elokuvat

Elokuvat – Talk to Me

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Talk to Me

Danny ja Michael Philippoun ohjaama australialainen Talk to Me on kiitettävän omaperäistä teinikauhua – ja nuoretkin ovat tällä kertaa lähempänä kahtakymmentä kuin viittätoista ikävuotta.

Äitinsä pari vuotta aiemmin menettänyt Mia (Sophie Wilde) viettää runsaasti aikaa parhaan ystävänsä Jaden (Alexandra Jensen) luona. Seuraan änkeää usein myös Jaden pikkuveli Riley (Joe Bird), jota Mia pitää lähes omana veljenään. Niinpä Riley otetaan mukaan, kun Mia ja Jade lähtevät paikallisen nuorison suosimiin manausbileisiin. Niiden keskiössä on käden muotoinen palsamoitu taikakalu, jolla voi kutsua kuolleita henkiä omaan ruumiiseensa.

Vähemmän harkitusti teinit ottavat esineestä kaiken ilon irti. Jokainen tarttuu vuorollaan käteen ja päästää kuolleet hetkeksi itseensä. Muilla on sitten hiton hauskaa seurata, kuinka henkilön käytös muuttuu totaalisen sekopäiseksi. Naurunremakoita aiheuttavat kohtaukset kuvataan ja levitetään kaikille tutuille.

Pahojen henkien kanssa pelleily ei ole kuitenkaan silkkaa leikkiä. Sen saavat myös elokuvan nuoret huomata. Hetki hetkeltä filmi vajoaa yhä synkempiin kuvioihin, ja lopulta kauhu on käsinkosketeltavaa. Kuinka päähenkilömme pärjäävät tässä päällekäyvässä höykytyksessä?

Originellin perusidean ja vahvan toteutuksen ohessa filmissä viehättävät outo mutta samalla hyvinkin tehokas ääniraita sekä aidolle maistuva henkilökemia. Hahmojen ratkaisut ja heidän motiivinsa ovat uskottavia silloinkin, kun rajat todellisen ja painajaisen välillä katoavat eikä omiin silmiinsä voi enää luottaa. Myös näyttelijätyöskentely pelittää kuin eläin.

Itsenäisenä teoksena Talk to Me tarjoaa yleisölle uudenlaisen kauhukokemuksen, josta on vaikea olla nauttimatta. Valitettavasti tämäkin mylly on jo nyt päätetty muuttaa moniosaiseksi kassamagneetiksi: luvassa on niin esi- kuin jatko-osakin. Voihan plääh!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Alien Private Eye (1989)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , ,

Alien Private Eye
(ABC-versio, blu-ray)

Vik ”Viktor” Rubenfeldin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja leikkaama Alien Private Eye (1989) on niin ihanaa kasarikakkelia, että varsinkin filmin alkupuolella nauruhermot joutuvat koetukselle.

Jo alkutekstien aikana kuvaan astuu tarinan päähenkilö, yksityisetsivä Lemro (Nicholas ”Nikki Fastinetti” Hill), joka talssii kaupungin katuja kokovalkoisessa kasariasussa. Pian hänen ohitseen juoksee nainen, jota ajavat takaa pahiksen näköiset tyypit. Tämä ei tietenkään käy laatuun, joten Lemro rientää heti pelastamaan neitoa pulasta: ”Jou, päästäkää irti hänestä!” Sitten räjähtävillä ääniefekteillä tehostetut nyrkiniskut ja potkut kaatavat ilkimykset kanveesiin.

Seuraavaksi tapaamme etsiväsankarimme sekä Reneksi (Brenda Winston) paljastuvan kaunottaren Lemron kämpillä. Välittömästi sisään päästyään Lemro pistää levyn soimaan ja ryhtyy joraamaan näyttävin disco-elkein. Tämän jälkeen pariskunta tanssahtelee ja pussailee yökerhossa, jossa Lemro pääsee jälleen pistämään konnia kuriin. Käy ilmi, että muskeleitaan pullisteleva rikollispomo Kilgore (Cliff Aduddell) on lähettänyt kovanaamat paikalle. Hän haluaa saada käsiinsä Renen hallussa olevan salaperäisen kiekonpuolikkaan.

Nyrkkikäräjien jälkeen Lemro ja Rene päätyvät harrastamaan parasta seksiä, jota nainen on ikinä kokenut – vaikka ei se kyllä siltä näytä. Aktin päätteeksi selviää järkyttävä totuus: Lemro onkin Styx-planeetalta saapunut avaruusmuukalainen! Tämän huomaa siitä, että hänellä on suipot haltiakorvat, jotka hän normaalisti peittää hatullaan. Moinen paljastus saa Renen häipymään paikalta pikavauhtia.

Jossain vaiheessa tutustutaan myös Lemron takatukkakamuun, jonka jokainen repliikki sisältää sanan jäbä. Hänelle Lemro valittelee rakkaushuoliaan. Sankarimme on näet lätkässä hatkat ottaneeseen Reneen: ”Näenkö häntä enää koskaan?”

Koska Alien Private Eye yrittää epätoivoisesti olla moderni noir-filmi, mukana on tietenkin kohtaus, jossa Lemron etsivätoimistoon astahtaa kuuma femme fatale. Punahiuksinen Electra (Leeann Lee) haluaa palkata sankarimme etsimään muinaisesta Egyptistä kotoisin olevan esineen. Siihen kätketyt salaisuudet ovat äärimmäisen tärkeitä, sillä ne auttaisivat ymmärtämään länsimaisen kulttuurin kehitystä. Jaahastista.

Toimistoon änkeää myös herra Scama (John Alexander), joka haluaa löytää kiekon muotoisen esineen. Se on kuulemma taivaasta pudonnut atomipommi. Scaman uskottavuutta ei ainakaan paranna se, että hän yrittää puhua samanlaisella aksentilla kuin noir-klassikkojen vakiokasvo, Peter Lorre.

