Elokuvat – Summer Time Machine Blues (2005)

Summer Time Machine Blues
Sama taimu mashin burusu

(UK-versio, blu-ray)

Makoto Uedan käsikirjoittama ja Katsuyuki Motohiron ohjaama japanilaiselokuva Summer Time Machine Blues (2005) heittää peliin riemukkaasti ajassa risteilevän kierrepallon.

Kulttimaineessa oleva filmi kertoo seitsemästä nuorukaisesta, jotka kärvistelevät hellekesän kuumuudessa. Heistä viisi on poikia, jotka kuuluvat koulun scifi-klubiin. Tyttökaksikko harrastaa puolestaan valokuvaamista. Tapahtumien keskipisteessä on kerhohuone, jonka tytöt joutuivat luovuttamaan pojille, koska heidän klubissaan on vähemmän jäseniä. Tyttöjen haltuun on jäänyt vain kerhohuoneen yhteydessä sijaitseva pimiö.

Alkuun kaikki vaikuttaa aivan normaalilta kesäpäivänvietolta, vaikka kuvien taustalla vilahtaakin hetkittäin omalaatuisia yksityiskohtia. Sitten koittaa katastrofaalinen tapahtumasarja, joka etenee vääjäämättömästi kaatuvien dominopalikoiden tapaan. Lopputuloksena klubihuoneen ilmanvaihtolaitteen kaukosäädin lakkaa toimimasta. Ja mitään tämän pahempaa onnettomuutta ei hikeä pukkaavan lämpöaallon aikana voisi edes kuvitella.

Seuraavana päivänä teinit kohtaavat klubihuoneella tuntemattoman tyypin, joka vaikuttaa olevan hämillään aivan kaikesta. Kun hahmo on paennut paikalta, he huomaavat huoneen nurkassa omalaatuisen laitteen, joka muistuttaa vuonna 1960 valmistuneen The Time Machine -elokuvan aikakonetta. Aika nopeasti käy ilmi, että vehje todellakin on toimiva aikakone. Nyt vain pitäisi keksiä sille jotain järkevää käyttöä. Kun viisaat päät lyödään yhteen, syntyy myös nerokas ajatus: jos matkaamme eiliseen, voimme tuoda sieltä ilmanvaihtolaitteen kaukosäätimen ennen kuin se lakkaa toimimasta!

Kuten arvata saattaa, tästä käynnistyy melkoinen tapahtumaralli, jossa tulokkaat yrittävät pysytellä piilossa eilispäivän versioiltaan samalla kun metsästävät ehjää kaukosäädintä. Eri hahmot matkaavat ajassa eestaas, joten pian koossa on sellainen solmukimara, että sen purkaminen käy hetki hetkeltä mahdottomammaksi. Samalla eteen tupsahtavat tietenkin kysymykset siitä, mitä tapahtuu nykyisyydelle, jos ja kun menneisyyttä sorkitaan. Tuhoisan paradoksin mahdollisista seuraamuksista nyt puhumattakaan.

Kepeän viihdyttävästi toteutettu Summer Time Machine Blues rullaa luontevasti eteenpäin ja latoo katsojien eteen lämminhenkistä huumoria, sympaattisia henkilöhahmotelmia sekä yllättäviä juonenkäänteitä. Kokonaisuus on kuin monimutkainen aikamatkapalapeli, jossa palaset notkahtavat yksi toisensa jälkeen kohdalleen. Saavutusta sopii kutsua lähes nerokkaaksi.
Summer Time Machine Blues nousee heittämällä aikamatkaelokuvien aateliin!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Käsikirjoittaja Makoto Uedan puolituntisesta haastattelusta selviää, että elokuva perustuu hänen ja kiotolaisen Europe Kikaku -teatteriryhmän luomaan hittinäytelmään. Samalla tarkastellaan mm. niitä ongelmia ja uusia mahdollisuuksia, joita syntyi, kun yhden huoneen näytelmä siirrettiin valkokankaille. Tarjolla on myös 25-minuuttinen kooste, jossa vertaillaan elokuvan ja näytelmän kohtauksia toisiinsa.

Lisäksi levyltä löytyy traileri sekä kaksi Uedan humoristista lyhytelokuvaa opportunistisen aikamatkailun synnyttämistä ongelmista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2023 -tärpit

Rakkautta & Anarkiaa 2023 -tärpit

Ilman rakkautta ja anarkiaa ei ole elämää. Tämän todistaa myös Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaali, joka vyöryttää 14.–24.9. Helsingin valkokankaat täyteen tuoreita elokuvahelmiä.

Tarjolla on vanhaan tuttuun tapaan satoja pitkiä ja lyhyitä filmejä, joista suurin osa nähdään suomalaisissa elokuvateattereissa vain nyt. Niinpä itsensä kannattaa monistaa, jotta ehtii katsoa niistä mahdollisimman monta.

Henkilökohtaisesti löysin ohjelmakatalogista yli 50 elokuvaa, jotka haluaisin välttämättä nähdä. Koska nyt ollaan kuitenkin Tähtivaeltajablogissa, listaan tähän niistä vai ne, jotka liippaavat likeltä Tähtivaeltajan aihepiirejä.

Kussakin osiossa edetään virallisessa aakkosjärjestyksessä. Galaktisen lain mukaan listassa täytyy olla tasan 20 elokuvaa, joten siitä on pakko pitää kiinni. Mutta pidemmittä puheitta filmejä kehiin!

Scifi

Animalia (2023)
Marokkoon sijoittuva elokuva yhdistää samaan yhteiskuntakriittiseen katselmukseen raskaana olevan naisen, emansipaation ja tähdistä saapuvat avaruusvierailijat. Yhdistelmä on niin surrealistinen, että täytyyhän lopputulos tsekata!

Lola (2022)
Andrew Leggen 1940-luvulle sijoittuvassa mustavalkoisessa leffassa sisarukset keksivät laitteen, joka sieppaa radio- ja televisiolähetyksiä tulevaisuudesta. Budjetin minimalistisuus onnistutaan aina väliin kääntämään kekseliääksi kerronnaksi. Kuinka käy nyt?

The Pod Generation (2023)
Lähitulevaisuudessa raskauden voi jakaa keinotekoisten kohtujen avulla. Teknologiset edistysaskeleet ovat muutenkin hämärtäneet otetta elämän inhimillisestä puolesta. Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Sophie Barthes.

