blu-ray

Elokuvat – Prey (2022)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Prey
(Suomi-versio, blu-ray)

John McTiernanin vuonna 1987 ohjaama Predator on scifististen hirviöleffojen aatelia. Myös vuonna 1990 valmistunut jatko-osa Predator 2 tykittää täysillä. Tämän jälkeen on saatu aikaiseksi vain kehnoja floppeja, eli elokuvat Alien vs. Predator, Aliens vs. Predator: Requiem, Predators ja The Predator.

Dan Trachtenbergin ohjaama Prey (2022) kuitenkin osoittaa, ettei predatoreita ole syytä hylätä historian roskakoriin. Siinä vaiheessa, kun filmi pääsee kunnolla vauhtiin, luvassa on messevää saalistusta. Valitettavasti elokuvaa ei kuitenkaan aikoinaan päästetty elokuvateatterikierrokselle, vaan se sai ensi-iltansa Hulu-palvelussa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Amerikan Suurten tasankojen pohjoisosiin ja vuoteen 1719. Päähenkilöiksi on nostettu comanche-heimon jäseniä.

Naru (Amber Midthunder) on nuori comanche-nainen, joka haaveilee metsästäjän urasta. Heimon muut jäsenet velipoika Taabe (Dakota Beavers) mukaanlukien eivät innostu ajatuksesta naisesta saalistajana. Tämä ei kuitenkaan käännä Narun päätä, ja hän harjoittelee jatkuvasti metsästykseen vaadittavia taitoja. Kun hän näkee pilvissä jyrisevän ukkoslinnun, hän pitää sitä merkkinä, että nyt on hänen hetkensä lähteä metsälle. Paha vain, että kyseessä ei ollut myyttinen ukkoslintu, vaan predatorien alus, joka jätti seudulle yhden omistaan.

Tarina käynnistyy suhteellisen verkkaisesti, kun Naru yrittää varoittaa heimotovereitaan, että metsissä vaanii nyt jokin paljon karhua isompi ja voimallisempi saalistaja. Kun predator lopulta astuu esiin ilman näkymättömyyskenttäänsä, on veljen ja muiden pakko myöntää, että Naru on ollut koko ajan oikeassa. Tosin siitä ei ole enää tässä vaiheessa kauheasti hyötyä, koska parilla nuolella ja keihäällä ei tätä hirmua pysäytetä. Luvassa on siis verta ja irtojäseniä. Myöhemmin verenluovuttajiksi kelpaavat myös valkoiset turkismetsästäjät, jotka kuvittelevat, että heidän piilukkoaseensa päihittäisivät ulkoavaruudesta saapuneen superpedon.

Metsästäjä-saalis-asetelmaa korostetaan elokuvassa monin tavoin. Susi ajaa takaa jänistä, mutta joutuu itse predatorin saaliiksi. Karhu metsästää hirveä ja päätyy predatorin kokoelmiin. Ihminen iskee silmänsä puumaan ja… Koko touhua kyllä hupsuttaa vähän se, että leffan suomentaja on kääntänyt puuman (”mountain lion”) aina leijonaksi. Juu, leijoniahan Pohjois-Amerikan metsissä ihan kuhiseekin.

Upeiden maisemien ohessa elokuvan parasta antia on pääosaa näyttelevä Amber Midthunder, joka pystyy pelkällä katseellaan kertomaan jo paljon. Myös taistelukohtauksiin on panostettu. Tarjolla ei ole nopeiden leikkausten kakofoniaa, vaan kunnolla koreografioituja yhteenottoja, joita on helppo seurata.

Itse predator (Dane DiLiegro) on kiitettävän kestävää laatua, eikä pahemmin hätkähdä edes ottaessaan osumaa. Hän on hirviö, jonka päihittämiseen tarvitaan voiman lisäksi älyä ja oveluutta – luonteenpiirteitä, joita Narulta löytyy roppakaupalla.

Toimii!

Lisukkeista, eli tekodokumentista (12 min.), lavahaastattelusta (29 min.) ja kommenttiraidalta, käy hyvin ilmi, kuinka tekijät yrittivät parhaansa mukaan kunnioittaa comanche-kulttuuria. Mukaan kutsuttiin aihepiirin tunteva konsultti, suurin osa näyttelijöistä kuuluu alkuperäiskansoihin ja heitä löytyy myös kuvaustiimistä. Muutenkin bonusten sisältö on vallan mielenkiintoista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – The Laughing Dead

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

The Laughing Dead
(ABC-versio, blu-ray)

Ihmisistä on moneksi. Thaimaalainen Somtow Sucharitkul – eli S. P. Somtow – tuli alkujaan tunnetuksi kaakkoisaasialaisena avantgarde-säveltäjänä. Amerikkaan muutettuaan hänestä kuoriutui myös scifi-, kauhu- ja fantasiakirjailija, jonka bibliografiassa on kymmeniä teoksia ja lukuisia palkintoehdokkuuksia. Elokuva-alalle hän eksyi The Laughing Dead -filmin (1989) myötä.

Projekti sai alkunsa erään sf-conin aikana, kun Somtow ja filmin tuottajaksi lopulta päätynyt scifi-fani Lex Nakashima tulivat siihen tulokseen, että olisi varmaan hauskaa tehdä kauhuelokuva. Somtow laati tietenkin käsikirjoituksen, mutta päätyi lopulta myös ohjaamaan suurimman osan leffasta.

Koska filmin budjetti oli varsin pieni, kaveruksilla ei ollut varaa palkata oikeita näyttelijöitä. Niinpä esiintyjäkaartiin houkuteltiin Somtowin scifi-kirjailijaystäviä. Mukaan päätyivät mm. sellaiset nimet kuin Tim Sullivan, Gregory Frost, Edward Bryant, Bill Warren ja Forrest J. Ackerman. Somtow itse esittää pääpahista, ja löytyypä näyttelijöiden joukosta myös hänen pikkusiskonsa Premika Eaton. Musiikista vastaa tietenkin Somtow.

Yhdessä ja samassa elokuvassa on tuskin koskaan nähty yhtä monta tieteiskirjailijaa.

Soppaa sakeuttaa myös se, ettei tekijöillä ollut selvää yhteistä käsitystä siitä, mitä genreä leffa lopulta edustaisi. Hetkittäin käsillä on Indiana Jones -tyylinen koko perheen fantasiaseikkailu, toisinaan silkka komedia ja väliin yltiöpäiseksi splatteriksi yltävä kauhupila. Lopputulos on joka tapauksessa ratkiriemukkaan jakomielitautinen kulttikalkkuna, joka on naurettavimmillaan silloin, kun se ei yritä olla hauska.

Filmin keskushenkilö on uskonsa menettänyt pappi Ezekiel O’Sullivan (Sullivan). Hän on aikoinaan saattanut raskaaksi Tessie-nunnan (Wendy Webb), mutta ei ole koskaan nähnyt Ivan-poikaansa (Patrick Roskowick). O’Sullivan on seurakuntansa tuki ja turva, jolta teinityttö Laurie Shiganka (Eaton) hakee apua, kun ei uskalla kohdata isänsä tappavaa sairautta.

O’Sullivan on kuitenkin juuri lähdössä Meksikoon arkeologiselle ryhmämatkalle, joka huipentuu Nauravien kuolleiden päivän juhlallisuuksiin: ”Tämä on matka yhteiseen menneisyyteemme. Ihmissielun synkimpiin ulottuvuuksiin.”

Bussin kyytiin hyppää myös neljä humoristiseksi tarkoitettua, mutta käytännössä ylettömän ärsyttävää tyyppiä. Riitainen new age -pariskunta Clarisse (Krista Keim) ja Wilbur (Larry Kagen) höpöttää jatkuvalla syötöllä kristalleista, spiritualismista, kosmisista värähtelyistä ja elämänvirran harmoniasta. Kovaääninen Dozois (Raymond Ridenour) kertoo puolestaan toinen toistaan tökerömpiä vitsejä, joita hänen tiukkapipoinen Frost-kaverinsa (Frost) häpeää suunnattomasti.

Jotta tarinan alkupuolen pojoilla olisi jotain merkitystä, joukkoon liittyvät myös Laurie, Tessie sekä jatkuvalla syötöllä kiukutteleva ja kiroileva, pappishameita vihaava Ivan – joka ei tiedä, että isä O’Sullivan on hänen todellinen isänsä.

O’Sullivania vaivaavat painajaiset iskuun kohotetusta uhriveitsestä, irvistelevästä pääkallosta sekä päättömästä torsosta, joka kieppuu tähdettömässä tyhjyydessä.

