpäsenkin kiduttaminen suo julmuudesta ilonsa ammentavalle miehelle suurta riemua.

Kun jo muutenkin hermoromahduksen partaalla roikkunut Murdock menettää niin maineensa, ammattinsa, rahansa, kotinsa kuin ystävänsä, ei romahdus ole kaunista katsottavaa. Kadulle päätynyt, päähän potkittu mies muuttuu vainoharhaiseksi ihmisraunioksi, joka ei osaa luottaa kehenkään tai suojata aistejaan ympärillään vellovalta kaupunkikakofonialta.

Mielipuolisuutensa vietävänä hän turvautuu järjettömään väkivaltaan, joka vie hänet yhä lähemmäs helvetin syövereitä. Löytyykö häneltä sisua kamppailla irti tästä tuhoisasta kierteestä? Ja jos, niin mitä se maksaa?

Miller sanoittaa vahvasti sekä Daredevilin kujanjuoksun ja epätoivon että Kingpinin kaikkivoipaisuuden tunteen ja sen mukanaan tuoman ylimielisyyden. Kingpin on kukkulan voittamaton kuningas, joka suhtautuu asemaansa yksinvaltiaan tavoin. Miehen kyky sumuttaa, valehdella ja masinoida ihmisiä tekeekin hänestä sarjakuvamaailman ikioman Donald Trumpin.

Myös muut keskeiset hahmot kuvataan vakuuttavasti oli kyse sitten huumehuuruisen Karen Pagen elämän lohduttomasta sopasta tai toimittaja Ben Urichin kipuilusta ammattietiikan ja kuolemanpelon ristivedossa. Nuke-hahmon yhteiskuntakriittisestä ja kirkkaana loistavasta mielenvikaisuudesta nyt puhumattakaan. Tilaa saa myös tapahtumia ympäröivä New York ja erityisesti sen rähjäisin slummi, Hell’s Kitchen. Millerin kaupunkikuvaus antaa jo hyvää osviittaa siitä, mihin hän yltää myöhemmissä Sin City -sarjakuvissaan.

Mazzucchellin piirrosjälki istuu hurmeisen synkkään tarinaan kuin poskelle hakattu nenä, joten ei ihmekään, että tekijäkaksikko teki myöhemmin yhteistyötä myös Batman: Ensimmäinen vuosi -sarjakuvan parissa.

Kun pää on nyt avattu, niin seuraavaksi olisi ilo nähdä suomalaisina kokoelmina myös kaikki muut Millerin Daredevil-tarinat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Elokuvat – Frankenstein’s Daughter (1958)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frankenstein’s Daughter
(ABC-versio, blu-ray)

Järkyttävän surkean julistekannen alla piileskelee yllättävän hyvä elokuva. Tai ei nyt kyllä ihan niinkään. Rehellisempää olisi kutsua Richard E. Cunhan ohjaamaa mustavalkoista Frankenstein’s Daughteria (1958) rakastettavan päättömäksi kalkkunalevitteeksi. Joka kyllä näyttää monin tavoin lähes pätevältä tekeleeltä – jos juonta tai hirviömaskeja ei lasketa.

Filmi käynnistyy lyhyellä kohtauksella, jossa Suzie (Sally Todd), seksikkään blondin perikuva, kohtaa jalkakäytävällä naamaltaan hirviömäisen naishahmon. Sitten hypätään uniltaan heräävän Trudyn (Sandra Knight) makuuhuoneeseen. Paikalle porhaltaa nuoren naisen eläkeikäinen Carter-setä (Felix Locher), joka ihmettelee, miksei Trudy ole jo ylhäällä. Kysymys saa naisen hymyn hyytymään ja silmät tuijottamaan tyhjyyteen: ”Nukuin huonosti. Se tuntui niin aidolta. Ihan kuin se olisi tapahtunut oikeasti.”