Poor Things (2023)
Yorgos Lanthimosin ohjaama irlantilaisfilmi pohjautuu Tähtivaeltajassa 1/02 esitellyn kulttikirjailija Alasdair Grayn romaaniin. Luvassa kutkuttavan scifistinen juonikuvio sekä steampunk-henkistä visualisointia. Jess! Jess!

The Survival of Kindness (2022)
Australialaisen Rolf de Heerin kirjoittama ja ohjaama filmi kuljettaa katsojat suuren katastrofin jälkeiseen maailmaan, jossa valtaapitävät kohtelevat muita ihmisiä orjinaan. Julma todellisuus takaa ainakin sen, että dystopiapisteet napataan kotiin.

Kauhu

The Edge of Shadows (2022)
Malik Kleistin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva sijoittuu Grönlannin syrjäseuduille. Spefi-tvistin tarinaan tuovat paikallisesta mytologiasta ammennetut hirviöt. Eipä heti tule mieleen toista Grönlannissa tapahtuvaa kauhuleffaa!

In Flames (2023)
Pahat voimat ahdistelevat äitiä ja tytärtä pakistanilais-kanadalaisen Zarrar Kahnin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa kauhudraamassa. Samalla mukaan ui vahvaa yhteiskunnallista kommentaaria naisia alistavista säännöistä ja tavoista.

Nightsiren (2022)
Folk-kauhudraamaksi tituleerattu, Slovakiasta kotoisin oleva elokuva vaikuttaa kuvastoltaan kiehtovalta. Tarjolla noituutta, kostoa ja älykästä jännitystä. Kuinka omintakeiset naiset pärjäävät vanhoillisessa kyläyhteisössä?

Tesis (1996)
Espanjalaisen Alejandro Amenábar esikoiselokuva esitettiin R&A-festareilla ensimmäistä kertaa vuonna 1996. Tuolloin totesin Tähtivaeltajan sivuilla, että filmi on tehty vahvalla ammattitaidolla ja kauhukohtauksiin on saatu piinaavaakin jännitystä.

Sorcery (2023)
1800-luvun lopulla, Chileen kuuluvalla saarella kristityt uudisasukkaat ja paikalliset alkuperäisasukkaat päätyvät tukkanuottaisille. Christopher Murrayn filmi kurottaa myös noituuden, faabeleiden ja fantasiatarinoiden suuntaan.

Aasia

The Grandmaster (2013)
Aina kannattaa ottaa tilaisuudesta vaari, kun tarjolla on mahdollisuus nähdä isolta valkokankaalta mestarillisen Wong Kar-wain kymmenen vuoden takainen klassikko! Legendaarista Ip Man -mestaria näyttelee aina yhtä taitava Tony Leung.

The Invisible Fight (2023)
No ei nyt aidosti Aasiaa, mutta kuten Janne Sundqvist toteaa festarikatalogissa: ”Mikä yhdistää kung-fua, Jeesusta ja Black Sabbathia? Ainakin virolaisen Rainer Sarnetin uusi komedia, jossa 1970-luvun Neuvostoliiton vainoamat ortodoksi-kung-fu-munkit liitelevät luostarin kattokruunuissa, kaahaavat neukkuautoilla ja kilvoittelevat kohti taistelulajin täydellistä hallintaa.” Jehnaa!

Hunt (2022)
Koreasta kajahtaa! Lee Jung-jaen ohjaamassa toimintamätössä Etelä-Korean agentit etsivät joukkoonsa soluttautunutta pohjoiskorealaista vakoojaa. Kaiken taustalla on poliittinen kuohunta 1980-luvun alun Etelä-Koreassa. Juonessa piisaa salaisuuksia.

Kubi (2023)
Legendaarisen Takeshi Kitanon ohjaamassa ja käsikirjoittamassa historiallisessa elokuvassa käydään valtataisteluita, joten ainakaan verestä ja juonitteluista ei tule pulaa. Kun sotaherrat iskevät ison vaihteen silmään, kyynisyys ja komiikka kohtaavat.

Monster (2023)
Japanilaisen Hirokazu Kore-edan ohjaamat elokuvat ovat aina tapauksia. Tällä kertaa keskiössä ovat perhesuhteet ja lasten mielikuvitusmaailmat. Kehuja on sadellut jokaisesta mahdollisesta suunnasta, joten pakkohan tämän on toimia.

Animaatio

Art College 1994 (2023)
1990-luvulle sijoittuva kiinalaisanimaatio taidekoulun oppilaista, jotka etsivät omaa tietään ja haaveilevat menestyksestä. Päämäärättömyyttä, jutustelua ja kaljaa piisaa yleismaailmalliseksi kutsutussa, Liu Jianin ohjaamassa elokuvassa.

Blind Willow, Sleeping Woman (2022)
Leffasävellyksistäänkin tunnetun Pierre Földesin esikoisanimaation tapahtumat sijoittuvat Japaniin, sillä tarinoiden pohjina ovat toimineet Haruki Murakamin novellit. Kun Murakamin tuotannon tuntee, niin luvassa lienee mieltä ja aivoja kivasti soittelevia uuskummia kertomuksia.

Funny Pages (2022)
Owen Klinen leffa ei tietenkään ole animaatio, mutta humpsahti nyt tähän kategoriaan, koska kertoo sarjakuvataiteilijan urasta haaveilevasta teinistä. Kajahtanutta huumoria, intomielisiä nörttejä ja sarjakuvia, mikäs sen mukavampaa!

Marcel the Shell with Shoes On (2021)
Jos mokumentti kertoo pienestä yksisilmäisestä simpukankuoresta, jolla on jalassaan kengät, niin täytyyhän se katsoa! Varsinkin kun minisankari elää ihmisasunnossa, jonka kokoluokka on otuksella vallan haasteellinen. Jo traileri rulaa.

White Plastic Sky (2023)
Vuoden 2123 post-apokalyptiseen Budapestiin sijoittuva dystopia kertoo nuoresta pariskunnasta ja maailmasta, jossa ihmisten elinikää säännöstellään valtion toimesta. Rotoskooppitekniikalla luodun filmin visuaalinen ulkoasu lumoaa. Ihan nakkipakko!

Lisäksi underissa puplaavat sellaiset lyhytelokuvasetit kuin Animatrics Fresh Picks, Do Androids Dream?, Night Visions esittää, Silmäkarkkia ja Synkkiä satuja uskaliaille aikuisille.

