Kvaak Kirja

Sarjakuvat – Pat Mills & Joe Colquhoun: Charleyn sota

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Pat Mills & Joe Colquhoun
Charleyn sota
Suom. Vesa Heino & Sauli Santikko. Kvaak Kirja & Zum Teuf

Anteliaiden mesenaattien, Kvaak Kirjan ja Zum Teufelin ansiosta suomeksi on vihdoin saatu sodanvastaisten sarjakuvien merkittävin klassikko, Charleyn sota (suom. Vesa Heino & Sauli Santikko). Pat ”Marshal Law” Millsin käsikirjoittama ja Joe Colquhounin kuvittama tuhatsivuinen teos julkaistiin alunperin Battle Picture Weekly -lehdessä vuosina 1979–1985. Viikoittain uutta tavaraa ilmestyi 3–4 sivun verran.

Ensimmäisen maailmansodan melskeisiin sijoittuvan tarinan päähenkilö on Charley Bourne. Hevosia rakastava työläispoika ei ole älyllä pilattu, mutta velvollisuudentuntoisena nuorukaisena hän valehtelee ikänsä ja värväytyy brittiarmeijan leipiin vain 16-vuotiaana. Ensimmäisen taistelukokemuksensa hän saa kesällä 1916 Sommen rintamalla.

Propagandapuheet nopeasta voitosta ja lokoisista oltavista paljastuvat nopeasti perättömiksi. Asemasodan aikaiset juoksuhaudat pursuavat mutaa, rottia, täitä, kirppuja ja mätäneviä ruumiita. Kuolema vaanii joka nurkalla, ja kaukana etulinjasta viihtyvät upseerit määräävät sotilaat kerta toisensa jälkeen järjettömiin itsemurhahyökkäyksiin. Rintaman molemmin puolin luodit, pistimet ja puukot kylvävät kuolemaa – tappavista kaasuiskuista nyt puhumattakaan. Itse rintama liikkuu vain kymmeniä metrejä edestakaisin, eikä raatoja tai haavoittuneita jaksa laskea enää kukaan.

Kuten historiankirjoista tiedämme, ensimmäinen maailmansota oli helvetillinen, absurdi lihamylly, jonka kitaan tuupattiin miljoonia miehiä näännytystaistojen polttoaineeksi. Charleyn sota tekee tästä tragediasta todellisen lukijan silmien edessä. Tekijät eivät säästele kuvatessaan sodan raakuutta ja armottomuutta, kaikkea sitä turhaa kuolemaa ja kärsimystä, joka ladattiin nuorten sotilaiden niskaan. Kokonaisuus säteilee vahvaa todistusvoimaa jo senkin ansiosta, että Mills ja Colquhoun ovat tehneet pohjatyönsä huolella – jopa tarinan omalaatuisimmat käänteet ja yksityiskohdat perustuvat tosiasioihin. Charleyn sodassa sota tulee iholle mitä karmaisevimmin tavoin.

Sarjakuvan koukuttavuuden takeena on koskettavan kerronnan ja upean piirroksen ohessa henkilöhahmojen uskottavuus. Jopa Charleyn naiivi toiveikkuus karisee tarinan edetessä. Tästä huolimatta hän yrittää aina parhaansa, eikä menetä empatiaansa muita kohtaan. Lisäksi hänen ympärillään pyörii iso joukko värikkäitä hahmoja, joilla on omat vahvat luonteenpiirteensä. Osa heistä kohtaa kalman kylmän kouran nopeasti, sillä taistelut vaativat joka päivä uudet uhrinsa, mutta toisiin törmätään vielä vuosienkin päästä.