Jotta koko selostus ei mene yhtä pahaksi sekasotkuksi kuin itse elokuva, niin kerrottakoon, että myös Electra ja Scama ovat Styx-planeetalta saapuneita avaruusmuukalaisia. Heidän tavoitteenaan on palauttaa filmin juonellisessa ytimessä oleva kiekko takaisin kotiplaneetalleen.

Paha vain, että kiekon toinen puolikas on Kilgoren hallussa, ja tämän miehen perusfilosofia kuuluu: ”Syö lyijyä ja kuole!” Lisäksi hän valmistaa puolikkaansa avulla maailmankaikkeuden addiktoivinta huumetta ja murhaa mielellään myös oman jenginsä jäseniä. Kilgore tappaa parhaan kamunsa kauhuksi jopa papin, joka anelee häntä kääntymään pois pahuuden tieltä. Hui hirvitys!

Jatkossa sinne tänne haahuilevassa filmissä sattuu ja tapahtuu vaikka mitä. On autokaahailu, jossa roistojen ajoneuvo törmää kolmikaistaisella väylällä ainoaan tien varteen pysäköityyn autoon. On kohtaus, jossa Kilgore rukoilee apua ylemmältä taholta: ”Oi Hitler, joka olet Helvetissä, auta minua löytämään kiekko.” On universumin helpoin vieroitussessio maailmankaikkeuden koukuttavimmasta huumausaineesta.

Hienointa on kuitenkin romanttinen hetki, jossa Lemro muistelee kotiplaneettansa ihmeitä: ”Merissämme asuu älykkäitä kaloja, jotka viljelevät maata. Ruoho on hopeista, vuoret 16 kilometrin korkuisia. Kuita on viisi ja aurinkoja kymmenen.”

Toteutukseltaan Alien Private Eye on kaikin puolin amatöörimäinen. Niin kutsutut näyttelijät eivät osaisi näytellä edes ase ohimolla. Puisevan ilkeitä kovisirvistyksiä viljellään lähes joka kohtauksessa. Dialogi on ääliömäisen kliseistä, leikkaukset kömpelöitä ja musiikkiraita tasapaksua hissimusaa.

Onkin vaikea kuvitella, että kukaan täysijärkinen ihminen pystyisi katsomaan Alien Private Eyen läpeensä ilman pysyvää aivovauriota. Kulttikalkkunafaneille se tarjoilee kuitenkin niin täysipainoisen aterian, ettei jälkiruokaa jää edes kaipaamaan.

Levyn lisukkeista käy hyvin ilmi, miksi Alien Private Eye on niin kehno elokuva. Puolituntisessa haastattelussaan intoa puhkuva Vik Rubenfeld kertoo, ettei ollut aiemmin käsikirjoittanut, ohjannut tai leikannut yhtään elokuvaa. Myös filmin budjetti oli minimalistinen. Ongelmista huolimatta hän on yhä vakuuttunut siitä, että kaikki elokuvan parissa työskennelleet tahot näyttelijöistä alkaen tekivät aivan fantastisen upeaa työtä. Kumma kyllä, Alien Private Eye ei tuhonnut Rubenfeldin uraa. Jatkossa hän oli luomassa mm. Early Edition (suom. Aikavaras) -televisiosarjaa.

Filmin kuvaajana toiminut Jürg V. Walther paljastaa omassa 10-minuuttisessa jaksossaan, että elokuvassa pihtailtiin uusintaotosten kanssa ja kaikki kohtaukset laitettiin kerralla purkkiin.

Omassa vartin pätkässään Nicholas Hill myöntää, että filmikameran eteen astuminen oli hänelle jotain aivan uutta. Niinpä hänellä ei ollut hämärintäkään käsitystä näyttelemisestä tai elokuvan tekemisestä. Hänen onnistui silti ylipuhua pari yhtä uunoa kaveriaan leffan sivurooleihin.

Hillin elämäkerta voisi kyllä olla mielenkiintoista katsottavaa. Ennen ensimmäistä leffarooliaan taistelutaitojen ammattilainen hankki elantonsa osallistumalla laittomiin otteluihin. Jostain kummasta syystä elokuvaesiintymisiäkin kertyi vuosien mittaan parikymmentä. Siinä samalla mies päätyi alkoholistiksi ja huumeiden aktiivikäyttäjäksi. Aallonpohjasta selvittyään hän tuli uskoo ja toimii nykyisin perustamansa Gods Soldiers -seurakunnan pappina – kiertäen puhumassa mm. vankiloissa.

Arvoitukseksi jää, kuinka filmin muille näyttelijöille kävi, sillä monille heistä Alien Private Eye jäi ainoaksi valkokangasvierailuksi. Poikkeuksen muodostavat vain pitkän uran luoneet herrat John ”Gorilla” Alexander ja Robert ”Scunge” Axelrod.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Elokuvat – The Horrible Sexy Vampire (1971)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

The Horrible Sexy Vampire
aka El vampiro de la autopista
(ABC-versio, blu-ray)

Täysin asiaan kuulumattomalla mutta raflaavan kaupallisella englanninkielisellä nimellä siunattu The Horrible Sexy Vampire (1971) on monessa mielessä hellyttävän kädetön tekele.

Filmin tyyliä ja tasoa kuvastaa hyvin alkupuolen kohtaus, jossa kuolinsyyntutkija (Anastasio Campoy) yrittää vakuuttaa Saksassa sijaitsevan Brenitzin pikkukaupungin poliisipäällikölle, että vampyyrejä todellakin on olemassa. Hänen ensimmäinen todisteensa asiasta on Bram Stokerin Dracula-romaani! Seuraavaksi hän kaivaa esiin isänsä muistiinpanot, joista käy ilmi, että paikkakunnalla on tapahtunut selvittämättä jääneitä murhia tasan 28 vuoden välein. Jopa niin kellontarkasti, että tappaja on murhannut uuden uhrin kerran viikossa neljän viikon ajanjaksolla.