Filmin pahiskolmikon muodostaa kolme mayaintiaanien jälkeläistä, jotka haluavat palauttaa maailmaan uskonsa kulmakivet – eli ikuisen kauhun, nälänhädät, tulvat, veriuhrit, katastrofit ja kuoleman. Värikkäisiin tamineisiin pukeutunutta poppamieskolmikkoa johtaa jumaluusopin tohtori Um-tzec (Somtow), joka kerää ihan urakalla uhrattavien lapsien yhä sykkiviä sydämiä jumalten ruuaksi – ja laukoo siinä välissä todella huonoja vitsejä. Sitten kun tuhon aikakausi on saatu palautettua, tohtori aikoo ripustaa viittansa naulaan ja ryhtyä arvopaperimeklariksi.

Jossain välissä paljastuu, että mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen kadotetuilla sivuilla on ennustus, jonka mukaan veritähti nousee taivaalle ja kuoleman jumala astuu ihmisten keskuuteen, kun paikalle saapuu uskonsa menettänyt pappi, joka ei tunne jälkikasvuaan. Eli lasta, joka on tarkoitus uhrata uuden kuoleman hallitseman maailman tulemisen merkkinä.

Jotta homma toimisi, O’Sullivanin sydämen tilalle täytyy vielä vaihtaa mayajumalattaren sydän. Tämä käy yllättävän helposti, vaikka O’Sullivan tunnistaakin tohtori Um-tzecin untensa riivaajaksi. Riittiä ei voi myöskään suorittaa ennen kun on käyty jo muinaisilta ajoilta tuttu koripallo-ottelu elävien ja elävienkuolleiden välillä. Se järjestetään toisessa ulottuvuudessa sijaitsevalla kuoleman pelikentällä.

Tätä ennen O’Sullivan ehtii seota ja iskeä nyrkkinsä yhden matkatoverin pään läpi sekä repiä toiselta käden irti – ja sitten syöttää sen uhrilleen. Niin, ja jo aiemmin taisi yksi irtopää lentää koripallokorin sukkaan.

Koko hulluus huipentuu ”upeaan” kohtaukseen, jossa sankariemme apuun kutsuma, höyhenpukuista Godzillaa muistuttava valon jumala Quetzalcoatl – eli Kukulkan – ja matohirviöltä näyttävä kuoleman jumala Um-tzec yrittävät töniä toisiaan kumoon!

The Laughing Dead on kaikin puolin häikäisevän hauska kyhäelmä. Päättömyyksiä piisaa vaikka kalmoille jakaa, eikä filmin esittelemä käsitys mayojen kulttuurista tai uskonnosta voisi olla enää paljoakaan pahemmin pielessä. Mutta se nyt kuuluu tietenkin asiaan, kun lähdetään tekemään elokuvaa irtosilmä poskella roikkuen.

Ehkä hämmästyttävintä tässä kaikessa on, kuinka onnistuneilta leffan erikoistehosteet näyttävät. Ne ovat noin miljoona kertaa parempia kuin budjetti olisi todellisuudessa sallinut. Tämä käynee yhtenä osoituksena siitä, miten innoissaan tekijäkaartin jäsenet olivat tästä projektista. Täydellä sydämellä mentiin ja kaikki vippaskonstit käytettiin, jotta päättömästä kokonaisuudesta saatiin niinkin hyvännäköinen kuin se lopulta on.

The Laughing Dead on sen tason namikarkkia, ettei paremmasta väliä. Tulkoon tuho ja pimeys!

Leffa • tai •••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajan kommenttiraita on aika hajanainen ja tekodokumenttikin vain vähän päälle puolituntinen. Doku on kuitenkin täyttä asiaa. Siinä filmin tekemisestä kertovat Somtownin lisäksi mm. tuottaja Nakashima, kuvaaja David Boyd, tehostemaakarit sekä monet muut.

Dokumentista käy ilmi vaikka kuinka monta hauskaa ja selittävää seikkaa. Kuten vaikkapa se, miksi Somtow joutui siirtymään leffan ohjaajanpallille, jossa ehti hänen lisäkseen istua 4–5 muutakin henkilöä. Rahaa säästettiin myös sillä, että öiseen joukkokohtaukseen houkuteltiin paikallisia asukkaita omissa Dia de los Muertos -asuissaan lupaamalla, että aamulla yksi heistä voittaisi arvonnassa videonauhurin.

Silkkaa dadaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – Frankenstein’s Daughter (1958)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frankenstein’s Daughter
(ABC-versio, blu-ray)

Järkyttävän surkean julistekannen alla piileskelee yllättävän hyvä elokuva. Tai ei nyt kyllä ihan niinkään. Rehellisempää olisi kutsua Richard E. Cunhan ohjaamaa mustavalkoista Frankenstein’s Daughteria (1958) rakastettavan päättömäksi kalkkunalevitteeksi. Joka kyllä näyttää monin tavoin lähes pätevältä tekeleeltä – jos juonta tai hirviömaskeja ei lasketa.

Filmi käynnistyy lyhyellä kohtauksella, jossa Suzie (Sally Todd), seksikkään blondin perikuva, kohtaa jalkakäytävällä naamaltaan hirviömäisen naishahmon. Sitten hypätään uniltaan heräävän Trudyn (Sandra Knight) makuuhuoneeseen. Paikalle porhaltaa nuoren naisen eläkeikäinen Carter-setä (Felix Locher), joka ihmettelee, miksei Trudy ole jo ylhäällä. Kysymys saa naisen hymyn hyytymään ja silmät tuijottamaan tyhjyyteen: ”Nukuin huonosti. Se tuntui niin aidolta. Ihan kuin se olisi tapahtunut oikeasti.”

Pian selviää, että professori Carterilla on talossaan laboratorio, jossa hän kehittelee pakkomielteisesti uutta mullistavaa lääkettä: ”Se on lahjani ihmiskunnalle. Se hävittää kaikki tuhoisat solut ja organismit. Kun sairauksista päästään eroon, ihmiset elävät ikuisesti.” Carterin apurina häärivä hämäräperäinen komistus, Oliver Frank (Donald Murphy), epäilee koko touhun toimivuutta: ”Aine saattaa toimia sisäisiin soluihin, mutta se aiheuttaa myös rajuja muutoksia esillä oleville ihoalueille. Ja vaikutus kestää vain hetken.”

Tämä saa Carterin ihmettelemään, että kuinka Oliver muka tietäisi häntä enemmän hänen keksimänsä lääkkeen ominaisuuksista. Varsinkin kun mitään kenttätestejä aineen kanssa ei ole vielä tehty…

Kun Trudy ja Suzie tapaavat poikaystävänsä Johnnyn (John Ashley) ja Donin (Harold Llloyd Jr.), puhe kääntyy Suzien kohtaamaan naishirviöön. Tämä saa Trudyn hermostumaan, sillä tapaaminen muistuttaa tasantarkasti hänen näkemäänsä unta: ”Oliver tarjosi minulle lasillisen tuoremehua ja sen jälkeen nukahdin.”

Tässä vaiheessa tyhminkin katsoja tajuaa, että tietojaan pimittävä Oliver on testaillut Carterin lääkeainetta salaa Trudyyn. Ja että alussa nähty monsterinainen on kukapas muukaan kuin Trudy. Mutta ei tässä vielä kaikki! Ja nyt siirrymme vakaasti juonipaljastusten puolelle. Ollos varoitettu.

Käy ilmi, että Oliverin oikea sukunimi on Frankenstein ja että hän on kuuluisan tohtori Frankensteinin pojanpoika. Igorinaan hänellä on epämuotoinen Elsu-puutarhuri (Wolfe Barzell), joka on aikoinaan palvellut sekä hänen isäänsä että isoisäänsä. Täysin käsittämättömästi Oliver on onnistunut puhkaisemaan Carterin laboratorioon salaoven, joka johtaa unohdettuun viinikellariin – jonka massiiviset kiviportaat johtavat yllättäen talon ullakolle. Salaoven suojin Oliver ja Elsu puuhaavat öisin laboratoriossa omiaan. Eli siis luovat uutta elämää Elsun toimittamista ruumiinosista. Enää on kaipuussa pää. ”Tulen luomaan täydellisen olennon”, Oliver julistaa silmät mielipuolisuudesta hehkuen.