Ensimmäisen maailmansodan yleisen järjettömyyden rinnalla Mills kritisoi ankarasti yläluokkaista upseeristoa, joka vähät välittää sotilaidensa hyvinvoinnista: ”Verikaste on välttämätön. Viis kaatuneista.” Edes haavoittuneista ei piitata, vaan heidät pakotetaan takaisin rintamalle väliin aseellakin uhaten. Ankaria rangaistuksia jaellaan pikkuseikoista, joilla ei ole mitään tekemistä sotilastaitojen tai -tekojen kanssa. Koko komppanian pelastavaa tykistökeskitystä on turha huudella, jos upseereilla sattuu olemaan teehetki kesken.

Rivien välistä voi lukea myös vihaa heitä kohtaan, jotka tienasivat rahaa sodan kauheuksilla – olivat kyseessä sitten molemmille puolille aseita myyvät tehdasparonit tai niljakkuudestaan tunnetut mustan pörssin kauppiaat.

Itse tarina ei juutu vain juoksuhautoihin, sillä sivuhenkilöiden kautta päästään tutustumaan myös ilma- ja meritaisteluihin. Charley itsekin nähdään useassa roolissa aina lähetistä tarkka-ampujaan ja teloituskomppanian jäsenestä paarinkantajaan. Lisäksi sarjakuvassa vieraillaan kotirintamalla ja törmätään sotaa muovaaviin keksintöihin, kuten ensimmäisiin tankkeihin, valtaviin ilmalaivoihin, massiivisiin pommikoneisiin ja raskaasti aseistettuihin panssarijuniin.

Pituudestaan huolimatta Charleyn sota toimii lähes joka hetki täysillä tehoilla. Teos tarjoaa kauhua ja epätoivoa huokuvan lukukokemuksen, joka resonoi vahvasti myös nykypäivään, jossa Venäjä toistaa ensimmäisen maailmansodan hulluuksia omassa sodankäynnissään. Aivan loppuun asti tuuli ei kanna, sillä viimeisessä kymmenyksessä kerronta ajautuu perinteisen sotasarjakuvan suuntaan ja Charley muuttuu jokamiehestä voittamattomaksi pyssysankariksi. Mutta tämä on vain pieni kauneusvirhe muuten huikeassa mestariteoksessa.

Sarjakuvien oheen kolmeen kirjaan jaettu kokonaisuus sisältää mm. Pat Millsin suomalaista laitosta varten kirjoittaman esipuheen, kansigallerian, Millsin antoisan kommenttiraidan sekä kääntäjän jälkisanat.

Toteutukseltaan teos on ensiluokkainen. Graafinen suunnittelu, painojälki ja pääosin myös lähdemateriaali ovat oivassa kunnossa. Lisäksi paikoin käytetyt värisivut on säilytetty väreissä, vaikka sarjakuva onkin muuten mustavalkoinen.

Silkkaa parhautta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Wallace Wood: Verta ja väristyksiä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Wallace Wood
Verta ja väristyksiä
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Kvaak Kirja & Egmont

Suomalaisjuurinen Wallace ”Wally” Wood (1927–1981) on eittämättä yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista sarjakuvataiteilijoista. Työn sankarin ura oli yli 30 vuoden mittainen ja kattoi tyylilajeja laidasta laitaan: scifiä, fantasiaa, kauhua, supersankareita, romantiikkaa, huumoria, erotiikkaa, parodiaa ja mitä vain kuvitella saattaa. Erityisesti hänen tapansa piirtää avaruusasuja ja -aluksia on jo vuosikymmeniä sitten saavuttanut ikonisen aseman.

Joukkorahoituksen turvin julkaistu 168-sivuinen Verta ja väristyksiä -albumi on ensimmäinen Woodin töille omistettu suomalainen kokoelmateos. Sen sarjat on poimittu EC-kustantamon lehdistä, ja ne ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1950–1953. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat pääasiassa Al Feldstein, Harvey Kurtzman ja William M. Gaines.

