Kirjat – Salman Rushdie: Voiton kaupunki

Salman Rushdie
Voiton kaupunki

Victory City
Suom. Maria Lyytinen. WSOY

Amerikanintialaisen Salman Rushdien uusin suomennos, Voiton kaupunki, on hänen 15. romaaninsa. Rushdie viimeisteli kirjan kuukausia ennen puukotustaan Chautauqua Institutionissa New Yorkin osavaltiossa. Romaani on tavallaan menneisyyden viimeinen kaiku ennen kammottavaa vammautumista. Maria Lyytisen hieno suomennos alleviivaa kirjailijan humoristisia painotuksia ja monipuolista henkilökuvausta.

Maaginen romaani vie lukijansa keskiaikaiseen Intiaan. Päähenkilönä on Pampa Kampana -niminen tyttö, joka jää romaanin alussa äidittömäksi. Orpotytöstä tulee myöhemmin moninaisten kummallisuuksien nainen, joka näyttää liittoutuneen jopa jumalten kanssa.

Pampa kasvattaa mahtavan kaupungin, Bisnagan, kourallisesta papuja ja okran siemenistä. Hän on elämän lähde Bisnagan asukkaille, valitsee kuninkaakseen lehmänpaimenen ja rakastajakseen portugalilaisen kauppiaan.

”Pampa Kampana keksi näille ihmisille elämäntarinat, kastin, uskomukset, sisarusten määrän, lapsuuden leikit, ja kuiski tarinat matkaan ja katuja pitkin korviin, joiden kuultaviksi ne oli tarkoitettu, kirjoitti kaupungin suuren kertomuksen, loi sen tarinan luotuaan ensin koko paikan tyhjästä.”

Pampa ei ole kuningatar vaan puolijumalatar ja valtaistuimelle asettamiensa miesten armoilla. Pampa haaveilee valtakunnasta, jossa naiset ja miehet ovat samanarvoisia. Mutta haaveeksi se vain jää hänen omatekoisessakin valtakunnassa.

Voiton kaupungissa Rushdie tekee itselleen rakkainta sanataidetta. Muinainen Intia suunnattomine tarinakokoelmineen on hänelle liian iso, jotta sen voisi jättää koskemattomaksi.

Intian satumainen menneisyys on Rushdielle kuitenkin ennen kaikkea ikkuna nykyhetkeen. Bisnagan ympärille syntyy romaanissa Vijayanagara-imperiumi, joka oli oikeasti olemassa vuosina 1335–1565. Bisnagan hallinnoima maanpiiri näyttäytyy utopian sijasta reaalipolitiikan näyttämönä, johon voi verrata nykyajan imperiumeja Kiinasta ja Venäjästä lähtien.

Pampa Kampana elää ylipitkän elämän, 247 vuotta, joka vastaa suunnilleen Vijayanagara-imperiumin reilun 200 vuoden aikaa. Pampa kirjoittaa valtakuntansa vaiheista uskomattoman tarinan ja piilottaa sen ennen kuolemaansa ruukkuun.

Pampakin hyväksyy lopulta sen, että kaikki imperiumit romahtavat. ”Ainoat voittajat ovat sanat”, hän päättää ruukkuun suljetun kertomuksensa. Vain kuolematon tarina jää eloon ihmisten ja valtakuntien tuhouduttua.

Romaanin hengessä on paljon samaa kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä: vanha nainen näkee kotikaupunkinsa nousun ja tuhon ja kokee elämänsä aikana paljon ihmismielelle käsittämättömiä ihmeitä.

Jari Olavi Hiltunen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – The Laughing Dead

The Laughing Dead
(ABC-versio, blu-ray)

Ihmisistä on moneksi. Thaimaalainen Somtow Sucharitkul – eli S. P. Somtow – tuli alkujaan tunnetuksi kaakkoisaasialaisena avantgarde-säveltäjänä. Amerikkaan muutettuaan hänestä kuoriutui myös scifi-, kauhu- ja fantasiakirjailija, jonka bibliografiassa on kymmeniä teoksia ja lukuisia palkintoehdokkuuksia. Elokuva-alalle hän eksyi The Laughing Dead -filmin (1989) myötä.

Projekti sai alkunsa erään sf-conin aikana, kun Somtow ja filmin tuottajaksi lopulta päätynyt scifi-fani Lex Nakashima tulivat siihen tulokseen, että olisi varmaan hauskaa tehdä kauhuelokuva. Somtow laati tietenkin käsikirjoituksen, mutta päätyi lopulta myös ohjaamaan suurimman osan leffasta.

Koska filmin budjetti oli varsin pieni, kaveruksilla ei ollut varaa palkata oikeita näyttelijöitä. Niinpä esiintyjäkaartiin houkuteltiin Somtowin scifi-kirjailijaystäviä. Mukaan päätyivät mm. sellaiset nimet kuin Tim Sullivan, Gregory Frost, Edward Bryant, Bill Warren ja Forrest J. Ackerman. Somtow itse esittää pääpahista, ja löytyypä näyttelijöiden joukosta myös hänen pikkusiskonsa Premika Eaton. Musiikista vastaa tietenkin Somtow.

