sarjakuvat

Sarjakuvat – Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.: Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller, Brian Azzarello & John Romita Jr.:
Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Frank Millerin vuonna 1986 julkaistu Batman: Yön ritari on supersankarisarjakuvien ikiklassikko. Niinpä ei ole mikään ihme, että sen ympärille on leivottu rahastusmielessä useita jatko-osia. Nyt suomennosvuorossa on Millerin luomuksen esiosa Batman – Yön ritari: Viimeinen ristiretki. Sen tarinasta vastaa Millerin ohessa Brian Azzarello, kuvituksesta puolestaan John Romita Jr.

Tarjolla on Batmanin viimeinen seikkailu ennen eläkkeelle jäämistä. Nyrkkisankarin rooli alkaa painaa vanhaa miestä: joka paikkaa kolottaa ja turpiin antamisen sijaan hän saa itse tämän tästä päihinsä. Armaasta elämäntehtävästä eläköityminen ei ole kuitenkaan helppo rasti, varsinkin jos uskoo sydämensä pohjasta siihen, mitä tekee.

Rämäpäisesti vaaroihin syöksyvä ja herkästi tarpeettomaan väkivaltaan taipuvainen Jason ”Robin” Todd ei hänkään ole vielä valmis astumaan mentorinsa saappaisiin. Tai näin ainakin Batman ajattelee. Robin itse on asiasta vakaasti toista mieltä.

Sarjakuva kysyy, ajaako Batmania eteenpäin enää se, että hän on koukussa omaan tekemiseensä. Eikö hänestä ole ripustamaan trikoita narikkaan ja löytämään itselleen uudenlaisen rooliin elämässä? Ja kuinka tämä kaikki vaikuttaa Robinin käytökseen ja valintoihin?

Entä mitä tekee Lepakkomiehen arkkivihollinen, sadismistaan kuuluisa Jokeri, jonka Bat-vanhus on toimittanut jälleen kerran Arkhamin mielisairaalaan? Ainakin aiheuttaa kaaosta, joka sataa hymyilevän psykopaatin laariin.

Hieman pienemmälle huomiolle jää itse tarina, jossa tuntematon taho manipuloi Gotham Cityn rikkainta eliittiä.

Viimeisen ristiretken oivallisin osuus liittyy Batmanin ja Robinin henkilökuviin, joista löytyy kiitettävää ristiriitaisuutta ja ongelmallisuutta. Kumpikin sankareista on hakusessa oman motivaationsa ja toimintatapojensa kanssa, eikä mikään ole enää mustavalkoista. Synkässä tarinassa ei myöskään kannata luottaa vanhaan sananlaskuun, joka väittää, että vaikeuksien kautta voi hyvinkin päätyä voittoon. Ei nimittäin voi.

Kokonaisuus on sekä juonellisesti että taiteellisesti vahvaa kamaa. Tästä huolimatta olisin mielelläni nähnyt tarinasta selvästi pidemmän ja syvällisemmin teemoihinsa pureutuvan version. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry: Flash Gordon – Tehtävä Plutossa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Harry Harrison, Mac Raboy & Dan Barry
Flash Gordon: Tehtävä Plutossa
Suom. Asko Alanen. Jalava

”…Ovat masiinoita… Miten kutsutaan… Ro-bosteja!!”

Jalava on viime vuosina palannut juurilleen julkaisemalla suomeksi vanhoja klassikkosarjakuvia. Scifiä ovat tällä saralla edustaneet ansiokkaasti Jeff Hawke: Ylivaltias ja Judge Dredd: Kuoleman morsian -albumit sekä Russ Manningin fantastiset Tarzan-julkaisut. Nyt vuorossa ovat kirjailijana paremmin mainetta niittäneen Harry Harrisonin (ks. Tähtivaeltaja 3/05) käsikirjoittamat ja Mac Raboyn & Dan Barryn kuvittamat Flash Gordon -sunnuntaistripit vuosilta 1967–1970.

Nimensäkin mukaisesti Tehtävä Plutossa -teos sisältää useita seikkailuja, jotka sijoittuvat aurinkokuntamme etäisimmälle planeetalle – jota tosin ei enää kutsuta planeetaksi. Jäinen kivenmurikka aiheuttaa Flashille ja kumppaneille ongelmia kolmessa albumin seitsemästä tarinasta.