Kaikki tämä on saanut alkunsa vuonna 1886, kun paikallista linnaa asuttava paroni von Frauler kuoli. Kuolinsyyntutkijan mukaan tämä merkitsee, että paroni on vampyyri. Moinen on kuulemma helppo todistaa, sillä paroni ja hänen vaimonsa on haudattu asumattoman linnan kellariin. Jos paroni ei makaa arkussaan, hän on tietenkin taas pahoilla teillään. Mikä selittäisi kolme viimeaikaista murhaa, joissa uhrien kaulasta löytyi puremajälkiä.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että elokuvan vampyyri ei tapa saaliitaan puremalla heitä kaulaan – sen sijaan hän tyydyttää verenjanonsa kuristamalla. Uhrien yllättäminen sujuu helposti, sillä pitkähammas käy heidän kimppuunsa useimmiten näkymättömänä. Kaikenlaisia vampyyrejä sitä maailmassa liikkuukin!

Mitkään todisteet eivät kuitenkaan käännä poliisilaitoksen näkökulmaa, jonka mukaan murhien takana on verta ja lihaa oleva mielipuoli. Toisaalta myös kuolinsyyntutkijan teoriat vaikuttavat silkalta hölynpölyltä, sillä vampyyri tappaa elokuvan kuluessa yli kymmenen henkilöä, eikä hän todellakaan pidä viikon taukoja murhien välillä – parhaina päivinä ruumiita syntyy vähintään neljä.

Murhia tutkivien poliisien ohessa filmin keskeisimmäksi hahmoksi nousee valkohiuksinen Adolf Vishnevsky (Wal Davis aka Waldemar Wohlfahrt). Eläinten täyttämistä harrastava mies on paronin pojanpojanpoika ja näin tämän perillinen. Toisin kuin edeltäjänsä, hän päättää muuttaa vanhaan linnaan asumaan. Edes poliisien varoitukset tai testamentin oudot ehdot, kuten se, ettei kenelläkään ole lupaa astua rakennuksen kellariin, eivät käännä hänen päätään. Parin yön jälkeen Adolfin on kuitenkin tunnustettava, että linnassa todellakin asuu verenhimoinen vampyyriparoni. Miehen mielenmuutos ei saa poliisien päitä kääntymään – lähinnä he epäilevät, että Adolf on tullut hulluksi.

Löyhäpäisyyden lisäksi espanjalainen ohjaaja-käsikirjoittaja José Luis Madrid nauttii lattioiden kuvaamisesta sekä kohtauksista, joissa ihmiset kävelevät ympäriinsä. Tätäkin suurempi osa elokuvasta menee pitkiin ja kuiviin keskusteluihin, joissa toistellaan vakavalla naamalla samoja asioita. Puhuvien päiden runsaus onkin yksi filmin tavaramerkeistä. Toinen on naisten rooli. Kerta toisensa jälkeen kuvioihin astuu uusi nainen, joka tulee kotiinsa, riisuutuu ilkosilleen ja astuu kylpyyn tai suihkuun – vain tullakseen vampyyrin tappamaksi.

Näin loppuun vielä retorinen kysymys: mihin yli-inhimillisen voimakkaan ja näkymättömyyteen kykenevän vampyyrin kannattaa piiloutua puista vaarnaa heiluttelevalta takaa-ajajalta? Sen voin taata, ettei vastaus ainakaan kuulu: näkyvänä omaan ruumisarkkuunsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Elokuvat – The Beach House

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

The Beach House

Kauhuleffoja tuotetaan nykyisin kasapäin. Ne ovat suhteellisen edullisia toteuttaa, ja aina riittää uusia teinejä, jotka haluavat katsoa vanhoilla kaavoilla väännettyjä rainoja. Onneksi teattereihin tuodaan välillä myös hitusen omaperäisimpiä kauhufilmejä – kuten vaikkapa Jeffrey A. Brownin neljän vuoden takainen The Beach House.

Emily (Liana Liberato) ja Randall (Noah Le Gros) matkaavat loma-ajan ulkopuolella Randallin isän rantahuvilaan korjaamaan rakoilevaa suhdettaan. Yllättäen paikalla asustelevat jo isäukon vanhempi kaveripariskunta Mitch (Jake Weber) ja Jane (Maryann Nagel). Siitä huolimatta, että Janen täytyy napsia vaikka mitä pillereitä, jotta pysyisi tolpillaan, ilta kuluu ruuan, viinin ja marihuanasuklaan merkeissä.

Tämän cocktailin jälkeen ei ole mikään ihme, että jengi näkee öisestä merestä nousevan outoja, valoa hohtavia itiöitä tai pienhiukkasia. Pian ilman täyttää sakea sumu. Aamulla porukasta tuntuu kuin he olisivat yhä pilvessä.

Koska kyseessä on mystinen kauhuelokuva, merenpohjasta nouseva sumu on tietenkin tuhon airue. Kuinka selvitä kaikkialle levittäytyvän sumun kynsistä? Onko moinen ylipäätään mahdollista?

Emilyn ja Randallin epätoivoinen pakomatka on täynnä pelkoa ja ihmeellisiä ilmestyksiä. Jännitys tiivistyy ja kauhu kuristaa kurkkua. Katsoja ei tosin koe aivan näin vahvoja tunteita. Kaksikon kujanjuoksu on silti ihan kelvollista seurattavaa.