Yhdessä ja samassa elokuvassa on tuskin koskaan nähty yhtä monta tieteiskirjailijaa.

Soppaa sakeuttaa myös se, ettei tekijöillä ollut selvää yhteistä käsitystä siitä, mitä genreä leffa lopulta edustaisi. Hetkittäin käsillä on Indiana Jones -tyylinen koko perheen fantasiaseikkailu, toisinaan silkka komedia ja väliin yltiöpäiseksi splatteriksi yltävä kauhupila. Lopputulos on joka tapauksessa ratkiriemukkaan jakomielitautinen kulttikalkkuna, joka on naurettavimmillaan silloin, kun se ei yritä olla hauska.

Filmin keskushenkilö on uskonsa menettänyt pappi Ezekiel O’Sullivan (Sullivan). Hän on aikoinaan saattanut raskaaksi Tessie-nunnan (Wendy Webb), mutta ei ole koskaan nähnyt Ivan-poikaansa (Patrick Roskowick). O’Sullivan on seurakuntansa tuki ja turva, jolta teinityttö Laurie Shiganka (Eaton) hakee apua, kun ei uskalla kohdata isänsä tappavaa sairautta.

O’Sullivan on kuitenkin juuri lähdössä Meksikoon arkeologiselle ryhmämatkalle, joka huipentuu Nauravien kuolleiden päivän juhlallisuuksiin: ”Tämä on matka yhteiseen menneisyyteemme. Ihmissielun synkimpiin ulottuvuuksiin.”

Bussin kyytiin hyppää myös neljä humoristiseksi tarkoitettua, mutta käytännössä ylettömän ärsyttävää tyyppiä. Riitainen new age -pariskunta Clarisse (Krista Keim) ja Wilbur (Larry Kagen) höpöttää jatkuvalla syötöllä kristalleista, spiritualismista, kosmisista värähtelyistä ja elämänvirran harmoniasta. Kovaääninen Dozois (Raymond Ridenour) kertoo puolestaan toinen toistaan tökerömpiä vitsejä, joita hänen tiukkapipoinen Frost-kaverinsa (Frost) häpeää suunnattomasti.

Jotta tarinan alkupuolen pojoilla olisi jotain merkitystä, joukkoon liittyvät myös Laurie, Tessie sekä jatkuvalla syötöllä kiukutteleva ja kiroileva, pappishameita vihaava Ivan – joka ei tiedä, että isä O’Sullivan on hänen todellinen isänsä.

O’Sullivania vaivaavat painajaiset iskuun kohotetusta uhriveitsestä, irvistelevästä pääkallosta sekä päättömästä torsosta, joka kieppuu tähdettömässä tyhjyydessä.

Filmin pahiskolmikon muodostaa kolme mayaintiaanien jälkeläistä, jotka haluavat palauttaa maailmaan uskonsa kulmakivet – eli ikuisen kauhun, nälänhädät, tulvat, veriuhrit, katastrofit ja kuoleman. Värikkäisiin tamineisiin pukeutunutta poppamieskolmikkoa johtaa jumaluusopin tohtori Um-tzec (Somtow), joka kerää ihan urakalla uhrattavien lapsien yhä sykkiviä sydämiä jumalten ruuaksi – ja laukoo siinä välissä todella huonoja vitsejä. Sitten kun tuhon aikakausi on saatu palautettua, tohtori aikoo ripustaa viittansa naulaan ja ryhtyä arvopaperimeklariksi.

Jossain välissä paljastuu, että mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen kadotetuilla sivuilla on ennustus, jonka mukaan veritähti nousee taivaalle ja kuoleman jumala astuu ihmisten keskuuteen, kun paikalle saapuu uskonsa menettänyt pappi, joka ei tunne jälkikasvuaan. Eli lasta, joka on tarkoitus uhrata uuden kuoleman hallitseman maailman tulemisen merkkinä.

Jotta homma toimisi, O’Sullivanin sydämen tilalle täytyy vielä vaihtaa mayajumalattaren sydän. Tämä käy yllättävän helposti, vaikka O’Sullivan tunnistaakin tohtori Um-tzecin untensa riivaajaksi. Riittiä ei voi myöskään suorittaa ennen kun on käyty jo muinaisilta ajoilta tuttu koripallo-ottelu elävien ja elävienkuolleiden välillä. Se järjestetään toisessa ulottuvuudessa sijaitsevalla kuoleman pelikentällä.

Tätä ennen O’Sullivan ehtii seota ja iskeä nyrkkinsä yhden matkatoverin pään läpi sekä repiä toiselta käden irti – ja sitten syöttää sen uhrilleen. Niin, ja jo aiemmin taisi yksi irtopää lentää koripallokorin sukkaan.