Niistä ensimmäisessä Flash ja hupsuksi kuvattu meksikolainen Pancho saapuvat Plutolle tuomaan tarvikkeita haaksirikkoutuneen avaruusaluksen miehistölle. Ihmetys on suuri, kun he löytävät elottomana pidetyltä planeetalta turkiksiin pukeutuneiden robottien maanalaisen tukikohdan – ja päätyvät sitä kautta kaukosiirretyksi kaukaiseen tähtijärjestelmään. Mutta mitä ihmettä huomattavasti ihmiskuntaa kehittyneemmän Utra-planeetan asukkaat haluavat sankarikaksikostamme?

Plutoon matkataan myös Pluton siirtokunta pulassa -tarinassa. Siinä kerrotaan, että Plutossa on niin kylmä, että sen ilmakin on jäätynyt kiinteäksi. Ja toisin kuin edellisessä sarjakuvassa, nyt planeetan painovoima on niin raskas, että ihmisten työskentely on siellä käytännössä mahdotonta. Plutossa on kuitenkin mineraalirikkauksia, joita ihmiskunta halajaa käyttöönsä. Kuinka tästä pulmasta selvitään? Ja ajautuuko jääplaneetan valloitus ojasta allikkoon? Huumorin lähteenä toimii Panchon sijaan Klet-planeetan Angor, jonka ylivertaiset voimat saavat aikaan hassua pöhköilyä.

Jälleen uudenlainen Pluto tavataan Ällistyttävä invaasio / Tehtävä Plutossa -sarjakuvakaksikossa, jossa avaruuden käymättömille korpimaille eksyneet muukalaiset suistavat Maapallon mielikuvitukselliseen kaaokseen vääristäjä-laitteillaan. Tematiikassa huomio kiinnittyy siihen, kumpi on parempi valinta, sotilaallinen valloitus vai rauhanomainen yhteistyö?

Albumin muissa tarinoissa metsästetään muotoaan muuttavaa muukalaisrikollista, taistellaan Mestariksi kutsutun yliälyn käskyttämiä robotteja vastaan ja kohdataan kahvinkeitin, jonka vallanhaluinen itäeurooppalainen professori on muuntanut aineensiirtäjäksi.

Flashin ja Panchon ohessa sarjakuvissa seikkailevat tietenkin myös tohtori Hans Zarkov sekä sankarimme tyttöystävä Dale Arden – joka ei jää tapahtumien tuoksinassa pelkäksi itkupilliksi. Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista tuttua keisari Ming Armotonta tai hänen hallitsemaansa Mongo-planeettaa ei näissä tarinoissa nähdä.

Harrisonin käsikirjoittamat Flash Gordon -sarjakuvat eivät edes yritä olla mitään älyn jättiläisiä. Sen sijaan tarjolla on kepeitä avaruusseikkailuja, joissa riittää vaaroja ja yllättäviä käänteitä. Huumoria ja avaruusmuukalaisia koskaan unohtamatta. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja päähenkilöt ovat niin puhtoisia kuin olla ja voi. Vanhanaikaisuus, pinnallisuus ja simppeli sinkoilu jaksavat silti viihdyttää.

Myös kuvitus noudattaa samaa kaavaa, eli piirros on selkeää, muttei erityisen kunnianhimoista. Tosin Barryn piirtämissä tarinoissa on väliin aidosti tyylikkäitä kuvia, mutta myös huolettomammalla viivalla taiteiltuja jaksoja.

Ei tarvitsisi kädestä vääntää, että suostuisin lukemaan lisääkin tätä kamaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – John Byrne: Ihmeneloset – Kun kutsuu Galactus!

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

John Byrne:
Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus!
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

”Joskus Galactuskin oli ihminen, kuolevainen kuten sinäkin. Mutta muistot siitä ajasta ovat vaisu, hiipuva kipu sydämeni uumenissa.”

John Byrne oli aikoinaan kovista kovin. Oma supersankari-innostukseni sai aivan uutta puhtia, kun tutustuin Byrnen piirtämiin ja Terry Austinin tussaamiin X-Men-sarjakuviin 1970-luvun lopussa. Sen jälkeen seurasin Byrneä kaikkialle, minne hän meni: Fantastic Four, Alpha Flight, She-Hulk, Namor, Next Men jne.

Kesän superelokuvien vanavedessä suomeksi on nyt saatu rautaisannos Byrnen sarjakuvia.

Hänen kirjoittama ja kuvittama Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus! on yli 150-sivuinen kattaus fantastisia, jopa kosmisia tarinoita. Sisältö on kotoisin 1980-luvun alkupuolelta, ja osa jaksoista on julkaistu Suomessa Ihmeneloset- ja Hämähäkkimies-lehdissä vuosina 1982 ja 1985.