Pääongelma ratkeaa kätsysti, kun keikistelevä Suzie kutsuu Oliverin treffeille. Pikaisen pusuttelun jälkeen tyttö kuitenkin työntää miehen loitolle ja ilmoittaa haluavansa kotiin. Tämä tekee Oliverin niin raivohulluksi, että hän päättää käyttää Suzien päätä olentonsa loppuunsaattamiseksi. Ratkaisussa on sekin hyvä puoli, että naiset ovat miehiä tottelevaisempia ja tekevät, mitä käsketään.

Tosin siinä vaiheessa kun Frankensteinin hirviö – jota Oliver ja Elsu kutsuvat Frankensteinin tyttäreksi – herää eloon, hän ei muistuta pätkääkään naista. Monsterin onneton kasvomaski ja viiden puupennin puvustus herättävät muutenkin vain ja ainoastaan räkänaurua. Lisäksi hahmo liikkuu niin hitaasti ja kömpelön robottimaisesti, että kuka vain pakenisi sitä vaikka kontaten. Tästä huolimatta Oliverin tappokäskyjä uskollisesti noudattava olento onnistuu murhaamaan useampiakin ihmisiä. Vallan hämmentävä kokemus.

Toki elokuvasta löytyy paljon muutakin hämmentävää. Kuten vaikkapa se, että rupikasvoisen Trudyn kohdattua pari ihmistä kadulla, sanomalehdet julistavat suurin otsikoin hirviönaisen terrorisoivan koko kaupunkia. Hieman ihmetyttää myös poliisien toiminta. He näet ryhtyvät surutta ammuskelemaan rumilusta siinä vaiheessa, kun uskovat sen olevan pelkkä teinien naamiaispila. Filmin loppupuolella, kun jännityksen odottaisi kiristyvän, kerronta tyssää nuorten iloisiin uima-allasbileisiin, jossa lauletaan parikin hupsua poppisbiisiä kokonaisuudessaan. Jee, Special Date! Jee, Daddy Bird!

Tarinan ja ”tyttären” totaalisen tauskiuden vastapainoksi Frankenstein’s Daughter on näytelty, kuvattu, puvustettu ja lavastettu ihan perusammattimaisesti. Tekijät ovat selvästi alan konkareita, jotka hoitavat hommansa vahvalla rutiinilla ja sen ihmeempiä hölskyilemättä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että budjetti on ollut selvästi miniskuulinen ja kuvausaikataulu tiukka.

Mainiota camp-hubaa kaikelle kansalle!

Oheismateriaaleista ohjaaja Richard E. Cunhan ja hänen tuottajatoverinsa Arthur A. Jacobsin videohaastattelu 1980-luvun alusta on vallan makoisaa kuultavaa. 36-minuuttisessa pätkässä kaksikko kertoilee värikkäästi ja innostuneesti uransa alkuaskeleista sekä sellaisten B-klassikoiden kuin Giant from the Unknown, She Demons, Frankenstein’s Daughter ja Missile to the Moon (kaikki vuodelta 1958!) tekemisestä. Jokainen niistä kuvattiin kuudessa päivässä ja noin 65 000 dollarin budjetilla.

Kun Cunha näki ensimmäistä kertaa Frankensteinin tyttären asun ja maskin – samana päivänä kun kuvaukset alkoivat – hän oli purskahtaa itkuun. Mutta siinä vaiheessa ei ollut enää mitään tehtävissä. Sillä oli mentävä, mitä käsissä oli.

Mielenkiintoinen on myös elokuvahistorioitsija C. Courtney Joynerin kymmenminuuttinen kertaus John Ashleyn näyttelijä- ja tuottajauran menestyksekkäistä vaiheista.

Päälle vielä antoisa kommenttiraita sekä 12-sivuinen lehtinen, jossa Tom Weaver kertoo leffan tekemisestä ja tekijöistä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Elokuvat – Summer Time Machine Blues (2005)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Summer Time Machine Blues
Sama taimu mashin burusu
(UK-versio, blu-ray)

Makoto Uedan käsikirjoittama ja Katsuyuki Motohiron ohjaama japanilaiselokuva Summer Time Machine Blues (2005) heittää peliin riemukkaasti ajassa risteilevän kierrepallon.

Kulttimaineessa oleva filmi kertoo seitsemästä nuorukaisesta, jotka kärvistelevät hellekesän kuumuudessa. Heistä viisi on poikia, jotka kuuluvat koulun scifi-klubiin. Tyttökaksikko harrastaa puolestaan valokuvaamista. Tapahtumien keskipisteessä on kerhohuone, jonka tytöt joutuivat luovuttamaan pojille, koska heidän klubissaan on vähemmän jäseniä. Tyttöjen haltuun on jäänyt vain kerhohuoneen yhteydessä sijaitseva pimiö.

Alkuun kaikki vaikuttaa aivan normaalilta kesäpäivänvietolta, vaikka kuvien taustalla vilahtaakin hetkittäin omalaatuisia yksityiskohtia. Sitten koittaa katastrofaalinen tapahtumasarja, joka etenee vääjäämättömästi kaatuvien dominopalikoiden tapaan. Lopputuloksena klubihuoneen ilmanvaihtolaitteen kaukosäädin lakkaa toimimasta. Ja mitään tämän pahempaa onnettomuutta ei hikeä pukkaavan lämpöaallon aikana voisi edes kuvitella.

Seuraavana päivänä teinit kohtaavat klubihuoneella tuntemattoman tyypin, joka vaikuttaa olevan hämillään aivan kaikesta. Kun hahmo on paennut paikalta, he huomaavat huoneen nurkassa omalaatuisen laitteen, joka muistuttaa vuonna 1960 valmistuneen The Time Machine -elokuvan aikakonetta. Aika nopeasti käy ilmi, että vehje todellakin on toimiva aikakone. Nyt vain pitäisi keksiä sille jotain järkevää käyttöä. Kun viisaat päät lyödään yhteen, syntyy myös nerokas ajatus: jos matkaamme eiliseen, voimme tuoda sieltä ilmanvaihtolaitteen kaukosäätimen ennen kuin se lakkaa toimimasta!

Kuten arvata saattaa, tästä käynnistyy melkoinen tapahtumaralli, jossa tulokkaat yrittävät pysytellä piilossa eilispäivän versioiltaan samalla kun metsästävät ehjää kaukosäädintä. Eri hahmot matkaavat ajassa eestaas, joten pian koossa on sellainen solmukimara, että sen purkaminen käy hetki hetkeltä mahdottomammaksi. Samalla eteen tupsahtavat tietenkin kysymykset siitä, mitä tapahtuu nykyisyydelle, jos ja kun menneisyyttä sorkitaan. Tuhoisan paradoksin mahdollisista seuraamuksista nyt puhumattakaan.

Kepeän viihdyttävästi toteutettu Summer Time Machine Blues rullaa luontevasti eteenpäin ja latoo katsojien eteen lämminhenkistä huumoria, sympaattisia henkilöhahmotelmia sekä yllättäviä juonenkäänteitä. Kokonaisuus on kuin monimutkainen aikamatkapalapeli, jossa palaset notkahtavat yksi toisensa jälkeen kohdalleen. Saavutusta sopii kutsua lähes nerokkaaksi.
Summer Time Machine Blues nousee heittämällä aikamatkaelokuvien aateliin!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Käsikirjoittaja Makoto Uedan puolituntisesta haastattelusta selviää, että elokuva perustuu hänen ja kiotolaisen Europe Kikaku -teatteriryhmän luomaan hittinäytelmään. Samalla tarkastellaan mm. niitä ongelmia ja uusia mahdollisuuksia, joita syntyi, kun yhden huoneen näytelmä siirrettiin valkokankaille. Tarjolla on myös 25-minuuttinen kooste, jossa vertaillaan elokuvan ja näytelmän kohtauksia toisiinsa.

Lisäksi levyltä löytyy traileri sekä kaksi Uedan humoristista lyhytelokuvaa opportunistisen aikamatkailun synnyttämistä ongelmista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Elokuvat – Alien Private Eye (1989)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , ,

Alien Private Eye
(ABC-versio, blu-ray)

Vik ”Viktor” Rubenfeldin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja leikkaama Alien Private Eye (1989) on niin ihanaa kasarikakkelia, että varsinkin filmin alkupuolella nauruhermot joutuvat koetukselle.

Jo alkutekstien aikana kuvaan astuu tarinan päähenkilö, yksityisetsivä Lemro (Nicholas ”Nikki Fastinetti” Hill), joka talssii kaupungin katuja kokovalkoisessa kasariasussa. Pian hänen ohitseen juoksee nainen, jota ajavat takaa pahiksen näköiset tyypit. Tämä ei tietenkään käy laatuun, joten Lemro rientää heti pelastamaan neitoa pulasta: ”Jou, päästäkää irti hänestä!” Sitten räjähtävillä ääniefekteillä tehostetut nyrkiniskut ja potkut kaatavat ilkimykset kanveesiin.