Koko hulluus huipentuu ”upeaan” kohtaukseen, jossa sankariemme apuun kutsuma, höyhenpukuista Godzillaa muistuttava valon jumala Quetzalcoatl – eli Kukulkan – ja matohirviöltä näyttävä kuoleman jumala Um-tzec yrittävät töniä toisiaan kumoon!

The Laughing Dead on kaikin puolin häikäisevän hauska kyhäelmä. Päättömyyksiä piisaa vaikka kalmoille jakaa, eikä filmin esittelemä käsitys mayojen kulttuurista tai uskonnosta voisi olla enää paljoakaan pahemmin pielessä. Mutta se nyt kuuluu tietenkin asiaan, kun lähdetään tekemään elokuvaa irtosilmä poskella roikkuen.

Ehkä hämmästyttävintä tässä kaikessa on, kuinka onnistuneilta leffan erikoistehosteet näyttävät. Ne ovat noin miljoona kertaa parempia kuin budjetti olisi todellisuudessa sallinut. Tämä käynee yhtenä osoituksena siitä, miten innoissaan tekijäkaartin jäsenet olivat tästä projektista. Täydellä sydämellä mentiin ja kaikki vippaskonstit käytettiin, jotta päättömästä kokonaisuudesta saatiin niinkin hyvännäköinen kuin se lopulta on.

The Laughing Dead on sen tason namikarkkia, ettei paremmasta väliä. Tulkoon tuho ja pimeys!

Leffa • tai •••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajan kommenttiraita on aika hajanainen ja tekodokumenttikin vain vähän päälle puolituntinen. Doku on kuitenkin täyttä asiaa. Siinä filmin tekemisestä kertovat Somtownin lisäksi mm. tuottaja Nakashima, kuvaaja David Boyd, tehostemaakarit sekä monet muut.

Dokumentista käy ilmi vaikka kuinka monta hauskaa ja selittävää seikkaa. Kuten vaikkapa se, miksi Somtow joutui siirtymään leffan ohjaajanpallille, jossa ehti hänen lisäkseen istua 4–5 muutakin henkilöä. Rahaa säästettiin myös sillä, että öiseen joukkokohtaukseen houkuteltiin paikallisia asukkaita omissa Dia de los Muertos -asuissaan lupaamalla, että aamulla yksi heistä voittaisi arvonnassa videonauhurin.

Silkkaa dadaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Haruki Murakami
Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Machi to sono futashikana kabe
Suom. Antti Valkama. Tammi

Haruki Murakamin ystäviä hemmotellaan jälleen yhdellä kiehtovalla romaanilla, kun alkuteoksena vuonna 2023 ilmestynyt Kaupunki ja sen epävakaa muuri on nyt saatavilla suoraan japanista suomennettuna.

Romaanin keskushenkilö ja minäkertoja, nelikymppinen mies, alkaa keski-iän eksyneisyyttään muistella elämänsä rakkautta. 17-vuotiaana hän tutustui vuotta nuorempaan tyttöön, joka kertoi tarinaa muurin ympäröimästä kummallisesta kaupungista ja siellä asuvasta todellisesta minästään. Kaupunki alkoi elää omaa elämäänsä kahden nuoren yhteisenä kertomuksena, mutta lupaava rakkaustarina katkesi kesken, kun tyttö katosi jälkiä jättämättä. Sitä ennen tyttö ehti kuitenkin luvata, että poika pääsisi suljettuun kaupunkiin Unienlukijaksi ja tapaisi hänet sen kirjastossa.

Mieheksi varttunut poika ei tunne oloaan kodikkaaksi elämässään ja tässä todellisuudessa, ja niinpä hän alkaa pohtia tytön sanoja. Voisiko tytön todella vielä kohdata siellä salaisessa kaupungissa? Eräänä päivänä hän herää kuin herääkin sieltä. Mutta mitä hän löytää ja mikä on kaupunkiin pääsyn hinta? Eihän kaupunki ollut tarinoidenkaan perusteella mikään paratiisi, vaan monella tapaa ankara ympäristö. Arkitodellisuuden säännöistä vapautuminen merkitsee sopeutumista toisenlaisiin lainalaisuuksiin.

Murakami kuljettaa rinnakkain menneisyyttä ja nykyhetkeä, siirtyy kaupungin ja tosimaailman välillä. Käänteet ovat ihastuttavan soljuvia: mitä tahansa voi tapahtua, mutta kaikki on yllättävyydessäänkin luontevaa, ei lainkaan äkkiväärää. Miljööt ovat kiehtovia, niin tällä kuin tuolla puolen, ja sivuhenkilökaarti värikästä. Lukuilon täydentää Antti Valkaman hienovireinen suomennos.