Albumin käynnistää Kunnia keisarille -tarina, jossa Ihmeneloset päätyvät muinaiseen afrikkalaiskaupunkiin, joka muistuttaa menneisyyden Roomaa. Idea on niin poskettoman upea, että se tuo elävästi mieleen Tarzanin parhaat seikkailut kadonneissa valtakunnissa. Samalla Reed Richards joutuu pohtimaan liiallisen itsevarmuutensa aiheuttamia ongelmia.

Seuraavaksi vuorossa on pidempi kertomus, joka alkaa avaruuden ääristä ja sykkii vahvaa ihmeen tuntua – samalla kun se seuraa sankarinelikon arkista elämää. Juuri tämänkaltaiset yhdistelmät tekevät Byrnen Ihmeneloset-tarinoista niin koukuttavia.

Tällä kertaa vaikeuksia aiheuttaa Galactuksen mahtava palvelija Terrax, jolla on ylivertaiset voimat jopa Ihmenelosiin verrattuna. Inhimillisiä tragedioita ja suurta oopperaa soittelevassa kertomuksessa esiintyvät luontevasti myös mm. Hämähäkkimies, Daredevil, Thor, Tohtori Outo ja Rautamies. Ja kyllähän planeettoja syövä Galactuskin ilmestyy mukaan kuvioihin – eikä yksikään tarina, jossa hän näyttäytyy, voi olla huono. Nyt päästään jopa pohtimaan sankarien syvempää etiikkaa ja moraalisia valintoja.

Hieman maanläheisemmässä Lapsuuden loppu -tarinassa valokeilaan nostetaan sekä Näkymätön tyttö Sue että hänen ja Reedin pieni Franklin-poika. Sue osoittaa epäilijöille, että hän on yhtä vahva ja tärkeä osa Ihmenelosia kuin Liekki, Möykky ja Herra Fantastinen yhteensä.

Albumin viimeisessä rupeamassa pahiksen roolin ottaa Tohtori Doom – vai ottaako sittenkään? Tarina käsittelee yksinvaltiutta ja diktaattorien tuhoisia vainoharhoja. Sekä sitä, että edes Ihmeneloset eivät ole erehtymättömiä.

Kun kutsuu… Galactus! on supersankarisarjakuvan parhaimmistoa. Touhu ei tyydy pelkkään aivottomaan mätkintään, vaan mukaan on ujutettu sekä tieteishenkistä visiointia, elämän pieniä iloja ja suruja, vahvaa draamaa että yhteiskunnallista kritiikkiä. Kaikki tämä tekee sarjakuvan hahmoista eläviä ja hengittäviä yksilöitä, jotka eivät jää trikoidensa vangeiksi.

Myös sarjakuvan taide on erinomaista, huolellista ja pikkutarkkaa, Byrneä lähes parhaimmillaan.

”Ilmaantuuko tänne jonakin päivänä haurasta elämää, joka pohtii kaiken tarkoitusta? Vai onko täällä vain kuolleita maailmoja, jotka tuijottavat kuihtuvaa aurinkoa sokein silmin? Vai kuolevatko ne jo syntyessään… Jättäen jälkeensä loputtoman yön läpi kiitäviä jäänteitä maailmasta, joka ei koskaan ollut.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén: Jumala koneesta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén:
Jumala koneesta
Zum Teufel

Joitain vuosia sitten veikeästä fantasiasta innostunutta kansanosaa ilahdutettiin mainiolla Kuoleman pidot -albumilla (2021). Nyt teos on saanut itsenäisen jatko-osan Jumala koneesta. Tuoni (ent. Tuomas) Myllylän kuvakäsikirjoittamassa ja Tuuli Hypénin lopulliseen muotoon saattamassa teoksessa on sivuja peräti 160. Siihen määrään mahtuu paljon hupia, toimintaa sekä mielikuvitusta kutkuttavia fantasiavisioita.

Garaxin kaupunkia hallitsee Valon veljeskunnan mahtava temppeli. Jo kolmentuhannen vuoden ajan siellä on järjestetty valon jumalalle omistettu vuosittainen kisa, jossa järvimaan parhaat soturit taistelevat voitosta ja kunniasta. Monikulttuurisena valtakuntana paikalla on peikkoja, haltijoita, petomiehiä, kissaihmisiä, manaajia, velhoja sekä mitä ihmeellisimpiä magian luomuksia.