Pian selviää, että professori Carterilla on talossaan laboratorio, jossa hän kehittelee pakkomielteisesti uutta mullistavaa lääkettä: ”Se on lahjani ihmiskunnalle. Se hävittää kaikki tuhoisat solut ja organismit. Kun sairauksista päästään eroon, ihmiset elävät ikuisesti.” Carterin apurina häärivä hämäräperäinen komistus, Oliver Frank (Donald Murphy), epäilee koko touhun toimivuutta: ”Aine saattaa toimia sisäisiin soluihin, mutta se aiheuttaa myös rajuja muutoksia esillä oleville ihoalueille. Ja vaikutus kestää vain hetken.”

Tämä saa Carterin ihmettelemään, että kuinka Oliver muka tietäisi häntä enemmän hänen keksimänsä lääkkeen ominaisuuksista. Varsinkin kun mitään kenttätestejä aineen kanssa ei ole vielä tehty…

Kun Trudy ja Suzie tapaavat poikaystävänsä Johnnyn (John Ashley) ja Donin (Harold Llloyd Jr.), puhe kääntyy Suzien kohtaamaan naishirviöön. Tämä saa Trudyn hermostumaan, sillä tapaaminen muistuttaa tasantarkasti hänen näkemäänsä unta: ”Oliver tarjosi minulle lasillisen tuoremehua ja sen jälkeen nukahdin.”

Tässä vaiheessa tyhminkin katsoja tajuaa, että tietojaan pimittävä Oliver on testaillut Carterin lääkeainetta salaa Trudyyn. Ja että alussa nähty monsterinainen on kukapas muukaan kuin Trudy. Mutta ei tässä vielä kaikki! Ja nyt siirrymme vakaasti juonipaljastusten puolelle. Ollos varoitettu.

Käy ilmi, että Oliverin oikea sukunimi on Frankenstein ja että hän on kuuluisan tohtori Frankensteinin pojanpoika. Igorinaan hänellä on epämuotoinen Elsu-puutarhuri (Wolfe Barzell), joka on aikoinaan palvellut sekä hänen isäänsä että isoisäänsä. Täysin käsittämättömästi Oliver on onnistunut puhkaisemaan Carterin laboratorioon salaoven, joka johtaa unohdettuun viinikellariin – jonka massiiviset kiviportaat johtavat yllättäen talon ullakolle. Salaoven suojin Oliver ja Elsu puuhaavat öisin laboratoriossa omiaan. Eli siis luovat uutta elämää Elsun toimittamista ruumiinosista. Enää on kaipuussa pää. ”Tulen luomaan täydellisen olennon”, Oliver julistaa silmät mielipuolisuudesta hehkuen.

Pääongelma ratkeaa kätsysti, kun keikistelevä Suzie kutsuu Oliverin treffeille. Pikaisen pusuttelun jälkeen tyttö kuitenkin työntää miehen loitolle ja ilmoittaa haluavansa kotiin. Tämä tekee Oliverin niin raivohulluksi, että hän päättää käyttää Suzien päätä olentonsa loppuunsaattamiseksi. Ratkaisussa on sekin hyvä puoli, että naiset ovat miehiä tottelevaisempia ja tekevät, mitä käsketään.

Tosin siinä vaiheessa kun Frankensteinin hirviö – jota Oliver ja Elsu kutsuvat Frankensteinin tyttäreksi – herää eloon, hän ei muistuta pätkääkään naista. Monsterin onneton kasvomaski ja viiden puupennin puvustus herättävät muutenkin vain ja ainoastaan räkänaurua. Lisäksi hahmo liikkuu niin hitaasti ja kömpelön robottimaisesti, että kuka vain pakenisi sitä vaikka kontaten. Tästä huolimatta Oliverin tappokäskyjä uskollisesti noudattava olento onnistuu murhaamaan useampiakin ihmisiä. Vallan hämmentävä kokemus.