Totaalisen omintakeiseksi The Beach House -elokuvaa ei sovi kutsua. Mieleen pulpahtavat lähes pyytämättä sekä Frank Darabontin ohjaama The Mist (2007) että Richard Stanleyn Lovecraft-tulkinta Color Out of Space (2019). Näiden leffojen tasolle The Beach House ei kuitenkaan kohoa.

Jos pitäisi valita rantakartanon ja tusinan tuoreen teinislasherin tai mörköpelottelun väliltä, niin hiekkarantainen sumukauhu veisi voiton kotiin ihan viivana.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Enys Men

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

Enys Men

Mark Jenkinin ohjaama ja käsikirjoittama Enys Men on kiehtovan erikoinen elokuva, joka ei kuitenkaan yllä aivan täyteen potentiaaliinsa.

Filmin tapahtumat sijoittuvat Enys Men -nimiselle saarelle. Eletään vuotta 1973 Cornwallin rannikolla. Sään ja aaltojen pieksemän saaren maaperä koostuu lähinnä kivikoista ja kitukasvuisesta kanervikosta. Paikalla on aiemmin ollut kaivostoimintaa, mutta nyt siitä muistuttavat enää ruostuneet raiteet ja veden täyttämät kaivoskäytävät.

Hylätyllä saarella asuu ainoastaan punaiseen tuulitakkiin sonnustautunut vanhempi naistutkija (Mary Woodvine). Päivä toisensa jälkeen hän vaeltaa saaren kärkeen mittaamaan lämpötilan ja tarkkailemaan harvinaista kukkakuusikkoa. Kun nainen palaa takaisin mökilleen, hän pudottaa matkan varrella kiven kaivoskuiluun ja odottaa, kunnes se molskahtaa veteen. Sitten on aika käynnistää bensalla toimiva aggregaatti, merkitä Ei muutoksia -teksti tutkimuspäiväkirjaan ja keittää teetä.

Iltaisin nainen lukee kynttilänvalossa Edward Goldsmithin Vielä voimme pelastua – Tiedemiesten manifesti aikamme ihmisille -teosta, joka julistaa mullistavansa kokijansa elämän.

Keskeistä roolia tapahtumissa näyttelee jäkälän peittämä kivipaasi, joka on pystytetty meren viemien miesten muistomerkiksi.

Hitaasti mutta varmasti naisen arkeen alkaa uida mahdottomia elementtejä, jotka vievät elokuvaa kohti surrealistista painajaista. Kuvissa välähtää miehen kasvot, vajan katolla seisoo sanaton nuori nainen ja tutkijan taakse ilmestyy sadan vuoden takaisiin asuihin pukeutuneita tanssivia naisia. On riittejä suorittavia lapsia, kaivoskäytävän pimeydessä seisovia mainareita ja vedessä kelluva keltainen tuulitakki. Maan syvyyksistä kaikuu kalketta, aallot vyöryvät takaperin ja aikatasot lomittuvat.

Riitasointuinen äänimaisema, joka yltää väliin lähes kakofoniaan asti, korostaa elokuvan aavemaista tunnelmaa. Samalla kamera saattaa tarkentaa kivien koloihin, jäkälien yksityiskohtiin tai taivaalla liiteleviin lokkeihin. Ajankuvaa filmiin luovat rakeisuus, värien kulahtaneisuus sekä kuvien kulumat.

Kaikkien näiden kerrontakeinojen avulla Jenkin rakentaa hypnoottisen kokemuksen, jossa todellisuus karkaa käsistä ja korvautuu syvälle maan kuoreen kurkottavalla metafyysisellä matkalla. Parhaimmillaan ohjaajan visiot vangitsevat katsojan ja pyörittävät tätä kuin hyrrää.

Lopullisia vastauksia tai selityksiä filmi ei anna. Tulkintavastuu jää yleisölle, eivätkä unenomaiset kohtaukset, menneisyyden menetykset tai lopulta kaikkialle leviävä jäkälä jätä ketään meistä enää koskaan rauhaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Doom Asylum (1987)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , ,

Doom Asylum
(UK-versio, blu-ray)

Richard Friedmanin ohjaama Doom Asylum (1987) on hekotuttavan hauska kauhuelokuva. Se ei kuitenkaan ole kalkkuna, sillä koko helahoito on tehty tarkoituksellisesti kieli poskella. Harvinaista kyllä, näin on saatu aikaiseksi aidosti ilahduttava camp-helmi.

The House of the Rising Sun -biisin soidessa Mitch Hansen (Michael Rogen) ja Judy LaRue (Patty ”Penthouse Pet of the Year” Mullen) kurvailevat avoautolla kohti Floridaa. Ilo on ylimmillään, sillä Judy on juuri voittanut oikeudenkäynnissä viisi miljoonaa dollaria. Tolkuton pussailu ja viinin lipittäminen kesken ajomatkan on kuitenkin tuhoisa resepti. Niinpä rakastuneen parivaljakon huviretki päättyy tappavaan onnettomuuteen.

Seuraavaksi kohtaamme purkkaa jauhavan kuolinsyyntutkijan, joka ammattinsa hyvin hallitsevana miehenä poistaa ensitöikseen ihon Mitchin kasvoilta! Päätös on siinäkin mielessä hätiköity, että Mitch ei ole kuollut. Verinen arpinaama nousee leikkuupöydältä ja puukottaa sekä kuolinsyyntutkijan että tämän apulaisen hengiltä. Samalla hän karjuu: ”Mitä te olette tehneet Judylle?”

Tästä hypätään 10 vuotta myöhempään aikaan. Judyn tytär Kiki LaRue (Mullen) haluaa syystä tai toisesta nähdä äitinsä kuolinpaikan. Hänen mukaansa tarttuvat poikaystävä Mike (William Hay) sekä kamut Jane (Kristin ”Sinkkuelämää” Davis), Dennis (Kenny L. Price) ja Darnell (Harrison White).