Seuraavaksi tapaamme etsiväsankarimme sekä Reneksi (Brenda Winston) paljastuvan kaunottaren Lemron kämpillä. Välittömästi sisään päästyään Lemro pistää levyn soimaan ja ryhtyy joraamaan näyttävin disco-elkein. Tämän jälkeen pariskunta tanssahtelee ja pussailee yökerhossa, jossa Lemro pääsee jälleen pistämään konnia kuriin. Käy ilmi, että muskeleitaan pullisteleva rikollispomo Kilgore (Cliff Aduddell) on lähettänyt kovanaamat paikalle. Hän haluaa saada käsiinsä Renen hallussa olevan salaperäisen kiekonpuolikkaan.

Nyrkkikäräjien jälkeen Lemro ja Rene päätyvät harrastamaan parasta seksiä, jota nainen on ikinä kokenut – vaikka ei se kyllä siltä näytä. Aktin päätteeksi selviää järkyttävä totuus: Lemro onkin Styx-planeetalta saapunut avaruusmuukalainen! Tämän huomaa siitä, että hänellä on suipot haltiakorvat, jotka hän normaalisti peittää hatullaan. Moinen paljastus saa Renen häipymään paikalta pikavauhtia.

Jossain vaiheessa tutustutaan myös Lemron takatukkakamuun, jonka jokainen repliikki sisältää sanan jäbä. Hänelle Lemro valittelee rakkaushuoliaan. Sankarimme on näet lätkässä hatkat ottaneeseen Reneen: ”Näenkö häntä enää koskaan?”

Koska Alien Private Eye yrittää epätoivoisesti olla moderni noir-filmi, mukana on tietenkin kohtaus, jossa Lemron etsivätoimistoon astahtaa kuuma femme fatale. Punahiuksinen Electra (Leeann Lee) haluaa palkata sankarimme etsimään muinaisesta Egyptistä kotoisin olevan esineen. Siihen kätketyt salaisuudet ovat äärimmäisen tärkeitä, sillä ne auttaisivat ymmärtämään länsimaisen kulttuurin kehitystä. Jaahastista.

Toimistoon änkeää myös herra Scama (John Alexander), joka haluaa löytää kiekon muotoisen esineen. Se on kuulemma taivaasta pudonnut atomipommi. Scaman uskottavuutta ei ainakaan paranna se, että hän yrittää puhua samanlaisella aksentilla kuin noir-klassikkojen vakiokasvo, Peter Lorre.

Jotta koko selostus ei mene yhtä pahaksi sekasotkuksi kuin itse elokuva, niin kerrottakoon, että myös Electra ja Scama ovat Styx-planeetalta saapuneita avaruusmuukalaisia. Heidän tavoitteenaan on palauttaa filmin juonellisessa ytimessä oleva kiekko takaisin kotiplaneetalleen.

Paha vain, että kiekon toinen puolikas on Kilgoren hallussa, ja tämän miehen perusfilosofia kuuluu: ”Syö lyijyä ja kuole!” Lisäksi hän valmistaa puolikkaansa avulla maailmankaikkeuden addiktoivinta huumetta ja murhaa mielellään myös oman jenginsä jäseniä. Kilgore tappaa parhaan kamunsa kauhuksi jopa papin, joka anelee häntä kääntymään pois pahuuden tieltä. Hui hirvitys!

Jatkossa sinne tänne haahuilevassa filmissä sattuu ja tapahtuu vaikka mitä. On autokaahailu, jossa roistojen ajoneuvo törmää kolmikaistaisella väylällä ainoaan tien varteen pysäköityyn autoon. On kohtaus, jossa Kilgore rukoilee apua ylemmältä taholta: ”Oi Hitler, joka olet Helvetissä, auta minua löytämään kiekko.” On universumin helpoin vieroitussessio maailmankaikkeuden koukuttavimmasta huumausaineesta.

Hienointa on kuitenkin romanttinen hetki, jossa Lemro muistelee kotiplaneettansa ihmeitä: ”Merissämme asuu älykkäitä kaloja, jotka viljelevät maata. Ruoho on hopeista, vuoret 16 kilometrin korkuisia. Kuita on viisi ja aurinkoja kymmenen.”

Toteutukseltaan Alien Private Eye on kaikin puolin amatöörimäinen. Niin kutsutut näyttelijät eivät osaisi näytellä edes ase ohimolla. Puisevan ilkeitä kovisirvistyksiä viljellään lähes joka kohtauksessa. Dialogi on ääliömäisen kliseistä, leikkaukset kömpelöitä ja musiikkiraita tasapaksua hissimusaa.

Onkin vaikea kuvitella, että kukaan täysijärkinen ihminen pystyisi katsomaan Alien Private Eyen läpeensä ilman pysyvää aivovauriota. Kulttikalkkunafaneille se tarjoilee kuitenkin niin täysipainoisen aterian, ettei jälkiruokaa jää edes kaipaamaan.

Levyn lisukkeista käy hyvin ilmi, miksi Alien Private Eye on niin kehno elokuva. Puolituntisessa haastattelussaan intoa puhkuva Vik Rubenfeld kertoo, ettei ollut aiemmin käsikirjoittanut, ohjannut tai leikannut yhtään elokuvaa. Myös filmin budjetti oli minimalistinen. Ongelmista huolimatta hän on yhä vakuuttunut siitä, että kaikki elokuvan parissa työskennelleet tahot näyttelijöistä alkaen tekivät aivan fantastisen upeaa työtä. Kumma kyllä, Alien Private Eye ei tuhonnut Rubenfeldin uraa. Jatkossa hän oli luomassa mm. Early Edition (suom. Aikavaras) -televisiosarjaa.

Filmin kuvaajana toiminut Jürg V. Walther paljastaa omassa 10-minuuttisessa jaksossaan, että elokuvassa pihtailtiin uusintaotosten kanssa ja kaikki kohtaukset laitettiin kerralla purkkiin.

Omassa vartin pätkässään Nicholas Hill myöntää, että filmikameran eteen astuminen oli hänelle jotain aivan uutta. Niinpä hänellä ei ollut hämärintäkään käsitystä näyttelemisestä tai elokuvan tekemisestä. Hänen onnistui silti ylipuhua pari yhtä uunoa kaveriaan leffan sivurooleihin.

Hillin elämäkerta voisi kyllä olla mielenkiintoista katsottavaa. Ennen ensimmäistä leffarooliaan taistelutaitojen ammattilainen hankki elantonsa osallistumalla laittomiin otteluihin. Jostain kummasta syystä elokuvaesiintymisiäkin kertyi vuosien mittaan parikymmentä. Siinä samalla mies päätyi alkoholistiksi ja huumeiden aktiivikäyttäjäksi. Aallonpohjasta selvittyään hän tuli uskoo ja toimii nykyisin perustamansa Gods Soldiers -seurakunnan pappina – kiertäen puhumassa mm. vankiloissa.

Arvoitukseksi jää, kuinka filmin muille näyttelijöille kävi, sillä monille heistä Alien Private Eye jäi ainoaksi valkokangasvierailuksi. Poikkeuksen muodostavat vain pitkän uran luoneet herrat John ”Gorilla” Alexander ja Robert ”Scunge” Axelrod.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Elokuvat – The Horrible Sexy Vampire (1971)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

The Horrible Sexy Vampire
aka El vampiro de la autopista
(ABC-versio, blu-ray)

Täysin asiaan kuulumattomalla mutta raflaavan kaupallisella englanninkielisellä nimellä siunattu The Horrible Sexy Vampire (1971) on monessa mielessä hellyttävän kädetön tekele.

Filmin tyyliä ja tasoa kuvastaa hyvin alkupuolen kohtaus, jossa kuolinsyyntutkija (Anastasio Campoy) yrittää vakuuttaa Saksassa sijaitsevan Brenitzin pikkukaupungin poliisipäällikölle, että vampyyrejä todellakin on olemassa. Hänen ensimmäinen todisteensa asiasta on Bram Stokerin Dracula-romaani! Seuraavaksi hän kaivaa esiin isänsä muistiinpanot, joista käy ilmi, että paikkakunnalla on tapahtunut selvittämättä jääneitä murhia tasan 28 vuoden välein. Jopa niin kellontarkasti, että tappaja on murhannut uuden uhrin kerran viikossa neljän viikon ajanjaksolla.