Täydellinen lista kaikista esitettävistä leffoista löytyy tietenkin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien omalta sivulta.

Eipä sitten muuta kuin aikatauluja rustaamaan!

Toni Jerrman

Elokuvat – Talk to Me

Talk to Me

Danny ja Michael Philippoun ohjaama australialainen Talk to Me on kiitettävän omaperäistä teinikauhua – ja nuoretkin ovat tällä kertaa lähempänä kahtakymmentä kuin viittätoista ikävuotta.

Äitinsä pari vuotta aiemmin menettänyt Mia (Sophie Wilde) viettää runsaasti aikaa parhaan ystävänsä Jaden (Alexandra Jensen) luona. Seuraan änkeää usein myös Jaden pikkuveli Riley (Joe Bird), jota Mia pitää lähes omana veljenään. Niinpä Riley otetaan mukaan, kun Mia ja Jade lähtevät paikallisen nuorison suosimiin manausbileisiin. Niiden keskiössä on käden muotoinen palsamoitu taikakalu, jolla voi kutsua kuolleita henkiä omaan ruumiiseensa.

Vähemmän harkitusti teinit ottavat esineestä kaiken ilon irti. Jokainen tarttuu vuorollaan käteen ja päästää kuolleet hetkeksi itseensä. Muilla on sitten hiton hauskaa seurata, kuinka henkilön käytös muuttuu totaalisen sekopäiseksi. Naurunremakoita aiheuttavat kohtaukset kuvataan ja levitetään kaikille tutuille.

Pahojen henkien kanssa pelleily ei ole kuitenkaan silkkaa leikkiä. Sen saavat myös elokuvan nuoret huomata. Hetki hetkeltä filmi vajoaa yhä synkempiin kuvioihin, ja lopulta kauhu on käsinkosketeltavaa. Kuinka päähenkilömme pärjäävät tässä päällekäyvässä höykytyksessä?

Originellin perusidean ja vahvan toteutuksen ohessa filmissä viehättävät outo mutta samalla hyvinkin tehokas ääniraita sekä aidolle maistuva henkilökemia. Hahmojen ratkaisut ja heidän motiivinsa ovat uskottavia silloinkin, kun rajat todellisen ja painajaisen välillä katoavat eikä omiin silmiinsä voi enää luottaa. Myös näyttelijätyöskentely pelittää kuin eläin.

Itsenäisenä teoksena Talk to Me tarjoaa yleisölle uudenlaisen kauhukokemuksen, josta on vaikea olla nauttimatta. Valitettavasti tämäkin mylly on jo nyt päätetty muuttaa moniosaiseksi kassamagneetiksi: luvassa on niin esi- kuin jatko-osakin. Voihan plääh!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Alien Private Eye (1989)

Alien Private Eye
(ABC-versio, blu-ray)

Vik ”Viktor” Rubenfeldin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja leikkaama Alien Private Eye (1989) on niin ihanaa kasarikakkelia, että varsinkin filmin alkupuolella nauruhermot joutuvat koetukselle.

Jo alkutekstien aikana kuvaan astuu tarinan päähenkilö, yksityisetsivä Lemro (Nicholas ”Nikki Fastinetti” Hill), joka talssii kaupungin katuja kokovalkoisessa kasariasussa. Pian hänen ohitseen juoksee nainen, jota ajavat takaa pahiksen näköiset tyypit. Tämä ei tietenkään käy laatuun, joten Lemro rientää heti pelastamaan neitoa pulasta: ”Jou, päästäkää irti hänestä!” Sitten räjähtävillä ääniefekteillä tehostetut nyrkiniskut ja potkut kaatavat ilkimykset kanveesiin.

Seuraavaksi tapaamme etsiväsankarimme sekä Reneksi (Brenda Winston) paljastuvan kaunottaren Lemron kämpillä. Välittömästi sisään päästyään Lemro pistää levyn soimaan ja ryhtyy joraamaan näyttävin disco-elkein. Tämän jälkeen pariskunta tanssahtelee ja pussailee yökerhossa, jossa Lemro pääsee jälleen pistämään konnia kuriin. Käy ilmi, että muskeleitaan pullisteleva rikollispomo Kilgore (Cliff Aduddell) on lähettänyt kovanaamat paikalle. Hän haluaa saada käsiinsä Renen hallussa olevan salaperäisen kiekonpuolikkaan.

Nyrkkikäräjien jälkeen Lemro ja Rene päätyvät harrastamaan parasta seksiä, jota nainen on ikinä kokenut – vaikka ei se kyllä siltä näytä. Aktin päätteeksi selviää järkyttävä totuus: Lemro onkin Styx-planeetalta saapunut avaruusmuukalainen! Tämän huomaa siitä, että hänellä on suipot haltiakorvat, jotka hän normaalisti peittää hatullaan. Moinen paljastus saa Renen häipymään paikalta pikavauhtia.

Jossain vaiheessa tutustutaan myös Lemron takatukkakamuun, jonka jokainen repliikki sisältää sanan jäbä. Hänelle Lemro valittelee rakkaushuoliaan. Sankarimme on näet lätkässä hatkat ottaneeseen Reneen: ”Näenkö häntä enää koskaan?”

Koska Alien Private Eye yrittää epätoivoisesti olla moderni noir-filmi, mukana on tietenkin kohtaus, jossa Lemron etsivätoimistoon astahtaa kuuma femme fatale. Punahiuksinen Electra (Leeann Lee) haluaa palkata sankarimme etsimään muinaisesta Egyptistä kotoisin olevan esineen. Siihen kätketyt salaisuudet ovat äärimmäisen tärkeitä, sillä ne auttaisivat ymmärtämään länsimaisen kulttuurin kehitystä. Jaahastista.

Toimistoon änkeää myös herra Scama (John Alexander), joka haluaa löytää kiekon muotoisen esineen. Se on kuulemma taivaasta pudonnut atomipommi. Scaman uskottavuutta ei ainakaan paranna se, että hän yrittää puhua samanlaisella aksentilla kuin noir-klassikkojen vakiokasvo, Peter Lorre.

Jotta koko selostus ei mene yhtä pahaksi sekasotkuksi kuin itse elokuva, niin kerrottakoon, että myös Electra ja Scama ovat Styx-planeetalta saapuneita avaruusmuukalaisia. Heidän tavoitteenaan on palauttaa filmin juonellisessa ytimessä oleva kiekko takaisin kotiplaneetalleen.