Kirjan käynnistää itseoikeutetusti vuodelta 1953 kotoisin oleva kuusisivuinen Minun maailmani -sarjakuva. Siinä käydään läpi lukuisia erilaisia mielikuvitusta soittelevia scifi-visioita ja -aihelmia. Viimeisessä ruudussa tapaamme Woodin työpöytänsä ääressä, jossa hän toteaa lukijalle: ”Minun maailmani on science fictionin maailma… Aivoni luovat sen, ja se siirtyy paperille kynän ja tussin ja pensselin ja hien ja pohjattoman rakkauden välityksellä. Sillä minä olen science fiction -taiteilija. Nimeni on Wood.”

Jatkossa edetään kronologisessa järjestyksessä vuodesta 1950 eteenpäin. Samalla Woodin piirrosjälki hioutuu koko ajan komeammaksi. Eri genreistä edustettuina ovat scifi, kauhu ja sotasarjat.

Selkeälinjaisesti kuvitetuissa tieteiskertomuksissa kurvaillaan avaruudessa ja vieraillaan fantastisilla planeetoilla. Jos ja kun astronautit kohtaavat muita elämänmuotoja, on yllätyskäänteitä luvassa: ulkonäkö voi pettää eikä pulasta välttämättä selvitä uhrauksitta. Näissä tarinoissa on ajattoman klassikon aineksia.

Rajumpien sotasarjojen puolella liikutaan sekä kaukaisessa historiassa, toisessa maailmansodassa että Korean niemimaalla. Harvey Kurtzmanin kirjoittamissa tarinoissa otetaan vahvasti ja suorasanaisesti kantaa sodan mielettömyyteen. Julmat ja silottelemattomat kuvat natsien hirmuteoista, atomipommien kylvämästä tuhosta ja sylilapsista itkemässä raunioiden keskellä eivät anna synninpäästöä minkään sodan yhdellekään osapuolelle: ”Liekkien loimusta ja lähestyvistä kiinalaisten sotajoukoista huolimatta oli vaikea uskoa, että Hungnam oli joskus täynnä liikettä ja elämää! Oli vaikea uskoa, että raunioissa lojuva pienen koiran ruumis oli joskus ollut elossa! Aurinko laski! Oli jouluyö! Rauhan ruhtinaan syntymäpäivä! Ja silti ihmiset maan päällä tappoivat toisiaan!”

Kantaaottavaa sisältöä löytyy myös karheista kauhukertomuksista, joissa sukelletaan syvälle ihmiskuntaa riivaavan pahuuden ytimeen. Yhtäällä rasistisen ajattelun syövyttämät kansalaiset haluavat lynkata mustan miehen valkoisen naisen murhasta vain siksi, että hänet nähtiin rikospaikan liepeillä. Toisaalla poliisit hakkaavat viattomalta mieheltä tunnustuksen rikoksesta, jota hän ei tehnyt – koska niin voivat. Juutalaisilla ei ole asiaa lähiökortteleihin, mutta Ku Klux Klanin kylvämää terroria ei saa pysäytetyksi kukaan.

Toki mukana on myös perinteisempiä Shokki-tyylisiä tarinoita, joissa karman laki iskee ja vainoharhat kolahtavat omaan nilkkaan. Kokonaisuus on joka tapauksessa vahva niin sisällöllisesti kuin taiteellisestikin. Tekstipöhöstä huolimatta Woodin piirroksille jää tarpeeksi tilaa, joten lukukokemuksesta kasvaa antoisa ja vaikuttava. Toki olisin itse saattanut muutamassakin kohdassa valita mukaan toisia tarinoita. Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että tilaa jää toisellekin Woodin EC-tuotantoa sisältävälle kokoelmalle!

Ainoan miinusmerkin teos ansaitsee siitä, että muuten ensiluokkaisesta pohjamateriaalista koostettuun opukseen on livahtanut pari sarjaa, joissa osa kuvien hennoimmista viivoista on kadonnut teille tietymättömille. Virhe on sitäkin ilkeämpi, koska toinen näistä tarinoista on teoksen aloittava Minun maailmani -klassikko. Siitä olisi varmuudella löytynyt parempitasoisempikin lähdeversio.