Haikeankaunis, maagista realismia huokuva romaani ei pelkisty nuoruudenrakkauden nostalgisoinniksi, vaan tarjoaa muutakin pureksittavaa. Esiin nousevat esimerkiksi minän pysyvyys sekä toisen ja itsensä tunteminen ja ymmärtäminen. Murakami ei kuitenkaan tyrkytä teemojaan eikä myöskään patista lukijaa ratkomaan romaanin mysteerejä kuin ristisanatehtävää. Kirjaa voi ihan vain lukea – ja se onkin nappivalinta, kun kaipaa joutilasta, pohdiskelevaa harhailua.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2025 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2025

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2024 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Gummeruksen julkaisemalle
SIIRI ENORANNAN romaanille KEUHKOPUIDEN UNI.

Siiri Enorannan yhdestoista romaani, Keuhkopuiden uni, on omaääninen, monikerroksinen taidonnäyte. Kirjassa yhdistyvät mielikuvituksellinen tarinakehys, yhteiskuntakritiikki ja poikkeusyksilön kasvukertomus. Upottavan yltäkylläinen, loisteliaasti rakennettu maailma kätkee syvyyksiinsä sekä haurautta että raakuutta, joiden välillä Enorannan terävänkaunis kielenkäyttö vuorottelee taiturimaisesti.

Ihmistä muistuttavien, mutta siivekkäiden Homo arboris -lajisten olentojen yhteiskunta on rakentunut symbioottisen suhteen varaan. Sen jokaisella jäsenellä on kiinteä, elintärkeä yhteys omaan keuhkopuuhunsa, jonka suojiin olentojen on vetäydyttävä öisin ja joiden mahlasta ja siitepölystä he ovat riippuvaisia.

Käynnissä on kuitenkin kulttuurinen murros, jonka vikuroivana katalyyttinä toimii kirjan päähenkilö, nuori kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius, Katica. Huikentelevainen, itseensä keskittynyt tyttö ajautuu konfliktiin yhteisönsä valtaapitävien kanssa ja nousee laajemman yhteiskunnallisen muutoksen symboliksi. Ristiveto äärivanhoillisten, puihinsa takertuvien yksilöiden ja puista väkivalloin eroon pyristelevien uudistusmielisten välillä on yksi juonen kantavista säikeistä.

Särmää ja rosoa löytyy niin henkilöhahmoista kuin heidän välisistä suhteistaankin. Valta ja seksuaalisuus kietoutuvat yhteen erityisesti Katican ja taidemesenaatti Seraphina Varinius Valeriuksen romanssissa, ja ne heijastuvat muuallekin omintakeiseen hahmokaartiin. Teoksen eheää ja kekseliästä kokonaisestetiikkaa voisi luonnehtia rokokoo-punkiksi. Sanna-Reeta Meilahden hurmaavaa kansitaidetta myöten tapahtumaympäristöt rönsyävät vannehameita, puuteroituja peruukkeja ja muodinmukaisia siipivaljaita.

Krumeluurisen miljöön kontrasti rajuihin juonenkäänteisiin ja keuhkopuiden kummalliseen, tiedepohjaiseen biologiaan on herkullinen. Homo arboristen monimutkaisessa luontosuhteessa sivistyksen ja maanläheisyyden vastakkainasettelu peilaa kiinnostavalla tavalla meidän maailmamme vastaavia kipukohtia.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, runoilija, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (suom. Kaisa Ranta, Hertta, 2023)
N. K. Jemisin: Kivinen taivas (suom. Mika Kivimäki, Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (suom. Helene Bützow, Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen, Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (suom. Outi Menna, S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (suom. Tytti Viinikainen, Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (suom. Kristiina Drews, Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (suom. J. Pekka Mäkelä, Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo, Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (suom. Antti Autio, Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (suom. Nina Saikkonen, Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (suom. Kaijamari Sivill, WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (suom. Vuokka Aitosalo, Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (suom. Hannu Blommila, The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (suom. Hannu Tervaharju Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (suom. Hannu Tervaharju, Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (suom. Päivi Paappanen, Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (suom. Sauli Santikko, Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (suom. Laura Lahdensuu, Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (suom. Juha Ahokas, Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (suom. Juha Ahokas, Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (suom. Jari Niittylä, Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (suom. Ville Keynäs, Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (suom. Arto Häilä, WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (suom. Markku Salo, Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (suom. Tauno Peltola, Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (suom. Kristiina Drews, WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (suom. Eero Mänttäri, Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (suom. Kristiina Drews, Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (suom. Matti Rosvall, WSOY, 1985)

Uutiset – Tähtivaeltaja-päivä 2025, ohjelma

Tähtivaeltaja-päivä 2025

Tieteis- ja fantasiakulttuuritapahtuma

Lauantai 17.5. klo 13.00–23.00

Alakulttuuritila Alimus
Pengerkatu 11, 00530 Helsinki

Kunniavieraana
Tade Thompson
Mm. palkittu Wormwood-trilogia ja Far from the Light of Heaven -avaruusoopperamysteeri

HUOM. Tade Thompson on joutunut perumaan tulonsa, koska Finnair perui lakon takia juuri sen lennon, jolla hän oli tulossa Suomeen, eikä sopivaa korvaavaa lentoa löytynyt.