Paha vain, että kiekon toinen puolikas on Kilgoren hallussa, ja tämän miehen perusfilosofia kuuluu: ”Syö lyijyä ja kuole!” Lisäksi hän valmistaa puolikkaansa avulla maailmankaikkeuden addiktoivinta huumetta ja murhaa mielellään myös oman jenginsä jäseniä. Kilgore tappaa parhaan kamunsa kauhuksi jopa papin, joka anelee häntä kääntymään pois pahuuden tieltä. Hui hirvitys!

Jatkossa sinne tänne haahuilevassa filmissä sattuu ja tapahtuu vaikka mitä. On autokaahailu, jossa roistojen ajoneuvo törmää kolmikaistaisella väylällä ainoaan tien varteen pysäköityyn autoon. On kohtaus, jossa Kilgore rukoilee apua ylemmältä taholta: ”Oi Hitler, joka olet Helvetissä, auta minua löytämään kiekko.” On universumin helpoin vieroitussessio maailmankaikkeuden koukuttavimmasta huumausaineesta.

Hienointa on kuitenkin romanttinen hetki, jossa Lemro muistelee kotiplaneettansa ihmeitä: ”Merissämme asuu älykkäitä kaloja, jotka viljelevät maata. Ruoho on hopeista, vuoret 16 kilometrin korkuisia. Kuita on viisi ja aurinkoja kymmenen.”

Toteutukseltaan Alien Private Eye on kaikin puolin amatöörimäinen. Niin kutsutut näyttelijät eivät osaisi näytellä edes ase ohimolla. Puisevan ilkeitä kovisirvistyksiä viljellään lähes joka kohtauksessa. Dialogi on ääliömäisen kliseistä, leikkaukset kömpelöitä ja musiikkiraita tasapaksua hissimusaa.

Onkin vaikea kuvitella, että kukaan täysijärkinen ihminen pystyisi katsomaan Alien Private Eyen läpeensä ilman pysyvää aivovauriota. Kulttikalkkunafaneille se tarjoilee kuitenkin niin täysipainoisen aterian, ettei jälkiruokaa jää edes kaipaamaan.

Levyn lisukkeista käy hyvin ilmi, miksi Alien Private Eye on niin kehno elokuva. Puolituntisessa haastattelussaan intoa puhkuva Vik Rubenfeld kertoo, ettei ollut aiemmin käsikirjoittanut, ohjannut tai leikannut yhtään elokuvaa. Myös filmin budjetti oli minimalistinen. Ongelmista huolimatta hän on yhä vakuuttunut siitä, että kaikki elokuvan parissa työskennelleet tahot näyttelijöistä alkaen tekivät aivan fantastisen upeaa työtä. Kumma kyllä, Alien Private Eye ei tuhonnut Rubenfeldin uraa. Jatkossa hän oli luomassa mm. Early Edition (suom. Aikavaras) -televisiosarjaa.

Filmin kuvaajana toiminut Jürg V. Walther paljastaa omassa 10-minuuttisessa jaksossaan, että elokuvassa pihtailtiin uusintaotosten kanssa ja kaikki kohtaukset laitettiin kerralla purkkiin.

Omassa vartin pätkässään Nicholas Hill myöntää, että filmikameran eteen astuminen oli hänelle jotain aivan uutta. Niinpä hänellä ei ollut hämärintäkään käsitystä näyttelemisestä tai elokuvan tekemisestä. Hänen onnistui silti ylipuhua pari yhtä uunoa kaveriaan leffan sivurooleihin.

Hillin elämäkerta voisi kyllä olla mielenkiintoista katsottavaa. Ennen ensimmäistä leffarooliaan taistelutaitojen ammattilainen hankki elantonsa osallistumalla laittomiin otteluihin. Jostain kummasta syystä elokuvaesiintymisiäkin kertyi vuosien mittaan parikymmentä. Siinä samalla mies päätyi alkoholistiksi ja huumeiden aktiivikäyttäjäksi. Aallonpohjasta selvittyään hän tuli uskoo ja toimii nykyisin perustamansa Gods Soldiers -seurakunnan pappina – kiertäen puhumassa mm. vankiloissa.

Arvoitukseksi jää, kuinka filmin muille näyttelijöille kävi, sillä monille heistä Alien Private Eye jäi ainoaksi valkokangasvierailuksi. Poikkeuksen muodostavat vain pitkän uran luoneet herrat John ”Gorilla” Alexander ja Robert ”Scunge” Axelrod.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Elokuvat – The Horrible Sexy Vampire (1971)

The Horrible Sexy Vampire
aka El vampiro de la autopista
(ABC-versio, blu-ray)

Täysin asiaan kuulumattomalla mutta raflaavan kaupallisella englanninkielisellä nimellä siunattu The Horrible Sexy Vampire (1971) on monessa mielessä hellyttävän kädetön tekele.

Filmin tyyliä ja tasoa kuvastaa hyvin alkupuolen kohtaus, jossa kuolinsyyntutkija (Anastasio Campoy) yrittää vakuuttaa Saksassa sijaitsevan Brenitzin pikkukaupungin poliisipäällikölle, että vampyyrejä todellakin on olemassa. Hänen ensimmäinen todisteensa asiasta on Bram Stokerin Dracula-romaani! Seuraavaksi hän kaivaa esiin isänsä muistiinpanot, joista käy ilmi, että paikkakunnalla on tapahtunut selvittämättä jääneitä murhia tasan 28 vuoden välein. Jopa niin kellontarkasti, että tappaja on murhannut uuden uhrin kerran viikossa neljän viikon ajanjaksolla.

Kaikki tämä on saanut alkunsa vuonna 1886, kun paikallista linnaa asuttava paroni von Frauler kuoli. Kuolinsyyntutkijan mukaan tämä merkitsee, että paroni on vampyyri. Moinen on kuulemma helppo todistaa, sillä paroni ja hänen vaimonsa on haudattu asumattoman linnan kellariin. Jos paroni ei makaa arkussaan, hän on tietenkin taas pahoilla teillään. Mikä selittäisi kolme viimeaikaista murhaa, joissa uhrien kaulasta löytyi puremajälkiä.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että elokuvan vampyyri ei tapa saaliitaan puremalla heitä kaulaan – sen sijaan hän tyydyttää verenjanonsa kuristamalla. Uhrien yllättäminen sujuu helposti, sillä pitkähammas käy heidän kimppuunsa useimmiten näkymättömänä. Kaikenlaisia vampyyrejä sitä maailmassa liikkuukin!