Gutguttaa kuin lonkerohirviö lähiössä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Sarjakuvat – Héctor Germán Oesterheld & Francisco Solano López: Eternautti

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Héctor Germán Oesterheld & Francisco Solano López
Eternautti
Suom. Jarkko Sikiö
Kvaak Kirja & Zum Teufel

”Olimme kuin Robinson Crusoe, jota ulapan sijaan ympäröi kuolema. Se laskeutui hohtavien lumihiutaleiden muodossa… painajaismaisena tuiskuna, joka pyyhki kaiken elämän suurkaupungista.”

Erilaiset maailmanloppuvisiot ovat tieteis- ja kauhufiktion peruskauraa. Aiheesta on tehty niin monia kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja tv-sarjoja, ettei niiden luetteloimiseen riittäisi ikä tai terveys. On zombi- ja triffidiapokalypsejä, maailmojen sotia, ydinasetuhoja, ilmastokatastrofeja, asteroidi-iskuja ja mitä vielä. Useimmiten näissä tarinoissa seurataan viimeisten eloonjääneiden selviytymistaistelua joko toisien hengissä selvinneiden tai ihmiskuntaa hävittävien vihulaisten kanssa – väliin molempien.

Genren aateliin lukeutuu Héctor Germán Oesterheldin käsikirjoittama ja Francisco Solano Lópezin kuvittama argentiinalaisklassikko Eternautti. Se ilmestyi alunperin jatkosarjana vuosina 1957–1959 ja on sittemmin noussut yhdeksi koko Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä sarjakuvista. Teoksen saaminen vihdoin suomeksi onkin todellinen kulttuuriteko.

Eternautti käynnistyy aitoon John Carter -tyyliin: Sarjakuvakäsikirjoittaja Oesterheld istuu työpöytänsä ääressä, kun häntä vastapäätä olevalle tuolille materialisoituu mies tyhjästä. Tämä esittelee itsensä ajassa purjehtivaksi eternautiksi, ikuisuuden matkamieheksi. Seuraavaksi hän kertoo tarinansa, jonka Oesterheld kirjoittaa muistiin meidän kaikkien luettavaksi.

On vuosi 1963. Juan Salvo pelaa ystävineen korttia kylmyyden vuoksi ilmatiiviiksi tilkityssä kotitalossaan Buenos Airesissa. Yllättäen sähköt katkeavat ja ulkomaailman täyttävät aavemaista valoa hohtavat harsomaiset lumihiutaleet. Ennestään tuntematonta säteilyä kylvävä lumi peittää kaiken alleen ja tappaa jokaisen, joka joutuu sen kanssa kosketuksiin. Tuho ylittää mittaluokaltaan jopa ydinaseiden voiman ja romahduttaa yhteiskunnan tukipilarit.

Nyt Juan Salvon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä kolmen ystävänsä on yritettävä sinnitellä elossa maailmassa, joka on muuttunut kuolettavaksi autiomaaksi. Ulos ei ole menemistä kuin sukellusnaamarilla ja ilmansuodattimella varustetussa suojapuvussa. Silloinkin vaarana ovat muut hengissä selvinneet, jotka taistelevat samoista jäljelle jääneistä ruuista, juomista, lääkkeistä ja muista elintärkeistä resursseista.

Säteilevää lunta lukuunottamatta sarjakuvan aloitus on perinteinen ja tuttu monesta muusta maailmanlopputarinasta. Oesterheld ja López kuvaavat kuitenkin kuollutta maailmaa sekä päähenkilöitä ja heidän tuntemuksiaan niin vahvasti ja vaikuttavasti, että lukija tuntee itsekin solahtavansa keskelle tätä katastrofia. Jännitys tiivistyy ja tragediasta kasvaa käsinkosketeltava.