Hahmojen luonnekuvaus on hönöydessään mainio. Esimerkiksi Mike ei osaa koskaan päättää, mitä tehdä. Hänen ajatuksensa kulkevat ”juupas eipäs” ja ”vasemmalle, ei kun oikealla, ehkä sittenkin vasemmalle” -latuja. Dennis on puolestaan jengin nörtti, jonka mielenkiinto keskittyy yksinomaan baseball-korttikokoelmaan.

Kun kuolinpaikka on tsekattu, ryhmä matkaa vuosia aiemmin hylätyn mielisairaalan maille piknikille. Siellä Kiki ja Jane vaihtavat ylleen uima-asut, koska niinhän sen kuuluu mennä. Jatkossakaan he eivät pistä enempää ylleen.

Mielisairaalassa harjoittelee myös kovisgimma Tinan (Ruth Collins) johtama punk-bändi Tina and the Tots. Yhtyeen muita jäseniä ovat yhteiskunnallisesti valveutunut Godiva (Dawn Alvan) sekä rumpuja hakkaava Rapunzel (Farin). He kaikki ovat ottaneet ulkoiseen olemukseensa mallia goottimuodista ja Madonnan kasarityylistä. Bändin ainoasta biisistä – joka koostuu epäselkeästi huutamisesta – vastaa kokeellinen punk-yhtye Psychodrama.

Tarkoituksellisen ylinäyttelemisen kruunun ansaitsee kovisroolinsa kunnolla överiksi vetävä Ruth Collins, mutta kyllä muutkin pistävät parastaan. Erityisen hyviä hekotuksia tarjoilevat Darnell ja Rapunzel, jotka rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Voi sitä lutusen tuijotuksen määrää. Puhumattakaan molempien kuvitelmista, joissa he juoksevat toistensa syliin aurinkoisella pellolla! Rapunzel on Darnellista jopa niin hullaantunut, ettei eräässä kohtauksessa huomaa lainkaan ympärillään käytävää ankaraa tappelua.

Ja juu, tietysti paikalla on myös tappaja, eli mielisairaalan kellareissa asuva arpikasvoinen Mitch. Hän huomaa heti, että Kiki on kuin ilmetty äitinsä, ja ryhtyy lahtaamaan porukkaa saadakseen neitokaisen itselleen. Surkein kohtalo on varattu Godivalle, jonka pään Mitch upottaa happoon, jota itse käyttää käsiensä pesemiseen. Lopputuloksena on verta ja sulaa rasvaa valuttava hirviömäinen monsterikallo.

Ennen kuolemaansa Godiva yrittää ylipuhua tappajan päästämään hänet vapaaksi sillä perusteella, että väkivalta synnyttää vain väkivaltaa. Kun tämä ei auta, hän turvautuu väitteeseen, että onkin todellisuudessa republikaani ja äänesti Ronald Reagania presidentiksi. Tähän murhamies toteaa, että hän kunnioittaa Godivan oikeutta valita poliittinen vakaumuksensa, vaikka ei itse olekaan asiasta samaa mieltä.

Tästä ei mielipuolinen psykopaattitappaja enää kohteliaammaksi muutu!

Myös jatkossa murhissa on parhaimmillaan ehtaa splatter-grafiikkaa. Dennis kohtaa luojansa, kun Mitch poraa pitkällä poranterällä reiän hänen otsaansa. Janen kasvot päätyvät puolestaan riekaleiksi pienen pyörösahan avustuksella. Hauskinta näissä kohtauksissa on, että tappajan lähestyessä kukaan ei juokse pakoon, vaan kaikki jäävät kauhuissaan odottamaan kohtaloansa.

Efektimielessä osa murhista on varsin näyttäviä, vaikka väliin kohtauksiin on jäänyt elementtejä, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa – kuten vaikkapa letku, josta verta pumpataan ulos haavasta. Sama ihastuttava välinpitämättömyys mokista on muutenkin yksi elokuvan johtotähdistä.

Täydet pisteet ansaitsee kohtaus, jossa Kiki rukoilee pelastusta jumalalta: ”Saat rahaa, seksiä ja tavaratalon lahjakortin, jos selviän tästä hengissä.”

Silkkaa hämmennystä herättävät puolestaan pätkät, joissa tappaja katselee televisiosta vanhoja mustavalkoisia kauhuelokuvia. Näitä on mukana minuuttitolkulla, ja niiden ainoa tarkoitus näyttäisi olevan filmin venyttäminen kokopitkän elokuvan mittoihin.

Bonusdokumenteista selviää, että juuri tästä olikin kyse. Tempun takana oli leffan tuottanut Alexander W. Kogan, Jr., joka sattui omistamaan oikeudet lukuisiin Tod Slaughterin tähdittämiin, 1930-luvulla valmistuneisiin filmeihin. Näiden pätkien avulla Doom Asylum saatiin laajennettua 71 minuutista lähes 80 minuutin elokuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Doom Asylum on rakastettavan hupsu kauhuraina, jossa verinen splatter yhtyy kohdettaan kunnioittavaan parodiseen otteeseen. Filmi saa lisävirtaa kuvauspaikasta, joka on todellinen hylätty mielisairaala ruosteisine vuoteineen ja graffiteilla sotkettuine seinineen. Yllättävän monelle tekijälle leffa toimi myös ponnahduslautana nousujohteiselle elokuvauralle.

Esimerkiksi Friedman on sittemmin ohjannut lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Efekteistä vastannut Vincent J. Guastini on puolestaan tuttu yli sadasta filmistä. Näyttelijöistä Ruth Collins on esiintynyt lukuisissa genrehalpiksissa, kun taas Kristin Davis kohosi kuuluisuuteen yhtenä Sinkkuelämää-sarjan neljästä päähenkilöstä. Myös Harrison White jatkoi näyttelijänuraansa. Sen sijaan Patty Mullen muistetaan yksinomaan roolistaan Frank Henenlotterin Frankenhooker-elokuvassa (1990). Monet muut näyttelijät jäivätkin sitten yhden filmin ihmeiksi.