Mitkään todisteet eivät kuitenkaan käännä poliisilaitoksen näkökulmaa, jonka mukaan murhien takana on verta ja lihaa oleva mielipuoli. Toisaalta myös kuolinsyyntutkijan teoriat vaikuttavat silkalta hölynpölyltä, sillä vampyyri tappaa elokuvan kuluessa yli kymmenen henkilöä, eikä hän todellakaan pidä viikon taukoja murhien välillä – parhaina päivinä ruumiita syntyy vähintään neljä.

Murhia tutkivien poliisien ohessa filmin keskeisimmäksi hahmoksi nousee valkohiuksinen Adolf Vishnevsky (Wal Davis aka Waldemar Wohlfahrt). Eläinten täyttämistä harrastava mies on paronin pojanpojanpoika ja näin tämän perillinen. Toisin kuin edeltäjänsä, hän päättää muuttaa vanhaan linnaan asumaan. Edes poliisien varoitukset tai testamentin oudot ehdot, kuten se, ettei kenelläkään ole lupaa astua rakennuksen kellariin, eivät käännä hänen päätään. Parin yön jälkeen Adolfin on kuitenkin tunnustettava, että linnassa todellakin asuu verenhimoinen vampyyriparoni. Miehen mielenmuutos ei saa poliisien päitä kääntymään – lähinnä he epäilevät, että Adolf on tullut hulluksi.

Löyhäpäisyyden lisäksi espanjalainen ohjaaja-käsikirjoittaja José Luis Madrid nauttii lattioiden kuvaamisesta sekä kohtauksista, joissa ihmiset kävelevät ympäriinsä. Tätäkin suurempi osa elokuvasta menee pitkiin ja kuiviin keskusteluihin, joissa toistellaan vakavalla naamalla samoja asioita. Puhuvien päiden runsaus onkin yksi filmin tavaramerkeistä. Toinen on naisten rooli. Kerta toisensa jälkeen kuvioihin astuu uusi nainen, joka tulee kotiinsa, riisuutuu ilkosilleen ja astuu kylpyyn tai suihkuun – vain tullakseen vampyyrin tappamaksi.

Näin loppuun vielä retorinen kysymys: mihin yli-inhimillisen voimakkaan ja näkymättömyyteen kykenevän vampyyrin kannattaa piiloutua puista vaarnaa heiluttelevalta takaa-ajajalta? Sen voin taata, ettei vastaus ainakaan kuulu: näkyvänä omaan ruumisarkkuunsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Elokuvat – The Beach House

The Beach House

Kauhuleffoja tuotetaan nykyisin kasapäin. Ne ovat suhteellisen edullisia toteuttaa, ja aina riittää uusia teinejä, jotka haluavat katsoa vanhoilla kaavoilla väännettyjä rainoja. Onneksi teattereihin tuodaan välillä myös hitusen omaperäisimpiä kauhufilmejä – kuten vaikkapa Jeffrey A. Brownin neljän vuoden takainen The Beach House.

Emily (Liana Liberato) ja Randall (Noah Le Gros) matkaavat loma-ajan ulkopuolella Randallin isän rantahuvilaan korjaamaan rakoilevaa suhdettaan. Yllättäen paikalla asustelevat jo isäukon vanhempi kaveripariskunta Mitch (Jake Weber) ja Jane (Maryann Nagel). Siitä huolimatta, että Janen täytyy napsia vaikka mitä pillereitä, jotta pysyisi tolpillaan, ilta kuluu ruuan, viinin ja marihuanasuklaan merkeissä.

Tämän cocktailin jälkeen ei ole mikään ihme, että jengi näkee öisestä merestä nousevan outoja, valoa hohtavia itiöitä tai pienhiukkasia. Pian ilman täyttää sakea sumu. Aamulla porukasta tuntuu kuin he olisivat yhä pilvessä.

Koska kyseessä on mystinen kauhuelokuva, merenpohjasta nouseva sumu on tietenkin tuhon airue. Kuinka selvitä kaikkialle levittäytyvän sumun kynsistä? Onko moinen ylipäätään mahdollista?

Emilyn ja Randallin epätoivoinen pakomatka on täynnä pelkoa ja ihmeellisiä ilmestyksiä. Jännitys tiivistyy ja kauhu kuristaa kurkkua. Katsoja ei tosin koe aivan näin vahvoja tunteita. Kaksikon kujanjuoksu on silti ihan kelvollista seurattavaa.

Totaalisen omintakeiseksi The Beach House -elokuvaa ei sovi kutsua. Mieleen pulpahtavat lähes pyytämättä sekä Frank Darabontin ohjaama The Mist (2007) että Richard Stanleyn Lovecraft-tulkinta Color Out of Space (2019). Näiden leffojen tasolle The Beach House ei kuitenkaan kohoa.

Jos pitäisi valita rantakartanon ja tusinan tuoreen teinislasherin tai mörköpelottelun väliltä, niin hiekkarantainen sumukauhu veisi voiton kotiin ihan viivana.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Enys Men

Enys Men

Mark Jenkinin ohjaama ja käsikirjoittama Enys Men on kiehtovan erikoinen elokuva, joka ei kuitenkaan yllä aivan täyteen potentiaaliinsa.

Filmin tapahtumat sijoittuvat Enys Men -nimiselle saarelle. Eletään vuotta 1973 Cornwallin rannikolla. Sään ja aaltojen pieksemän saaren maaperä koostuu lähinnä kivikoista ja kitukasvuisesta kanervikosta. Paikalla on aiemmin ollut kaivostoimintaa, mutta nyt siitä muistuttavat enää ruostuneet raiteet ja veden täyttämät kaivoskäytävät.

Hylätyllä saarella asuu ainoastaan punaiseen tuulitakkiin sonnustautunut vanhempi naistutkija (Mary Woodvine). Päivä toisensa jälkeen hän vaeltaa saaren kärkeen mittaamaan lämpötilan ja tarkkailemaan harvinaista kukkakuusikkoa. Kun nainen palaa takaisin mökilleen, hän pudottaa matkan varrella kiven kaivoskuiluun ja odottaa, kunnes se molskahtaa veteen. Sitten on aika käynnistää bensalla toimiva aggregaatti, merkitä Ei muutoksia -teksti tutkimuspäiväkirjaan ja keittää teetä.