Lopunajat ovat kuitenkin käsillä, sillä pyhän äidin näyt ennustavat tuhoa, kuolemaa ja turmiota. Niiden airueina toimii kenties Azmuthin papisto, joka yrittää herättää henkiin lonkerojumalansa. Tai sitten tiedon ja taikuuden taitaja Zandramas, joka halajaa uinuvasta valon jumalasta oman käsikassaransa.

Tämän kaiken keskelle heitetään tarinamme sankarit, djinni Ripkin ja manaaja Darrol. Ripkin kamppailee pakottavan palvelualttiuden kanssa, kun kuvioihin kurvaa hänen ensimmäinen isäntänsä. Darrol taasen kasaa haudasta kaivetuista ruumiinosista monipäistä ja -kätistä taistelijaa soutajien killalle. Joukkoon tummaan liittyy myös muita aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja, kuten aina yhtä rakastettava berserkkipeikko Thurinn.

Myyttisten fantasiakertomusteen kunniakkaaseen tapaan juoniaineksiin lukeutuu muun hyvän lisäksi muinaisia jumalia, salaperäisiä käsikirjoituksia, temppelinraunioita, hautaholveja, taikakristalleja, magiaa sekä kirotun armeijan katkeria luurankosotureita.

Jumala koneesta rokkaa kuin ilokaasu tyrmässä. Albumi hauskuuttaa, ihastuttaa, naurattaa ja innostaa. Veijarimaiset hahmot ovat symppiksiä, käänteet usein vähemmän sankarillisia ja väkivalta veristä. Hypénin selkeän siisti piirrosjälki toimii sekin erinomaisesti. Tarjolla siis namia fantsua koko navan täydeltä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Frank Miller & Roger McKenzie: Daredevil – Tekijänä Frank Miller 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller & Roger McKenzie:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller
Suom. Mail-Man & Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Daredevil: Kiirastuli -albumin arvostelun lopussa esitin hartaan pyynnön, että loputkin Frank Millerin Daredevil-tarinat saataisiin ulos suomalaisina kokoelmateoksina. Nyt tuo toive käy toteen, sillä Egmont on laukaissut liikkeelle Daredevil: Tekijänä Frank Miller -kirjasarjan.

Ykkösalbumi sisältää yhdeksän ensimmäistä Millerin kuvittamaa Daredevil-lehteä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Tässä vaiheessa käsikirjoituksista vastasi vielä Roger McKenzie, mutta taisi Millerilläkin olla tarinoihin sanansa sanottavana. Albumin esipuheessa hän näet kertoo, kuinka vietti monet iltapäivät McKenzien kanssa pohtien, miten he voisivat Comics Coden rajoitusten puitteissa kertoa mahdollisimman rankkoja tarinoita. Ja jo tällöin kelkkaan hyppäsi myös tussaaja Klaus Janson, joka teki jatkossakin runsaasti yhteistyötä Millerin kanssa.

Suomeksi näistä tarinoista on aiemmin julkaistu osa vuoden 1995 Sarjakuvalehdessä.

Albumi käynnistyy keskeltä toimintaa, kun Epäpyhä kolmikko iskee Matt Murdochin toimistoon ja vie miehen mennessään. Taustalla häärii kylmäverinen tappaja, Kalmankoura, jolla on kana kynittävänään Daredevilin kanssa. Synkkä tarina saa odotettuakin synkemmän päätöksen.

Jatkossa sokea asianajaja Matt Murdoch joutuu tämän tästä vetämään ylleen puna-asuisen Daredevilin vermeet ja käymään rikollisia päin yli-inhimillisten aistiensa ja moniin tarpeisiin taittuvan taistelusauvansa tuella. Vastaan tulee mm. Napakymppi, jonka käsissä mikä tahansa esine on ase, lonkeroitaan säälittä heiluttava Mustekala sekä lähes lapsenmielinen mutta silti äärettömän väkivaltainen Gladiaattori.

Muistelujaksossa kerrotaan Murdochin nyrkkeilijäisän karusta kohtalosta ja Daredevilin ensiaskelista tuolloin vielä keltaruskeaan asuun sonnustautuneena kostajana.

Vuosikymmenten vierimisestä huolimatta näiden sarjakuvien voima on ja pysyy. Jo tässä vaiheessa Millerin kuvakerronnassa on dynamiikkaa ja realistista rosoisuutta. Tyyli sopii täydellisesti Hell’s Kitchenin pimeillä kujilla ja katoilla käytäviin matseihin, joissa pirunsarvinen huimapää ottaa mittaa alamaailman pahimmista rikollisista. Tämä on kuin kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta supersankarimaustein, ja hyvä niin.