Kaikki tämä on saanut alkunsa vuonna 1886, kun paikallista linnaa asuttava paroni von Frauler kuoli. Kuolinsyyntutkijan mukaan tämä merkitsee, että paroni on vampyyri. Moinen on kuulemma helppo todistaa, sillä paroni ja hänen vaimonsa on haudattu asumattoman linnan kellariin. Jos paroni ei makaa arkussaan, hän on tietenkin taas pahoilla teillään. Mikä selittäisi kolme viimeaikaista murhaa, joissa uhrien kaulasta löytyi puremajälkiä.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että elokuvan vampyyri ei tapa saaliitaan puremalla heitä kaulaan – sen sijaan hän tyydyttää verenjanonsa kuristamalla. Uhrien yllättäminen sujuu helposti, sillä pitkähammas käy heidän kimppuunsa useimmiten näkymättömänä. Kaikenlaisia vampyyrejä sitä maailmassa liikkuukin!

Mitkään todisteet eivät kuitenkaan käännä poliisilaitoksen näkökulmaa, jonka mukaan murhien takana on verta ja lihaa oleva mielipuoli. Toisaalta myös kuolinsyyntutkijan teoriat vaikuttavat silkalta hölynpölyltä, sillä vampyyri tappaa elokuvan kuluessa yli kymmenen henkilöä, eikä hän todellakaan pidä viikon taukoja murhien välillä – parhaina päivinä ruumiita syntyy vähintään neljä.

Murhia tutkivien poliisien ohessa filmin keskeisimmäksi hahmoksi nousee valkohiuksinen Adolf Vishnevsky (Wal Davis aka Waldemar Wohlfahrt). Eläinten täyttämistä harrastava mies on paronin pojanpojanpoika ja näin tämän perillinen. Toisin kuin edeltäjänsä, hän päättää muuttaa vanhaan linnaan asumaan. Edes poliisien varoitukset tai testamentin oudot ehdot, kuten se, ettei kenelläkään ole lupaa astua rakennuksen kellariin, eivät käännä hänen päätään. Parin yön jälkeen Adolfin on kuitenkin tunnustettava, että linnassa todellakin asuu verenhimoinen vampyyriparoni. Miehen mielenmuutos ei saa poliisien päitä kääntymään – lähinnä he epäilevät, että Adolf on tullut hulluksi.

Löyhäpäisyyden lisäksi espanjalainen ohjaaja-käsikirjoittaja José Luis Madrid nauttii lattioiden kuvaamisesta sekä kohtauksista, joissa ihmiset kävelevät ympäriinsä. Tätäkin suurempi osa elokuvasta menee pitkiin ja kuiviin keskusteluihin, joissa toistellaan vakavalla naamalla samoja asioita. Puhuvien päiden runsaus onkin yksi filmin tavaramerkeistä. Toinen on naisten rooli. Kerta toisensa jälkeen kuvioihin astuu uusi nainen, joka tulee kotiinsa, riisuutuu ilkosilleen ja astuu kylpyyn tai suihkuun – vain tullakseen vampyyrin tappamaksi.

Näin loppuun vielä retorinen kysymys: mihin yli-inhimillisen voimakkaan ja näkymättömyyteen kykenevän vampyyrin kannattaa piiloutua puista vaarnaa heiluttelevalta takaa-ajajalta? Sen voin taata, ettei vastaus ainakaan kuulu: näkyvänä omaan ruumisarkkuunsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Elokuvat – Doom Asylum (1987)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , ,

Doom Asylum
(UK-versio, blu-ray)

Richard Friedmanin ohjaama Doom Asylum (1987) on hekotuttavan hauska kauhuelokuva. Se ei kuitenkaan ole kalkkuna, sillä koko helahoito on tehty tarkoituksellisesti kieli poskella. Harvinaista kyllä, näin on saatu aikaiseksi aidosti ilahduttava camp-helmi.

The House of the Rising Sun -biisin soidessa Mitch Hansen (Michael Rogen) ja Judy LaRue (Patty ”Penthouse Pet of the Year” Mullen) kurvailevat avoautolla kohti Floridaa. Ilo on ylimmillään, sillä Judy on juuri voittanut oikeudenkäynnissä viisi miljoonaa dollaria. Tolkuton pussailu ja viinin lipittäminen kesken ajomatkan on kuitenkin tuhoisa resepti. Niinpä rakastuneen parivaljakon huviretki päättyy tappavaan onnettomuuteen.

Seuraavaksi kohtaamme purkkaa jauhavan kuolinsyyntutkijan, joka ammattinsa hyvin hallitsevana miehenä poistaa ensitöikseen ihon Mitchin kasvoilta! Päätös on siinäkin mielessä hätiköity, että Mitch ei ole kuollut. Verinen arpinaama nousee leikkuupöydältä ja puukottaa sekä kuolinsyyntutkijan että tämän apulaisen hengiltä. Samalla hän karjuu: ”Mitä te olette tehneet Judylle?”

Tästä hypätään 10 vuotta myöhempään aikaan. Judyn tytär Kiki LaRue (Mullen) haluaa syystä tai toisesta nähdä äitinsä kuolinpaikan. Hänen mukaansa tarttuvat poikaystävä Mike (William Hay) sekä kamut Jane (Kristin ”Sinkkuelämää” Davis), Dennis (Kenny L. Price) ja Darnell (Harrison White).

Hahmojen luonnekuvaus on hönöydessään mainio. Esimerkiksi Mike ei osaa koskaan päättää, mitä tehdä. Hänen ajatuksensa kulkevat ”juupas eipäs” ja ”vasemmalle, ei kun oikealla, ehkä sittenkin vasemmalle” -latuja. Dennis on puolestaan jengin nörtti, jonka mielenkiinto keskittyy yksinomaan baseball-korttikokoelmaan.

Kun kuolinpaikka on tsekattu, ryhmä matkaa vuosia aiemmin hylätyn mielisairaalan maille piknikille. Siellä Kiki ja Jane vaihtavat ylleen uima-asut, koska niinhän sen kuuluu mennä. Jatkossakaan he eivät pistä enempää ylleen.

Mielisairaalassa harjoittelee myös kovisgimma Tinan (Ruth Collins) johtama punk-bändi Tina and the Tots. Yhtyeen muita jäseniä ovat yhteiskunnallisesti valveutunut Godiva (Dawn Alvan) sekä rumpuja hakkaava Rapunzel (Farin). He kaikki ovat ottaneet ulkoiseen olemukseensa mallia goottimuodista ja Madonnan kasarityylistä. Bändin ainoasta biisistä – joka koostuu epäselkeästi huutamisesta – vastaa kokeellinen punk-yhtye Psychodrama.

Tarkoituksellisen ylinäyttelemisen kruunun ansaitsee kovisroolinsa kunnolla överiksi vetävä Ruth Collins, mutta kyllä muutkin pistävät parastaan. Erityisen hyviä hekotuksia tarjoilevat Darnell ja Rapunzel, jotka rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Voi sitä lutusen tuijotuksen määrää. Puhumattakaan molempien kuvitelmista, joissa he juoksevat toistensa syliin aurinkoisella pellolla! Rapunzel on Darnellista jopa niin hullaantunut, ettei eräässä kohtauksessa huomaa lainkaan ympärillään käytävää ankaraa tappelua.

Ja juu, tietysti paikalla on myös tappaja, eli mielisairaalan kellareissa asuva arpikasvoinen Mitch. Hän huomaa heti, että Kiki on kuin ilmetty äitinsä, ja ryhtyy lahtaamaan porukkaa saadakseen neitokaisen itselleen. Surkein kohtalo on varattu Godivalle, jonka pään Mitch upottaa happoon, jota itse käyttää käsiensä pesemiseen. Lopputuloksena on verta ja sulaa rasvaa valuttava hirviömäinen monsterikallo.

Ennen kuolemaansa Godiva yrittää ylipuhua tappajan päästämään hänet vapaaksi sillä perusteella, että väkivalta synnyttää vain väkivaltaa. Kun tämä ei auta, hän turvautuu väitteeseen, että onkin todellisuudessa republikaani ja äänesti Ronald Reagania presidentiksi. Tähän murhamies toteaa, että hän kunnioittaa Godivan oikeutta valita poliittinen vakaumuksensa, vaikka ei itse olekaan asiasta samaa mieltä.

Tästä ei mielipuolinen psykopaattitappaja enää kohteliaammaksi muutu!

