Dune: Part Two
– Dyyni: Osa kaksi
Denis Villeneuven Dyyni-eepoksen ensimmäinen osa ei toiminut itsenäisenä elokuvana. Kokonaisuus jäi romaanin komeaksi kuvitukseksi vailla jännitteitä, kiinnostavia hahmoja tai sisältöä. Dyyni: Osa kaksi onnistuu kuitenkin kokoamaan ainekset meneväksi toimintaviihteeksi ja samalla perustelemaan ensimmäisen osan olemassaolon.
Mutta aloitetaan huonoista uutisista. Dyyni: Osa kaksi on ennen kaikkea naiivi ja reipashenkinen pulp-fantasia-avaruusooppera, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Jos katsoja yrittää suhtautua elokuvaan yhtä tosissaan kuin tekijät, koko touhu kaatuu epäuskottavuuksiin, kivikautisiin asenteisiin ja kliseisyyteen. Pahimmin mättävät aavikkoplaneetan ekologia ja siellä elävät hiekkamadot.
Elokuvassa hiekkamatojen liikkuminen näyttää jopa mahdottomammalta kuin millaiseksi olin sen mielessäni kuvitellut. Niiden selässä matkustaminen johtaisi varmaan tukehtumiskuolemaan. Aavikon kanssa ”tasapainossa” elävät vapaat ihmiset asuvat puolestaan kymmenien tuhansien kansalaisten maanalaisissa kaupungeissa – joiden ruoantuotanto tapahtuu ilmeisesti muutamassa kukkaruukussa.
Vaikka kirjailija Frank Herbert – ja hänen jäljessään käsikirjoittajat Villeneuve & Jon Spaihts – asettuvatkin Arrakis-planeetan kolonialistisella näyttämöllä alkuasukkaiden, fremenien, puolelle, on kertomuksen tapa käsitellä valtaa varsin ongelmallinen. Rakenne noudattelee satoja vuosia toisteltua kaavaa, jossa tuhoutuneeksi luullun kuningas- tai aatelissuvun viimeinen vesa kasvaa sikopaimenten, isojen apinoiden tai muiden iloisten veikkojen keskuudessa, nousee heidän päällikökseen ja johtaa heidät kapinaan laitonta valtaa vastaan. Tässä troopissa laillinen, hyvä valta on perittyä, ja alistetut tarvitsevat hallitsijakseen vanhaa kunnon aatelistoa.
Alkuperäisen romaanitrilogian suurin vahvuus olivat poliittisen juonittelun koukerot, joita Herbert kuvaili jokseenkin samalla intensiteetillä kuin mihin Game of Thrones -televisiosarjassa yllettiin paljon myöhemmin. Tästä valtapelin dramatiikasta Villeneuve ei ole valitettavasti saanut paljoakaan irti. Sen sijaan hän on onnistunut latistamaan asetelman demonisoimalla Harkonnenien mahtisuvun jäsenet yksiulotteisiksi psykopaateiksi ja raivohulluiksi, jotka eivät edes yritä esittää olevansa kykeneviä minkäänlaisiin johtotehtäviin. Tällainen puhdas pahuus sopii kyllä satuelokuviin, mutta Dyynin brutaali väkivalta ja synkkyys antavat ymmärtää, että Villeneuve on suunnannut elokuvansa pikkulasten sijasta aikuisyleisölle.
Itse tarinassa keskitytään messiasnuorukaisen, Paul Atreidesin (Timothée Chalamet), edesottamuksiin. Alkuperäistä juonta on muunneltu enimmäkseen hullumpaan suuntaan: romaaneissa Paulin kasvukertomus alkuasukkaiden johtajaksi ja legendaksi vie vuosia. Villeneuven käsittelyssä hän oppii paikalliset tavat ja hänestä tulee fremen fremenien joukossa muutamassa kuukaudessa. Valkokankaalla hänen nousunsa miljoonien ylipäälliköksi ja vapahtajaksi näyttää vielä epäuskottavammalta kuin miltä se tässä kuulostaa.
Vaikka tarina on tyhmä, Villeneuve ja hänen kumppaninsa kertovat sen teknisesti mestarillisesti. Paulin hyvin rytmitetyt seikkailut vetävät mukaansa, ja keskeiset roolit näytellään enimmäkseen hyvin. Lukuisat yksityiskohdat ovat mitä ihastuttavimpia: epärytmisen hiekkakävelyn maahan piirtämät jäljet, puvustus, musiikki ja äänisuunnittelu, se miten kulttuuriset erot näkyvät jopa taistelumenetelmissä… Höpsöydestään huolimatta elokuva on pullollaan mieleenpainuvaa taidetta.
Kokonaisuus on tällä kertaa vähemmän kuin osiensa summa. Mutta jos elokuvateatteriin astuessaan suostuu jättämään aivot narikkaan, tarjoilee Dyyni 2 oikein tymäkän viihdespektaakkelin – jonka loppukohtauksissa aletaan valitettavasti jo petailla sarjan kolmatta osaa.
Jukka Laajarinne
tähtivaeltajablogi 