Kokonaisuutta sävyttää myös tunteiden koko kirjo, josta löytyy niin rakkautta, mustasukkaisuutta kuin pettymystäkin. Vihasta, vallanjanosta ja kostonhimosta nyt puhumattakaan. Monen hahmon kohdalla on helppo puhua jopa klassisesta tragedian kaaresta.

Tahtoo heti lisää tätä suurenmoista herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Stan Sakai: Usagi Yojimbo 5 – Elämän rajoilla

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Stan Sakai:
Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla
Suom. Vesa Heino, Zum Teufel

Stan Sakain Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla tarjoilee yli 400-sivuisen kattauksen samuraijänis Miyamoto Usagin seikkailuja. Hän kiertää isännättömänä roninina 1500-luvun loppupuolen kuohuvaa Japania rauhaa ja tasapainoa etsien. Rauha on näinä vuosina kuitenkin kaukainen asia, sillä shogunin vallan alla moni samurai on jäänyt omilleen ja hankkii nykyisin elantonsa veren maku suussa – muista rikollisista ja maantierosvoista nyt puhumattakaan.

Usagi ei ole moiseen alennustilaan sortunut, vaan on aina valmis auttamaan ja puolustamaan heikompiaan. Hyvin usein tämä tarkoittaa suurten vihulaislaumojen saattamista manan majoille – vaikka tappaminen ei yleensä olekaan Usagin ensimmäinen valinta.

Kirja käynnistyy rauhallisella Kaiso-viipaleella. Siinä merituulen henkäyksistä nauttiva Usagi tutustuu merilevänviljelijöiden jo sukupolvia samanlaisena jatkuneeseen elämään. Hallitsijat tulevat ja menevät, mutta täällä arki pyörii niin kuin aina ennenkin.

Seuraavassa tarinassa miekoille riittää töitä, kun sekä Usagi että naissamurai Inazuma joutuvat niittämään peräänsä lähetettyjä palkkatappajia kuin heinää. Kokonaisuuden yleistunnelma on silti jossain määrin auvoisa ja arvoituksellinen.

Teos koostuu lyhyistä ja pidemmistä tarinanviipaleista, joista osa kytkeytyy toisiinsa. Niinpä Inazumaan törmätään myöhemmin uudelleen, ja silloin saamme tietää enemmän hänen menneisyydestään. Toinen pari kertaa esiintyvä hahmo on salaperäinen Jei, jonka jumalat ovat lähettäneet surmaamaan Usagin. Matkansa kuluessa hän puhdistaa maailmaa syntisistä ja pahansuovista sieluista – ja niitähän riittää.

Väliin tarinat ovat hyvinkin traagisia ja koskettavia, sillä hyvyys ja ystävällisyys eivät ole tässä ympäristössä mikään tae, että elämästä selviäisi hengissä edes seuraavaan aamuun asti. Joidenkin ihmisten julmuus koskettaa kaikkia. Useimmiten näiden tekojen taustalla kuumottaa silmitön pahuus, ahneus ja vallanhimo.

Sakain luonteva kerronta, tarinoiden harkitut käänteet ja vahvasti ihmisläheinen ote saavat sarjakuvan soittamaan tunteita. Hahmojen kohtaloiden pyöritykseen ja historiallisen Japanin kuvaukseen uppoaa silloinkin, kun mukaan tuodaan demoneja ja muita yliluonnollisia olentoja.

Myös Sakain viiva soljuu kauniisti. Piirrosten selkeys, kuvakuljetuksen rentous ja tyylin tarunomainen luonne takaavat sen, että väkivaltaisimmistakin kohtauksista selvitään ilman ylenpalttista verenlennätystä.

Elämän rajoilla on täyttä nautintoa ilman ensimmäistäkään heikompaa lenkkiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor – Varjo menneisyydestä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Petri Hiltunen:
Praedor: Varjo menneisyydestä
Zum Teufel

Nyt on tarjolla niin kovan luokan historiallinen merkkiteos, ettei paremmasta väliä.

Petri Hiltusen ensimmäinen lyhyt Praedor-tarina valmistui vuonna 1985. Se ilmestyi Conan-lehdessä 2/86. Sarjakuva esitteli Ferron-nimisen praedorin, josta oli tuleva Hiltusen Praedor-kertomusten keskeisin hahmo. Hänen synnyin- ja kuolintarinansa valmistuivat jo niinkin varhain kuin vuonna 1988. Loput kertomukset asettuvat luonnollisestikin näiden kahden väliseen ajanjaksoon.

