Marko Hautala
Musta kieli
Tammi
Kuokkamummo on riivannut vaasalaista lähiötä ja sen laidalla sijaitsevaa ränsistynyttä huvila-aluetta jo useamman sukupolven ajan – ja aiheuttanut lukijoissa kauhunväristyksiä vuodesta 2014, jolloin Marko Hautalan ensimmäinen raportti kauhistuttavan hahmon edesottamuksista ilmestyi. Nyt kauhumestari Hautala on palannut Kuokkamummon legendaan uudella romaanillaan Musta kieli.
Eli hetkinen, jatko-osa! Ensimmäisenä herää tietenkin kysymys, kieliikö moinen ideoiden loppumisesta. Ei huolta: Musta kieli on runsas ja mielikuvituksellinen, täydentää tarinaa oivaltavasti ja on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Mikä tärkeintä, se on erinomaisen hyytävä.
Kirja alkaa siitä, kun poliisit turhautuvat katoamistapauksiin, joihin mikään ei tunnu tuovan selvyyttä. Niinpä poliisipari puikahtaa todistuskappaleiden kanssa naapurustossa asuvan selvänäkijän pakeille. Madame Luna suostuu puhumaan, ja neljä esinettä kertovat neljä toisiinsa limittyvää tarinaa yhdeksästä uhrista.
Rakenne toimii jopa yllättävän hyvin, vaikka episodimaisuudessa on aina riskinsä. Hautala pitää kuitenkin langat käsissään ja sieppaa lukijan mukaansa kiihtyvään pyöritykseen. Kaikki on kohdallaan: kieli, juoni, vyöryn edetessä yhä harvenevat hengähdystauot.
Mustassa kielessä on paljon tuttua, mutta myös uutta. Kuokkamummon historia ja tärkeät ominaispiirteet pysyvät johdonmukaisina, mutta kertomuksen sävyt ovat, noh, entistä mustempia. Vertaillaanpa hieman.
Kuokkamummo-romaanin teemat kietoutuvat lasten ja nuorten maailmaan – siihen todellisuuteen, jonka voivat jakaa vain välitilassa olevat; eivät vielä aikuiset tai korkeintaan ne aikuiset, joiden elämään nuoruuden haava vaikuttaa yhä. Mustan kielen psykologinen todellisuus on puolestaan aikuisempi. Valokeilassa ovat ne valheet, joita aikuiset kertovat toisilleen ja itselleen. Niistä sikiää pimeys, jota musta kieli ojentuu lipomaan.
Jako ei toki ole totaalinen – myös Mustassa kielessä on läsnä lapsia ja lapsuusmuistoja. Mutta siinä missä Kuokkamummon kuokka kalahti lukijan tajuntaan hyödyntämällä monille tuttuja kokemuksia isompien lasten pienemmilleen kertomista kauhutarinoista, Mustassa kielessä vastaava elementti ovat pikemminkin sellaiset tragediat, jotka kuultavat lehtien pikku-uutisten rivien välistä.
Kannattiko kuokkamummoon siis palata? Todellakin. Kumpikin romaani pakottaa ahmimaan ja sytyttämään enemmän valoja kuin lukeakseen oikeasti tarvitsisi. Musta kieli herättää silti jotain muutakin – surua. Ja iloa siitä, että kuluneet yhdeksän vuotta ovat kypsyttäneet Hautalaa kirjailijana entisestään.
Kaisa Ranta
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.