Jatkossa sarjakuva saa uusia ulottuvuuksia, kun selviää, että tappavan lumisateen taustalla vaikuttavat – spoiler alert! – ulkoavaruudesta saapuneet vihamieliset valloittajat. Tässä vaiheessa kertomus muuttuu muutaman ihmisen selviytymistarinasta koko ihmiskunnan eloonjäämiskamppailuksi. Mutta onko edes suojapuvuilla varustetuilla armeijan yksiköillä ja niiden seuraan liittyvillä siviileillä – kuten perheensä kotisuojaan jättäneellä Juan Salvolla – mitään mahdollisuuksia taistella tuhosädettä käytteleviä, ihmisen kokoisia kuoriaismuukalaisia vastaan?

Toivo on vähissä, mutta luovuttaminen ei tule kysymykseenkään. Kujanjuoksu jatkuvasti uusia outoja voimia peliin heittäviä avaruusvihulaisia vastaan on silkkaa murhaa, eikä monikaan ihmistaistelijoista näe seuraavaa aamua. Tästä huolimatta Juan ja kumppanit jatkavat sitkeästi tuhoon tuomittua yritystään vapauttaa Maapallo valloittajien ikeestä. Kaiken päättyessä sen sortin yllätyskäänteeseen, että se nostaa sarjakuvan arvon aivan toisiin sfääreihin.

Eternauttia voi kutsua synkäksi ja pessimistiseksi visioksi, jossa ihmiskunta taistelee epätoivon vimmalla ylivoimaisen vihollisen kanssa. Onnen ja onnistumisen hetket ovat harvassa, vaikka toki niitäkin kohdataan. Pääosa ajasta kuluu kuitenkin henkilöiden mieltä ja adrenaliinia syövien taistojen tiimellyksessä – aina kun yhdestä uhasta on selvitty, edessä on jotain vielä paljon pahempaa. Yksi kysymyksistä kuuluukin, kuinka kukaan voisi selvitä järjissään tällaisen paineen keskellä? Mistä ammentaa voimia, jotta ei vain luovuta ja anna periksi mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä?

Albumin esipuheessa Sauli Santikko mainitsee, että yksi syy Eternautin klassikkoasemaan eteläamerikkalaisessa kirjallisuudessa johtunee siitä, että teos osasi peitellysti paljastaa sen ahdistuksen ja epätoivon, jota ihmiset tunsivat jatkuvasti toisiaan seuraavien sotilasvallankaappauksien puristuksista. Tämä huomio saattaa hyvinkin pitää paikkaansa, mutta nykypäivän suomalaisen lukijan on tietenkin mahdotonta ammentaa tarinasta tällaisia merkityksiä. Toisaalta maailma meidän ympärillämme on juuri nyt mennyt niin hulluksi, että Eternautin maalailema vainoharhainen tuhon sinfonia kuvastaa hyvin tämänkin päivän tunnelmia.

Eternautti on klassikkoasemansa ansainnut. Sarjakuva tarjoilee voimakkaan lukukokemuksen, jossa riittää arvoituksia, ihmeellisiä olentoja sekä lukuisia psykologisia ja yhteiskunnallisia tasoja. Myös Lópezin taide tavoittaa hienosti tapahtumien traagisen ulottuvuuden sekä keskeisten henkilöiden tunteenpalon.

Yli 300-sivuisen sarjakuvan ohessa komeasti toteutettu kirja sisältää suomentajan, Jarkko Sikiön, lyhyet artikkelit Héctor Germán Oesterheldista ja Francisco Solano Lópezista sekä sarjakuvan käännösprosessista. Tilaa annetaan myös Eternautin evoluutiolle, merkitykselle sekä teoksen jatko-osille.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Sarjakuvat – Will Eisner -haastattelu

tonitahtivaeltaja Sarjakuvat , , , , , , , ,

Will Eisner -haastattelu

Will Eisner (1917–2005) on sarjakuvailmaisun suurimpia mestareita ja uudistajia. Jo hänen 1940-luvulla työstämänsä The Spirit -tarinat mullistivat sarjakuvan kerrontatavat. Vähintään yhtä vahvasti pankin räjäytti Eisnerin 1970-luvun lopulla käynnistynyt uustuotanto, jossa hän keskittyi aikuislukijoille suunnattuihin, todellisuudesta ammentaviin pitkiin sarjakuvatarinoihin – jälleen aivan uudenlaisella visuaalisella otteella.