Isokokoinen, lähes 100-sivuinen Praedor: Varjo menneisyydestä -albumi on Hiltusen itsensä mukaan viimeinen pitkä Ferron-tarina – ja samalla hahmon 40-vuotisjuhla. Tapahtuman kunniaksi kertomus sisältää viitteitä Ferronin aiempiin seikkailuihin, mutta albumin voi helposti lukea vaikkei niitä tunnistaisikaan.

Teokseen alkuun on liitetty tekstiosio, joka avaa Jaconian ja sitä ympäröivän Borvarian historiaa. Erityistä huomiota saavat Jaconiaa pitkään hallinneet velhokuninkaat, joista vaikutusvaltaisin oli Warthin kaupungin valtias Kirel Curarim. Hän vähät välitti magian pyhimmistä säännöistä ja avasi kiellettyjä portaaleja toisiin todellisuuksiin.

Lopulta demoniritarit kukistivat Kirelin, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Taistelujen seurauksena Warth romahti rauniokaupungiksi, jonka yliluonnollisten vaarojen keskelle kenelläkään ei ole asiaa.

Yli 500 vuotta myöhemmin Ferron ja hänen praedor-toverinsa ovat jälleen tunkeutuneet Borvarian kirotuille maille aarteita etsimään. Moni Ferronin kumppaneista heittää retkellä henkensä, kuten on käynyt jo liiankin usein. Onneksi saalis on kuitenkin sen verran mittava, että sen turvin Ferron ja Tina voivat asettua aloilleen ja luopua praedorin urasta.

Rauhallinen elämä päättyy, kun Farrignian kaupunkiin saapuu aavemainen ilmestys, jonka luonteesta edes kirkon inkvisitio tai velhojen neuvosto ei saa selvää. Ja kirkollehan moinen pyhäinhäväistys ei käy, joten he haluavat pyyhkiä olemattomiin sekä kumman kuvajaisen että Ferronin, jonka seuraan manifestaatio on hakeutunut.

Ferron itse uskoo, että haamuhahmo on hyväntahtoinen ja haluaa hänen matkaavan Warthin muurien sisäpuolelle. Tästä käynnistyy pitkä vaarojen ja vaikeuksien sävyttämä matka kohti mystisen kaupungin sydäntä.

Kaikki se, mitä Ferron kohtaa Kirelin entisessä valtakunnassa, saa lukijan haukkomaan henkeään. Kertomus tykittää eteen ihmeen tuntua säteileviä visioita sekä syvälle aivokudokseen pureutuvia juonenkäänteitä. Näin huikeaa mielikuvituksen lentoa on harvoin tarjolla yhtään missään.

Praedor: Varjo menneisyydestä on silkkaa timanttia kuvituksenkin osalta. Hiltusen piirrosjälki on huolellista, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa. Se herättää eloon niin moninaiset ihmishahmot, poikkeukselliset maisemat kuin Warthin kukoistuksen ajasta kertovat loisteliaat rauniot.

Tapahtumien tuoksinassa Ferron saa eteensä myös moraalisia dilemmoja sekä päätyy kyseenalaistamaan aiemman praedor-ammattinsa etiikan. Tämä tuo kokonaisuuteen lisätason, joka syventää lukukokemusta.

Varjo menneisyydestä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä vuoden 2025 paras kotimainen sarjakuva-albumi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: Rare Flavours

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Ram V & Filipe Andrade
Rare Flavours
Boom!

”Haluan, että ymmärrätte, kuinka kauniita… kuinka herkullisia te olette.”

Kuten on tullut jo aiemminkin mainittua, intialaiskäsikirjoittaja Ram V teki lopullisen läpimurtonsa Filipe Andraden kuvittamalla The Many Deaths of Laila Starr -albumilla. Nyt parivaljakko on palannut yhteen ja työstänyt iloksemme Rare Flavours -helmen. Teos on filosofinen ja lyyrinen ylistys sekä ruualle että elämälle.

Sarjakuvan pääosaa esittää ylensyönnistään tunnettu hindudemoni Bakasura, joka joutui aikoinaan Bhima-sankarin päihittämäksi. Tätä käännettä seuranneet vuosisadat Baka on piilotellut väkijoukoissa sortuen vain silloin tällöin nauttimaan ihmislihasta. Viimeiset pari sataa vuotta ovat vierähtäneet pienen Somarah-kylän maisemissa.