Toki elokuvasta löytyy paljon muutakin hämmentävää. Kuten vaikkapa se, että rupikasvoisen Trudyn kohdattua pari ihmistä kadulla, sanomalehdet julistavat suurin otsikoin hirviönaisen terrorisoivan koko kaupunkia. Hieman ihmetyttää myös poliisien toiminta. He näet ryhtyvät surutta ammuskelemaan rumilusta siinä vaiheessa, kun uskovat sen olevan pelkkä teinien naamiaispila. Filmin loppupuolella, kun jännityksen odottaisi kiristyvän, kerronta tyssää nuorten iloisiin uima-allasbileisiin, jossa lauletaan parikin hupsua poppisbiisiä kokonaisuudessaan. Jee, Special Date! Jee, Daddy Bird!

Tarinan ja ”tyttären” totaalisen tauskiuden vastapainoksi Frankenstein’s Daughter on näytelty, kuvattu, puvustettu ja lavastettu ihan perusammattimaisesti. Tekijät ovat selvästi alan konkareita, jotka hoitavat hommansa vahvalla rutiinilla ja sen ihmeempiä hölskyilemättä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että budjetti on ollut selvästi miniskuulinen ja kuvausaikataulu tiukka.

Mainiota camp-hubaa kaikelle kansalle!

Oheismateriaaleista ohjaaja Richard E. Cunhan ja hänen tuottajatoverinsa Arthur A. Jacobsin videohaastattelu 1980-luvun alusta on vallan makoisaa kuultavaa. 36-minuuttisessa pätkässä kaksikko kertoilee värikkäästi ja innostuneesti uransa alkuaskeleista sekä sellaisten B-klassikoiden kuin Giant from the Unknown, She Demons, Frankenstein’s Daughter ja Missile to the Moon (kaikki vuodelta 1958!) tekemisestä. Jokainen niistä kuvattiin kuudessa päivässä ja noin 65 000 dollarin budjetilla.

Kun Cunha näki ensimmäistä kertaa Frankensteinin tyttären asun ja maskin – samana päivänä kun kuvaukset alkoivat – hän oli purskahtaa itkuun. Mutta siinä vaiheessa ei ollut enää mitään tehtävissä. Sillä oli mentävä, mitä käsissä oli.

Mielenkiintoinen on myös elokuvahistorioitsija C. Courtney Joynerin kymmenminuuttinen kertaus John Ashleyn näyttelijä- ja tuottajauran menestyksekkäistä vaiheista.

Päälle vielä antoisa kommenttiraita sekä 12-sivuinen lehtinen, jossa Tom Weaver kertoo leffan tekemisestä ja tekijöistä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Kirjat – Niilo Sevänen: Ikitalven polku

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Niilo Sevänen
Ikitalven polku
Gummerus

Ikitalven polku alkaa vuoden 1007 kylmästä Konstantinopolista, jossa oluelle perso luutunsoittaja Orfeus saa äkillisesti vastuulleen pienen siskontyttärensä Hallan – jota verenhimoiset palkkasoturit ajavat takaa. Hallan silmissä välkkyy sama yliluonnollisen sininen tuike kuin taivaalle syttyneessä salaperäisessä tähdessä, ja tytöllä on voimia, jotka ylittävät ihmisymmärryksen. Halla lentää unissaan lintuna ja näkee enteitä, hänen sisällään velloo raivoisa talvi ja sen jäiset voimat, jotka vain odottavat vapautumistaan.

Jo seitsemän vuotta kestänyt maailmantalvi ja sen puhureissa rellestävät myyttiset pedot ovat hirmuisen Valkoisen noidan aikaansaannoksia. Mutta ihmiset eivät ole varmoja, ketä noidan valtaannoususta voisi syyttää. Tekikö Dublinin pakanakuningas sopimuksen itse Saatanan kanssa?

Ikitalven polku on Niilo Seväsen esikoisromaani, joka aloittaa keskiajasta, maailmanmyyteistä ja fantasiasta runsain mitoin ammentavan Ikitalvi-kirjasarjan. Teoksen mosaiikkimainen tapa hyödyntää erilaisten kulttuurien jumaltarustoja ja eksotiikkaa on kiehtovaa luettavaa. Turussa kulttuurihistoriaa opiskellut Sevänen luo varsin eeppiset ja varmasti paljon taustatutkimusta vaatineet puitteet tarinalleen, josta ei puutu myöskään meininkiä.

