Hayao Miyazaki

Kolumni – Pääkirjoitus 1/26

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , ,

Viime vuosi oli Yhdysvalloissa, Suomessa ja maailmalla ylipäätään niin absurdi, ettei moista kykenisi kuvittelemaan edes spefi-kirjailija. Eikä vuosi 2026 ole käynnistynyt yhtään sen paremmin. Hullut todellakin johtavat mielisairaalaa.

Ehkäpä juuri tästä syystä useampikin kirjailija on nyt siirtynyt dystopioista utopioihin. Kun todellisuudessa ei välky toivon hiventä, on lohdullista kuvitella maailmoja, joissa asiat ovat edenneet parempaan suuntaan. Joissa valtioiden johtajat, miljardöörit ja poliittiset puolueet pyrkivät parantamaan ihmisten elämänlaatua ja pysäyttämään sekä lajikadon että ilmastonmuutoksen. Sen ihmeen kun näkisi.

Tässä Tähtivaeltajassa kirjallisuus on kuitenkin poikkeuksellisesti ajettu sivuraiteelle. Numeron pisimmät artikkelit käsittelevät näet sarjakuvia. Kirjallisuuden pariin palataan jälleen laajemmin ensi kerralla.

Lehden saa kunnian aloittaa Petri Hiltusen filippiiniläistaiteilijoista kertovan mahtiartikkelin kakkososa. Kun viimeksi oltiin vielä Filippiineillä, niin nyt lähdetään valloittamaan Yhdysvaltoja. Kokonaisuudesta muodostuu huikea tarina täynnä voittoja ja tappioita sekä mullistavan upeita sarjakuvia.

Perinteinen sarjakuvavuosikatsaus on tällä kertaa tavallista lyhyempi, sillä vuosi 2025 ei ollut laatukaman suhteen kaikkein otollisin. Onneksi lukulistaa voi aina täydentää vanhojen klassikoiden entistä ehommilla versioilla. Tällä saralla on jälleen kunnostauduttu mm. Richard Corbenin, Wallace Woodin ja monen muun mestarin osalta.

Nyt on vielä pakko mainita sellainen tiedonjyvä, että Hayao Miyazaki olisi aikoinaan halunnut tehdä animaatioelokuvan Corbenin The Story of Rowlf -sarjakuvan pohjalta! Tämän hän paljastaa viime vuonna julkaistun Rowlf and Other Fantasy Stories -kokoelman esipuheessa.

Vuoden ensimmäisen lehden muusta sisällöstä esiinnoston ansaitsee ukrainalaisen Igor Antoniukin Yhden päivän mies -novelli. Samainen tarina on ehditty kääntää jo mm. ranskaksi, unkariksi, puolaksi ja norjaksi. Antoniuk itse on Ivano-Frankivskin kaupungissa vaikuttava kirjailija ja historioitsija, jonka ensimmäinen spefi-novellikokoelma ”Mäntyjen kuiske” ilmestyi vuonna 2018. Hänen tuorein teoksensa on vuonna 2024 ilmestynyt ”Kaikki heittävät kolikkoa” -kokoelma.

Sarjakuvaosastolla kehiin palaa Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarja ja Kari Sihvosen Funtziesta käynnistyy kolmiosainen Kumittajat ry. vastaan Funtzie -kokonaisuus.

Ja sitten yhdestä asiasta ihan toiseen.

On hassua, miten kirjallisia ilmiöitä ja teoksia saadaan kaupiteltua uusilla termeillä, vaikka kyseessä olisi sama vanha huttu. Nyt pinnalla on romantasia, eli romanttinen fantasia, jonka leima isketään kirjaan jos toiseenkin. Tosin kuvaavampi nimi voisi olla eroottinen fantasia eli eroantasia tai eroottasia.

Spefi-genrestä toki löytyy romantiikkaa myös laajemmalla skaalalla. Useat vampyyrikertomukset ovat jo vuosikymmenten ajan edustaneet romauhua sekä eroauhua. Alalla kunnostautunut Anne Rice on tuottanut myös eroatuja, eli eroottisia satuversioita – todellisuudessa kylläkin lähinnä poratuja.

Scifin puolella mieleen ponnahtavat automaattisesti useat Philip José Farmerin teokset, joista löytyy rutkasti romcifiä, erocifiä ja porcifiä.

Mutta milloin näitä termejä aletaan käyttää kirjojen mainostamiseen?

Toni Jerrman

Elokuvat – Poika ja haikara

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Poika ja haikara

Hayao Miyazaki on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle useaan otteeseen. Katsojien onneksi veri on kuitenkin aina vetänyt takaisin piirustuspöydän ääreen. Tällä kertaa ilo on entistäkin pakahduttavampi, sillä Poika ja haikara maalaa valkokankaille todella vahvan ja vaikuttavan katsomiskokemuksen. Ohjaajamaestro ei anna minkään pidätellä mielikuvitustaan syöksyessään taianomaisen fantastisiin maisemiin. Värikkään pinnan alla muhii kuitenkin todella synkkiä vireitä, jotka kurkottavat paikoin aina kauhuun asti. Kuolema onkin yksi teoksen pääteemoista – kuten myös uudelleensyntymä.

Toisen maailmansodan aikaiseen Japaniin sijoittuva tarina käynnistyy tulimyrskyllä, joka nielaisee kitaansa nuoren Mahiton äidin. Jatkossa kohtaus toistuu pojan painajaisissa. Vuosi tragedian jälkeen Mahito ja hänen isänsä muuttavat Tokiosta maaseudulle äidin raskaana olevan Natsuko-siskon huomaan. Tässä vehreässä ympäristössä Mahito kohtaa suuren harmaahaikaran, joka tuntuu olevan epätavallisen kiinnostunut hänestä.

Verkkaisesti tunnelmoivan alun jälkeen filmi siirtyy maagiseen todellisuuteen, jota kansoittavat niin kuolleet kuin elävätkin. Siellä esiin marssii ihmislihaan mieltyneitä, militaristisia jättiläispapukaijoja sekä suloisia, valkoisen ilmapallon oloisia warawara-olentoja. Lukuisista muista ihmeistä nyt puhumattakaan.

Poika ja haikara kietoo pauloihinsa ja kuljettaa katsojan väkevien tunteiden ja kiehtovien näkymien aallokkoon. Elementtejä riittää aina ihastuttavan höpsähtäneestä mummokööristä salaperäiseen suljettuun torniin, jonka rakennuttanut isosetä katosi aikoinaan luomuksensa uumeniin. On ovia, jotka avautuvat eri aikoihin ja paikkoihin. On tulinen tyttö, mystinen tornimestari ja maailma kuilun partaalla. Sekä tietenkin Mahiton henkilökohtainen matka, joka ei silottele pojan luonteenpiirteitä, mutta tarjoaa hänelle tilaisuuden voittaa sisäiset konfliktinsa – ja olla omalta osaltaan rakentamassa parempaa tulevaisuutta.

Temaattisesti tarinasta löytyy lukuisia tasoja, joista riittää ammennettavaa vielä pitkään elokuvan päätyttyä. Päällimmäisenä tunteena on silti lumous, joka saa katsojan haukkomaan henkeään. Poika ja haikara on häikäisevä saavutus ja tyrmäävän upea animaatio.

Toni Jerrman – 5 tähteä