Itse elokuva on blu-raylla sekä 4:3- että 16:9-kuvasuhteella. Kommenttiraitoja on kaksi, joista käsikirjoittaja Rick Marxin versio on huomattavan informatiivinen ja leviää laajalti filmin ulkopuolellekin.

Lisäksi levyltä löytyy kolme tuoretta haastattelua, joissa Ruth Collins, kuvaaja Larry Revene ja efektivelho Vincent J. Guastini muistelevat Doom Asylumin kuvauksia ilolla ja riemulla yhteensä noin tunnin ajan. Collins paljastaa mm. sen, että suostui vilauttamaan leffassa rintojaan, koska siitä maksettiin 200 dollaria ekstraa. Guastini puolestaan mainitsee, että hänen tärkein tietolähteensä tehosteita suunniteltaessa oli Tom Savinin Grande Illusions -teos.

Vanhemmassa haastattelukoosteessa (11 min.) ääneen pääsevät tuottaja Alexander W. Kogan, Jr., ohjaaja Richard Friedman sekä tuotantopäällikkö Bill Tasgal. Näiden pätkien mukaan elokuvan budjetti liikkui 80 000 ja 100 000 dollarin välimaastossa – riippuen keneltä asiaa kysytään. Lisäksi käy ilmi, että leffan ensimmäistä videoversiota on sensuroitu.

Näiden oheen vielä noin 30 kuvaa sisältävä galleria.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Elokuvat – Koputus

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Koputus

Kauhu ei ole koskaan ollut suomalaisten elokuvantekijöiden leipä- tai lempilaji. Yrityksiä on toki ollut, mutta useimmiten valmiit tuotteet ovat jättäneet rutkasti toivomisen varaa. Jonkin sortin onnistumisiakin on silti nähty, ja tähän kastiin lukeutuu myös Joonas Pajusen ja Max Seeckin ohjaama sekä käsikirjoittama Koputus.

Elokuva käynnistyy vuodesta 2006. Poliisit löytävät Sydänmaan metsämökin pihalta kirveellä tapetun perheenisän. Talosta paljastuu häkkiin suljettu pikkutyttö, mutta äiti on kadonnut teille tietymättömille.

Vuosia myöhemmin jo aikuisikään ehtineet lapset pääsevät vihdoin jakamaan vanhempiensa kuolinpesää. Paluu vanhalle kotitalolle nostaa kuitenkin pintaan traumaattisia muistoja hetkistä, jotka ovat pitkälti vaikuttaneet siihen, millaisia ihmisiä heistä on kasvanut.

Katraan vanhin, Mikko (Pekka Strang), piilottelee selvästi salaisuuksia. Hän haluaisi myydä mökin ja sitä ympäröivät ikimetsät pikimmiten eteenpäin. Pari vuotta nuorempi Maria (Inka Kallén) ei ole vakuuttunut myyntiaikeiden järkevyydestä ja kantaa yhä raastavaa katumusta nuorena suorittamastaan abortista. Kolmikon kuopus, Matilda (Saana Koivisto), yrittää puolestaan unohtaa lapsuuden kokemuksensa, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Kun sisältään rikkinäinen sisaruskatras – joka ei ole vuosiin nähnyt toisiaan – heitetään syrjäiseen mökkiin keskelle metsää, ei riidoilta ja tunteiden vuoristoradalta voi välttyä.

Sekä elokuvan että hahmojen pohjustuksessa on vaivaannuttavia riitasointuja, jotka tekevät tarinan alkupuolesta haparoivan. Immersiota häiritsevät myös musiikki- ja ääniraita, jotka yrittävät epätoivoisesti herätellä pelkotiloja kohtauksissa, joissa siihen ei ole mitään syytä. Aivan tavanomaiset näkymät puista ja metsistä eivät kelpaa kauhun lähteeksi.

Siinä vaiheessa, kun jännitysvaihde isketään kunnolla päälle, hahmot naksahtavat kuitenkin taitavasti lokeroihinsa ja äänimaailmakin alkaa palvella tarkoitustaan. Samalla myös öisen metsän pimeyteen saadaan ladattua visuaalista uhan tuntua.

Se, mistä pahuuden voimat kumpuavat, jääköön paljastamatta, sillä kerrontaan upotetut mysteerit ovat oleellinen osa elokuvan jännitettä. Ja vaikka joku voisikin pitää tarinan yliluonnollisia elementtejä jopa naurettavina, niin tämän tyyliseen kauhuelokuvaan ne istuvat kuin nenä naamaan.

Tasapainottoman alkupuolen jälkeen Koputus tarjoilee toimivan kauhuvision, jonka uumeniin on ilo sukeltaa – ja joka onnistuu yllättämään jopa paatuneenkin leffafriikin.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Ant-Man and the Wasp: Quantumania

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , ,

Ant-Man and the Wasp: Quantumania

Ensimmäinen Ant-Man-elokuva (2015) oli kiitettävän pienimuotoinen supersankarivisio, jossa osattiin ottaa ilo irti päähenkilön kyvystä kutistaa itsensä. Tällä linjalla jatkoi ihan onnistuneesti myös Ant-Man and the Wasp (2018). Nyt teattereihin rantautunut Ant-Man and the Wasp: Quantumania vetää kuitenkin koko konseptin vessanpöntöstä alas.

Ratkaisuun lienee syynä se, että Muurahaismiehellä oli keskeinen rooli suuren kokoluokan Avengers: Endgame -elokuvassa (2019). Niinpä uudenkin leffan täytyy liikkua maailmoja mullistavissa sfääreissä. Ei olisi tarvinnut.