Sanomalehdestä löytyvä maininta Bakan suosikkiohjelmaa juontaneen Anthony Bourdainin kuolemasta saa hänet kuitenkin taas liikkeelle. Tarkoituksena on kuvata ruokaan keskittyvä dokumentti, joka samalla puhdistaisi Bakasuran maineen ihmissyöjäahmattina ja osoittaisi, kuinka paljon hän ihmisiä arvostaa ja rakastaa – ihan aromeja myöten.

Tarina seuraa Bakan ja dokumenttia kuvaavan Mon matkaa halki Intian. Esiin vyöryy todellinen makujen sinfonia ja huolella valmistettujen aterioiden kavalkadi. Siinä samalla Baka yrittää auttaa Mota löytämään olemassaolonsa kiintopisteen, ymmärtämään sekä itseään että elämän loputtomia ulottuvuuksia. Kerrontaa juoksuttavat eteenpäin myös kaksi hirviönmetsästäjää, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen ihmissyöjädemonin saattamisen tuonpuoleiseen.

Kokonaisuudesta heijastuu haikeus muutoksesta ja siitä, kuinka ihmisillä ei enää riitä aikaa ruoanlaiton syvälliseen sisäistämiseen. Sivutarinoissa kohdataan hahmoja, jotka ovat omistaneet koko elämänsä makujen magialle ja sitä kautta myös oman sydämensä ja minuutensa ymmärtämiselle. Näitä kertomuksia siivittävät aidot reseptit, joiden kuvailemia ruokia ei ihan tunnissa tai kahdessa valmistetakaan.

Rare Flavours on omintakeisesti kuvitettu, nyanssien täyteinen sarjakuva, joka herättää aromit, ateriat, maut, torit ja kahvilat henkiin – hylkäämättä koskaan historiaa ja niitä ihmisiä, joita kerronta koskettaa. Lumoava lukukokemus!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25 osana laajaa Sarjakuvavuosi 2024 Amerikassa -artikkelia

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 2: Linnun varjo

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tim Probert
Lightfall 2: Linnun varjo
Suom. Kati Valli. WSOY

Tim Probertin Lightfall-fantasiasaagan ensimmäinen osa, Viimeinen liekki, oli kaikin puolin lumoava kokemus. Niinpä onkin aikamoinen järkytys huomata, että sarjan kakkosalbumi, Linnun varjo, on joka saralla huomattavasti kehnompaa jälkeä. Jo yksistään piirros on selvästi hutaistumpaa ja kuvien taustat turhan usein tyhjää täynnä. Jopa väritys toimii huonommin kuin edellisessä kirjassa.

Myös käsikirjoituksen taso on lössähtänyt. Aiemman lämminhenkisen, sympaattisen ja huumorilla silatun kerronnan tilalle on tullut sinne tänne säntäilyä ja pitkiä, suurta tuhoa kylväviä taistelukohtauksia. Samalla tuntuu kuin hahmoista olisi puhallettu kaikki henki pois. Jäljelle on jäänyt lähinnä yksiulotteisia hahmoja: Bea kuvastaa nyt ainoastaan epävarmuutta ja hetkellistä urheutta, Cad yksinomaan pohjatonta itsevarmuutta. Herkemmät nyanssit ovat kadonneet kuin lanta viemäriin.

Itse tarinassa Rauhaton nukkuja, jumallintu Kest, on herännyt ja ryhtynyt ahmimaan Irpaa valaisevia Valoja. Kokonaiset kaupungit tuhoutuvat Kestin ja tämän pimeyden olentojen marssiessa halki valojen mereksi kutsutun valtakunnan. Bean ja Cadin tehtävänä on etsiä myyttinen Vetten herra ja pyytää tältä apua Kestin pysäyttämiseksi. Väliin seurataan myös sivuhahmojen seikkailuja myllerrysten keskellä.

Kertomuksen ainoa aidosti toimiva aspekti on Bean tapa kyseenalaistaa ennakkoluuloja ja varmoina pidettyjä totuuksia. Onko valoja syövä jumallintu sittenkään paha? Voisiko vaikeudet selvittää ilman väkivaltaisia yhteenottoja?

Sivuhenkilöistä parhaat pisteet ansaitsee nimetön mirna-otus, jonka lakonisissa toteamuksissa piilee aina vissi totuus.

Mutta eipä näillä yksityiskohdilla pelasteta lähes 250-sivuista tiiliskiveä.