Iltaisin nainen lukee kynttilänvalossa Edward Goldsmithin Vielä voimme pelastua – Tiedemiesten manifesti aikamme ihmisille -teosta, joka julistaa mullistavansa kokijansa elämän.

Keskeistä roolia tapahtumissa näyttelee jäkälän peittämä kivipaasi, joka on pystytetty meren viemien miesten muistomerkiksi.

Hitaasti mutta varmasti naisen arkeen alkaa uida mahdottomia elementtejä, jotka vievät elokuvaa kohti surrealistista painajaista. Kuvissa välähtää miehen kasvot, vajan katolla seisoo sanaton nuori nainen ja tutkijan taakse ilmestyy sadan vuoden takaisiin asuihin pukeutuneita tanssivia naisia. On riittejä suorittavia lapsia, kaivoskäytävän pimeydessä seisovia mainareita ja vedessä kelluva keltainen tuulitakki. Maan syvyyksistä kaikuu kalketta, aallot vyöryvät takaperin ja aikatasot lomittuvat.

Riitasointuinen äänimaisema, joka yltää väliin lähes kakofoniaan asti, korostaa elokuvan aavemaista tunnelmaa. Samalla kamera saattaa tarkentaa kivien koloihin, jäkälien yksityiskohtiin tai taivaalla liiteleviin lokkeihin. Ajankuvaa filmiin luovat rakeisuus, värien kulahtaneisuus sekä kuvien kulumat.

Kaikkien näiden kerrontakeinojen avulla Jenkin rakentaa hypnoottisen kokemuksen, jossa todellisuus karkaa käsistä ja korvautuu syvälle maan kuoreen kurkottavalla metafyysisellä matkalla. Parhaimmillaan ohjaajan visiot vangitsevat katsojan ja pyörittävät tätä kuin hyrrää.

Lopullisia vastauksia tai selityksiä filmi ei anna. Tulkintavastuu jää yleisölle, eivätkä unenomaiset kohtaukset, menneisyyden menetykset tai lopulta kaikkialle leviävä jäkälä jätä ketään meistä enää koskaan rauhaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Doom Asylum (1987)

Doom Asylum
(UK-versio, blu-ray)

Richard Friedmanin ohjaama Doom Asylum (1987) on hekotuttavan hauska kauhuelokuva. Se ei kuitenkaan ole kalkkuna, sillä koko helahoito on tehty tarkoituksellisesti kieli poskella. Harvinaista kyllä, näin on saatu aikaiseksi aidosti ilahduttava camp-helmi.

The House of the Rising Sun -biisin soidessa Mitch Hansen (Michael Rogen) ja Judy LaRue (Patty ”Penthouse Pet of the Year” Mullen) kurvailevat avoautolla kohti Floridaa. Ilo on ylimmillään, sillä Judy on juuri voittanut oikeudenkäynnissä viisi miljoonaa dollaria. Tolkuton pussailu ja viinin lipittäminen kesken ajomatkan on kuitenkin tuhoisa resepti. Niinpä rakastuneen parivaljakon huviretki päättyy tappavaan onnettomuuteen.

Seuraavaksi kohtaamme purkkaa jauhavan kuolinsyyntutkijan, joka ammattinsa hyvin hallitsevana miehenä poistaa ensitöikseen ihon Mitchin kasvoilta! Päätös on siinäkin mielessä hätiköity, että Mitch ei ole kuollut. Verinen arpinaama nousee leikkuupöydältä ja puukottaa sekä kuolinsyyntutkijan että tämän apulaisen hengiltä. Samalla hän karjuu: ”Mitä te olette tehneet Judylle?”

Tästä hypätään 10 vuotta myöhempään aikaan. Judyn tytär Kiki LaRue (Mullen) haluaa syystä tai toisesta nähdä äitinsä kuolinpaikan. Hänen mukaansa tarttuvat poikaystävä Mike (William Hay) sekä kamut Jane (Kristin ”Sinkkuelämää” Davis), Dennis (Kenny L. Price) ja Darnell (Harrison White).

Hahmojen luonnekuvaus on hönöydessään mainio. Esimerkiksi Mike ei osaa koskaan päättää, mitä tehdä. Hänen ajatuksensa kulkevat ”juupas eipäs” ja ”vasemmalle, ei kun oikealla, ehkä sittenkin vasemmalle” -latuja. Dennis on puolestaan jengin nörtti, jonka mielenkiinto keskittyy yksinomaan baseball-korttikokoelmaan.

Kun kuolinpaikka on tsekattu, ryhmä matkaa vuosia aiemmin hylätyn mielisairaalan maille piknikille. Siellä Kiki ja Jane vaihtavat ylleen uima-asut, koska niinhän sen kuuluu mennä. Jatkossakaan he eivät pistä enempää ylleen.

Mielisairaalassa harjoittelee myös kovisgimma Tinan (Ruth Collins) johtama punk-bändi Tina and the Tots. Yhtyeen muita jäseniä ovat yhteiskunnallisesti valveutunut Godiva (Dawn Alvan) sekä rumpuja hakkaava Rapunzel (Farin). He kaikki ovat ottaneet ulkoiseen olemukseensa mallia goottimuodista ja Madonnan kasarityylistä. Bändin ainoasta biisistä – joka koostuu epäselkeästi huutamisesta – vastaa kokeellinen punk-yhtye Psychodrama.

Tarkoituksellisen ylinäyttelemisen kruunun ansaitsee kovisroolinsa kunnolla överiksi vetävä Ruth Collins, mutta kyllä muutkin pistävät parastaan. Erityisen hyviä hekotuksia tarjoilevat Darnell ja Rapunzel, jotka rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Voi sitä lutusen tuijotuksen määrää. Puhumattakaan molempien kuvitelmista, joissa he juoksevat toistensa syliin aurinkoisella pellolla! Rapunzel on Darnellista jopa niin hullaantunut, ettei eräässä kohtauksessa huomaa lainkaan ympärillään käytävää ankaraa tappelua.