Myös jatkossa murhissa on parhaimmillaan ehtaa splatter-grafiikkaa. Dennis kohtaa luojansa, kun Mitch poraa pitkällä poranterällä reiän hänen otsaansa. Janen kasvot päätyvät puolestaan riekaleiksi pienen pyörösahan avustuksella. Hauskinta näissä kohtauksissa on, että tappajan lähestyessä kukaan ei juokse pakoon, vaan kaikki jäävät kauhuissaan odottamaan kohtaloansa.

Efektimielessä osa murhista on varsin näyttäviä, vaikka väliin kohtauksiin on jäänyt elementtejä, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa – kuten vaikkapa letku, josta verta pumpataan ulos haavasta. Sama ihastuttava välinpitämättömyys mokista on muutenkin yksi elokuvan johtotähdistä.

Täydet pisteet ansaitsee kohtaus, jossa Kiki rukoilee pelastusta jumalalta: ”Saat rahaa, seksiä ja tavaratalon lahjakortin, jos selviän tästä hengissä.”

Silkkaa hämmennystä herättävät puolestaan pätkät, joissa tappaja katselee televisiosta vanhoja mustavalkoisia kauhuelokuvia. Näitä on mukana minuuttitolkulla, ja niiden ainoa tarkoitus näyttäisi olevan filmin venyttäminen kokopitkän elokuvan mittoihin.

Bonusdokumenteista selviää, että juuri tästä olikin kyse. Tempun takana oli leffan tuottanut Alexander W. Kogan, Jr., joka sattui omistamaan oikeudet lukuisiin Tod Slaughterin tähdittämiin, 1930-luvulla valmistuneisiin filmeihin. Näiden pätkien avulla Doom Asylum saatiin laajennettua 71 minuutista lähes 80 minuutin elokuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Doom Asylum on rakastettavan hupsu kauhuraina, jossa verinen splatter yhtyy kohdettaan kunnioittavaan parodiseen otteeseen. Filmi saa lisävirtaa kuvauspaikasta, joka on todellinen hylätty mielisairaala ruosteisine vuoteineen ja graffiteilla sotkettuine seinineen. Yllättävän monelle tekijälle leffa toimi myös ponnahduslautana nousujohteiselle elokuvauralle.

Esimerkiksi Friedman on sittemmin ohjannut lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Efekteistä vastannut Vincent J. Guastini on puolestaan tuttu yli sadasta filmistä. Näyttelijöistä Ruth Collins on esiintynyt lukuisissa genrehalpiksissa, kun taas Kristin Davis kohosi kuuluisuuteen yhtenä Sinkkuelämää-sarjan neljästä päähenkilöstä. Myös Harrison White jatkoi näyttelijänuraansa. Sen sijaan Patty Mullen muistetaan yksinomaan roolistaan Frank Henenlotterin Frankenhooker-elokuvassa (1990). Monet muut näyttelijät jäivätkin sitten yhden filmin ihmeiksi.

Itse elokuva on blu-raylla sekä 4:3- että 16:9-kuvasuhteella. Kommenttiraitoja on kaksi, joista käsikirjoittaja Rick Marxin versio on huomattavan informatiivinen ja leviää laajalti filmin ulkopuolellekin.

Lisäksi levyltä löytyy kolme tuoretta haastattelua, joissa Ruth Collins, kuvaaja Larry Revene ja efektivelho Vincent J. Guastini muistelevat Doom Asylumin kuvauksia ilolla ja riemulla yhteensä noin tunnin ajan. Collins paljastaa mm. sen, että suostui vilauttamaan leffassa rintojaan, koska siitä maksettiin 200 dollaria ekstraa. Guastini puolestaan mainitsee, että hänen tärkein tietolähteensä tehosteita suunniteltaessa oli Tom Savinin Grande Illusions -teos.

Vanhemmassa haastattelukoosteessa (11 min.) ääneen pääsevät tuottaja Alexander W. Kogan, Jr., ohjaaja Richard Friedman sekä tuotantopäällikkö Bill Tasgal. Näiden pätkien mukaan elokuvan budjetti liikkui 80 000 ja 100 000 dollarin välimaastossa – riippuen keneltä asiaa kysytään. Lisäksi käy ilmi, että leffan ensimmäistä videoversiota on sensuroitu.

Näiden oheen vielä noin 30 kuvaa sisältävä galleria.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Elokuvat – The 10th Victim (1965)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

The 10th Victim
La decima vittima
(Blu-ray)

”Vihollinen päivässä pitää lääkärin loitolla!”

Elio Petrin ohjaama The 10th Victim (1965) on 1960-lukulaisen tyylitietoinen, yhteiskuntakriittisillä painotuksilla silattu italialainen tieteissatiiri. Filmin päärooleissa loistavat aikansa suurimmat tähdet, Marcello Mastroianni ja Ursula Andress. Elokuvan juoni pohjautuu Robert Sheckleyn vuonna 1953 julkaistuun Seventh Victim -novelliin.

2000-luvulla maailmassa ei ole enää sotia tai väkivaltarikoksia ja kansalaiset voivat elää ilman turhia pelkoja. Kiitos tästä kuuluu Suureksi Metsästykseksi kutsutulle kansainväliselle instituutiolle. Se on tuonut moraalin ja etiikan uudelle vuosituhannelle ja samalla sekä lopettanut että laillistanut väkivallan.

Suuressa Metsästyksessä vapaaehtoiset kisailijat yrittävät tappaa toisensa. He sitoutuvat osallistumaan kilpailuun kymmenen kertaa – viidesti metsästäjänä ja viidesti uhrina – tai kunnes kuolevat. Metsästäjä saa kaiken mahdollisen tiedon uhristaan, kun taas uhri ei tiedä edes sitä, kuka häntä metsästää. Osallistujien on lupa tappaa vain toisensa, ja väärän henkilön murhaamisesta seuraa 30 vuoden vankilareissu. Mikäli joku selviää koko kymmenen metsästyksen ajan elossa, häntä odottaa miljoonan dollarin palkkio sekä sankarijulkkiksen asema. Vain hyvin harva pysyy kuitenkaan hengissä kymmenen kierroksen ajan.

Yhdysvaltalainen Caroline Meredith (Andress) on yksi Suuren Metsästyksen menestyjistä. Kun hän on tappanut yhdeksännen kilpakumppaninsa ihailevan yleisön silmien edessä rintaliivipyssyillään, hän saa tarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä. Menestyvä Ming-teefirma haluaa hänet uuden kampanjansa kasvoksi. Mainosfilmiksi on tarkoitus kuvata kohtaus, jossa hän tappaa kymmenennen uhrinsa.

Kyseiseksi uhriksi tietokone valitsee italialaisen Marcello Polettin (Mastroianni). Tämä on murhannut edellisen kohteensa, saksalaisparoni von Richtofenin, sotilassaappaisiin piilotetulla pommilla. Marcellolla on toki muitakin huolenaiheita, sillä hän on vihdoin saanut mitätöityä avioliittonsa Lidia-vaimonsa (Luce Bonifassy) kanssa. Tämä maksoi hänelle puolet omaisuudestaan – joukossa myös hänen klassikkokirjallisuuden kokoelmansa, joka koostui pelkistä sarjakuvista.

Mutta kun yhdestä vaimosta pääsee eroon, on jo uusi nainen valmiina tarraamaan Marcelloon. Olga (Elsa Martinelli) on odottanut vuosien ajan, että Marcello vapautuisi aviomarkkinoille, eikä hän aio päästää vastahakoista miestä kynsistään.

Ei siis mikään ihme, että kyynisesti elämään suhtautuvaa Marcelloa masentaa. Caroline on puolestaan innoissaan päästessään filmitiimin kanssa Rooman näyttäviin maisemiin. Tee-firman markkinamiehet pohtivat hetken aikaa, sallisiko paavi heidän kuvata tappokeikan Pietarinkirkossa, mutta päätyvät lopulta valitsemaan tapahtumapaikaksi Venuksen temppelin rauniot.

Sillä aikaa kun kuvausryhmä ja tanssijatiimi valmistautuvat mainosfilmin kuvauksiin, Caroline tekee lähempää tuttavuutta Marcellon kanssa. Mies itse ei ole moisesta huomiosta ilahtunut. Hänen päässään alkaa itää ajatus, että Caroline saattaa olla hänen peräänsä lähetetty metsästäjä.