Kunniavierashaastattelu pyritään hoitamaan netin välityksellä.

Peruutustieto lisätty sivulle heti asian varmistuttua 15.5.2025

Pakollista narikkamaksua (3,50) lukuunottamatta ilmainen sisäänpääsy (K18)

OHJELMA

13.00 Ovet auki

13.30-14.00 Tähtifantasia-ehdokkaiden esittely
Jukka Halme

14.00-15.00 Kunniavierashaastattelu: Tade Thompson
Haastattelijana Esko M. Suoranta

15.00-16.00 Kirjailijapaneeli: Onko dystopia jo täällä?
Johanna Sinisalo, Siiri Enoranta, Mia Myllymäki, Reetta Vuokko-Syrjänen

16.00-17.00 Tähtivaeltaja-livepodcast Tade Thompsonin kanssa
Tade Thompson, Jukka Halme, Aleksi Kuutio

17.00-18.00 Kääntäjäpaneeli: Spefin kääntäminen tekoälyn aikakaudella
Markus Harju, Johanna Vainikainen, Sarianna Silvonen

18.00-19.30 Unohdetut mestarit: Filippiiniläiset sarjakuvapiirtäjät 1970-luvun Amerikassa
Petri Hiltunen

19.30-20.30 Kuvitteellisia kirjoja
Spekulatiivinen ideariihi, joka synnyttää huimia visioita. Näitä ideoita SAA varastaa.
Vetäjänä Jukka Halme. Kirjallisuusasiantuntijoina Ilja Rautsi, Vesa Sisättö, Johanna Sinisalo

20.30-21.00 Virallisen ohjelmaosuuden lopetus

23.00 Ovet kiinni

Muutokset ja esiintyjälisäykset tiedotetaan lähempänä tapahtumaa

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: Rare Flavours

Ram V & Filipe Andrade
Rare Flavours

Boom!

”Haluan, että ymmärrätte, kuinka kauniita… kuinka herkullisia te olette.”

Kuten on tullut jo aiemminkin mainittua, intialaiskäsikirjoittaja Ram V teki lopullisen läpimurtonsa Filipe Andraden kuvittamalla The Many Deaths of Laila Starr -albumilla. Nyt parivaljakko on palannut yhteen ja työstänyt iloksemme Rare Flavours -helmen. Teos on filosofinen ja lyyrinen ylistys sekä ruualle että elämälle.

Sarjakuvan pääosaa esittää ylensyönnistään tunnettu hindudemoni Bakasura, joka joutui aikoinaan Bhima-sankarin päihittämäksi. Tätä käännettä seuranneet vuosisadat Baka on piilotellut väkijoukoissa sortuen vain silloin tällöin nauttimaan ihmislihasta. Viimeiset pari sataa vuotta ovat vierähtäneet pienen Somarah-kylän maisemissa.

Sanomalehdestä löytyvä maininta Bakan suosikkiohjelmaa juontaneen Anthony Bourdainin kuolemasta saa hänet kuitenkin taas liikkeelle. Tarkoituksena on kuvata ruokaan keskittyvä dokumentti, joka samalla puhdistaisi Bakasuran maineen ihmissyöjäahmattina ja osoittaisi, kuinka paljon hän ihmisiä arvostaa ja rakastaa – ihan aromeja myöten.

Tarina seuraa Bakan ja dokumenttia kuvaavan Mon matkaa halki Intian. Esiin vyöryy todellinen makujen sinfonia ja huolella valmistettujen aterioiden kavalkadi. Siinä samalla Baka yrittää auttaa Mota löytämään olemassaolonsa kiintopisteen, ymmärtämään sekä itseään että elämän loputtomia ulottuvuuksia. Kerrontaa juoksuttavat eteenpäin myös kaksi hirviönmetsästäjää, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen ihmissyöjädemonin saattamisen tuonpuoleiseen.

Kokonaisuudesta heijastuu haikeus muutoksesta ja siitä, kuinka ihmisillä ei enää riitä aikaa ruoanlaiton syvälliseen sisäistämiseen. Sivutarinoissa kohdataan hahmoja, jotka ovat omistaneet koko elämänsä makujen magialle ja sitä kautta myös oman sydämensä ja minuutensa ymmärtämiselle. Näitä kertomuksia siivittävät aidot reseptit, joiden kuvailemia ruokia ei ihan tunnissa tai kahdessa valmistetakaan.