Näistä teoksista ensimmäinen on vuonna 1978 ilmestynyt Talo Bronxissa, (suom. 1982), joka aikoinaan sai minutkin hyppimään innosta kattoon. Albumi käynnisti trilogian, jonka muut osat ovat Elinvoima (1986, suom. 1987) ja Dropsie Avenue – Katu Bronxissa (1995, suom. 2021, Kvaak Kirja & Sininen Jänis).

Näistä teoksista Dropsie Avenue on saatu suomeksi siis vasta tänä vuonna. Ansio trilogian täydellistämisestä menee Kvaak-sarjakuvasivuston aktiiveille, jotka pistivät pystyyn joukkorahoituskampanjan albumin suomentamiseksi. Mesenaatteja riitti yli odotusten, joten lopullinen kovakantinen Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -albumi on toteutettu viimeisen päälle komeasti (Kvaak-arvostelu).

Dropsie Avenuen kunniaksi julkaisemme blogissa nyt Will Eisner -haastattelun, joka on tehty vuonna 1990 Eisnerin vieraillessa Suomessa. Teksti on julkaistu aiemmin Uusi Suomi -lehdessä sekä Tähtivaeltajassa 1/09. Jutun kuvituskuvat ovat kaikki kotoisin Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -albumista.

Mikä tekee sarjakuvasta niin tärkeän taidemuodon, Will Eisner?

”Sarjakuva on yksi kielistämme, ja samalla nopeimmin kasvava kirjallisuudenlaji kulttuurissamme. Se on myös ainutlaatuinen, koska se yhdistää kaksi kerrontatekniikkaa: sanan ja kuvan.

Sarjakuva edustaa aikakautemme kulttuurista suuntausta, jossa visuaalinen viestintä tulee yhä tärkeämmäksi: filmit, televisio ja kuvat ylipäätään hallitsevat elämäämme enemmän kuin koskaan ennen. Nopean kommunikaation tarve on niin suuri, että keino sen läpiviemiseen oli löydettävä – ja kuva on nopeampi kuin sana.

Elokuvan erottaa sarjakuvasta se, että elokuva on katsojalaji, jossa toimintaan ei osallistuta, kun taas sarjakuvassa lukija tuo aina jotain mukanaan: äänet, ajan, ruutujen väliset tapahtumat – imaginaarisen puolen.”

Eisner uudisti sarjakuvamuodon jo vuonna 1940 ensi kertaa päivänvalon nähneellä The Spirit -sarjalla ja taas uudestaan 1980-luvulla vaikuttavilla graafisilla romaaneillaan. Naamioidusta rikostaistelijasta, Denny Coltista alias Spiritistä kertovat tarinat ovat taitavan inhimillisiä. Piirrosten huikea varjojen, perspektiivien ja efektien käyttö yhdistyneenä tehokkaisiin sivusommitelmiin luovat sarjaan vahvan tunnelman.

Eisnerin myöhemmässä tuotannossa keskipisteeseen nousivat tavalliset ihmiset ja heidän arkiset askareensa. Todellisista kokemuksista ammentavat pienet tragediat ja ilot, jotka lopulta määrittävät jokaisen ihmisen elämän. Piirroksessa vahvoista mustavalkeista sävyistä on samalla siirrytty harmaampiin, ja sivutaittokin on levinnyt vapaamuotoisemmiksi kokonaisuuksiksi.

Miten The Spirit syntyi?