Kuinka kimurantiksi tilanne tästä kehittyy, jääköön paljastamatta. Matkan aikana kehiin heitetään kuitenkin runsaasti uutta uljasta yhteiskuntaa kuvastavia satiirisia kohtauksia. Caroline tapaa esimerkiksi italialaisen metsästäjän, joka valittaa nykymenosta. Mihin tämä maailma on oikein menossa, kun ampuminen on kielletty niin ravintoloissa, parturissa, sairaaloissa, kirkossa kuin lastentarhoissakin! Tähän Caroline toteaa, että Yhdysvalloissa on kaikki paremmin, sillä siellä saa ammuskella ihan missä huvittaa. Selviää myös, että ihmisten ei enää tarvitse huolehtia isovanhemmistaan, sillä kaikki eläkeläiset tulee toimittaa valtion huostaan.

Marcellon elämänasenteesta kertoo puolestaan paljon se, että hän toimii auringonlaskua palvovan yhteisön saarnamiehenä, vaikkei auringon jumalallisuuteen uskokaan. Homma on vain helppo tapa tehdä rahaa. Touhun ainoa haittapuoli ovat neorealistit, jotka tuppaavat viskomaan auringonpalvojia mädillä tomaateilla ja kananmunilla.

Vinkeästi piruilevan sisällön ja rooleistaan kaiken ilon irti ottavien näyttelijätähtien lisäksi filmin kantava voima on sen visuaalinen loistokkuus. Elokuva tulvii ihastuttavan 1960-lukulaista tulevaisuuskuvastoa, joka näkyy niin asusteissa, kalustuksessa, erilaisissa laitteissa kuin taideteoksissakin. Jostain syystä autoihin asti tämä tyylittely ei ole levinnyt, mutta toisaaltahan 1960-luvun alun eurooppalaiset autot ovat jo itsessään aikamoisen futuristisen näköisiä.

The 10th Victim on älykäs kestoklassikko, jonka vaikutukset näkyvät vahvasti mm. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä The Running Man -filmissä (1987), Austin Powers -elokuvissa (1997–2002) sekä vaikkapa The Hunger Games -leffasarjassa (2012–2015).

”Minua on aina kiehtonut ajatus, että mainosfilmissämme tapettaisiin oikeasti ihminen.”

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Elokuvat – Demon Wind (1990)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Demon Wind

Charles Philip Moore on selvästi tykästynyt kahteen ensimmäiseen Evil Dead -leffaan. Herran ohjaama ja käsikirjoittama Demon Wind (1990) näet noudattelee niistä tuttuja kaavoja. Lopputulos on toki paljon esikuviaan hupsumpi ja lepsumpi, mutta kyllä filmin silti ihan ilokseen katsastaa.

Vuonna 1931 syrjäistä maaseutua vaivasi kuumankuiva tuuli, joka poltti karjan riekaleiksi. Ilmassa leijui kuoleman tuoksu ja demoniset voimat kylvivät tuhoa. Tässä yhteydessä katosivat myös Coryn (Eric Larson) isovanhemmat.

Nyt Cory on päättänyt palata ystävineen selvittämään, mitä suvun farmilla tapahtui yli puoli vuosisataa aiemmin. ”Sen jälkeen kun näin isäni ensimmäistä kertaa vuosiin, päässäni on soinut ääni, joka kutsuu minua perheen vanhalle tilalle.”

Filmin alkupuolen kuvasto ja äänimaailma herättävät suht onnistuneesti pahaenteistä tunnelmaa. Kun kaveriporukka ajaa kohti farmia, kukkulalla seisova mykkä tyttö osoittaa autoa puukepillä, linnunmunasta kuoriutuu kuhiseva toukkalauma ja keskellä ei-mitään esiin pulpahtaa menneisyyteen juuttunut bensa-asema. ”Olen ollut täällä unissani alastomana ja kohdannut verisen naisen, joka toivotti minut tervetulleeksi kotiin”, toteaa Cory huoltoaseman nähtyään.

Asemalla kaverukset tapaavat vanhan miehen, joka kehottaa porukkaa palaamaan saman tien kotiin. Hänen mukaansa Coryn perheen tila kuuluu nykyään kuolleille. Tämä ei nuorisoa kuitenkaan pysäytä.

Perillä matkalaisia odottaa pihamaan ristillä roikkuva luuranko. Itse talosta on jäljellä enää ruohottunut lattia ja pari seinänpalasta – mutta kun yhä pystyssä olevasta ovesta astuu sisään, on talon sisus täysin ehjä ja samassa kunnossa kuin 1930-luvulla. Ainakin siihen asti, kunnes kaapit alkavat tanssia ripaskaa, puukot lennellä ja astiat räjähdellä.

Ilmiön pelästyttäminä Cory tovereineen päättää poistua paikalta. Tämä ei kuitenkaan ota onnistuakseen, sillä autot eivät käynnisty ja tyhjästä nouseva sumu kuljettaa heidät jalkapatikassakin aina takaisin talolle.

Seuraavaksi käynnistyy toimintaosuus, jossa nuoret saavat vastaansa joukoittain rupinaamaisia, demonien riivaamia zombieita. Hyvästä yrityksestä huolimatta hahmot ovat enemmänkin huvittavia kuin pelottavia.

Onneksi mukaan on humpsahtanut myös pari omaperäisempää uhkaa. Kuten isoja miehiäkin heittelevät 1800-lukulaiset pikkutytöt sekä ladon seinälle ripustettu ihmisluurangon ja sonnin pääkallon hybridikummajainen, jolla on tappavan pitkä kieli!

Talosta löytyy myös kaksi pyhitettyä tikaria sekä Coryn isoäidin päiväkirja, joka sisältää loitsujen ohessa selityksen, miksi paikkakunta on demonien leikkikenttä. Näistä esineistä ja tiedoista onkin suurta hyötyä zombieita vastaan taisteltaessa. Kun hirviöksi mutatoitunutta kaveriaan puukottaa pyhällä tikarilla, tämä nuorenee silmissä ja muuttuu lopulta kyyhkyseksi – ja aivan turha tulla minulta kysymään, mikä ihmeen logiikka tässä piilee.

Elokuvan loppuun on säästetty huikea kaksintaistelu, jossa muhkeaksi rupikoosteeksi kasvanut Paholainen ja kaljuksi suippopääksi muuntunut Cory ottavat yhteen. Tässä matsissa ovat käytössä myös moninaiset yliluonnolliset voimat, kuten Pirun sormista sinkoutuvat värikkäät säteet.

Mitään järkeähän Demon Windissa ei ole. Tästä huolimatta leffan totaalinen sekoboltsius jaksaa viihdyttää. Hahmoja ilmestyy lisää aina tarvittaessa, ja karatepotkulla saa henkiin heränneen ruumiin pään lentämään ilmojen halki. Ja juuri kun zombiet ovat tappamassa viimeiset eloonjääneet, kuvioihin putkahtaa herra, joka imee elävienkuolleiden sielut itseensä – ja julistaa, että viimeinkin on koittanut hetki, jolloin avaamme oven rakastetulle isällemme.

Demon Windia olisi helppo kutsua kalkkunaksi, mutta toisaalta siitä voi nauttia myös aikansa kuvana. Mitenkään täysillä elokuva ei pelitä kummassakaan mielessä, sillä sen keskivaiheilla kerronnan tahti lössähtää ikävästi. Silti leffan päättömyyksien pariin tulee varmasti palattua toistekin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.

Elokuvat – Spookies (1986)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Spookies
(ABC-versio, blu-ray)

Kun olin katsonut Brendan Faulknerin, Thomas Doranin ja Eugenie Josephin ohjaamaa Spookies-elokuvaa (1986) vasta vartin verran, olin jo vakuuttunut, että Orson Wellesin Citizen Kane oli vihdoin kohdannut voittajansa. Innosta pinkeänä mieleni teki kivuta Eduskuntatalon katolle julistamaan Spookiesin nerokkuutta. Tempaus jäi kuitenkin väliin, sillä halusin nauttia filmin jokaisesta yhä tulossa olevasta sekunnista.

Spookiesin alkuun on ladattu useita eri tarinalinjoja, joiden kesken hypitään täysin sattumanvaraisesti.

Ensinnäkin on vanhassa, lukuisten hautapaasien ympäröimässä kartanossa majaileva harmaahapsinen velho, herra Kreon (Felix Ward). Hän viettää aikaansa kynttilöiden valaisemassa huoneessa ruumisarkun seurassa. Arkussa makaa hänen yhä nuori ja hehkeä Isabelle-vaimonsa (Maria Pechukas), jota hän on yrittänyt herättää ihmisuhreilla henkiin jo 70 vuoden ajan. Nyt tarvitaan enää vihoviimeiset uhrit, jotta pariskunta voisi elää onnellisena yhdessä ikuisuuksien ajan.

