Furiosa: A Mad Max Saga

Mitä hiton fidelii ja fadelii? Australialaisen George Millerin Mad Max -saaga on yksi tieteiselokuvien ikonisimpia maamerkkejä. Vuonna 1979 valmistunut ensimmäinen filmi oli jo itsessään hieno, mutta aivan uusiin sfääreihin vision nosti vuoden 1981 Asfalttisoturi. Se synnytti kokonaisen genren lähitulevaisuuteen sijoittuvia dystopistisia toimintafilmejä, joiden ulkoinen ilme oli pitkälti kopioitu Millerin mestariteoksesta.

Ohjaaja jatkoi Maxin parissa selvästi heikommalla Mad Max Beyond Thunderdome -leffalla (1985). Sitten koitti 30 vuoden tauko, kunnes Mad Max: Fury Road (2015) räjäytti koko planeetan ja osoitti, että ikävuosistaan huolimatta Milleriltä löytyi yhä kykyjä uudistaa toimintaelokuvan kenttää entistä villimpään ja värikkäämpään suuntaan.

Tätä taustaa vasten nyt teattereihin saapunut Furiosa: A Mad Max Saga on ällistyttävän mitätön haahuilu, jonka harvat toimintapläjäyksetkin jäävät heppoisiksi. Kokemus on kuin katsoisi blu-ray-lisukkeita aiemmasta filmistä poistetuista turhista kohtauksista. Tasoero käy silmiinpistäväksi lopputekstien aikana, kun kankaille vyöryy näytteitä Fury Roadin ihastuttavan överistä autopunkmätöstä – jonka rinnalla Furiosan tapahtumat ovat silkkaa paperia.

Elokuva kertoo Fury Roadin myötä tähteyteen singahtaneen Furiosan (Anya Taylor-Joy) aiemman elämäntarinan. Sen, kuinka hänet siepattiin lapsena salaisesta, vehreästä onnelasta sekopäisen Dementuksen (Chris Hemsworth) johtaman motoristijengin vangiksi, ja kuinka kovapintaisesta pikkutytöstä kasvoi vieläkin kovapintaisempi nuori nainen. Kohtaukset hyppivät ajassa eteenpäin eikä mitään erityisen mielenkiintoista tapahdu oikeastaan missään vaiheessa.

Asiaa ei ainakaan auta, että Dementuksen pahisrooli on päätetty lyödä totaalisen läskiksi tai, että Furiosan tueksi tuleva kovishahmo Praetorian Jack (Tom Burke) on niin lälly ja karismaton, että johan hänelle nauravat naurismaan aidatkin.

Itse juonikuviossa Dementus yrittää motoristiarmeijoineen saada haltuunsa niin Bensakaupungin, Luotifarmin kuin Immortan Joen tukikohdan. Paljon puhutaan ja uhotaan, mutta ajatus siitä, että pilakuvamainen Dementus roskajoukkoineen onnistuisi varastamaan edes tikkarin lapselta, vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä. Tosin eipä Mad Max -leffoissa ole hupsuja sivuhenkilöitä tai epäuskottavuuksia ennenkään vältelty, mutta tällä kertaa ne nousevat pääosaan taisteluakrobatian ja tarinankerronnan kustannuksella.

Jo lähes 80-vuotias Miller on uhonnut tekevänsä vielä ainakin yhden Mad Max -elokuvan. Täytyy toivoa, että se on Furiosaa parempi päätös vaikuttavalle saagalle.

Toni Jerrman – 2 tähteä