Rare Flavours on omintakeisesti kuvitettu, nyanssien täyteinen sarjakuva, joka herättää aromit, ateriat, maut, torit ja kahvilat henkiin – hylkäämättä koskaan historiaa ja niitä ihmisiä, joita kerronta koskettaa. Lumoava lukukokemus!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25 osana laajaa Sarjakuvavuosi 2024 Amerikassa -artikkelia

Kirjat – Alastair Reynolds: Aurora ja Kellomestari

Alastair Reynolds
Aurora ja Kellomestari

Machine Vendetta
Suom. Hannu Tervaharju. Like

Alastair Reynoldsin Aurora ja Kellomestari on kolmas osa romaanisarjaa, joka kertoo prefekti Dreyfusin edesottamuksista. Kirjasta saa eniten irti, jos edelliset mestariteokset Prefekti (2009) ja Elysionin tuli (2018) ovat hanskassa, mutta tästä huolimatta uutuudesta on helppo nauttia, vaikka muistikuvat aiemmista käänteistä olisivatkin hapertuneet.

Kirjasarjan tapahtumat sijoittuvat Yellowstone-planeettaa kiertävälle Timanttivyölle. Se koostuu kymmenestätuhannesta erilaisesta habitaatista, joissa asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä ja hypersikoja – joista osa on muovannut itsensä hyvinkin perinteistä poikkeaviin muotoihin.

Timanttivyön demokratian toimivuudesta sekä järjestyksen ylläpidosta vastaavat prefektit, joiden tukikohta on nimeltään Sotisopa. Työsarkaan nähden prefekteistä on aina pula, sillä mukaan hyväksytään vain idealisteja, jotka ovat valmiita uhraamaan oman henkensä suojellakseen Timanttivyön asukkaita ja heidän oikeuksiaan.

Romaanin käynnistyessä Sotisopa on ongelmien riepoteltavana. Hypersikaprefekti Mizler Cranack on tehnyt provosoimattoman hyökkäyksen rauhanomaiseen habitaattiin ja kylvänyt rutkasti tuhoa ja kuolemaa. Tämä synnyttää ihmisten ja hypersikojen välisiä levottomuuksia ja sabotaasi-iskuja, jotka vaativat lukuisia kuolonuhreja.

Kaiken muun hyvän lisäksi arvostettu prefekti Ingvar Tench matkaa aivan yllättäen lähestymiskiellossa olevaan habitaattiin, eikä ota kuuleviin korviinsa Sotisovan pysähtymiskäskyjä. Miksi näin, on kysymys, joka kiusaa Dreyfusia vielä pitkään.

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Timanttivyön tietoverkoissa häärii kaksi toisiaan vastaan taistelevaa häijyä tekoälyä. Jos jompikumpi niistä voittaa kädenväännön, saattaa Timanttivyön aika olla ohi.

Monipolvisen konfliktin keskellä Dreyfusin huomiosta kamppailevat myös hänen vakavasti sairas vaimonsa sekä hämmentävän utelias prefektikandidaatti.

Kirjassa seurataan Dreyfusin ohessa kahden muun prefektin tekemisiä. Heidän yhteinen tavoitteensa on hillitä ihmisten ja hypersikojen välisiä yhteenottoja sekä selvittää, miksi Mizler ja Ingvar toimivat niin jyrkästi Sotisovan eetosta ja ohjeistusta vastaan.

Näistä lähtökohdista esiin kehräytyy lukuisten kutkuttavien arvoitusten, kiehtovien visioiden ja väkivahvan toiminnan kuljettama jännitysnäytelmä, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan. Lähes 600-sivuisen romaanin tahtoisi ahmia kerralla läpi – ja tarinan päättyessä välittömästi palata takaisin tähän vangitsevaan maailmaan.

Reynolds on suuren kokoluokan tieteisseikkailujen virtuoosi, ja tästä Aurora ja Kellomestari on oivallinen osoitus. Silkkaa timanttia!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – Flow

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Oscar-palkittu Flow-animaatio sai Suomen ensi-iltansa viime syksyn Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Perjantaina 28.3. filmi vyöryy myös tavallisiin suomalaisiin elokuvateattereihin.

Flow

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Flow (Straume, 2024) lienee kaunein ja komein koskaan näkemäni animaatioelokuva. Ulkoisella asullaan ja liikemaailmansa täyteläisyydellä filmi peittoaa heittämällä jopa Pixarin parhaat luomukset. Myös tarina on niin maaginen ja lumoava, ettei kokonaisuuteen voi kuin rakastua.

Elokuvan päähenkilö on yksinäinen kissa, joka asuu ihmistaiteilijan hylkäämässä talossa. Taiteilijan kädenjälkeä edustavat puutarhan puiset kissaveistokset sekä mäen päällä seisova jättiläiskissan kuvajainen. Yllättäen tulva peittää kuitenkin tämän kaiken alleen. Viime hetkellä kissa pelastuu ohi ajelehtivaan puiseen purjeveneeseen, jossa hän kohtaa ystävällisen, mutta nukahtamaan taipuvaisen kapybaran eli vesisian.