Kirja etenee hengästyttävää tahtia seuraten Hallan ja Orfeuksen vaaroja täynnä olevaa pakomatkaa. Tosin välillä juoni juoksee ehkä liiankin nopeasti. Jännitys kantaa hyvin läpi tarinan, joka suorastaan imaisee lukijan sisäänsä, mutta toisinaan olisin halunnut pysähtyä nautiskelemaan kiinnostavasti kirjoitettujen hahmojen sielunelämästä hieman enemmän.

Erityisen huikeasti toimivat eteerisemmät kappaleet, joissa seurataan Hallan unennäköä. Kutkuttavan jännittävä on myös leskikeisarinna Theofanan salaperäinen vanki, jota kuolema ei suostunut korjaamaan.

Ikitalven polku on upea aloitus toivon mukaan pitkälle kirjasarjalle. Tarina herättää lukuisia kysymyksiä, joihin lukija haluaa saada vastauksia. Pakko todeta, että koukkuun jäin!

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 1: Viimeinen liekki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tim Probert
Lightfall 1: Viimeinen liekki
Suom. Kati Valli. WSOY

”Vaikutat uteliaalta tapaukselta. Sinunlaisistasi tulee hyviä seikkailijoita!”

Tim Probertin Lightfall 1: Viimeinen liekki tuo monella tapaa mieleen Janne Kukkosen palkitun Voro–sarjan. Molemmat teokset edustavat koko perheelle sopivaa, vangitsevan kauniisti piirrettyä taianomaista fantasiaa, jonka pääosassa seikkailee nuori tyttö. Voron tapaan Lightfall on myös kooltaan tavanomaista sarjakuva-albumia pienempi, mutta kerta-annokseltaan tuhti – Viimeisessä liekissä on sivuja lähes 250. Tosin siinä missä Voron suomenkieliset laitokset ovat mustavalkoisia, Lightfall on toteutettu ruskaisessa väriloistossa.

Beatrice, eli Bea, asuu isoisänsä, suuren Possuvelhon luona. Hajamielisyydestä kärsivä velhovanhus pyörittää Sikapossun Tipat ja Tinktuurat -puotia, jossa nimensä mukaisesti myydään rohtoja ja eliksiirejä. Eräänä päivänä Possuvelho kuitenkin katoaa sillä aikaa, kun Bea on ollut keräämässä aineksia tuoreinta mikstuuraa varten. Pöydällä odottaa vain lappu, jossa vaari kertoo, että hän on unohtanut hoitaa äärettömän tärkeän velvollisuuden: ”Rauhattoman nukkujan sinetti täytyy käydä tarkistamassa!”

Bea ei luota siihen, että hataramuistinen vanhus selviäisi matkasta – varsinkin kun tämä mainitsee viestissä unohtaneensa, missä sinetti ylipäätään sijaitsee. Niinpä hän päättää jäljittää vaarin, vaikka ei tiedä, mihin ilmansuuntaan tämä on lähtenyt. Tukea Bea saa vastikään kohtaamaltaan Cadwalladerilta, eli Cadilta. Cad on jo sukupuuttoon kuviteltu galduuri. Laji tunnettiin aikoinaan siitä, että heillä oli kahdentoista miehen voimat ja viisautta sadan vuoden edestä.

Cad huokuu ystävällisyyttä, positiivisuutta ja auttamisen halua. Vaikeimpienkin vastoinkäymisten keskellä hän on varma, että kyllä tästäkin jotenkin selvitään. Apua Bea kaipaakin, sillä hänellä on paha tapa hermostua, hämmentyä ja jähmettyä vaarojen ja valintojen edessä. Yhdessä nämä kaksi etsijää muodostavat sympaattisen parivaljakon, jonka reippaita ja iloluontoisia seikkailuja on nautinto seurata.