Ja juu, tietysti paikalla on myös tappaja, eli mielisairaalan kellareissa asuva arpikasvoinen Mitch. Hän huomaa heti, että Kiki on kuin ilmetty äitinsä, ja ryhtyy lahtaamaan porukkaa saadakseen neitokaisen itselleen. Surkein kohtalo on varattu Godivalle, jonka pään Mitch upottaa happoon, jota itse käyttää käsiensä pesemiseen. Lopputuloksena on verta ja sulaa rasvaa valuttava hirviömäinen monsterikallo.

Ennen kuolemaansa Godiva yrittää ylipuhua tappajan päästämään hänet vapaaksi sillä perusteella, että väkivalta synnyttää vain väkivaltaa. Kun tämä ei auta, hän turvautuu väitteeseen, että onkin todellisuudessa republikaani ja äänesti Ronald Reagania presidentiksi. Tähän murhamies toteaa, että hän kunnioittaa Godivan oikeutta valita poliittinen vakaumuksensa, vaikka ei itse olekaan asiasta samaa mieltä.

Tästä ei mielipuolinen psykopaattitappaja enää kohteliaammaksi muutu!

Myös jatkossa murhissa on parhaimmillaan ehtaa splatter-grafiikkaa. Dennis kohtaa luojansa, kun Mitch poraa pitkällä poranterällä reiän hänen otsaansa. Janen kasvot päätyvät puolestaan riekaleiksi pienen pyörösahan avustuksella. Hauskinta näissä kohtauksissa on, että tappajan lähestyessä kukaan ei juokse pakoon, vaan kaikki jäävät kauhuissaan odottamaan kohtaloansa.

Efektimielessä osa murhista on varsin näyttäviä, vaikka väliin kohtauksiin on jäänyt elementtejä, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa – kuten vaikkapa letku, josta verta pumpataan ulos haavasta. Sama ihastuttava välinpitämättömyys mokista on muutenkin yksi elokuvan johtotähdistä.

Täydet pisteet ansaitsee kohtaus, jossa Kiki rukoilee pelastusta jumalalta: ”Saat rahaa, seksiä ja tavaratalon lahjakortin, jos selviän tästä hengissä.”

Silkkaa hämmennystä herättävät puolestaan pätkät, joissa tappaja katselee televisiosta vanhoja mustavalkoisia kauhuelokuvia. Näitä on mukana minuuttitolkulla, ja niiden ainoa tarkoitus näyttäisi olevan filmin venyttäminen kokopitkän elokuvan mittoihin.

Bonusdokumenteista selviää, että juuri tästä olikin kyse. Tempun takana oli leffan tuottanut Alexander W. Kogan, Jr., joka sattui omistamaan oikeudet lukuisiin Tod Slaughterin tähdittämiin, 1930-luvulla valmistuneisiin filmeihin. Näiden pätkien avulla Doom Asylum saatiin laajennettua 71 minuutista lähes 80 minuutin elokuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Doom Asylum on rakastettavan hupsu kauhuraina, jossa verinen splatter yhtyy kohdettaan kunnioittavaan parodiseen otteeseen. Filmi saa lisävirtaa kuvauspaikasta, joka on todellinen hylätty mielisairaala ruosteisine vuoteineen ja graffiteilla sotkettuine seinineen. Yllättävän monelle tekijälle leffa toimi myös ponnahduslautana nousujohteiselle elokuvauralle.

Esimerkiksi Friedman on sittemmin ohjannut lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Efekteistä vastannut Vincent J. Guastini on puolestaan tuttu yli sadasta filmistä. Näyttelijöistä Ruth Collins on esiintynyt lukuisissa genrehalpiksissa, kun taas Kristin Davis kohosi kuuluisuuteen yhtenä Sinkkuelämää-sarjan neljästä päähenkilöstä. Myös Harrison White jatkoi näyttelijänuraansa. Sen sijaan Patty Mullen muistetaan yksinomaan roolistaan Frank Henenlotterin Frankenhooker-elokuvassa (1990). Monet muut näyttelijät jäivätkin sitten yhden filmin ihmeiksi.

Itse elokuva on blu-raylla sekä 4:3- että 16:9-kuvasuhteella. Kommenttiraitoja on kaksi, joista käsikirjoittaja Rick Marxin versio on huomattavan informatiivinen ja leviää laajalti filmin ulkopuolellekin.

Lisäksi levyltä löytyy kolme tuoretta haastattelua, joissa Ruth Collins, kuvaaja Larry Revene ja efektivelho Vincent J. Guastini muistelevat Doom Asylumin kuvauksia ilolla ja riemulla yhteensä noin tunnin ajan. Collins paljastaa mm. sen, että suostui vilauttamaan leffassa rintojaan, koska siitä maksettiin 200 dollaria ekstraa. Guastini puolestaan mainitsee, että hänen tärkein tietolähteensä tehosteita suunniteltaessa oli Tom Savinin Grande Illusions -teos.

Vanhemmassa haastattelukoosteessa (11 min.) ääneen pääsevät tuottaja Alexander W. Kogan, Jr., ohjaaja Richard Friedman sekä tuotantopäällikkö Bill Tasgal. Näiden pätkien mukaan elokuvan budjetti liikkui 80 000 ja 100 000 dollarin välimaastossa – riippuen keneltä asiaa kysytään. Lisäksi käy ilmi, että leffan ensimmäistä videoversiota on sensuroitu.

Näiden oheen vielä noin 30 kuvaa sisältävä galleria.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Elokuvat – Koputus

Koputus

Kauhu ei ole koskaan ollut suomalaisten elokuvantekijöiden leipä- tai lempilaji. Yrityksiä on toki ollut, mutta useimmiten valmiit tuotteet ovat jättäneet rutkasti toivomisen varaa. Jonkin sortin onnistumisiakin on silti nähty, ja tähän kastiin lukeutuu myös Joonas Pajusen ja Max Seeckin ohjaama sekä käsikirjoittama Koputus.

Elokuva käynnistyy vuodesta 2006. Poliisit löytävät Sydänmaan metsämökin pihalta kirveellä tapetun perheenisän. Talosta paljastuu häkkiin suljettu pikkutyttö, mutta äiti on kadonnut teille tietymättömille.

Vuosia myöhemmin jo aikuisikään ehtineet lapset pääsevät vihdoin jakamaan vanhempiensa kuolinpesää. Paluu vanhalle kotitalolle nostaa kuitenkin pintaan traumaattisia muistoja hetkistä, jotka ovat pitkälti vaikuttaneet siihen, millaisia ihmisiä heistä on kasvanut.