”Se syntyi tarpeeseen. 1930-luvun lopulla sarjakuvat alkoivat olla yhä suositumpia ja sanomalehdet pelkäsivät menettävänsä nuoren yleisönsä. Niinpä minulta pyydettiin viikonloppulehtien väliin sarjakuvaliitettä. Olin hyvin innostunut, sillä tässä minulle tarjottiin suurta yleisöä ja vieläpä täysin vapaita käsiä.

No, he kyllä toivoivat, että sankari olisi naamioitunut, kuten Teräsmies, joten kehitin Spiritille naamarin ja hanskat, mutta sen pidemmälle en suostunut menemään. Tein hänestä joustavan hahmon, jotta saatoin toteuttaa kaikenlaisia haluamiani tarinoita – oikeastaan itse Spirit ei jokaisessa jutussa edes esiinny tai ole keskeinen. Kokeilin myös koko ajan jotain uutta ja kuljin ainoastaan siihen suuntaan, mihin itse halusin. Jo silloin pidin sarjakuvaa hyvänä välineenä korkeatasoisen kirjallisuuden luomiseksi.”

Spirit ilmestyi viikoittain 7-sivuisena kokonaisuutena vuosina 1940–1952. Eisner ei itse toteuttanut kaikkia sarjoja, vaan hänellä oli useita avustajia, kuten Wallace Wood, Jules Feiffer ja Klaus Nordling. Sota-aikaa (1942–45) lukuunottamatta hän kuitenkin vastasi kirjoittamisesta ja piirtämisestä pääosin yksin.

Spiritin film noir -tunnelma ja kauniit femme fatale -hahmot loivat sarjaan sen lisäviehätyksen, joka on innoittanut sarjakuvan tekijöitä ja lukijoita jo vuosikymmeniä. Uusintapainoksia Spirit-tarinoista on julkaistu säännöllisesti 1970-luvulta lähtien, suomeksi neljän kokoelman verran. Yksittäisiä tarinoita on vuosina 1985–1991 nähty täällä kylmässä pohjolassa myös mm. Tapiiri-, Mustanaamio- ja Black Special -lehdissä.

Uskoitko aikoinaan, että Spiritiä ihailtaisiin ja julkaistaisiin uusiksi vielä vuosikymmentenkin päästä?

”En tosiaankaan, olen todella yllättynyt. Syy moiseen lienee se, että tarinat käsittelevät kaikille ihmisille läheisiä asioita ja haluja, jotka eivät muutu. En ympännyt mukaan ajankohtaisia uutisia tai vastaavia.”

Will Eisner syntyi 6.3.1917 New Yorkissa. Hän osoitti piirtäjänlahjansa hyvin nuorena ja sai jo 15-vuotiaana ensimmäiset kuvansa julki. Koulun lehteen hän piirsi sarjakuvia vuonna 1935 ja seuraavana vuonna rustasi niitä jo rahasta laajempiinkin julkaisuihin. Kehitys kävi nopeasti, sillä 1937 Eisner loi Hawks of the Seas -sarjan, jossa oli orallaan Spiritistä tuttu tyylikäs sivutaitto ja voimalliset kuvat. Sitten seurasikin The Spiritin aikakausi, jolloin Eisner toki teki paljon muutakin tavaraa, kuten humoristisia sekä opettavaisia sarjakuvia armeijan käyttöön.

”Sodan aikana kehitin sarjakuvan mahdollisuuksia koulutustarkoituksiin, ja se onnistui erittäin hyvin. Perustin samalla oman yhtiön. Tämä oli jälleen uusi mielenkiintoinen ja palkitseva polku, kun kiinnostukseni viihdesarjakuviin väheni. Nautin kustannustoiminnasta, eikä Spiritin loppumisen jälkeisenä 25 vuoden ajanjaksona tapahtunut mitään, mikä olisi innostanut minua palaamaan tavallisten sarjakuvien pariin.