Myöhemmin veneeseen astahtavat myös ihmisten jälkeensä jättämiä pikkutavaroita keräilevä kissamaki, leikkisä ja seurankipeä kultainennoutaja sekä majesteettinen, siipirikko sihteerilintu.

Luonteensa mukaisesti kissa välttelee seuraa ja suhtautuu epäluuloisesti matkakumppaneihinsa. Muutenkin porukan kesken syntyy paikoin kyräilyä, vaikka lopussa toki opitaankin vetämään yhtä köyttä. Yhteistä kieltä hahmoilla ei ole, joten kommunikoitiin käyvät vain lajityypilliset ilmeet, elkeet ja äännähdykset – jotka Zilbalodis on tavoittanut täydellisesti.

Sympaattisten hahmojen seikkailu on vaarojen ja ihmeiden täyteinen, sillä vene kuljettaa heitä osin veden alle jääneiden metsien, muinaiskaupunkien, temppeleiden ja patsaiden hallitsemassa maastossa. Näkymät ovat kertakaikkisen vietteleviä ja mieleenpainuvia. Toisinaan ollaan vellovien aaltojen armoilla, joskus sukellellaan värikkäiden kalojen seassa. Aina väliin esiin vyöryy jättimäistä valasta muistuttava merihirviö.

Samalla kamera, hahmot ja taustat ovat jatkuvassa liikkeessä – aidosti ja luontevasti.

Kehut voisi purkaa myös tähän muotoon: jos Hayao Miyazaki olisi syntynyt 50 vuotta myöhemmin ja innostunut tietokoneanimaatiosta, niin Flow saattaisi hyvinkin olla hänen kynästään ja mielestään syntynyt taideteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Hannu Rajaniemi: Varjomi

Hannu Rajaniemi
Varjomi

Darkome
Suom. Juha Ahokas. Gummerus

Vuonna 1978 syntynyt Hannu Rajaniemi on Suomen suuri scifi-nimi maailmalla. Englanniksi kirjoittavan Rajaniemen näpit eivät kuitenkaan ole vain fiktiivisessä tulevaisuudessa, vaan teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori kuuluu oikeastikin siihen ryhmään ihmisiä, jotka todella muokkaavat keksinnöillään ihmiskunnan tulevaisuutta. Tai miksei ihmiskuntaa itseäänkin.

Rajaniemen yritys työstää Piilaaksossa uuden sukupolven mRNA-rokotteita. Tieteiskirjallisuudessa ja startup-yrittämisessä on perustava yhtäläisyys, sillä molemmissa rakennetaan uutta maailmaa, Rajaniemi totesi Helsingin Sanomien haastattelussa heinäkuussa 2024. Samalla hän kysyi, kuka saa päättää, kuinka ihmiseen kajotaan. Tätä hän pohtii myös Varjomi-romaanissaan.

Uskaltaisin väittää, että Varjomi on syntynyt nimenomaan tieteellisen kehityksen herättämistä kysymyksistä. Mihin kaikkeen uudet DNA- ja RNA-tekniikat taipuvat? Miten niiden kaupallisia sovelluksia voisi integroida ihmisen pysyviksi osiksi, ja onko teknologiayrityksillä silloin jotain oikeuksia ihmiseen itseensä? Onko yritysten geneettiselle vallalle vaihtoehtoa? Entä kuka todella omistaa DNA:n, joka on samaan aikaan henkilökohtaista ja yhteistä, softwarea ja hardwarea? Kaunokirjallisuus antaa mahdollisuuden spekuloida, kun taas tieteen julkaisumuodot eivät sellaiseen kunnolla taivu.

Varjomin tapahtumat sijoittuvat viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Ihmiskunta on kyllästynyt paitsi kaikkialla sikiäviin pandemioihin myös omaan biologiseen todellisuuteensa. Ihmisgenomihan on täynnä virheitä, jotka aiheuttavat syöpää ja muuta ikävää. Vanhenemisen tuoma rapistuminenkin tuntuu luonnon tekemältä möhläykseltä.

Aspis-suuryrityksen tarjoama RNA-siru lupaa parannuskeinon tähän kaikkeen. Kirjan päähenkilö Inara suostuu vain vastentahtoisesti turvautumaan firman palveluihin, vaikka hänellä on synnynnäinen alttius erilaisiin syöpäsairauksiin. Aspisin vastavoima kirjan maailmassa on Varjomi, eräänlainen kansanliike tai valkohattubiohakkereiden yhteenliittymä, joka yrittää pitää biologisen parantelun ihmisten omissa käsissä.