Katraan vanhin, Mikko (Pekka Strang), piilottelee selvästi salaisuuksia. Hän haluaisi myydä mökin ja sitä ympäröivät ikimetsät pikimmiten eteenpäin. Pari vuotta nuorempi Maria (Inka Kallén) ei ole vakuuttunut myyntiaikeiden järkevyydestä ja kantaa yhä raastavaa katumusta nuorena suorittamastaan abortista. Kolmikon kuopus, Matilda (Saana Koivisto), yrittää puolestaan unohtaa lapsuuden kokemuksensa, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Kun sisältään rikkinäinen sisaruskatras – joka ei ole vuosiin nähnyt toisiaan – heitetään syrjäiseen mökkiin keskelle metsää, ei riidoilta ja tunteiden vuoristoradalta voi välttyä.

Sekä elokuvan että hahmojen pohjustuksessa on vaivaannuttavia riitasointuja, jotka tekevät tarinan alkupuolesta haparoivan. Immersiota häiritsevät myös musiikki- ja ääniraita, jotka yrittävät epätoivoisesti herätellä pelkotiloja kohtauksissa, joissa siihen ei ole mitään syytä. Aivan tavanomaiset näkymät puista ja metsistä eivät kelpaa kauhun lähteeksi.

Siinä vaiheessa, kun jännitysvaihde isketään kunnolla päälle, hahmot naksahtavat kuitenkin taitavasti lokeroihinsa ja äänimaailmakin alkaa palvella tarkoitustaan. Samalla myös öisen metsän pimeyteen saadaan ladattua visuaalista uhan tuntua.

Se, mistä pahuuden voimat kumpuavat, jääköön paljastamatta, sillä kerrontaan upotetut mysteerit ovat oleellinen osa elokuvan jännitettä. Ja vaikka joku voisikin pitää tarinan yliluonnollisia elementtejä jopa naurettavina, niin tämän tyyliseen kauhuelokuvaan ne istuvat kuin nenä naamaan.

Tasapainottoman alkupuolen jälkeen Koputus tarjoilee toimivan kauhuvision, jonka uumeniin on ilo sukeltaa – ja joka onnistuu yllättämään jopa paatuneenkin leffafriikin.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Ant-Man and the Wasp: Quantumania

Ant-Man and the Wasp: Quantumania

Ensimmäinen Ant-Man-elokuva (2015) oli kiitettävän pienimuotoinen supersankarivisio, jossa osattiin ottaa ilo irti päähenkilön kyvystä kutistaa itsensä. Tällä linjalla jatkoi ihan onnistuneesti myös Ant-Man and the Wasp (2018). Nyt teattereihin rantautunut Ant-Man and the Wasp: Quantumania vetää kuitenkin koko konseptin vessanpöntöstä alas.

Ratkaisuun lienee syynä se, että Muurahaismiehellä oli keskeinen rooli suuren kokoluokan Avengers: Endgame -elokuvassa (2019). Niinpä uudenkin leffan täytyy liikkua maailmoja mullistavissa sfääreissä. Ei olisi tarvinnut.

Ihmisläheistä huumoria elokuvasta löytyy vain minimalistisina annoksina. Muuten päästellään menemään geneerisissä vauhtikuvioissa, joiden rautalangasta väännetyt opetukset toitottavat perheen tärkeyttä ja sitä, että heikompia on aina autettava. Samalla aiemmin niin fantastinen kvanttitodellisuus hiipuu yhdeksi tavanomaiseksi osaksi multiversumia.

Peyton Reedin ohjaaman filmin juonessa Scott ”Ant-Man” Lang (Paul Rudd), Hope Van ”Wasp” Dyne (Evangeline Lilly), Hank Pym (Michael Douglas), Janet Van Dyne (Michelle Pfeiffer) ja Cassie Lang (Kathryn Newton) päätyvät tahtomattaan kvanttimaailman uumeniin. Autioksi kuvitellussa paikassa asustaakin lukematon määrä erilaisia älyllisiä olentoja. Heitä kiusaa Valloittaja (Jonathan Majors), joka polkee kaikki kansat rautasaappaansa alle. Nyt pitäisi päättää, kumpi on tärkeämpää, kotiinpaluu vai kvanttimaalaisten pelastaminen Valloittajan ikeestä. Saat ihan itse arvata, mikä on oikea vastaus.

Kvanttimaailma paljastuu siis joksikin aivan muuksi kuin ennen on kuviteltu. Tämä selitetään sillä, että kvanttitodellisuudessa 30 vuotta viettänyt Janet ei ole koskaan kertonut totuutta kokemuksistaan – siitä, tästä ja tosta syystä. Juupa tuuba joo. Huumorin korvikkeena leffassa käväisee Bill Murray, joka vetää filmin muusta tyylistä poikkeavan roolinsa läpi komedia-asenteella. Hitusen myös ihmetyttää, että elokuvan ensimmäisen tunnin aikana suurin arvoitus on Valloittajan persoonallisuus – vaikka hahmon nimeä on etukäteen toitotettu torvessa jos toisessakin.

Quantumanian pahin ongelma on kuitenkin kokonaisuuden mitäänsanomattomuus. Valkokankaat on täytetty niin yltäkylläisen vauhdikkaasti liikkuvilla animoiduilla taustoilla ja hahmoilla, ettei mistään saa kunnon otetta. Elokuvan ihmishahmot tuntuvat päälleliimatuilta statisteilta, joiden ainoa tehtävä on aukoa suutaan sinisen kankaan edessä. Visuaalisen asun yleinen tummuus on joko tyylivalinta tai keino säästää tietokoneanimoinnin kustannuksissa.

Jos leffasta olisi pakko löytää jotain hyvää sanottavaa, niin Jonathan Majors esittää vakuuttavasti tarinan moniulotteista pahista. Lisäksi pari animaatiohahmoista pelittää ihan muikeasti, vaikka mallia onkin selvästi haettu Guardians of the Galaxy -elokuvista. Rakettijalkaiset, pehmeänpyöreät elävät talot nappaavat kuitenkin parhaat pisteet. Näitä heti lisää!

Ant-Man and the Wasp: Quantumania seilaa kaksi tuntia turhuuden turuilla. Nekin tunnit olisi voinut käyttää johonkin paljon kehittävämpään – kuten vaikkapa kynsien lakkaamiseen.

Toni Jerrman – 2 tähteä