Ihmisläheistä huumoria elokuvasta löytyy vain minimalistisina annoksina. Muuten päästellään menemään geneerisissä vauhtikuvioissa, joiden rautalangasta väännetyt opetukset toitottavat perheen tärkeyttä ja sitä, että heikompia on aina autettava. Samalla aiemmin niin fantastinen kvanttitodellisuus hiipuu yhdeksi tavanomaiseksi osaksi multiversumia.

Peyton Reedin ohjaaman filmin juonessa Scott ”Ant-Man” Lang (Paul Rudd), Hope Van ”Wasp” Dyne (Evangeline Lilly), Hank Pym (Michael Douglas), Janet Van Dyne (Michelle Pfeiffer) ja Cassie Lang (Kathryn Newton) päätyvät tahtomattaan kvanttimaailman uumeniin. Autioksi kuvitellussa paikassa asustaakin lukematon määrä erilaisia älyllisiä olentoja. Heitä kiusaa Valloittaja (Jonathan Majors), joka polkee kaikki kansat rautasaappaansa alle. Nyt pitäisi päättää, kumpi on tärkeämpää, kotiinpaluu vai kvanttimaalaisten pelastaminen Valloittajan ikeestä. Saat ihan itse arvata, mikä on oikea vastaus.

Kvanttimaailma paljastuu siis joksikin aivan muuksi kuin ennen on kuviteltu. Tämä selitetään sillä, että kvanttitodellisuudessa 30 vuotta viettänyt Janet ei ole koskaan kertonut totuutta kokemuksistaan – siitä, tästä ja tosta syystä. Juupa tuuba joo. Huumorin korvikkeena leffassa käväisee Bill Murray, joka vetää filmin muusta tyylistä poikkeavan roolinsa läpi komedia-asenteella. Hitusen myös ihmetyttää, että elokuvan ensimmäisen tunnin aikana suurin arvoitus on Valloittajan persoonallisuus – vaikka hahmon nimeä on etukäteen toitotettu torvessa jos toisessakin.

Quantumanian pahin ongelma on kuitenkin kokonaisuuden mitäänsanomattomuus. Valkokankaat on täytetty niin yltäkylläisen vauhdikkaasti liikkuvilla animoiduilla taustoilla ja hahmoilla, ettei mistään saa kunnon otetta. Elokuvan ihmishahmot tuntuvat päälleliimatuilta statisteilta, joiden ainoa tehtävä on aukoa suutaan sinisen kankaan edessä. Visuaalisen asun yleinen tummuus on joko tyylivalinta tai keino säästää tietokoneanimoinnin kustannuksissa.

Jos leffasta olisi pakko löytää jotain hyvää sanottavaa, niin Jonathan Majors esittää vakuuttavasti tarinan moniulotteista pahista. Lisäksi pari animaatiohahmoista pelittää ihan muikeasti, vaikka mallia onkin selvästi haettu Guardians of the Galaxy -elokuvista. Rakettijalkaiset, pehmeänpyöreät elävät talot nappaavat kuitenkin parhaat pisteet. Näitä heti lisää!

Ant-Man and the Wasp: Quantumania seilaa kaksi tuntia turhuuden turuilla. Nekin tunnit olisi voinut käyttää johonkin paljon kehittävämpään – kuten vaikkapa kynsien lakkaamiseen.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Elokuvat – Everything Everywhere All at Once

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Everything Everywhere All at Once

Evelyn Wang (Michelle Yeoh) on ylikuormittunut itsepalvelupesulan omistaja, joka alkaa hajoilla verottajan, aviomiehen, tyttären ja hankalan isän vaatimuksiin. Telian taannoista mainoslausetta mukaillen pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken – ei vaan yhtä aikaa.

Jos elämä olisi mennyt toisin, hän voisi olla gourmet-kokki, kungfu-tähti tai huipputason tutkija. Tai mistä sitä tietää, ehkä vain mainoskyltin kantaja. Tai olisihan hän voinut syntyä maailmaan, jossa ihmisen evoluutio olisi edennyt aivan toisella lailla. Jossain nämäkin rinnakkaistodellisuudet ovat olemassa.

Yhdessä näistä vaihtoehtoisista maailmoista, alfa-versumissa, Evelyn on onnistunut kehittämään menetelmän versumisurffailuun, yhteyden rakentamiseen vaihtoehtoisen minänsä kanssa. Samalla hän on tullut luoneeksi tilanteen, jossa synkkä ja murhaavan nihilistinen Jobu Tupaki (Stephanie Hsu) on levittäytynyt kaikkiin todellisuuksiin ja on niissä kaikissa hänen jäljillään. Tähän mennessä Evelyn on saanut surmansa jokaisessa todellisuudessa, jossa hän on noussut Jobu Tupakia vastaan.

Nyt alfa-versumista lähestytään kaiken potentiaalinsa haaskannutta pesulayrittäjää. Olisiko juuri hän se versio Evelyn Wangista, joka kykenee voittamaan Jobu Tupakin kätyreineen?

Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin ohjaama Everything Everywhere All at Once on hervottominta elokuvaa, mitä isolla rahalla on aikoihin tehty. Versumisurffailu vaatii tekoja, joita juuri tässä maailmassa oleva minäsi ei koskaan tekisi, ja näistä epätodennäköisistä liikkeistä leffassa revitäänkin irti mitä pimahtaneimpia kohtauksia. Pidättelemättömän surrealistinen huumori ei varsinaisesti naurata, mutta ällistyttää. Joidenkin kohtauksien äärellä ei voi kuin haltioitua: miten tämäkin on mennyt läpi?