PS. Onneksi tämä tason aleneminen jäi nyt vain yhden albumin mittaiseksi, sillä vast’ikään suomeksi ilmestynyt kolmas kirja, Synkkiä aikoja, on jälleen kaikin puolin erinomainen teos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Sarjakuvat – William Patterson & Sydney Jordan: Jeff Hawke – Ylivaltias

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

William Patterson & Sydney Jordan:
Jeff Hawke: Ylivaltias
suom. Asko Alanen & Sauli Santikko. Jalava

Lähes 40 vuoden tauon jälkeen suomeksi on taas saatu rautaisannos Jeff Hawken brittiläisiä avaruusseikkailuja. William Pattersonin käsikirjoittama ja Sydney Jordanin piirtämä sarja on yksi parhaista alkujaan sanomalehdissä julkaistuista scifi-sarjakuvista – hauska, älykäs, upeasti kuvitettu ja tulvillaan kiehtovan eriskummallisia avaruusolentoja.

Jeff Hawke: Ylivaltias -kokoelma sisältää kuusi tarinaa vuosilta 1960–1962. Niistä ensimmäisessä Jupiterin kiertoradalla on käynnissä taistelu hyönteisolioiden laivaston ja Pyöveliksi nimetyn koneälyn välillä. Koska näyttää siltä, että tuhoisan sodan laineet voisivat iskeä Maahan asti, Jeff Hawke saa YK:lta valtuudet rientää paikalle solmimaan sopimusta. Kerronnan edetessä tilanne paljastuu kuitenkin aivan toisenlaiseksi kuin alkuun on kuviteltu.

Kyseinen Ylivaltias-tarina on hyvä esimerkki Jeff Hawke -sarjakuvien vahvuuksista. Hyvin rakennettu juonikuvio on monipolvinen ja täynnä yllättäviä käänteitä. Scifi-sisältöä lähestytään vakavissaan, ja mukana on mielikuvitusta kutittelevia, luonteiltaan hyvinkin erilaisia alien-hahmoja. Lisäksi Jordan kuvittaa tämän kaiken pikkutarkalla pieteetillä ja käyttää hienosti hyväkseen sekä tiheää viivavarjostusta että jopa kokonaan rasteripinnoilla luotuja näkymiä.

Vahvaa tieteisvisiointia löytyy myös Hengenvaarassa-sarjasta, jossa Hawken ja kumppaneiden alus haaksirikkoutuu pienelle asteroidille. Onnettomuuden syy on erikoisissa muukalaisissa, jotka erehtyivät luulemaan ihmisten alusta meteoriksi. Hyvittääkseen virheensä he ”korjaavat” räjähdyksessä haavoittuneen miehistön jäsenen vähän turhankin ehtaan kuntoon. Ja siitäkös ongelmia syntyy.

Rutkasti hupia tarjoilee puolestaan Ihmeiden lamppu, jonka aikajana kattaa lähes 2000 vuotta. Muinaisesta Kuwaitin autiomaasta edetään aina sarjan nykypäivään ja ministeriön työhuoneeseen asti. Mukana on eineksiä muukalaisten tiedustelualuksista aineensiirtoon ja minikokoisiin maailmanvalloittajiin. Kaikki tämä on kääritty kauniiseen pakettiin, joka tekee hauskaa pilaa sekä brittiministereistä että sotaisista barbaareista.

Patterson tapaa muutenkin ujuttaa tarinoihinsa kriittistä satiiria vaikkapa oikeusjärjestelmästä tai vallanhimosta. Usein muistetaan myös nostaa esiin yhteistyön voima sekä konfliktien ratkaisu diplomaattisin keinoin. Jännitystä ja toimintaa rakennetaan ilman väkivaltaa – siihen kun Hawke itse ei koskaan sorru.

Huumorin ohessa tarinoiden vakavampia aspekteja tasapainotetaan värikkäillä sivuhenkilöillä, jotka laukovat väliin ihastuttavan hupsuja repliikkejä. Heitä ovat mm. ilmassa leijuva yksisilmäinen pallokala Tallid sekä itsestään suuria luuleva epäonninen poliisivirkailija Kolvorok.

Tämä erinomainen tieteispaketti on pitkälti sama kuin vuonna 2008 Englannissa julkaistu Overlord-kokoelma. Eroja löytyy vain kolme. Ensinnäkin suomalaisversion lopussa on kaksi lyhyehköä lisätarinaa, jotka tosin ovat kokonaisuuden heikoimmat lenkit. Toisaalta suomalaislaitoksesta uupuvat sekä Sydney Jordanin esipuhe että hänen laatimansa tarinaesittelyt. Olisikin ehkä ollut parempi valinta ostaa oikeudet brittiversioon, jotta nämäkin kiinnostavat tekstit olisi saatu mukaan. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.