Lopulta sitten underground-piirtäjien tapaaminen toi minut takaisin. Huomasin, että he käyttivät sarjakuvaa todellisena kirjallisena välineenä, jolla hyökkäsivät perinteistä valtakoneistoa vastaan. He toivat yhteiskunnallisia ja poliittisia mielipiteitään julki ja kommunikoivat yleisönsä kanssa.”

Vuonna 1978 ilmestyi Eisnerin ensimmäinen graafinen romaani A Contract with God, joka palautti hänet juurilleen. Teos kertoo hänen nuoruutensa Bronxista. Se sisältää neljä tarinaa, jotka käsittelevät niin uskontoa ja rakkautta kuin onnea ja toivoakin.

Sittemmin Eisnerin sarjakuvat ovatkin pääosin pitäytyneet eri aikakausien pienten ihmisten kuvauksessa. Ja mitä kaikkea tuo kenties tylsältä kuulostava aihe onkaan pitänyt sisällään! Tarinat eivät ole toistaneet itseään, vaan pikemminkin loistaneet inhimillisistä hetkistä ja kohtaloista, joita huomaamattamme tapahtuu koko ajan ympärillämme.

”A Contract with Godissa päätin luoda sarjakuvatarinan, joka olisi suunnattu aikuisille. Hain sellaisen aiheen, jota normaalisti käsitellään kirjallisuudessa ja joka vaatii lukijaltaan elämänkokemusta. Päätin myös jälleen kokeilla uusia sarjakuvakerronnan muotoja, rikkoa normaalin paneelijaon kahleet ja muuttaa piirrostyylini vapaammaksi.

Albumia oli todella mukava tehdä, pidän riskien otosta. Silloin ei ollut vielä mitään takeita näin uudenlaisen sarjakuvamuodon julkaisemisesta tai suosiosta. Kutsuin sitä graafiseksi romaaniksi, ja lopulta kustantajakin löytyi. Palaute on ollut hyvää ja albumi myy yhä.”

Suomessa A Contract with God julkaistiin 1982 nimellä Talo Bronxissa. Se oli kustannus Jalavan aloitus laatusarjakuvien puolella ja samalla tärkein yksittäinen julkaisu, joka käynnisti Suomen aikuissarjakuvan markkinat.

1980-luvun loppupuolella Will Eisner kirjoitti (ja piirsi) merkittävän sarjakuva-alan oppikirjan Comics and Sequential Art. Teos käsittelee sarjakuvaa kirjallisena ilmaisumuotona ja tutkii sen rakenteita ja lainalaisuuksia.

”Mitä enemmän yritin hallita sarjakuvan keinoja, sitä selvemmin ymmärsin, että kyseessä on puhdas taidemuoto, jota voidaan opettaa ja kuvata. Tajusin myös, että hyvin monet tekijät eivät tienneet, miksi tekivät juuri sitä, mitä tekivät. Eikä aiheesta ollut kirjoitettu syvällisiä teoksia, ei tehty työtä sarjakuvan luonteen ja anatomian ymmärtämiseksi.

On olemassa paljon kirjoja, joissa kuvataan, kuinka piirtää neniä tai varpaita, mutta tätä en ajanut takaa. Comics and Sequential Art on tutkielma, joka on suunnattu lähinnä yliopistoille, opettajille ja todella pitkälle ehtineille taiteilijoille.”

Ennen kuolemaansa Eisner ehti luoda vielä useita loisteliaita sarjakuvaromaaneja sekä toisen sarjakuvan tekemistä käsittelevän teoksen, joka kantaa nimeä Graphic Storytelling and Visual Narrative (1996).

Will Eisnerin pitkää ja merkittävää uraa kunnioittavat hänen mukaansa nimetyt, vuosittain jaettavat Eisner-palkinnot, jotka kuuluvat sarjakuva-alan arvostetuimpiin huomionosoituksiin.

Toni Jerrman