Elokuvan erityisin ja erinomaisin piirre on lähes täydellinen luovan laskelmoimattomuuden vaikutelma: kuin tärähtäneimmätkin ideat olisi hetkeäkään harkitsematta toteutettu saman tien, kun ne ovat juolahtaneet tekijöiden mieleen. Tällaista irrottelua voisi ehkä odottaa indietuotannolta, jossa kenenkään ei tarvitse vastata taloudellisesti mistään.

Näyttelijäkaartiin on saatu Yeohin oheen houkuteltua mm. Jamie Lee Curtis. Myös Indiana Jones ja tuomion temppeli -leffasta tuttu Ke Huy Quan ilahduttaa pitkästä aikaa valkokankaalla. Tappelukohtaukset on koreografioitu ja toteutettu vauhdikkaan tyylikkäästi.

Laatikoihin sopimattomassa tuotannossa kokeillaan kaikkea mahdollista kreisikomediasta avantgardeen, ja siitä tekisikin mieli pitää täysillä. Aivan kaikki pakettiin mahdutetut kokeilut eivät kuitenkaan ole täysosumia, eräitä vitsejä venytetään paljon pidemmälle kuin niiden ainekset riittävät, ja loppua kohti vakavoituminen laimentaa iloa – olkoonkin että joidenkin tosikkojen mielestä elokuvaan tulee järkeä vasta lopussa. Yleiseen erinomaisuuteen elokuva ei siis runsaista hienouksistaan huolimatta kohoa, mutta kyllä tällaista rajoja ja konventioita rikkovaa yritteliäisyyttä toivoisi näkevänsä paljon nykyistä useammin.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Elokuvat – Avatar: The Way of Water

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Avatar: The Way of Water

James Cameronin vuosia hioma Avatar: The Way of Water kiehnää tasan tarkkaan samoissa pahnoissa kuin edeltäjänsä. Visuaalisessa mielessä tarjolla on koreaa silmänkarkkia, mutta tarinan ja ihmiskuvauksen puolella soudellaan niin lapsellisilla vesillä, ettei surkeammasta väliä.

Ykkös-Avatarin tapahtumista on vierinyt vuosia. Pandora-kuuhun asumaan asettunut Jake (Sam Worthington) on saanut na’vi-vaimonsa Neytyrin (Zoe Saldana) kanssa useita lapsia. Jalojen villien maailmassa eletään luontoa kunnioittavassa onnelassa. Pahin käy kuitenkin toteen, kun Maan ihmiset palaavat Pandoraan. Metsät poltetaan ja luontoa tuhotaan kaikin mahdollisin keinoin. Tarkoitus on tehdä kuusta uusi Maa, koska ihmisten toimet ovat tehneet heidän alkuperäisestä kotiplaneetastaan lähes elinkelvottoman.

Jaken johtamat kapinalliset taistelevat ihmisiä vastaan. Jakea metsästää puolestaan avatar-vartaloinen erikoisryhmä, jota johtaa edellisen leffan pahiseverstin muistot ja luonteen saanut Quaritch (Stephen Lang). Tämä herra ja hänen joukkonsa ovat naurettavan ylivedetty versio maailman karskimmista ja ilkeimmistä sotilaskoviksista.

Jotta saisi pelastettua jälkikasvunsa vainolta, Jake päättää paeta perheineen meressä viihtyvien na’vien seuraan. Jaken logiikka on vähintäänkin imbesilli, sillä näin hän hylkää kapinalliset oman onnensa nojaan sekä houkuttelee Quaritchin armottomat veikkoset merikansan kimppuun. Ja kuten arvata saattaa, tyhmyydestä todellakin sakotetaan.

Ennen kuin filmi pääsee ylipitkän lopputaistelun kimppuun, juoni tyssää tuntikausia kestäviin tyhjänpäiväisiin kohtauksiin, jossa ilakoidaan Pandoran vesieliöstön keskellä. Näkymät ovat toki kauniita, mutta muistuttavat enemmän akvaarion tuijottelua kuin elokuvallista kerrontaa.

Unettava meno saa hetkiseksi energiaa, kun Quaritch tappajatovereineen palaa kehiin. Mutta tätäkään iloa ei kestä kauaa – koska touhu vain jatkuu ja jatkuu ja muuttuu koko ajan tyhmemmäksi.

Elokuvan niin kutsutussa sisällössä painotetaan perheen ja veden merkitystä. Isän tärkein tehtävä on suojella perhettään ja vesi kytkee kaiken yhteen, kuuluu leffan vakavalla naamalla useaan kertaan toistama sanoma.

Tosin Jaken perheestä isompaan rooliin nousee vain kapinallista teiniä esittävä Lo’ak (Britain Dalton). Parissa kohtauksessa muistetaan myös mainita, että Kirillä (Sigourney Weaver) on mystinen yhteys Pandoran henkeen, mutta tämän teemaan kehittely jätetään seuraavan Avatar-leffan huoleksi.

Paperinohutta ihmiskuvausta pahentaa hahmoille kirjoitettu dialogi, joka ei jätä ensimmäistäkään idioottimaista klisettä kierrättämättä. Tämän tasoista tekstiä voisi odottaa kohtaavansa jossain ö-luokan halpiksessa, ei filmissä, jonka budjetti huitelee useiden satojen miljoonien eurojen kokoluokassa.

Visuaalisen taituruuden ohessa elokuvan ainoa hyvä puoli on sen esittämä huomio, jonka mukaan valaanpyydystys on sairaalloisen julmaa toimintaa. Tosin tämäkin pojo on vedetty niin överiksi, että sitä on vaikea ottaa tosissaan.

Kokonaisuudessaan Avatar: The Way of Water on yli kolmetuntinen plöräys silkkaa kakkelintuuraa. Kokemus, jota ei voi suositella edes pahimmalle vihamiehelleen.

Toni Jerrman