Paljon tilaa saa myös nuori Billy-poika (Alec Nemser). Hän on karannut kotoaan metsään viettämään 13-vuotissyntymäpäiviään. Billy on muutenkin lahjakas tapaus, sillä hän suhtautuu täysin luottavaisesti aurinkolasipäiseen kulkuriin, jonka kohtaa öisten puiden katveessa. Myöhemmin poika eksyy Kreonin kartanoon, josta hän löytää huoneen, joka on täynnä ilmapalloja sekä muita juhlavermeitä. Tästä älyn jättiläinen päättelee, että hänen vanhempansa ovat järjestäneet hänelle yllätyssynttärit – taloon, jota hän ei ole koskaan aiemmin edes nähnyt.

Billyn iloiset tunnelmat vaihtuvat kuitenkin kauhuksi, kun hän avaa ensimmäisen lahjapaketin. Sen sisältä paljastuu näet pahaenteisesti naurava irtopää! Kun poika pakenee paikalta, katsoja voi vain toivoa, ettei hän päädy varjoissa väijyvän torahampaisen ja koukkukätisen, kullanväriseen liiviin sonnustautuneen ihmiskissahirviön (Dan Scott) uhriksi. Tai ainakaan juokse vahingossa suoraan siihen aukikaivettuun hautaan…

Koska näillä elementeillä ei vielä ensimmäistä varttia täyttäisi, mukaan on ahdettu myös yön pimeydessä autoileva nuorten aikuisten seurue – tosin yksi miesnäyttelijöistä näyttää vähintäänkin nelikymppiseltä. Jengiä johtava Duke (Nick Gionta) on pukeutunut mitä ilmeisimmin mustasta jätesäkistä valmistettuun kovisasuun. Hän on myös vakuuttunut siitä, että jostain metsäteiden keskeltä löytyy varmasti hyvät bileet. Ja sitten hekin päätyvät Kreonin kartanon pihamaalle.

Eikä pidä unohtaa munkkikaapuista Korda-poikaa (A. J. Lowenthal), joka hyppii yössä vampyyrihampaidensa kanssa.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta pohjustusta tarinalle, jossa esiintyy mm. ouija-laudan kautta demoniksi jälleensyntyvä tyttö, kellarin maalattiasta esiin kaivautuvia piereskeleviä muumioita, harvahampainen käärmeliskomonsteri, muotoaan muuttava hämähäkkinainen, puolikuollut noita-akka, haudoistaan nousevia zombi-laumoja sekä patsaasta eläväksi possahtava Kuolema. Noin niin kuin alkajaisiksi. Osa näistä lukuisista hirviöefekteistä on jopa toteutettu erinomaisen hyvin, toiset jäävät kuminaamarien asteelle.

Filmin juonikuviossa nuorten aikuisten kaverilauma hajaantuu ympäri kartanoa ja kohtaa pariskunta kerrallaan jonkun mörököllin – verisin seurauksin. Elokuvan loppupuolella tarinakaari hylätään kuitenkin tyystin ja ihan kesken kaiken. Tässä vaiheessa pääosaan nousee Kreonin henkiinherännyt Isabelle-vaimo. Käy ilmi, että hän on aikoinaan tappanut itsensä päästäkseen Kreonista eroon. Niinpä hän ei ole kovin innostunut ajatuksesta, että he viettäisivät ikuisuuden yhdessä.

Leffan pitkässä päätösjaksossa Isabelle yrittää paeta kartanosta, mutta saa kimppuunsa niin valtaisat kasat zombeja, ettei niiden laskemiseen riitä edes häämekon riekaleet. Tämä kohtaus on inspiroinut myös leffan julistekuvan toteuttanutta Richard Corbenia, jonka maalauksellinen taide ei jätä epäilystäkään elokuvan erinomaisuudesta.

Kokonaisuudessaan Spookies on riemastuttavan tolkuton sekametelisoppa. Filmin dialogi on naurettavan kahjoa, henkilöiden toiminta järjenvastaista ja näyttelijäsuoritukset uskomattoman puisevia. Hulluuksia riittää niin runsaasti, että jos elokuvan rytmitys olisi keskiosaltaan paremmin kuosissa, niin tätä leffaa juhlittaisiin joka päivä turuilla ja toreilla.

Näin ihanan kajahtaneeseen elämykseen ei kuitenkaan päädytty ihan helpolla. Kaikki sai alkunsa 1980-luvun alkupuolella, kun brittiläisellä Vipco-videofirmallaan rahaa tahkonut Michael Lee päätti ryhtyä elokuvatuottajaksi. Erinäisten käänteiden jälkeen hän valitsi filminsä ohjaajiksi kaksi uransa alkupuolella olevaa yhdysvaltalaista elokuvantekijää, Brendan Faulknerin ja Thomas Doranin.

Vuonna 1984 parivaljakko ryhtyi kuvaamaan Twisted Souls -nimistä filmiä, joka Leen määräysten mukaisesti ammensi aihepiirinsä Sam Raimin suositusta Evil Dead -elokuvasta (1981). Jo kuvauspaikalla Leen epäasiallinen päällepäsmäröinti herätti pahaa verta, mutta lopullisesti sukset ohjaajien ja tuottajan kanssa menivät ristiin elokuvan leikkausvaiheessa. Lopulta Lee antoi alkuperäiselle tekijäkaartille potkut ja palkkasi Eugenie Josephin saattamaan leffan valmiiksi.

Uusintakuvauksia suunniteltaessa kävi kuitenkin ilmi, ettei kukaan Twisted Soulsin näyttelijöistä halunnut olla enää missään tekemisissä koko projektin kanssa – lojaaliudesta Faulkneria ja Dorania kohtaan. Niinpä Joseph joutui keksimään omasta päästään lisämateriaalia, jonka saattoi epätoivon vimmalla ympätä jo kuvattujen pätkien sekaan. Näin filmiin ilmestyivät kuin tyhjästä mm. Kreon-velho, tämän Isabelle-vaimo, Billy-poika, Korda sekä kultaliivinen ihmiskissa. Samalla aiemmin valmistuneet osiot leikattiin aivan uuteen uskoon.

Ja jos tämä ei ole takuuvarman kulttikalkkunan resepti, niin ei sitten mikään!

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät •••••

Bonusmateriaalien huikeinta antia ovat kakkoslevyn dokumentit Twisted Tale – The Unmaking of Spookies (2019) ja VIPCO – The Untold Story (2018). Yhteensä niillä on mittaa nelisen tuntia.

Twisted Talessa ääneen pääsevät elokuvan alkuperäiset tekijät, jotka ovat selvästi yhä käärmeissään siitä, mitä Michael Lee teki heidän luomukselleen. Monipolvisessa dokumentissa käydään läpi Twisted Soulsin syntyhistoriaa, kuvauksia, hirviöefektejä sekä kaiken tuhoavia riitoja Leen kanssa. Kokonaisuus toimii hienosti ja tarjoilee kosolti mielenkiintoista nähtävää ja kuultavaa.

Aivan yhtä hyvin ei pelitä Jason Impeyn ohjaama Vipco-dokumentti. Siinä ruoditaan firman merkitystä 1980-luvun kauhu- ja eksploitaatiovideoiden ilmiömäiseen suosioon sekä Brittein saarta ravisuttaneeseen absurdiin videopaniikkiin – jonka synnyttämä sensuuriaalto löi Suomenkin rannoille asti. Haastateltavina on Leen itsensä lisäksi sekä hänen vanhoja yhteistyökumppaneitaan että nuoremman polven elokuvaentusiasteja.

Periaatteessa kokonaisuus sisältää runsaasti historiallisesti merkittäviä paljastuksia, mutta käytännössä dokumentti on leikattu ja kasattu epäpätevästi. Kerronnasta puuttuu punainen lanka, tapahtumien aikajana on totaalisen sekaisin ja samat pointit toistuvat kerta toisensa jälkeen. Sääli innokasta ohjaajasälliä, mutta nyt joudut kyllä syömään silliä.

Muina lisukkeina mm. parisataa kuvaa sisältävä still-galleria, yli kymmenminuuttinen kattaus pyykkipoikahullutteluja sekä noin 20-minuuttinen kysymys ja vastaus -sessio, joka on kuvattu vuoden 2015 Hudson Horror Show’ssa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21.