Inara on koko ihmiskunnan symboli: kiistämättä viallinen mutta samaan aikaan ainutlaatuinen ja itsenäisyyttä kaipaava yksilö, jonka hallinnasta taistelee moni taho läheisistä ihmisistä suuryritykseen. Juonesta on vaikea kertoa yksityiskohtia syyllistymättä spoilereihin, sillä luvassa on trillerimäistä menoa yllättävine käänteineen. Yhdistelmä toimii. Kun kyse on ihmisten ja ihmiskunnan elämästä ja kuolemasta, niin miksi juonenkaan pitäisi edetä tylsästi tai hitaasti. On kyse valtavista asioista. Romaanin lopussa Rajaniemi lupaa, että tarina saa jatkoa.

Täytyy myöntää, että kirja oli minulle melko raskasta luettavaa. Tieteellinen tausta on läsnä tekstissä koko ajan, ja yksittäinen kappalekin voi kurottaa lukuisiin tieteen ilmiöihin ja yksityiskohtiin. Voi olla, että lukija, jolla ei ole samaa taustaa molekyylibiologian parissa kuin itselläni, lukee kirjan keveämmin eikä tietosisältö samalla tavalla houkuttele painavaa tavaraa esiin tämän muistista.

Nautin silti romaanin lukemisesta. Varjomi on ajatuskoe, spekulaatio siitä, mikä on mahdollista tulevaisuudessa. Sen lukeminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja antautumista sille, että asiat ovat monimutkaisia.

Fiktion suhde tieteen kehitykseen on moninainen ja tärkeä. Ei ole niin, että tiede vain innoittaisi kirjailijoita kirjoittamaan, vaan suhde on kaksisuuntainen: jonkun pitää kuvitella ensimmäisenä suunta, johon voimme lähteä. Maailmasta löytyy paljon esimerkkejä, kuinka kirjailijan mielikuvitus on piirtänyt tieteelle suuntaviivoja. Toisaalta tieteen kehitykseen liittyvät pelot tarjoavat syötettä dystooppisiin tieteis- tai kauhukuvitelmiin.

Kolmanneksi fiktiota voi ajatella tieteen vahtikoirana. Romaani on hyvä alusta käsitellä vaikkapa molekyylibiologiaan tai rokotetutkimukseen liittyviä epävarmuuksia ja eettisiä ongelmakohtia. Juuri sitä Rajaniemi tekee Varjomissa, ja se on tärkeää.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 2: Linnun varjo

Tim Probert
Lightfall 2: Linnun varjo

Suom. Kati Valli. WSOY

Tim Probertin Lightfall-fantasiasaagan ensimmäinen osa, Viimeinen liekki, oli kaikin puolin lumoava kokemus. Niinpä onkin aikamoinen järkytys huomata, että sarjan kakkosalbumi, Linnun varjo, on joka saralla huomattavasti kehnompaa jälkeä. Jo yksistään piirros on selvästi hutaistumpaa ja kuvien taustat turhan usein tyhjää täynnä. Jopa väritys toimii huonommin kuin edellisessä kirjassa.

Myös käsikirjoituksen taso on lössähtänyt. Aiemman lämminhenkisen, sympaattisen ja huumorilla silatun kerronnan tilalle on tullut sinne tänne säntäilyä ja pitkiä, suurta tuhoa kylväviä taistelukohtauksia. Samalla tuntuu kuin hahmoista olisi puhallettu kaikki henki pois. Jäljelle on jäänyt lähinnä yksiulotteisia hahmoja: Bea kuvastaa nyt ainoastaan epävarmuutta ja hetkellistä urheutta, Cad yksinomaan pohjatonta itsevarmuutta. Herkemmät nyanssit ovat kadonneet kuin lanta viemäriin.

Itse tarinassa Rauhaton nukkuja, jumallintu Kest, on herännyt ja ryhtynyt ahmimaan Irpaa valaisevia Valoja. Kokonaiset kaupungit tuhoutuvat Kestin ja tämän pimeyden olentojen marssiessa halki valojen mereksi kutsutun valtakunnan. Bean ja Cadin tehtävänä on etsiä myyttinen Vetten herra ja pyytää tältä apua Kestin pysäyttämiseksi. Väliin seurataan myös sivuhahmojen seikkailuja myllerrysten keskellä.

Kertomuksen ainoa aidosti toimiva aspekti on Bean tapa kyseenalaistaa ennakkoluuloja ja varmoina pidettyjä totuuksia. Onko valoja syövä jumallintu sittenkään paha? Voisiko vaikeudet selvittää ilman väkivaltaisia yhteenottoja?

Sivuhenkilöistä parhaat pisteet ansaitsee nimetön mirna-otus, jonka lakonisissa toteamuksissa piilee aina vissi totuus.

Mutta eipä näillä yksityiskohdilla pelasteta lähes 250-sivuista tiiliskiveä.

PS. Onneksi tämä tason aleneminen jäi nyt vain yhden albumin mittaiseksi, sillä vast’ikään suomeksi ilmestynyt kolmas kirja, Synkkiä aikoja, on jälleen kaikin puolin erinomainen teos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.