Myös tarinan taustalle rakennettu fantasiamaailma hurmaa. Auringon laskettua lopullisesti mailleen maisemia valaisee enää kahdeksan keinotekoista Valoa, jotka määrittelevät myös todellisuuden rajat. Vaan voisiko pimeyden takaa löytyä lisää valoja? Teoksessa esiintyy erilaisia mielikuvituksellisia otuksia, kulkijoita, kasveja ja eläimiä kiitettävän runsaasti – kuten myös vanhojen rakennusten ja patsaiden raunioita. Puhumattakaan lumotuista luista, jotka varoittelevat matkalaisia vaaroista ja uhkailevat heitä kauhulla, turmiolla ja kadotuksella. Lisäksi liikkeellä on pahaenteisiä tahoja, jotka tahtovat levittää pimeyttä ja kuolemaa.

Lightfall 1: Viimeinen liekki on kaikin puolin lumoava lukukokemus, jonka pariin tulee varmasti palattua useaan otteeseen tarinan seuraavaa jaksoa odotellessa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Kirjat – Chi Ta-wei: Kalvot

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Chi Ta-wei
Kalvot
Mo
Suom. Rauno Sainio. Hertta

Momo on nuori nainen, joka elää 2100-luvun maailmassa. Otsonikato on tehnyt asumisen kuivalla maalla mahdottomaksi, joten ihmiskunta on muuttanut merenpohjaan. Robotisoituja sotia käydään kuitenkin edelleen mantereilla.

Maailmankuulun ihospesialisti Momon erilaiset ihohoidot ovat kuluttavassa maailmassa suosittuja. Tämä erakko asuu yksin kodin ja työtilan yhdistelmässä. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä, vaikka välillä hänen mieleensä tulee outoja muistoja sairaalasta ja unelmia sotaroboteista.

Momo ei ole ollut 20 vuoteen yhteydessä äitiinsä, mutta nyt 30-vuotissyntymäpäivänsä aikaan äiti palaa hänen elämäänsä.

Paljon enempää Kalvojen juonesta ei kannata kertoa. Kirjan ydin on sen päähenkilö Momo. Hänen salaisuutensa ympäriltä poistetaan kuoria – tai himmentäviä kalvoja – kunnes totuus tulee näkyviin. Erilaisia kalvoja teoksessa onkin useita: suojelevia, peittäviä ja tietoja välittäviä. Romaani on runollinen, surullinen ja kaunis.

Kirjaa markkinoidaan myös kiinalaisen queer-kirjallisuuden klassikkona. Momon sukupuolikokemus on todellakin queer kuten myös hänen taustansa. Kaikki tämä on teoksen maailmassa täysin luonnollista.

Nykylukijalle Kalvot on myös nostalginen muisto 1990-luvusta. Kirja on nimittäin alun perin ilmestynyt vuonna 1996. Kuten monet aikakautensa tieteisteokset, se nostaa muun muassa otsonikadon, aidsin ja suuryritysten vallan tulevaisuuden uhkakuviksi. Sittemmin listan kaksi ensimmäistä uhkaa on suurelta osin päihitetty, mutta tilalle on tullut uusia ja pahempia. Perustunne uhkaavasta tulevaisuudesta ei sinänsä ole muuttunut.

Valitettavasti tätä hiukan vanhentunutta tulevaisuutta selitetään infodumpissa, joka katkaisee romaanin muuten hyvin vetävän alkuosan. Onneksi kirja pääsee pian takaisin raiteilleen.

Chi Ta-wein romaanin suomennos on selkeästi tapaus, ja kirja ansaitsi tulla käännetyksi iästään huolimatta. Itse asiassa meitä hemmotellaan, koska saamme luettavaksemme suoraan kiinasta suomennetun tieteisromaanin, joka on oletettavasti ensimmäinen suomeksi julkaistu taiwanilaisen scifin edustaja.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 2/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , ,

Let’s rock!

Ovet odottavat aurinkoa punaisella planeetalla, ja aivan sattumalta Tähtivaeltajan alkuvuoden teemaksi on muodostunut musiikki. Viime numerossa julkaistiin Pekka Mannisen laaja artikkeli spefi- ja sarjakuvamusiikista. Nyt vuorossa on kanadalaiskirjailija Nicholas Eames, jonka fantasiateoksilla on lukuisia kytköksiä 1970- ja 1980-luvun rock-musiikkiin. Lisäksi Pasi Ilmari Jääskeläisen tuorein romaani, Finlandia-ehdokkaaksikin päätynyt Kuurupiilon anatomia, sisältää vahvoja punk-elementtejä.

Eamesin esittelystä ja haastattelusta vastaavat Aleksi Kuutio ja Jukka Halme. Kokonaisuus sukeltaa syvälle mainioista fantasiaromaaneistaan tunnetun kirjailijan tuotantoon ja persoonaan. Eames-setin täyteläistää hauska novellisuomennos, jossa verisen uskonsodan sytykkeenä on kiista siitä, onko hämähäkkijumalatar kuusi- vai kahdeksanjalkainen.

Kaisa Ranta vieraili puolestaan Jyväskylässä tapaamassa yhtä suomalaisen fantasian – tai uuskumman tai maagisen realismin, miten sen nyt kukin haluaa määritellä – suurimmista tähdistä. Pasi Ilmari Jääskeläinen nousi spefi-yhteisön tietoisuuteen palkintoja kahmineilla novelleillaan ja räjäytti pankin lukuisille kielille käännetyllä Lumikko ja yhdeksän muuta -esikoisromaanillaan (2006).

Uusia kirjoja Jääskeläinen on kirjoittanut harvakseltaan, mutta viime vuonna ilmestyneellä Kuurupiilon anatomialla hän on kohonnut jälleen ansaitusti huomion keskipisteeksi. Haastattelussa kirjailija kertoo laajalti niin luomisprosesseistaan, tavoitteistaan kuin ylipäätään kirjallisuuden merkityksestä.

Artikkelin ohessa tarjolla on Jääskeläisen parin vuoden takainen Angela Vähävauraan taide -novelli, johon tuskin monikaan on aiemmin törmännyt.

Robert E. Howardin luoma Conan on barbaarisotureista maineikkain. Mutta millainen on Crom, hänen jumalansa? Tämän kiehtovan kysymyksen uumeniin upotaan Jukka Vuorion Conan Barbaari luottaa teräkseen, ei rukoukseen -artikkelissa. Taustatukea Vuoriolle antavat sekä Conan-asiantuntija Petri Hiltunen että kirkon tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg.

Numerossa löytyy myös toinen osa Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuvasta, Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -tv-sarjapalsta sekä lukuisia kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Nauti niistä kaikista antaumuksella, kunnes myrsky nousee, totuus palaa ja pataässä isketään pöytään.

Ja sitten ei muuta kuin tervemenoa Finnconiin, Suomen suurimpaan kaikille avoimeen ja ilmaiseen science fiction- ja fantasiakulttuuritapahtumaan, joka valtaa Jyväskylän yliopiston heinäkuun alussa. Siellä nähdään.

Bangkok shokkaa, Saigon sheikkaa ja Hanoi rokkaa!

Toni Jerrman

PS. Muista myös vuosittainen Suomenlinnan spefi-piknik, joka järjestetään tällä kertaa lauantaina 15. kesäkuuta.

Merkittävät järjestöt ovat jälleen synkronoineet kalenterinsa, ja siten luoneet voimakkaan aika-avaruus pyörteen, joka vetää puoleensa pikniköijiä HYSFK:in, HSFS:n, Risingshadow:n ja Tolkien-seuran jäsenistöistä.

Kokoontumispaikkana on Kustaanmiekassa ravintola Walhallaa vastapäätä oleva nurmikenttä. Jos matkustat HSL:n lautalla, seuraa opaskylttien sinisiä nuolia, kunnes olet vaeltanut käytännössä koko Suomenlinnan halki. Löydät meidät polun päästä.

Piknik alkaa, kun innokkaimmat fanit saapuvat paikalle (yleensä puolenpäivän aikoihin), ja jatkuu myöhään asti, kunnes porukat hajaantuvat eteenpäin kotiin tai jatkoille.